Alice Munro: Kallis elämä

Alice Munro: Kallis elämä
Dear Life, suom. Kristiina Rikman.
Keltainen kirjasto 449.
Tammi 2013, 318 sivua.

Me sanomme, ettei jotain voi antaa anteeksi tai että me emme anna itsellemme anteeksi. Mutta kyllä me annamme - me teemme sitä kaiken aikaa. 


Luin kirjan alkukielisenä viime syksynä, ja Dear Life oli siihen asti lukemistani Munron teoksista suosikkini, kunnes viime kuussa lukemani Hyvän naisen rakkaus kiri vähintäänkin sen rinnalle (Munron novellit ovat kyllä niin huippuja, että viimeisin luettu kokoelma taitaa tuntua aina parhaalta!). Lukiessani kokoelmaa nyt uudelleen huomasin, että pitkälti samat kertomukset tekivät vaikutuksen ja jäivät mieleen pyörimään kuin ensimmäisellä lukukerralla, mutta huomio kiinnittyy jonkin verran eri asioihin - sekä tietenkin siihen, kuinka sujuvaa ja taidokasta Kristiina Rikmanin suomennostyö on.

Omaelämäkerrallinen niminovelli "Kallis elämä" aiheuttaa sydämentykytystä kuvauksellaan kirjailijan äidistä puristamassa vauvaansa (Alicea) rintaansa vasten suojaisassa nurkkauksessa mielenvikaiseksi epäillyn naapurinrouvan kurkistellessa ikkunoista yksi kerrallaan. Munrollahan ei voi olla omia muistoja tapahtuneesta, mutta hänen äitinsä on kertonut tapauksesta yhä uudelleen ja uudelleen. Aikuisena Munro saa tietää jotakin, mikä muuttaa hänen tulkintaansa tapauksesta ja naapurin rouvasta. Lapsuus, kasvuvuosien maisemat ja miljööt sekä ihmiset näyttäytyvät aikuisena eri tavalla, tulevat uudelleentulkituiksi. Tämä pätee kaikkiin neljään omaelämäkerralliseen tarinaan, jotka Munron mukaan ovat "ensimmäiset ja viimeiset - ja kaikkein tärkeimmät - asiat jotka minulla on elämästäni sanottavana", mutta enemmän tai vähemmän kokoelman kaikkiin novelleihin.

Esimerkiksi novellissa "Amundsen" kertoja, keski-ikäinen nainen, katsoo elämäänsä taaksepäin ja antaa uusia merkityksiä lyhyelle ja yllättävästi päättyneelle suhteelleen erään lääkärin kanssa. Novellin "Sorakuoppa" kertoja käy läpi lapsuudessaan sattunutta tragediaa yhä uudelleen ja uudelleen - toiset kehottavat häntä jo päästämään siitä jo irti, mutta "minun mielessäni Caro jatkaa vettä kohti juoksemista, heittäytymistä ikään kuin voitonriemuisesti, ja minä odotan edelleen, että hän selittää minulle, odotan edelleen loiskahdusta." Omaelämäkerrallisissa novelleissa "Yö" ja "Äänet" Munro tarinoi kaikenlaista lapsuutensa aikakaudesta, jota värittivät pitkät etäisyydet ja heikot kulkuyhteydet, lama ja Euroopassa käyty sota, jonne Kanadastakin lähti nuoria miehiä, mutta tulee katsoneeksi uudella tavalla ennen kaikkea omia vanhempiaan.

Yksi suosikeistani on kokoelman avausnovelli "Postia Japaniin", joka kuvaa naisen ja hänen pienen tyttärensä junamatkaa ja sen seurauksia. Tuossa novellissa on juuri sellaista hienovireisyyttä ja pinnan alla piilevää väreilyä, jota rakastan kirjallisuudessa yleensäkin ja novelleissa erityisesti. Novelli päättyy lauseisiin "Ei hän pakoon yrittänyt. Hän vain seisoi ja odotti mitä seuraavaksi tapahtuisi.", ja pienen Katyn rinnalla lukija saa aprikoida samaa, sillä enempää Munro ei kerro. Kuten Munron novelleissa yleensäkin, pitää palata alkuun, jotta voisi arvata, mitä tulee lopun jälkeen. Täytyy katsoa taaksepäin kuten novellien kertojat ja henkilöt.

Lukuhaasteet: 14 nobelistin

Muissa blogeissa  sanottua: Kaisa Reetta T., Mari A:n kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie, Ja kaikkea muuta, Kirjabrunssi