maanantai 6. kesäkuuta 2011

Daniel Kehlmann: Maine



Daniel Kehlmann: Maine. Suom. Ilona Nykyri. Tammen Keltainen kirjasto 2011. Alkuteos Ruhm 2009.

Olin ottanut vain askelen toisensa jälkeen, en kertaakaan suurta enkä vaikeaa, mutta yllättäen olin siinä niin syvällä, etten löytänyt enää ulospääsytietä. Silloin suljin silmät, makasin hiljaa ja jättäydyin hyytävän kylmänä mieleeni  nousevan paniikin valtaan. Mutta kun päivällä ryhdistäydyin ja uppouduin kulloiseenkin rooliini kuin minulla ei muuta olisikaan, kaikki vaikutti taas helpolta ja lähes normaalilta.

Daniel Kehlmannin Maine ilahdutti minua jo kirjaston uutuushyllyssä: Keltaisen kirjaston (laadun tae) kirja kirjailijalta, josta en ole aiemmin kuullut, ja vieläpä suhteellisen ohut (alle 200 sivua), mikä on ehdottomasti hyvä puoli silloin, kun lukuaikaa on vähän ja yöpöydällä lainehtii jo tarpeeksi kesken jämähtäneitä tiiliskiviä, jotka ottavat aikaa enemmän kuin antavat sisältöä.

Maine on novellikokoelma, jonka kaikki novellit kertovat jotain pettymyksistä ja ihanteista, kommunikaatiosta ja eri todellisuuksista. Kokoelman nimi viittaa mielestäni siihen, kuinka eri novellien henkilöhahmot rakentavat kuvaa itsestään suurelle yleisölle tai vain lähipiirilleen, usein tietotekniikan tuomia hämäämisyrityksiä hyödyntäen: yksi rakentaa identiteettiään internetin keskustelupalstoilla, toinen ylläpitää kaksoiselämää sähköpostin ja tekstiviestien avulla. Todellisia ja pysyviä paikkoja tilassa - niitä oli, kunnes meille tuli nämä pienet langattomat viestimet ja aloimme kirjoittaa kirjeitä, jotka ovat perillä samalla hetkellä kun ne lähetetään.

Koska olen pohjimmiltani enemmän romaanin kuin novellin ystävä, pidin siitä, että kokoelman novellit linkittyivät toisiinsa paitsi teemojen, myös henkilöhahmojen kautta. Lukijana oli antoisaaa saada tarkastella henkilöitä eri näkökumista, nähdä heidän maineensa taakse. Kukaan hahmoista ei herättänyt minussa erityistä kiintymystä, mutta myötätuntoa kylläkin: Kehlmannin kuvaamat ihmiset kokevat häpeän, pelon, himon, katumuksen ja toivottomuuden tunteita niin kouriintuntuvasti, että novellien jännite säilyy (joskus avoimeen) loppuun asti.

Novellista "Kuinka minä valehtelin ja kuolin" tuli minulle juonensa (johtavassa asemassa oleva mies pyrkii ylläpitämään kaksoiselämää perheen ja rakastajattaren puristuksissa, työn toimiessa alibina) puolesta mieleen Emmanuel Carreran tositapahtumiin perustuva pienoisromaani Valhe. Toisaalta minäkertojan pohdinnat tuovat mieleen Richard Yatesin amerikkalaisen keskiluokan tragediaa kuvaavan romaanin Revolutionary Road Frank Wheelerin: Kaikki pilkkaavat virkamiehiä, byrokraatteja, niuhottajia ja paperitiikereitä. Mutta itsehän me niitä olemme! Joka ainoa toimistorotta kokee itsensä taiteilijaksi ja anarkistiksi, vapaaksi sieluksi, salaiseksi hurjapääksi, joka viis veisaa pakosta ja normeista.

Vakavista aiheista ja surullisista ihmiskohtaloista huolimatta Kehlmannin kirja on humoristinen ja novellien tapahtumat saavat välillä absurdeja piirteitä. Myös kerronnan taustalla kulkeva metafiktiivisyys, se, että novellit puhuvat myös novellien kirjoittamisesta, etäännyttää henkilöhahmoista ja heidän kohtaloistaan, niin ettei kirja tunnu raskaalta: "Romaani jossa ei ole keskushenkilöä? Ymmärrätkö? Rakenne, yhteydet, kaari, mutta ei päähuenkilöä, ei varsinaista sankaria." Näin intoilee kirjailija Leo Richter novellissa "Vaarassa"; novellissa "Keskustelupuheenvuoro" kertojana on puolestaan nettimaailmaan uppoutunut Mollwitz, joka haluaa palavasti henkilöksi Richterin romaanin tavatakseen siellä ihannenaisensa, Laran.

Saksalainen Daniel Kehlmann (s. 1975) on palkittu kirjailija, jolta on ilmestynyt suomeksi aiemmin romaani Maailman mittaajat (Tammi 2007).


Kurkkaa myös Kirjainten virrassa ja Nora Exlibris.

P.S. Tätä olisikin pitänyt lukea romaanina, ei novellikokoelmana (kirjan lieveteksti: "Maine on kertomuskokoelman muotoon kirjoitettu oivaltava romaani"). Millä perusteella tämä oli romaani? Siksikö, että romaanit myyvät paremmin?

7 kommenttia:

  1. Sinun laillasi koen novellit vähän vieraina. Todennäköisesti kyse on vain lukutottumuksista, joita on mahdollista muuttaa ja kehittää. Pitää löytää vain tarpeeksi kiinnostava aihepiiri. Yksi novellikokoelma, josta olen paljon pitänyt on Tuula-Liina Variksen (taas yksi naiskirjailija, joka mielestäni on ihan liian aliarvostettu)"Pikku naisia".

