Tämän päivän Helsingin sanomissa oli kaksi minua koskettavaa juttua: Perinteiden puristuksessa kertoi Katarina Gäddnäsin kirjan Vanhan talon uusi elämä taustalla olevasta 1800-luvun parituvan remonttiprojektista, Outi Kaartamo puolestaan kirjoitti maallemuuttoon liittyvistä haaveista ja todellisuudesta jutussa Maalaisunelmia. Monet Kaartamon maallemuuttoon liittyvistä toiveista ovat käyneet toteen, mutta juuri toteutuneiden haaveiden kääntöpuolet olivat niitä asioita, jotka Kaartamoa maalla asumisessa häiritsivät: on ihanaa, kun kyläkahvilassa kysytään kuulumisia, mutta toisaalta olisi kiva asua paikassa, jossa kaikki eivät tietäisi asioitasi! Sekä vanhaa taloa että maaseutua pidetään idyllisenä, ja vanha talo maalla onkin sitten ihan idyllin huipentuma, eikö vain?
Kotitalomme on suunnilleen saman ikäinen kuin Gäddnäsin Ahvenanmaalla sijaitseva Södergård. Emme asu maalla sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta Helsingistä muuttaneena ja koko ikänsä pääkaupunkiseudulla asuneena tämä taajaman rauhallinen kolkka tuntuu minusta melkein maasudulta. Vaikka satavuotiaitten talojen lomaan nousee muutama uusi omakotitalo, asuu tällä mäennyppylällä edelleen vain kymmenisen perhettä, muu maailma on jossain puiston ja metsän takana. Tontit ovat isoja ja aitaamattomia, ja vanhat talot tuntuvat istuavan maisemaan kuin maasta putkahtaneet tatit. On ihanaa, kun ikkunoista näkyy betonielementtitalojen sijasta puita ja lapset voi päästää leikkimään turvalliselle pihalle.
Ostimme talon, joka oli kohtalaisen hyvässä kunnossa; joku olisi muuttanut suoraan sisään ja joku toinen olisi rysäyttänyt kaiken uusiksi ennen muuttoa, avannut jokaisen lattian ja seinän. Sanotaan, että vanhassa talossa pitäsi asua vuosi ennen sisäänmuuttoa, mutta toisaalta remontin tekeminen on aika paljon vaikeampaa silloin, kun huoneet ovat täynnä kalusteita ja tavaraa ja kotona pitäisi myös nukkua, laittaa ruokaa, syödä, leikkiä, löhötä sohvalla ja mielellään käydä suihkussakin, mikä taas ei houkuttele jos 1970-luvun lastulevykylppäristä repsottavat muovimatot suurina riekaleina. Remontoimme taloa jonkin verran ennen muuttoa, ja muuton jälkeen mitään isompaa edistymistä ei olekaan tapahtunut. En ole mikään kamalan ronkeli, mutta kieltämättä jonkun toisen makuun kolmekymmentä vuotta sitten laitetut tummat seinäpinnat masentavat (ja syksyn pimeinä iltoina häiritsevät vielä enemmän) ja keittiö- ja pesutilat olisi kiva saada viimeinkin tälle vuosituhannelle, ja se pihasauna, johon ei ole vielä edes perustuksia tehty...
Nämä puutteet kuitenkin - toivottavasti! - korjaantuvat ajan kanssa, mutta vanhassa talossa on aina myös pohjaratkaisuun, ikkunoihin ja muihin kiinteisiin asioihin liittyviä epäkäytännöllisyyksiä ja epämukavuuksia, joita ei voi korjata. Tai ainakaan ei pitäisi; Gäddnäsin taloon oli asennettu lattialämmitys eteiseen, minkä vuoksi vanhan lankkulattian tilalle asennettu laattalattia oli nostanut lattiapinnan niin korkealle, että oven yläpuolella olevat puoliympyrän muotoiset ikkunat oli pitänyt purkaa. Lämpimälle eteisen lattialle tuli aika kova hinta minun mielestäni, enkä nyt puhu euroista. Gäddnäsin talo ei ilmeisesti ollut suojeltu korkeasta iästään huolimatta, kun tuollaisia muutoksia saa tehdä. On kuitenkin hienoa, että Gäddnäs kertoo kirjassaan myös niistä ratkaisuista ja toteutuksista, jotka "eivät menneet kuin Strömsössä". Meillä ei ole kaikilta osin noudatettu tiukimpia perinnerakentamisen periaatteita (emme toisaalta ole myöskään purkaneet tai peittäneet mitään oikeasti vanhaa ja autenttista), mutta elämä, perhe ja perhe-elämä menee meillä talon tuunaamisen edelle.
Haluaisin kovasti lukea Gäddnäsin kirjan. Vanhan talon perinnekorjauksesta (ja talossa asumisesta) kiinnostuneelle suosittelen tutustumista esimerkiksi näihin kahteen asiantuntevaan ja kauniiseen blogiin, Rekous ja Päivänpesän elämää.