Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu.
Wsoy 2018, 205 sivua (10h 59 min.).
Äänikirjan lukija: Vuokko Hovatta.

Jos joku olisi sanonut minulle, kun luin L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogiaa ensimmäistä kertaa ollessani toisella kymmenellä, että jonakin päivänä luen kahden suomalaiskirjailijan kirjoittamaa jatko-osaa Emilian tarinalle, minun olisi ollut vaikea uskoa. En varsinkaan olisi uskonut, että luen tuota jatko-osaa e-kirjana älypuhelimen ruudulta, kirjojen striimauspalvelusta, josta maksan melkein 17 euroa kuukaudessa. Eihän minulla olisi ollut edes sanoja tuollaiselle tavalle nauttia kirjoista! (Myöhemmin, kun olin jo lukenut kirjan, se tuli BookBeatiin tarjolle myös ihanan Vuokko Hovatan lukemana äänikirjaversiona, jota oli pakko jonkin verran kuunnella.)

Yhtä lailla Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen Emilia Kentillä on nyt sellaisia sanoja sanavarastossaan, joita Montgomeryn – ja suomentaja I. K. Inhan – Emilia Byrd Starrilla ei ollut. Kieli on tuoretta ja raikasta, vaikka maailma on nostalginen. Voin kuvitella Emilia Kentin sivujen kääntyvän sujuvasti myös nuoren lukijan käsissä, vaikka romaanin ilmeisin kohderyhmä olemme me aikuiset, jotka olemme tyttöiässä lukeneet Montgomeryn kirjoja sydän pamppaillen.

Kirjailijat ovat tarttuneet taitavasti sellaisiin draaman aineksiin, solmimattomiin langanpätkiin, joita Montgomery on aikanaan Emilian tarinaan kutonut. Lukijoita kiinnostaa totta kai, siunautuuko Autioon taloon jälkikasvua ja miten jatkuu Emilian orastava kirjailijanura. Riittääkö Prinssi Edwardin saarella ammennettavaa tuleviin romaaneihin? Miten arki järjestetään kirjailijan ja kuvataiteilijan perheessä? Entä onko ihan ongelmatonta, että Emilian aiempi kihlattu Dean Priest lahjoitti itseään ja Emiliaan varten ostamansa talon nuorelle parille, vaatien kuitenkin vastineeksi aina pienen nurkan Autiosta talosta matkoiltaan poiketessaan?

Näihin kysymyksiin Huotarinen ja Koskimies vastaavat aika lailla sellaiseen tapaan, että Emilia-fani voi nyökytellä tyytyväisenä. Varsinkin Dean-tapaus on ratkaistu hyvällä tavalla modernisti ja voimaannuttavasti. Elisabeth-tätiin liittyvä juonne on uskottava, sen sijaan Laura-tätiin liittyvä juoni aiheutti minussa nikottelua, vaikka ihan herttainen onkin. Loppujen lopuksi tämä pieni kurkistus Blair Waterin elämään ei kuitenkaan tarjoa mitään erityisen uutta, yllättävää tai ajatuksia herättävää. Aika iso osa kirjasta on lopulta aiempien käänteiden muistelua ja niiden tulkintaa päähenkilön mielessä. Tuttu ja turvallinen on varmasti ollut tämän fanifiktiomaisen jatko-osan tavoitteenakin, ja tyttökirjagenressä on vaikea kuvata esimerkiksi avioliiton haasteita kovinkaan monitahoisesti.

Emilia Kent on ennen kaikkea taitava pastissi, tyylijäljitelmä. Paikoin tulee ihan deja vu -olo, esimerkiksi silloin, kun Emilia ja paras ystävänsä Ilse syövät munkkeja. Hahmot ja heidän käytöksensä ovat toden totta tuttuja ja romaani on täynnä montgomerylaisia kohtauksia, vuoroin humoristisia, vuoroin luonnosta tai taiteesta hurmoksellisia.




Helmet-lukuhaaste, kohta 36: Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Helga Nuorpuu: Pirkon uusi ystävä & Ruusulan viimeinen tyttö

Helga Nuorpuu: Pirkon uusi ystävä
Ruusula-sarjan kolmas kirja.
Gummerus 1928, 213 sivua.

Helga Nuorpuu: Ruusulan viimeinen tyttö
Ruusula-sarjan neljäs kirja.
Gummerus 1946 (toinen painos), 129 sivua.

