Syksyinen lähes epätoivoinen värien runsaus oli aina ollut Olgalle suuri ilon aihe. Miten ystävällinen luonto oli antaessaan kaiken vielä vähän ennen kuolemaa olla niin kaunista. Vaikka eihän puu suinkaan kuollut, vaikka lehdet putosivat. Se lepäsi ja keräsi uusia voimia seuraavaa kesää varten.
Raili Mikkasen historiallinen romaani Meren ja ikävän kiertolaiset (Minerva 2009) kertoo unohdetun tarinan kahdeksastasadasta venäläislapsesta, jotka kiersivät lähes koko maailman ympäri päästäkseen takaisin kotiinsa. Lapset lähettettiin Pietarista Uralille vuoden 1918 kesäksi opettajien kanssa saamaan "raitista ilmaa, hyvää ruokaa ja ohjattua toimintaa", kun kauoungissa kärsittiin nälästä ja turvattomuudesta. Lasten oli tarkoitus palata syksyllä, mutta kesti melkein kolme vuotta, ennen kuin viimeiset heistä palasivat koteihinsa. Sitä ennen he ehtivät kärsiä nälästä ja pakkasesta Siperiassa ja hiostavasta kuumuudesta Panamassa, vanhan hiililaivan kannen alla. He näkivät myös Japanin, San Fransiscon ja New Yorkin. Amerikassa he olivat juhlittuja Punaisen Ristin maskotteja mutta myös venäläisen politiikan pelinappuloita. Matkan viime metreillä vuonna 1920 heitä ei haluttu laskea maihin hiljattain itsenäistyneen ja sisällissodan haavoista toipuvan Suomen maaperälle Helsingissä, mutta päästettiin sentään majoittumaan Karjalan Kannaksen Uudellekirkolle majoittumaan vanhaan keisarilliseen kylpylään Halilaan.
Tapahtumat kerrotaan nuorehkon suomalaisen opettajan, Olgan kautta. Kirja koostuu vuosilukujen mukaan otsikoiduista luvuista, ja kesti hetken, ennen kuin pääsin kärryille siitä, missä milloinkin ollaan. Tarina ei etene kronologisesti, vaan hyppelee vuosien 1915-1921 välillä (Halilassa vietetty ajanjakso vuosien 1920-1921 vaihteessa on otsikoitu Halilaksi). Olga muistelee matkan vaiheita ja pysähtyy usein ihmettelemään, kuinka vaikeuksista oikein selvittiin ja lähes kaikki lapset saatiin hengissä kotiin. Lukijalle selviää heti alkuun, että Olgaa painaa paitsi huoli hänen vastuulleen uskotuista lapsista, myös henkilökohtainen suru, menneisyyden tragedia, joka on rikkonut hänen perheensä. Erikoisesti (nykytermein ehkä autistisesti?) käyttäytyvä suomalaispoika Aleksi näyttäytyy Olgalle jonkinlaisena menetyksen korvikkeena, jonka vanhempia Olga tuntee vihaavansa toivoessaan saavansa pitää Aleksin luonaan vielä Venäjälle paluun jälkeenkin. Olga pohtii elämän mielekkyyttä, ihmisten pahuutta ja hyvyyttä, sitä, miten toiset musertuvat vaikeuksin alle ja toiset kestävät ne urheasti, jopa hymyillen. Aluksi Olga vaeltaa kuin unessa, oman salaisen surunsa valtaamana, mutta alkaa vähitellen herätä. Vasta jälkeenpäin matkan merkitykset alkavat avautua hänelle.
Olga teki kaikista tarinoista lyhyitä muistiinpanoja vihkoonsa. Ehkä hän vielä joskus ehtisi täydentää ne kokonaisuuksiksi.
Meren ja ikävän kiertolaiset on vahva, liikuttava tarina. Aluksi minulla oli kuitenkin vaikeuksia eläytyä siihen. Episodimainen rakenne ehkä etäännytti, tai se, että suuretkin tapahtumat kuvataan lyhyesti. Lukemisen edetessä tarinan kokonaiskuva alkoi kuitenkin hahmottua ja pääsin tarinan rytmiin, joka kuvasi hyvin toivon ja epätoivon, onnen ja ikävän vuorottelua matkalaisten elämässä. Kirjassa tapahtuu kauheita asioita, mutta siinä kuvataan myös ihmisen hyvyyttä, toivoa ja luonnon kauneutta. Syksyisessä Siperiassa Olga on kuulevinaan kiurun laulavan, ja myöhemminkin hän kokee välähdyksiä paremmasta:
Sitäkin on siis joskus ollut, olemisen riemua. Hän tunsi äkkiä omenankukkien tuoksun väkevänä ja vilkaisi ympärilleen. Kuvittelua, niin vahvaa kuvittelua, että hetken hän oli jo uskonut omenan kukkivan tässä lokakakuisessa harmaudessa.
