Vuokko Sajaniemi: Pedot

Vuokko Sajaniemi: Pedot
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.
Tammi 2015, 308 sivua.


Onko sillä väliä. Jos istun jonnekin syrjään, Maria ajattelee, metsään vaikka, kuulemattomiin. Laulan siellä jokaisen laulun jonka osaan – onko sillä väliä? Silti joku voi kuulla, aina joku voi kuunnella. Sillä kaiku on arvaamaton, se kantaa ääntä sielläkin missä niin paljon kasvaa. Ei ainoastaan avarissa tiloissa, aukeilla, niin kuin saattaisi kuvitella: kirkossa, nurmella, harjulla. Vaan myös metsän sisällä, siellä missä on niin paljon elämää.

Vuokko Sajaniemen Pedot oli vähällä jäädä minulta huomaamatta syksyn kirjasadon runsaudessa.
Kirjamessuilla Bonnierin aamiaisella Sajaniemi oli muiden esikoiskirjailijoiden sekä Katja Ketun ja Mihail Siskinin kanssa kertomassa kirjastaan, ja Pedot oli yksi niistä kirjoista, jotka valitsin kirjaherkkuja notkuvasta pöydästä mukaani.

Syksy on ollut täynnä kaikkea uutta ja kiirettä, ja vapaa kaunokirjallisuuden lukeminen on jäänyt kovin vähälle. Levottomasti kokeilin yhtä sun toista kirjaa, osa kovasti odotettujakin, mutta koin vain ahdistuvani japanilaiskirjailijan oudossa hississä ja suomalaisen spefilahjakkuuden kudotuilla kujilla. Sajaniemi sen sijaan loihti silmieni eteen maiseman, johon oli helppo uppoutua marraskuisena viikonloppuna, hämärän ja hennon valon rajamailla. Pieni, kuusikkojen ympäröimä Ritajärven kylä itärajan tuntumassa, metsän tuoksu ja ortodoksiliturgiassa palavat tuohukset – Sajaniemen vahva, runsaasti kuvaileva kerronta sai minut solahtamaan tarinaan, lukemaan romaanin lähes yhdeltä istumalta.

Pedot on ennen kaikkea lukiolaistyttö Marian kasvutarina. Marian äiti on kuollut auto-onnettomuudessa hänen ollessaan pieni, ja kun suuri menetys leikkaa Marian elämän toisen kerran, hänen ennestäänkin hieman hatara otteensa elämästä ja olemisesta alkaa liueta. Marian isällä, Ritajärven ortodoksisen seurakunnan kirkkoherralla, on omat työnsä ja kipunsa kannettavanaan, ja kyläyhteisökin on sokea nuoren tytön tuskalle. Seurakuntalaisilla ja kyläläisillä on muuta huolehdittavaa, sillä pihoilla on nähty suden jälkiä.

Kuten arvata saattaa, romaanin pahimmat pedot ovat lopulta jotakin aivan muuta kuin metsän pimentoon kaartavia susia. Sajaniemi kuvaa taitavasti ja kauniisti luontoa ja ihmisluontoa, tunnelmia ja ihmisten välisiä suhteita. Esikoiskirjailijan kieli ja kerronta hengittävät metsän rytmissä, piirtävät rajoja ja häivyttävät niitä näkymättömiin.


Pedot on luettu myös Mari A.:n kirjablogissa sekä Kirjakaapin kummitus ja Rakkaudesta kirjoihin -blogeissa.