Nuala O'Faolain: Tunnenko minä teidät? (Bloggaajien vanhan kirjan tempaus)

Nuala O'Faolain: Tunnenko minä teidät?
Are You Somebody?, suom. Helene Butzow.
Tammi 2000, 237 sivua.

Mitä minä muuta voisin kuin koettaa onneani,ajattelin sekavasti astuessani kappelista keskipäivän valoon. Ja mitä muuta minä tosiaan voisin tehdä? Huolehtia hampaistani, kuunnella mahdollisimman paljon musiikkia ja jatkaa eteenpäin. Työstää pakotunneleita pois menneisyydestä. Toivoa, että onnistun murtautumaan sieltä nykyisyyteen. Olla vain oma itseni niin kuin kissa, joka on kissa täydellisesti ja tiedostamattaan eikä tiedä kuolevansa. Mitä minä voin tehdä, kun kaikki on niin vaihtelevaa ja menee yli ymmärrykseni, mitä muuta kuin pitää kiinni ja kiittää Jumalaa johon en usko ihmeistä joista sataa ylleni?

Nuala O'Faolain (1940-2008) oli irlantilainen journalisti ja kirjailija. Muistelmateoksessaan Tunnenko minä teidät? hän kirjoittaa lapsuudestaan Irlannissa, "jonka olot olivat lähempänä edelllistä vuosistaa kuin nykypäivää", yhdeksänlapsisesta lapsuudenperheestään, kouluvuosistaan katolisessa sisäoppilaitoksessa nunnien tiukan valvonnan alla, opiskelu- ja työvuosistaan, ihmissuhteistaan ja rakkaudestaan kirjallisuuteen.

Tunnenko minä teidät? ei ole suoranaisesti hilpeä kirja. Tyypillisen "irlantilaisen kurjuuden" ja rankan perhetaustan lisäksi Nuala O'Faolain kuvaa omia kipupisteitään ja hapuiluaan seksualisuutensa kanssa. Irlantilainen yhteiskunta ja katolinen kirkko asettavat tiukat raamit, mutta toisaalta 1960-luvun seksuaalisen vapautumisen aallot hipovat vihreän saarenkin rantoja. Kestää kuitenkin kauan, ennen kuin Nuala löytää oman sisimpänsä ja uskaltaa elää sen mukaan. O'Faolain kokee kuitenkin olevansa selviytyjä siinä missä moni ystävä ja sukulainen ei pärjää yhteiskunnan laihoilla eväillä.

Mielestäni melkein parasta muistelmissa ja omaelämäkerroissa ovat "lukumuistelmat", kertomukset lukemaan oppimisesta, kirjallisuuteen tutustumisesta ja siitä, mitkä teokset ovat olleet tärkeitä elämän varrella ja jääneet mieleen. O'Faolain osaa kirjoittaa aiheesta todelle kiehtovasti:

Olin varmaan oppinut jo siinä vaiheessa äidistäni, että lukeminen on puolustusmekanismi. Että "ne" eivät pääse kimppuusi jos sinulla on kirja. Äitini on tietysti tässä tapauksessa "ne". Kaikki hänen vaatimuksensa - hae oksia tulen tekoa varten, vie vauva vaunuissa kävelylle - häiritsivät lukemistani. 

Siitä lähtien, koko elämäni ajan ja vielä nytkin, lukeminen omaksi iloksi ja lukeminen opiskelun ja työn vuoksi ovat olleet minulla kutakuinkin sama asia.

Minä pidän itse lukemistapahtumasta. Kysymys on prosessin seuraamisesta - enkä tarkoita vain tarinaa vaan rytmiä, sävyä, aikaisemman aineiston kerrostumista ja uuden häämöttämistä - ja lukijalla on tunne että hän psytyy ymmärtämään kirjailijan ajatusta hetki hetkeltä paremmin.

Jos mitään muuta ei olisi, lukeminen olisi - ilmeisesti - riittävä syy elää. 

Kun olin opettajana, minun oli pakko välttää eräitä sitaatteja, koska ne liikuttivat minua niin syvästi, että pelkäsin pillahtavani itkuun oppilaiden edessä. 

Nuala O'Faolanilta on suomennettu myös romaani Olet kaikkeni, mutta siitä en innostunut lainkaan samalla tavalla kuin muistelmista ja romaani jäi kesken. Sen sijaan minua kiinnostaisi lukea O'Faolainin toinen, suomentamaton muistelmateos, Almoust There, mutta se ei ilmeisesti ole enää saatavilla.

Mutta tavallisia ihmisiä ei ole olemassakaan. Eivätkä paikat pysy samanlaisina. Maailma Irlannin ympärillä muuttui, ja minä olin sekä muutoksen airut että sen edunsaaja. 

Tänään, Agricolan ja suomen kielen päivänä, muutamat kirjablogit haluavat nostaa esiin "vanhoja" kirjoja - niitä, joita ei näy kaupan hyllyillä edes pokkari- tai uusintapainoksina tai ole tunnustettuja klassikoita. Näiden unohdettujen kirjojen joukossa on useita helmiä, joiden soisi päätyvän lukijoiden käsiin vaikkapa kirjaston varaston perukoilta tai antikvariaatin hyllystä. Luen useinkin sellaisia kirjoja, jotka eivät ole ihan uusia, mutta tämän teemapäivän puitteissa halusin kirjoittaa juuri Nuala O'Faolainin kirjasta, sillä se teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Halusin lukea kirjan uudelleen, testata onko sen taika vielä tallella, ja kertoa pienestä kirjallisesta aarteesta eteenpäin. En ehkä löytänyt uudelleen sitä samaa lumousta, jonka koin lukiessani O'Faolainin kirjan ensi kertaa viitisentoista vuotta sitten, mutta suosittelen Tunneko minä teidät? muistelmaa kaikille naisten kasvutarinoiden, kirjallisuuden, kiireettömän tarinoinnin ja Irlannin ystäville.