Raili Mikkanen sai idean Meren ja ikävän kiertolaisiin vanhasta pietarilaisesta lehdestä hankkiessaan aineistoa edelliseen historialliseen romaaniinsa Unelmien varjot. Poliittisista syistä vaiettu tarina sodan levottomuuksien takia Siperiaan jumiin jääneistä ja amerikkalaisten Punaisen Ristin työntekijöiden viime hetkellä pelastamista lapsista alkoi elää, kun Mikkanen sai haastatella pietarilaista opettajaa Olga Molkinaa, jonka molemmat isovanhemmat olivat olleet matkalla mukana.
Raili Mikkanen oli minulle aiemmin tuttu erityisesti ihanista nuortenromaaneistaan Ei ole minulle suvannot! Aino Kallaksen nuoruus ja Runokirje. Kertomus nuoresta Katri Valasta sekä kiehtovasta Suomen lasten linnakirjasta. Luin Meren ja ikävän kiertolaiset Leena Lumin ja äitini suosituksesta, Leena kirjoittaa kirjasta täällä. Todennäköisesti luen joskus vielä Unelmien varjotkin, joka kertoo Viipurin ja Pietarin suomalaiskohtaloista vuosina 1905-1928.
Raili Mikkasella on oma blogi, Kirjaimia.
Kuulostaa todella mielenkiintoiselta, täytyypä laittaa lukulistalle :--)
VastaaPoistaTässä on tosiaan kiehtova aihe ja tämä sopii hyvin vaikka kesälukemiseksi, vaikkei tämä mikään kevyt kirja olekaan - toivottavasti löydät kirjan, Laura!
VastaaPoistaKiinnostuin välittömästi!
VastaaPoistaMinä luen aika vähän historiallisia romaaneja mutta sinä kirjoitit tästä niin tenhoavasti että tämä lienee pakko lisätä lukulistalle. Pistän nimen muistiin ja etsin sopivan hetken tullen. Kiitos, en olisi ehkä muuten tähän koskaan tarttunut!
Maria, tämä on kiehtova kirja ja sellainen osa hitoriaa, josta en ole tiennyt mitään. Vastasinkin sinulle, että tämä oli eräänlainen Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Sitäkään historian osaa en tuntenut. Näissä oli samaa myös se, että toisessa kirjemuoto ei ensin vetänyt ja tässä Mikkasen kirjassa se oli joku määrittelemätön...Itse koin tämän kuitenkin jälleen kerran loppua kohden mentäessä perheeni historiaa heikosti sivuavana, sillä äitini lähti kaksi kertaa ihan Viipurin läheltä Valkjärveltä. Nämä asiat tuntuvat iholla aina.
VastaaPoistaTänä vuonna 83 vuotias äitini oli omassa syntymäkodissaan jo 20. kertaa talon nyt omistavien venäläisten vieraana. Olen itse käynyt kerran ja tehnyt siitä postauksenkin joka oli kai nimeltään Varttikarjalaisuus on unta, unelmia ja karjalanpaistia. Se on myös julkaistu lehdessä. Siellä ne mamman istuttamat omenapuut vieläkin vain ovat satoa kantamassa.
Linnea, mietin tätä kirjaa lukiessani jossain vaiheessa samaa: minäkään en yleensä lue (aikuisten) historiallisia romaaneja. Osittain siksi, että niiden henkilöhahmot ovat usein liian moderneja ollakseen uskottavia, siiis esim. ajattelevat kuten nykyihmiset. Waltarin historiallisista romaaneista tykkään kyllä, ja tällaisista kuin Meren ja ikävän kiertolaiset, jotka sijoittuvat suht lähihistoriaan (Suomen tai lähialueiden). Eli uskon että pitäisit tästä, vaikka et yleensä historiallisia lue. Tässä kantoi aihe ja kielen kauneus sekä Olgan hahmo, joka tuli "matkan aikana" läheiseksi.
VastaaPoistaLeena, minulla on sama juttu, siis äidinäitini lähti kahdesti Karjalasta (ja itse olen siellä vieraillut kerran) ja muutenkin karjalaisia sukujuuria, joten kirja kosketti silläkin tasolla. Halilan jaksot olivat minulle kirjan parasta antia; osittain Karjalan takia mutta osittain myös siksi, että ne olivat kirjan onnellisimpia jaksoja.
Piti jo eilen kommentoida, mutta tekniikka esti.. Joka tapauksessa kiitos hyvin kiinnostavan tarinan esiin nostamisesta, minulla ei ollut aavistustakaan tällaisesta! Löysin kauttasi myös Raili Mikkasen kiinnostavan blogin, kiitos siitäkin.
VastaaPoistaJa hyvää kesäviikonloppua & blogitaukoa! :)
Kiva Jenni että löysit kirjan ja blogin :). Ihanaa kesäviikonloppua sinullekin!
VastaaPoista