Tervehdys pitkästä aikaa, lukijat! Viime syksy oli kiireinen, ja ehdin tuskin lukea, vielä vähemmän blogata. Joululomalla tilanne on kuitenkin vähän korjaantunut lukemisen suhteen, ja tällä hetkellä blogattavia kirjoja on suorastaan jonoksi asti.

Joululomalla kuuluu mielestäni lukea ihania kirjoja. Ihana-sanan voi tässä tapauksessa ymmärtää laajasti: hyvän joulukirjan kieli voi olla pakahduttavan kaunista, kirja voi saada ajattelemaan vakaviakin asioita tai se voi olla kevyttä hömppää, kaikella rakkaudella. En tykkää lukea ihan kamalan rankoista aiheista jouluna (jos koskaan), ja yksi parhaista joululomagenreistä on perinteinen tyttökirjallisuus, joka on turvallista, lempeää ja nostalgista.

Alakoululaisena luin koulun kirjastosta löytämäni yhteisniteen Ruusulan tytöt I, joka sisälsi alunperin itsenäisinä teoksina julkaistut tyttöromaanit Anjan onni ja Tyttö veitikka. Ihastuin kodikkaan täysihoitolan ja tyttökoulun sekä lyseon kasvattien ystävyys- ja rakkaussuhteita, vähän koulunkäyntiäkin, kuvaaviin kirjoihin kovasti. Kirja jäi vahvasti mieleeni, ja kun vasta aikuisena tajusin, että kirjoille on jatkoa, halusin tietysti lukea myöhemmätkin osat. Verkkoantikoista löysin ensin jo aikanaan lukemani yhteisniteen, sitten sarjan neljännen osan. Tänä syksynä sain viimein kolmannen osan käsiini, ja joululomalla oli aikaa uppoutua Ruusulan tyttöjen maailmaan.

Alunperin suunnittelin lukevani koko sarjan järjestyksessä, mutta en sitten kuitenkaan malttanut vaan aloitin suoraan kolmennesta osasta Pirkon uusi ystävä, sillä halusin tietää, miten tarina etenee. Luettuani myös Ruusulan viimeisen tytön en voi kuin onnitella itseäni siitä, että en malttamattomana lukenut sarjan päätösosaa ennen kuin sain kolmannenkin osan käsiini, sillä kirjat ovat erittäin juonivetoisia ja neljäs osa olisi pilannut jännitteen kolmannesta.

Molemmat kirjat keskittyvät pitkälti Pirkko Kotkanpään, Ruusulan täysihoitolan viimeisen asukin, rakkauselämään, edeltävä jonkin verran myös ylioppilastutkintoa edeltäviin opintoihin ja päätösosa aika paljokin Pirkon työhön valmistavan luokan opettajana. Jo Ruusula-sarjan aiemmissa osissa on pedattu vahvasti Pirkon ja poikalyseota käyvän Pentin romanssia, mutta Pirkon uusi ystävä -romaanissa pakkaa sekoittaa Pirkon tutustuminen komeaan ja kiinnostavaan Martti Kuloon, Pirkkoa muutamaa vuotta vanhempaan lakimieheen.

Kuten Aino toteaa Sheferijm-blogissaan, Pirkon uusi ystävä ja Ruusulan viimeinen tyttö on juonensa ja henkilöhahmojensa osalta palon velkaa L. M. Montgomeryn Anna-kirjoille ja jonkin verran myös Louisa M. Alcottin Pikku naisille jatko-osineen. Paikoitellen yhtäläisyydet ovat jopa vaivaannuttavia (esimerksi Pirkon oppilas, Pulla, on aivan kuin Anna-sarjasta tuttu Davy). Kuitenkin, vaikka Nuorpuu seuraileekin pitkälti eräästä kanadalaisesta romaanista tuttua juonikaavaa Pirkon vaiheista kertoessaan, on paljon erojakin, ja pelkästää teoksen maailma, 1920-luvun suomalainen pikkukaupunki, on tarpeeksi erilainen.