    Hyvä kysymys tuo, miksi kirjaa myydään romaanina. Vaikea sanoa kirjaa lukematta, mutta onhan se totta, että romaanit myyvät paremmin.

    VastaaPoista
  2. Olen kovasti pohtinut, miksi vähän vierastan novelleja. Nautin kyllä niiden lukemisesta "kirjallisuutena", mutta ne eivät kosketa samalla tavalla kuin romaanit, henkilöhahmot jäävät jotenkin etäisiksi, tarinat ovat usein niin viitteellisiä, niissä ei ole sitä tarttumapintaa tai jotain...

    Minulla on Tuula-Liina Variksen Muotokuvamaalarin tytär lainassa kirjastosta, pitäisiköhän tarttua siihen nyt, kun olen "novellivireessä"? Olen tykännyt esim. Maritta Lintusen, Tove Janssonin ja Carol Shieldsin novelleista, mutta niistä ei ole jäänyt minulle mitään mieleen, toisin kuin Janssonin romaaneista (ja muumikirjoista ;)), tai Shieldsin.

    VastaaPoista
  3. Hmmhmm, Hannan tekstin perusteella jo alustavasti kiinnostuin ja nyt tuntuu entistä enemmän siltä että tämänhän voisi.. Ei ehkä nyt heti mutta jos se sattuisi kirjastossa silmään, vaihteluna. Sen verran kiinnostavasti sanailit. :)

    VastaaPoista
  4. Minullekin novellit ovat jääneet vähän vieraaksi lajiksi, enkä olekaan aikoihin niitä lukenut. Omalla kohdallani kyse lienee siitä, että parasta lukemisessa (siis minulle) on se tarinan tai kerronnan imuun pääseminen, perusteellinen kuvitteelliseen maailmaan sukeltaminen; se toteutuu parhaiten romaaneissa, novellit loppuvat kesken ennen kuin lukemisen tämä ulottuvuus pääsee vauhtiin.

    Muutamakin arvostamani lukija (siis ystäviä, joiden makuun luotan) on kehunut kovasti Alice Munron novelleja, joten ainakin niitä olen ollut aikeissa lukea. Myös Kazuo Ishiguron Yösoittoja kiinnostaisi, "vaikka" ovat novelleja. Ja onhan niitä tietysti paljon muitakin!

    P.S. Sellaiset "mininovellit" ovat itse asiassa mieleeni, mm. unkarilaisen Örkenyn Minuuttinovelleja-kirja, Dan Rhodesin Antropologia ja Petri Tammisen novellit. Ne ovat sellaisia sopivankokoisia suupaloja nautittaviksi missä ja milloin tahansa (kuten Örkeny kirjansa esipuheessa sanookin: vaikkapa kananmunaa paistaessa)!

    VastaaPoista
  5. Kiitos Linnea! Mainetta oli kyllä tavallaan vaikea kuvailla, koska kirjan tyyli oli niin vaihteleva: välillä hyvinkin vakavaa tekstiä, ja sitten kaikki vedettiin vähän absurdiksi, ei kuitenkaan liikaa...

    Lumikko, vähän samalla tavalla minäkin koen lyhyen ja pitkän proosan eron, ilmaisit sen hienosti!

    Minäkin olen muutamaa Munron novellikokoelmaa selaillut, mutta en ole yhtäkään lukenut kokonaan (kokoelmaa siis, jonkin yksittäisen novellin sentään). Munro kirjoittaa upeasti, mutta aika synkistä kohtaloista, ehkä se hillitsee intoani lukea lisää. Munron Karkulainen-kokoelmaa kyllä selailin kirjastossa hiljattain ja olisin halunnut lainata, mutta totesin etten nyt kuitenkaan ehdi lukemaan... Tuokin kokoelma vaikutti sellaiselta, että olen sen osittain joskus lukenut.

    Minäkin tykkäsin Tammisen Elämistä ja Piilopaikoista joskus, mutta sitten tuntui, että olen lukenut sitä tyyliä kylliksi toistaiseksi enkä enää tarttunut Tammisen uusinpiin. Minä olen kyllä (olosuhteiden pakosta) juuri sellainen lukija, joka käyttää kaikki puuronhämmentämis- ym. hetket lukemiseen, ja siinä toimivat parhaiten lyhyet tekstit tai tietokirjallisuus :). Pitää tsekata nuo mainitsemasi, varsinkin Minuuttinovellit...

    VastaaPoista
  6. Tuula-Liina Varis on yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen novellinsa ovat mainioita, elämänmakuisia ja paikoin kipeän hauskoja (esim. juuri kokoelmassa Muotokuvamaalarin tytär oli yksi novelli, jolle en voinut olla hihittelemättä, vaikka sen aihe olikin hyvin surullinen).

    Munrosta juuri kirjoitin omassa blogissani - ja suosittelen kyllä hänen tuotantoonsa tutustumaan.

    Mininovelleista puheenollen. Oletteko lukeneet Philippe Delermiä? On kirjoittanut mm. Päivätorkut piloilla.

    VastaaPoista
  7. Anna Elina, nyt on kyllä pakko alkaa heti lukemaan tuota Muotokuvamaalarin tytärtä, kun sinäkin niin kehuit :). Ja Munro on must read. Kävinkin kommentoimassa Kerjäläistyttöäsi samoihin aikoihin kuin sinä kommentoit minulle :).

    Minä en ole lukenut Delermiä, mutta tuo mainio "Päivätorkut piloilla" -nimi on kyllä jäänyt mieleeni. Pitää tutustua!

    VastaaPoista