Anni Pesonen: Sunnuntaivuosi puutarhassa

Anni Pesonen: Sunnuntaivuosi puutarhassa
Kuvitus Mari Punakivi.
Basam 2012, 125 sivua.

Voin vain todeta, että lasten saaminen on ollut minulle äärimmäisen tärkeää, niin tärkeää, että ilman heitä olisin varmaan ollut koko elämäni tietyllä tavalla nälkiintynyt. Ja tästä huolimatta parasta, mitä tällä hetkellä tiedän, on saada olla rauhassa kotona hulisevan lauman lähettyä omille teilleen. Erityisen ihanaa yksinolo on puutarha-aikaan. Puutarhassa hääriminen purkaa fyysisen liikunnan tarpeen, ympäröi niin sielun kuin ruumiinkin kauneudella ja luo vielä kaiken kukkuraksi illuusion työstä, huhkimisesta arvokkaan päämäärän eteen.

Anni Pesoselle "sunnuntaivuosi" on se vuosi keväästä kevääseen, jolloin kauan kaivattu kolmas lapsi on syntynyt, isommat lapset koulussa tai esikoulussa ja työurakin jonkinlaisessa käännekohdassa. "Puutarhavauveli" on niin helppo ja hyväuninen tapaus, että hiljaisina aamupäivinä äidillä on aikaa syventyä puutarhanhoitoon ja omiin ajatuksiin sekä kirjata ylös puihin, kukkiin ja marjapensaisiin liittyviä muistoja, haaveita ja käytännön toimia istutuksineen, kasteluineen ja harvennuksineen. Näistä muistiinpanoista syntyi eräänlainen puutarhapäiväkirja, Mari Punakiven herkin piirroksin kuvitettu ja mm. Edith Söderganin, Aaro Hellaakosken ja P. Mustapään runositaatein ryyditetty teos Sunnuntaivuosi puutarhassa.

Kirjassa on paljon samaa kuin aiemmin keväällä lukemassani Johanna ja Juha Tanskan Alussa oli puutarha -teoksessa. Kuten Tanskan pariskunta, myös Anni Pesonen on pappi ja tämä näkyy kirjassa hienoisena pohjavireenä. Molemmat "pohdiskelevat puutarhakirjat" ovat kirjoitettu henkilökohtaisella otteella ja niissä keskitytään enemmän tunnelmiin ja ajatuksiin kuin tarkkoihin puutarha- tai lajikuvauksiin. Pesosen teos on kuitenkin enemmän henkilökohtainen puutarhapäiväkirja siinä missä Tanskojen kirja tuo enemmän esiin permakulttuuria, hiljentymistä ja hengellisyyttä.

Pesonen kuvailee kirjassaan niin koti- kuin mökkipuutarhaansa. Hän tunnustaa janoavansa kukkaloistoa ja vaihtaneensa sen vuoksi osan mökkisaaren karusta maa-aineksesta, mutta joutuneensa joidenkin kasvien suhteen nöyrtymään sään ja maaperän edessä. Huolella hoivatut kukkapenkit saavt sulassa sovussa rajautua villiin kukkaniittyyn. Kukkia rakastavalle kahden puutarhan emännälle ajoitus on erityisen tärkeä osa pihasuunnittelua: kasvit tulee valita kiin, että jokin puutarhan nurkka on aina kukassa, mutta mökkipuutarhassa panostetaan heinäkuussa kukkiviin lajeijin ja kotipihalla puolestaan alku- ja loppukesän kukkijoihin.

Anni Pesonen muistelee lämmöllä lapsuutensa kesiä, jotka vietettiin vuoroin äidinpuoleisten, vuoroin isänpuoleisten isovanhempien kesähuviloilla. Kirjailija tiedostaa, että hänen puutarhaihanteensa ovat pitkälti peräisin juuri lapsuuden kesäpaikoista ja haluaa vaalia muistoja sekä isoäitiensä perintöä viljelemällä osittain, mahdollisuuksien mukaan, samoja kasveja, joita jo hänen isoäitinsä kasvattivat. Perinteet eivät kuitenkaan estä kokeilemasta uusia lajeja; Pesonen kokee itsekin siirtävänsä - osin ihan omia ja uusia - perinteitä eteenpäin, olevansa kenties tulevaisuudessa se isoäiti, jonka puutarhaa nostalgisoidaan ja jonka istuttamat puut ovat lasten ja ehkä tulevien lastenlastenkin "lapsuuden puita".

Vaikka Pesonen on todella ahkera ja sinnikäs puutarhuri, on puutarha pohjimmiltaan enemmän oman olemisen, haaveilun ja kiireettömän perhe-elämän pesäpaikka kuin suorituskeskeinen tila. Rikkaruohoja kitkiessä voi päästä flow-tilaan ja oma puutarha voi olla kuin pala taivasta, tässä ja nyt.