Daniel Kehlmann: Maine

Daniel Kehlmann: Maine. Suom. Ilona Nykyri. Tammen Keltainen kirjasto 2011. Alkuteos Ruhm 2009.

Olin ottanut vain askelen toisensa jälkeen, en kertaakaan suurta enkä vaikeaa, mutta yllättäen olin siinä niin syvällä, etten löytänyt enää ulospääsytietä. Silloin suljin silmät, makasin hiljaa ja jättäydyin hyytävän kylmänä mieleeni  nousevan paniikin valtaan. Mutta kun päivällä ryhdistäydyin ja uppouduin kulloiseenkin rooliini kuin minulla ei muuta olisikaan, kaikki vaikutti taas helpolta ja lähes normaalilta.

Daniel Kehlmannin Maine ilahdutti minua jo kirjaston uutuushyllyssä: Keltaisen kirjaston (laadun tae) kirja kirjailijalta, josta en ole aiemmin kuullut, ja vieläpä suhteellisen ohut (alle 200 sivua), mikä on ehdottomasti hyvä puoli silloin, kun lukuaikaa on vähän ja yöpöydällä lainehtii jo tarpeeksi kesken jämähtäneitä tiiliskiviä, jotka ottavat aikaa enemmän kuin antavat sisältöä.

Maine on novellikokoelma, jonka kaikki novellit kertovat jotain pettymyksistä ja ihanteista, kommunikaatiosta ja eri todellisuuksista. Kokoelman nimi viittaa mielestäni siihen, kuinka eri novellien henkilöhahmot rakentavat kuvaa itsestään suurelle yleisölle tai vain lähipiirilleen, usein tietotekniikan tuomia hämäämisyrityksiä hyödyntäen: yksi rakentaa identiteettiään internetin keskustelupalstoilla, toinen ylläpitää kaksoiselämää sähköpostin ja tekstiviestien avulla. Todellisia ja pysyviä paikkoja tilassa - niitä oli, kunnes meille tuli nämä pienet langattomat viestimet ja aloimme kirjoittaa kirjeitä, jotka ovat perillä samalla hetkellä kun ne lähetetään.

Koska olen pohjimmiltani enemmän romaanin kuin novellin ystävä, pidin siitä, että kokoelman novellit linkittyivät toisiinsa paitsi teemojen, myös henkilöhahmojen kautta. Lukijana oli antoisaaa saada tarkastella henkilöitä eri näkökumista, nähdä heidän maineensa taakse. Kukaan hahmoista ei herättänyt minussa erityistä kiintymystä, mutta myötätuntoa kylläkin: Kehlmannin kuvaamat ihmiset kokevat häpeän, pelon, himon, katumuksen ja toivottomuuden tunteita niin kouriintuntuvasti, että novellien jännite säilyy (joskus avoimeen) loppuun asti.

Novellista "Kuinka minä valehtelin ja kuolin" tuli minulle juonensa (johtavassa asemassa oleva mies pyrkii ylläpitämään kaksoiselämää perheen ja rakastajattaren puristuksissa, työn toimiessa alibina) puolesta mieleen Emmanuel Carreran tositapahtumiin perustuva pienoisromaani Valhe. Toisaalta minäkertojan pohdinnat tuovat mieleen Richard Yatesin amerikkalaisen keskiluokan tragediaa kuvaavan romaanin Revolutionary Road Frank Wheelerin: Kaikki pilkkaavat virkamiehiä, byrokraatteja, niuhottajia ja paperitiikereitä. Mutta itsehän me niitä olemme! Joka ainoa toimistorotta kokee itsensä taiteilijaksi ja anarkistiksi, vapaaksi sieluksi, salaiseksi hurjapääksi, joka viis veisaa pakosta ja normeista.

Vakavista aiheista ja surullisista ihmiskohtaloista huolimatta Kehlmannin kirja on humoristinen ja novellien tapahtumat saavat välillä absurdeja piirteitä. Myös kerronnan taustalla kulkeva metafiktiivisyys, se, että novellit puhuvat myös novellien kirjoittamisesta, etäännyttää henkilöhahmoista ja heidän kohtaloistaan, niin ettei kirja tunnu raskaalta: "Romaani jossa ei ole keskushenkilöä? Ymmärrätkö? Rakenne, yhteydet, kaari, mutta ei päähuenkilöä, ei varsinaista sankaria." Näin intoilee kirjailija Leo Richter novellissa "Vaarassa"; novellissa "Keskustelupuheenvuoro" kertojana on puolestaan nettimaailmaan uppoutunut Mollwitz, joka haluaa palavasti henkilöksi Richterin romaanin tavatakseen siellä ihannenaisensa, Laran.

Saksalainen Daniel Kehlmann (s. 1975) on palkittu kirjailija, jolta on ilmestynyt suomeksi aiemmin romaani Maailman mittaajat (Tammi 2007).


Kurkkaa myös Kirjainten virrassa ja Nora Exlibris.

P.S. Tätä olisikin pitänyt lukea romaanina, ei novellikokoelmana (kirjan lieveteksti: "Maine on kertomuskokoelman muotoon kirjoitettu oivaltava romaani"). Millä perusteella tämä oli romaani? Siksikö, että romaanit myyvät paremmin?