Kirja kotona

Tässä Suomen kuvalehden mainoksessa vuodelta 1964 kehtotetaan nauttimaan Mika Waltarin Ihmiskunnan vihollisia Pauligin kahvin kanssa. Kirja kotona -teoksen kuvitusta. 

Kirja kotona. Vammalan kirjapaino 2006.

Kirja kotona on suloinen ja mielenkiintoinen kirja niille, jotka rakastavat paitsi kirjojallisuutta, myös kirjoja esineinä ja suomalaista lukemisen kulttuuria. Kirjassa on esipuheessa mukaan lukien seitsemän artikkelia, jotka havainnollistavat suomenkielisen kirjan 500-vuotista historiaa ja kirjan tietä suomalaisen kodin tärkeäksi esineeksi, arvoesineestä käyttötavaraksi. Ensimmäinen artikkeli on oikeastaan sarjakuva, Mika Lietzenin "Kirja kotona ja kylillä", jossa itse Mikael Agricola hiihtelee läpi vuosisatojen kohdaten niin Elias Lönrotin, Aleksis Kiven kuin murrerunoilija Heli Laaksosenkin. Ympyrä sulkeutuu, kun Agricola nappaa puistonpenkiltä bookcrossaajan jättämän nykyteoksen ja jättää oman ABC-kiriansa kiertoon.

Jukka Sarjalan artikkeli "Kuinka ylellisyystavarasta tuli kertakäyttökamaa" on kiinnostavaa kulttuurihistoriaa kirjasta esineenä ja suomalaiskotien sisustuksesta. 1600-1800 -luvun helsinkiläisissä kuolinpesissä luetteloitiin keskimäärin 15 kirjaa, yli 50 kirjan kirjastoja oli vain muutama. Vanhimmat kotien suurkokoelmat löytyivät kartanoista, kulttuurihistoriallisesti arvokkain kirjasto syntyi Viipuriin Monrepos'n kartanoon. Kun kirjasto lahjoitettiin Helsingin yliopiston kirjastolle vuonna 1915, kokoelmassa oli noin 9000 nidettä. Tällaiset suuret kokoelmat olivat luonnollisesti aikanaan hyvin harvinaisia, ja tavallisista kodeista löytyi yleensä vain virsikirja ja katekismus. Nykyään kirjoja taitaa olla lähes jokaisessa suomalaisessa kodissa, myös niissä, joissa ei harrastetaan lukemista: koulu/opiskelukirjat, ammattikirjallisuus ja lahjaksi saadut kirjat muodostavat jo jonkinlaisen kokoelman, puhumattakaan lukutoukkien, tutkijoiden ja kirjailijoiden kirjahyllyistä, joissa on helposti satoja, ellei tuhansia kirjoja. Minnehän vuoden 2011 bestsellerit joutuvat, kun ne eivät enää synnytä samanlaisia innon väristyksiä kuin nyt? Satun Luetuista löytyy yksi kirjan kierron päätepysäkki, jossa kirjaa ei enää lueta, mutta käytetään kyllä esineenä.

Paitsi kotikirjstojen niteiden määrä, myös niiden sisältö on muttunut suuresti myös ihan viime vuosikymmeninä: vielä pari- kolmekymmentä vuotta sitten lähes joka kodissa oli jokin tietosanakirjasarja, mutta Google-aikakaudella sellaisen hankkii harva. Tietosanakirjojen menestykseen vaikutti unohdettu kirja-alan ammattikunta, kirja-asiamiehet, jotka kulkivat pitkin Suomen maaseutua kaupitellen tietosanakirjoja ja Grimbergin Kansojen historiaa. Nykyään syrjäseutujen kirjarohmut voivat kartuttaa kokoelmiaan vaivattomasti varsin rajattomista verkkokirjakauppojen valikoimista.

Tietopitoisten historiakatsausten ohella teoksesta löytyy kirjanystävn tunteisiin vetoavaa tekstiä: kirjailija Rosa Liksom kertoo kirjoituksessaan "Kotikirjasto", kuinka katseli säälinsekaisin tuntein nuhjuiseen harmaaseen villapaitaan pukeutunutta tutkijanuorukaista, mutta lähti kuitenkin yhteisten ystävien hääjuhlan jälkeen miehen kotiin - ja rakastui tämän kotikirjastoon niin, että meni miehen kanssa naimisiin vain puoli vuotta myöhemmin. Liksomin lapsuudenkodissa ei ollut kirjoja eikä siellä luettu, joten hänelle aukesi aivan uusi, kuitenkin kotoisalta tuntuva maailma. Avioliitto päättyi myöhemmin, mutta rakkaus kirjoihin säilyy. Tulee mieleen Eeva Kilven runon säkeet: enkä yhtäkkiä enää tiedä kumpaa rakastan:/ sinua vaiko kirjojasi.


Kirja kotona -teoksen päätösartikkelissa, professori Juhani Niemen katsauksessa "Gutenbergista kyberavaruuteen" pohditaan perinteisen kirjan tulevaisuutta sähköisen median ja muuttuvien ajankäyttötapojen puristuksissa. Onko kirjoja jo liian paljon, joutuvatko ne kilpailemaan keskenään liikaa lukijoiden ja kirjamarkkinoiden huomiosta? Ja mikä on kriitikon rooli, kun hän pyrkii osoittamaan jonkinlaisia suuntaviivoja kirjojen loputtomassa tulvassa luovivalle lukijalle? Kriitikoista Niemi kirjoittaa melko kyynisesti: "Kirjallisuuskritiikin markkinaistuminen tekee kriitikoista mediamaailman näyttelijöitä, kuten ruotsalainen kirjallisuudentutkija ja kriitikko Tomas Forser on analysoinut. Esteettinen arvonmuodostus perustuu siten jonkinlaiseen roolisuoritukseen, jossa olennaista ei ole sisältö vaan mielikuvien tuottaminen."

Olavi Paavolainen ennusti 1920-luvulla, että "kuva surmaa kirjan", mutta Niemi toteaa, että sähköisetkin sisällöt perustuvat ennen muuta tekstiin. Sähkökirjan myötä lukemisen käsite kuitenkin myös muttaa muotoaan, kun tekstin rinnalla koetaan holografiaa, hypertekstiä ja vuorovaikutusta. Kirjan tulevaisuus on avoin, sillä tekniikan mahdollisuudet ovat periaatteessa rajattomat. Emme tiedä, mihin suuntaan lukeminen toimintana kehittyy, mutta perimmältään siinä tulee aina olemaan kyse esteettisistä elämyksistä ja tarinoiden jakamisesta.


Osallistun Kirja kotona -teoksella Taavan tietokirjahaasteeseen.