Nuorpuu onnistui myös yllättämään minut yhdellä juonenkäänteellä, ja siitä täytyy antaa tunnustusta  kirjailijalle. Toisaalta yllätys oli senlaatuinen, että se keikautti Ruusulan viimeisen tytön lukukokemuksen myös hieman kielteiseen suuntaan ja muutti käsitystäni koko sarjasta, vähintäänkin kirjasta Pirkon uusi ystävä. Tavallaan Nuorpuu rikkoo kirjailijan ja lukijan välistä herrasmiessopimusta, että kirja saa yllättää, mutta yllätyksen jälkeen lukijan tulisi löytää teoksesta perustelut sille, miksi tapahtumat etenivät niin kuin etenivät. Voi toki olla, että Nuorpuu pyrki kuvaamaan elämän – etenkin nuoren elämän – yllätyksellisyyttä ja ailahtelevuutta, mutta kertomuksissa on omat lakinsa, joiden rikkominen saattaa myös ärsyttää lukijaa.

Mutta marmatus sikseen: Ruusulan tyttöjen kaksi viimeistä osaa tarjosivat minulle todella viihdyttäviä ja suloisia lukuhetkiä. Nuorpuu osaa kirjoittaa, kuljettaa juonta ja maustaa sitä sopivasti huumorilla ja ruusunpunaisella, vanhanaikaisen kainolla romantiikalla. Harmi, että Ruusula-sarja on kutakuinkin kadonnut kirjahyllyistä, eikä uusintapainoksista taida olla toivoa. Tavallaan ymmärrän sen, mutta olen iloinen siitä, että olen itse saanut tutustua Ruusula-kirjojen ihanaan maailmaan.

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu. 
Kultaiset tyttökirjaklassikot.
Avain 2015, 279 sivua.

Ihana Rasavillejä ja romantikkoja -teos sai jatkoa, eräänlaisen "sisarkirjan", kun kotimaisista tyttökirjoista kertovan kirjan rinnalle ilmestyi ulkomaisiin tyttökirjoihin ja niiden lukukokemuksiin paneutuva Kapina ja kaipuu. Tietokirjailija Sara Kokkonen työstää kasvatustieteen väitöskirjaa kotimaisista tyttökirjoista, kirjoittaa Saran kirjat -blogia ja pyörittää Tyttökirjaklassikot -verkkokauppaa, ja hänen tyttökirjakirjojensa sivuilta huokuukin vankka asiantuntemus, uuttera tutkimustyö ja rakkaus aiheeseen.

Sara Kokkonen on kirjoittanut jokaisesta kirjailijasta Louisa M. Alcottista Merri Vikiin pienoiselämäkerrat, joissa on paljon uutta tietoa myös kaltaiselleni pitkän linjan tyttökirjafanille. En esimerkiksi tiennyt, että Setä Pitkäsäären, Parhaan vihollisen ja St. Ursula koulun tyttöjen kirjoittaja, Jean Webster, teki ystäviensä kanssa maailmanympärysmatkan ja kävi aina Egyptissä, Intiassa ja Japanissa asti, mikä ei 1900-luvun alkuvuosikymmeninä tainnut olla ihan tyypillistä naimattomille amerikkalaisnaisille. Muutenkin monet tyttökirjailijat ovat olleet monessa asiassa itsenäisiä edelläkävijöitä: he opiskelivat pitkälle, tekivät työtä kodin ulkopuolella eivätkä pitäneet avioliittoa itsestäänselvyytenä – arvoja ja asenteita, jotka heijastuivat myös heidän teostensa sivuille ja päähenkilöidensä kohtaloihin.

Kirjan esitysjärjestys on pitkälti kronologinen niin, että 1800-luvulla syntyneet tyttökirjallisuuden pioneerit on esitelty ensin ja 1900-luvun puolessavälissä julkaisseet "modernit tyttökirjailijat" esitellään lopuksi. Entä millä perusteella juuri nämä kymmenen kirjailijatarta Susan Coolidgesta Helen D. Boylstoniin ja Carolyn Keenesta Martha Sandwell-Bergströmiin ovat valikoituneet kirjaan? Monet heistä ovat klassikkojen klassikkoja, mutta heidät on valittu mukaan ennen kaikkea siksi, että heidän kirjoistaan me tavalliset lukijat kirjoitimme lukumuistojamme, kun Sara järjesti aiheesta kirjoituskeruun kevättalvella 2014.

