Anton Tsehov: Kolme sisarta (siskos- ja klassikkohaasteet)

Masa: Oo, kyllä sinä olet sitten ihana, Olja. Minä rakastan  - se on siis minun kohtaloni. Minun osani on siis sellainen... Hänkin rakastaa minua... Tämä on kaikki kauheata. Niinkö? Tämäkö on pahaa? (Vetää Irinaa kädestä, maanittelee luokseen.) Voi kulta pieni... Mitenkähän me mahdamme elämästä selvitä, mitä meistä tulee... Kun lukee jotakin romaania, niin tuntuu että kaikki se on vanhanaikaista ja että kaikki on niin selvää, mutta sitten jos itse rakastuu, niin saa huomata että kukaan ei tiedä mitään ja jokaisen on tehtävä omat ratkaisunsa... Omat rakkaat siskokultani... Minä olen tunnustanut teille, nyt aion pysyä vaiti... Nyt minä olen niin kuin Gogolin hullu... vaikenen... vaikenen.


Anton Tsehov: Kolme sisarta. Nelinäytöksinen draama. (Alkuteos Tri sestry 1901, suom. Martti Anhava, Otava 1985.)

Anton Tsehov on yksi niistä klassikoista, joita en ole lainkaan lukenut, vaikka olen kuullut "tsehovilaisesta tunnelmasta" ja halunnut tietää, mitä se tarkoittaa. Myöskään yhtään Tsehovin näytelmien teatterisovitusta en ole nähnyt. Karoliinan siskoskirjapostauksen ja -haasteen innoittamana päätin tarttua Tsehovin näytelmään Kolme sisarta.

Osittain näytelmämuodon vuoksi kirjan lukeminen vaati keskittymistä ja aikaa. Lukemisen alkuvaiheessa jouduin muistuttamaan itselleni, että kyseessä on klassikko, teos, jolla todennäköisesti olisi minullekin annettavaa. Henkilöhahmojen runsaus ja venäläisten nimien eri lempinimet vaikeuttivat kokonaisuuden hahmottamista. Jätin suosiolla useimmat mieshahmot vähemmälle huomiolle ja keskityin kolmen sisaren - Olgan, Irinan ja Masan - ohella seuraamaan heidän veljeään Andreita ja hänen vaimoaan Nataliaa, paroni  Tusenbachia sekä everstiluutnantti Versininia, avioliittoonsa ja elämäänsä pettynyttä miestä, joka siskosten lailla haaveilee paremmasta tulevaisuudesta.

Näytelmä alkaa idyllisestä kuvasta: aurinko paistaa, salissa katetaan aamiaispöytää ja kolme sisarta on keskittynyt puuhiinsa. Opettaja-Olga korjaa oppilaiden vihkoja, Masa lukee kirjaa ja Irina seisoo valkoisessa puvussa mietteisiinsä vaipuneena. Pinnan alla kuitenkin kuohuu. Olga on väsynyt ammattiinsa, Masa elää onnettomassa avioliitossa (ja riutuu "melankuoliossa") ja Irina muistelee kaihoten lapsuutta, jolloin äiti vielä eli. On kaksikymmenvuotiaan Irinan nimipäivä, ja sisarusten isä on kuollut tasan vuotta aiemmin. Surulliset muistelut keskeytyvät, kun Irinaa tullaan onnittelemaan nimipäivän johdosta ja sisaret uppoutuvat everstiluutnantti Versininin kanssa muistelemaan entistä kotikaupunkiaan Moskovaa. Sisaret haaveilevat muutosta takaisin Moskovaan ja tuntevat vierautta nykyisessä asuinpaikassaan maalaiskylässä.

Kolme sisarta kuvaa voimakkaita mielenkuohuja ja syvää kärsimystä, mutta myös uskomatonta optimismia ja uskoa siihen, että "meidän kärsimyksemme muuttuvat iloksi niille jotka tulevat elämään meidän jälkeemme, onni ja rauha koittavat maan päällä ja hyvillä sanoilla muistetaan niitä jotka nyt elävät". Kaukaiseen tulevaisuuteen kurkottavien näkyjen lisäksi lohtua tuo työn tekeminen, jonka puolesta varsinkin Irina puhuu. Eläydyin Olgan, Masan ja Irinan haaveisiin ja pettymyksiin ja ymmärsin myös Andrein, Natalian ja Tusenbachin tuntoja, jopa itsekästä ja haihattelevaa Versininia. Haluan ehdottomasti nähdä Kolme sisarta myös näyttämöllä.

Sisarussuhteen kuvauksena Kolme sisarta toi mieleeni Jane Austenin romaanin Järki ja tunteet, jossa siinäkin on kolme siskosta ja veli. Masa on kuin Marianne, joka riutuu toivottomassa rakkaudessa, Olga taas tuo mieleen Elinorin, joka hoitaa velvollisuutensa ja toimii järkevästi, mutta toivoo itselleenkin edes rahtusen avioliiton onnesta. Irinassa näen sekä Mariannea että Elinoria. Kuten Austenin Dashwoodin siskokset, myös Tsehovin sisaret tukevat ja lohduttavat toisiaan.

Kolmen sisaren katkeransuloinen tunnelma syntyy menneen ihannoinnista, joutilaan elämän tyhjyydestä ja eri henkilöiden unelmien välisistä ristiriidoista. Traagisin kaksikko on paroni Tusenbach ja Irina: mies palvoo naista, joka ei kykene vastaamaan tunteisiin eikä löydä yhteyttä sisimpäänsä:

Minä en ole tuntenut rakkautta kertaakaan koko elämäni aikana. Voi, minä olen niin uneksinut rakkaudesta, olen uneksinut jo kauan, yötä päivää, mutta sieluni on kuin arvokas flyygeli, jonka kansi on lukossa ja avain hävinnyt.

Osallistun tällä kirjalla myös Kirjavan kammarin Siskoshaasteeseen ja Lumikin 10 klassikkoa -haasteeseen.