On kutkuttavaa lukea omia luonnehdintoja lempikirjoistaan ja toisten kokemuksia ja mielipiteitä niistä. Lukijoiden tekstit muodostavat aika suuren osan Kapinasta ja kaipuusta, ja ne pitävät sisällään niin nostalgisia muistoja, hauskoja anekdootteja kuin oivaltavaa analyysia ja pientä kritiikkiäkin – joskus lapsuuden lempikirja näyttäytyy uudessa valossa, kun sen lukee uudestaan aikuisena. Parin kirjassa esitelly kirjailijan tuotanto oli minulle ennestään täysin tuntemattomia, ja oli erityisen hauska lukea toisten kokemuksia ja esittelyjä noista "tuntemattomista tyttökirjoista".

Kapinan ja kaipuun ulkoasu – kannen kuva ihanan Martta Wendelinin käsialaa – herättää samanlaisia ihastuksen väristyksiä kuin viehkot tyttökirjat konsanaan. Kaunis, suloinen kirja täynnä tietoa ja jaettuja kokemuksia.

Kirjasta on blogannut myös ainakin Aino.

P.S. Suloista satupäivän iltaa! ♥︎

Sagan päivänä: Mikä oli ensimmäinen lukemasi tyttökirja?

Olen vieläkin ihan tyttökirjakirjan virittämissä tunnelmissa, etenkin kun posti toi tänään erään vanhan tyttöromaanin, jota olin jo kauan kaipaillut kirjahyllyyni. Tänään on Sagan päivä, ja kuin johdantona huomiselle Satupäivälle, jolloin tietysti kirjoitan saduista tavalla tai toisella, kiinnitän katseen tyttökirjoihin, jotka ovat vähän kuin kouluikäisten neitokaisten satuja herttaisuudessaan, suloisuudessaan ja vähän opettavaisuudessaankin. Oma esikoistyttöni on nyt tokaluokkalainen, ja mietin, milloin tarjoaisin hänelle luettavaksi tai lukisin ääneen vanhoja tyttökirjasuosikkejani. Ja mistä kirjasta kannattaisi aloittaa?

Monien tyttökirjojen päähenkilöt ovat teini-ikäisiä ja kirjat kertovat opinnoista, ammattihaaveista ja ensimmäisistä rakastumisista, pidempien sarjojen jatko-osissa kuvataan usein myös avioitumista ja perhe-elämää. Vaikka lapset tai ainakin varhaisteinit lukevat mielellään vähän vanhemmista henkilöistä kuin mitä itse ovat ja kurkistavat mielellään nuorten aikuisten elämään, en usko teini-ikäisistä kertovien kirjojen kiinnostavan vielä kahdeksanvuotiasta. Niiden kirjojen aika on myöhemmin. Tyttökirjagenreen kuuluu kuitenkin myös teoksia, jotka ovat enemmänkin lastenkirjoja ja joissa päähenkilöt ovat nykyisten alaluokkalaisten ikäisiä tai vähän nuorempiakin.

En laske varsinaisiksi tyttökirjoiksi Lindgrenin Marikista, Kurenniemen Onnelista ja Annelista, Tuula Kallioniemen Karoliinasta tai Mila Teräksen Telmasta kertovia kirjoja, joita meillä on luettu paljon ja joita kuuntelevat nuoremmatkin. En oikeastaan tiedä, miksi suunnilleen samanikäisistä kertovat Johanna Spyrin Pikku Heidi tai Laura Ingalls Wilderin Pieni talo suuressa metsässä tai Pieni talo preerialla sitten ovat mielestäni tyttökirjoja; ehkä kirjojen pituuden ja kirjoitustyylin vuoksi sekä siksi, että ne aloittavat sarjan, jonka kuluessa päähenkilö aikuistuu.

Ensimmäinen klassinen tyttökirja, jonka itse luin, oli Louisa M. Alcottin Pikku naisia (muutamat Anni Swanin nuortenkirjat, kuten Tottisalmen perillinen ja Arnellin perhe olin lukenut jo sitä ennen). Luin sen yhdeksänvuotiaana, ja vaikka jotkut 1800-luvun angloamerikkalaiseen kulttuuriin kuuluvat jutut menivät ohi (Mikä ihmeen Pickwick-kerho tai Kristityn vaellus? Mitä on popliinikangas, ja kuinka viisitoistavuotias voi käydä ansiotyössä koulunkäynnin sijasta?) rakastuin kirjaan ja luin tietysti jatko-osatkin saman tien. Tyttökirjan henkeen kuuluu, että päähenkilö voi mennä naimisiin ja saada lapsia, mutta sen jälkeen hän ei ole enää päähenkilö vaan haipuu taustalle lämminsydämiseksi äitihahmoksi. Hänen lapsistaan ja näiden ystävistä tulee uusia päähenkilöitä ja kaikki hauska alkaa alusta; ajatelkaapa vaikka Montgomeryn Sateenkaarinotkoa tai Alcottin Pikku miehiä. Kun alkuperäisten päähenkilöiden lapsetkin kasvavat aikuisiksi, on kirjailijan syytä lopettaa kirjasarja ja aloittaa vaikkapa uusi.

Seuraavien vuosien aikana luinkin sitten kaikki tyttökirjat, jotka vain käsiini sain: L. M. Montgomerya, F. H. Burnettia, Susan Coolidgen Katy-sarjaa, Anni Swania, Mary Marckia, Rauha S. Virtasta, Helen D. Boylstonin Helena-sarjaa ja monia muita. Keräsin kaikki tyttökirjasuosikkini omaan hyllyyn, jos vain suinkin ne löysin kirjakaupasta tai antikvariaatista – onnekseni 1990-luvulla otettiin todella monesta tyttökirjaklassikosta uusintapainokset ja yleensä vielä kauniina näköispainoksina tai ainakin alkuperäisin kansikuvin, jotka olivat muun muassa Maija Karman, Martta Wendelinin, Eeli Jaatisen tai Leena Purasen käsialaa.

Nyt kaivoin hyllystä esille muutamia sellaisia kirjoja, jotka saattasivat kiinnostaa jo alle kymmenvuotiaita. Tähän kategoriaan sopivat monet Anni Swanin kirjat, Burnettin Pikku prinsessa ja Salainen puutarha sekä jo mainitsemani Johanna Spyrin Pikku Heidi jatko-osineen ja Pieni talo preerialla-sarja kahta viimeisintä osaa lukuunottamatta. Montgomeryn Anna-sarjan ensimmäinen osa saattaisi myös sopia, ääneen luettuna. Kirjastosta tarttui tänään mukaan Maria Vuorion Eeva, jota en ole itse lukenut, mutta joka vaikutti kiinnostavalta ja juuri saturomaanien ja tyttökirjojen välimaastoon sijoittuvalta – sitä paitsi siinä on Maija Karman piirroskuvitus! (Kuvaan eksyi mukaan myös Eleanor Porterin Pollyanna, mutta huomasin, että se onkin Pollyannan aikuistumisesta kertova kirja ja siis jatko-osa lapsille suunnatulle kirjalle Iloinen tyttö). Kuvan ulkopuolelta tuli mieleeni ainakin Louisa M. Alcottin Sireenien alla, joka on enemmän lasten- kuin tyttöromaani.

Muistatko sinä, mikä oli ensimmäinen lukemasi tyttökirja? Mitkä kirjat sopivat mielestäsi parhaiten portiksi tyttöromaanien maailmaan?

Lopuksi on vielä pakko hehkuttaa, että löysin Tyttökirjaklassikot-verkkokaupasta Helga Nuorpuun Ruusulan tytöttöjen ensimmäisen kaksoisniteen (joka sisältää kirjat Anjan onni ja Tyttö veitikka), jota olen toivonut omakseni jo sellaiset kaksikymmentä vuotta. Kirja on käynyt jo harvinaiseksi, ja sarjan kahta viimeistä osaa / niiden yhteisnidettä (Pirkon uusi ystävä ja Ruusulan viimeinen tyttö) en ole vielä edes lukenut. Jos joku löytää kyseisiä kirjoja vinttinsä kätköistä ja olisi valmis niistä luopumaan, niin olisin ikionnellinen ostaja!

Ja kun varhainen kesäaurinko nousi ruusuisena ja kimalteisena, Ruusulan tytöt olivat tuskin vielä ennättäneet nukkua kolmeakaan tuntia. Auringon lämmin säde osui suoraan Pirkon silmiin. Hän raoitti hiukan niitä, katsahti ikkunaan ja mumisi puoliunessa hymyillen: 

"Aurinkolapsen sininen satu alkaa taas."

Näissä ruusuisissa tunnelmissa toivotan kaikille kauniita unia ja sadunhohtoista huomista!

Rebekka Räsänen: Anneli Juoniemen kartanossa

Rebekka Räsänen: Anneli Juoniemen kartanossa
Gummerus 1984 (4. painos), 223 sivua.

Hän ei ollut osannut kuvitellakaan, että Juoniemi olisi näin suurenmoisen ihana! Romanttisine kivimuureineen ja hurmaavine puistoineen se oli kuin ruusujen, unelmien ja satujen salaperäinen linna. Annelin, kaupunginlapsen, sydämeen ihan koski ja silmiin tahtoivat sirahtaa vedet vain näkemisen ja olemisen riemusta! Että joku voikin asua näin kauniissa paikassa!

Muutaman kanssabloggaajan ja juuri lukemani Rasavillejä ja romantikkoja -tietokirjan ansiosta tartuin alunperin 1950-luvulla julkaistuun Rebekka Räsäsen Juoniemi-sarjaan, jonka olin jostain syystä kokonaan onnistunut ohittamaan varsinaisessa tyttökirjojen ahmimisiässäni. Kolmiosaisen sarjan ensimmäinen kirja, Anneli Juoniemen kartanossa, käynnistyy perinteisen tyttöromaanin tapaan matkaan lähdön tunnelmissa: neljätoistavuotias Anneli Vaara nousee junaan mennäkseen viettämään kesää ystävänsä Hillevi Brennerin kotikartanoon Juoniemeen. Perillä Anneli tapaa Hillevin sydämellisen perheen ystävällisine vanhempineen ja hurmaavine villikkokaksosineen, isoveli Allan astuu näyttämölle myöhemmin.

Kartano ja sitä ympäröivät puistot ja puutarhat ovat hurmaavan kauniita, etenkin vaatimattomassa kerrostalohuoneistossa leskiäitinsä kanssa asuvan Annelin mielestä, mutta Juoniemen asukkaat ovat murheen vallassa. Vastikään paljastuneen testamentin mukaan Annelin isoisä olisikin jättänyt koko omaisuutensa, mukaanlukien Juoniemen irtaimistoineen, hulttiomaiselle poikapuolelleen. Ei auta, vaikka itse kuningas on aikoinaan lahjoittanut kartanon Annelin esi-isälle ja se, sekä niin ikään kuninkaan lahjoittama kultainen malja, on kuulunut suvulle iät ja ajat. Epärehelliseen elämään langenneen Einar Langenfeldtin on määrä saada kartano haltuunsa heti kesän jälkeen. Annelista tuntuu, että jotain pitäisi tehdä, mutta hän ei tiedä mitä. Ennen kartanon luovuttamista muiden haltuun olisi ainakin jännittäävää päästä maanalaisten, unohdettujen salakäytävien jäljille...

Anneli Juoniemen kartanossa on viehättävä ja kevyt, romanttissävyinen tyttökirja. Asetelmassa, jossa perheen ulkopuolinen nuori mies on perimässä sukukartanon, on kaikuja Jane Austenin romaanien kuvaamista epäoikeudenmukaisista, miessukupuolta suosivista perintöjärjestelmistä. Tulee mieleen Mr. Collins kuljeskelemassa omistajan elkein Longbournin mailla. Ystävykset, joista toinen on tarinan alussa köyhä ja toinen rikas, on tuttu parivaljakko monesta tyttökirjasta, kuten Anni Swanin Sarasta ja Sarrista ja Louisa M. Alcottin romaanista Tytöistä parhain – ja taisipa niissäkin olla "rikkaasta köyhäksi" -juonikuvio. Tyttökirjaperinteeseen sointuu myös Räsäsen kirjan hahmojen ihanteellisuus, optimistisuus ja reipashenkisyys.

Kirjan kauhuromanttiset piirteet taas nostivat mieleeni suuren nuortenkirjasuosikkini, ruotsalaisen Maria Gripen 1980-luvulla ilmesteen Varjo-sarjan, jonka romaanit toki ovat Juoniemi-sarjaa syvällisempiä ja juoneltaankin monimutkaisempia. Kaikenkaikkiaan Anneli Juoniemen kartanossa oli viihdyttävä, lämminhenkinen lukukokemus, ja luen ehdottomasti myös sarjan seuraavat osat Jälleen Juoniemessä ja Juoniemeä ei voi unohtaa.

Juoniemi-kirjoista ovat kirjoittaneet myös Sara, kirsimaria ja Miia.
Kirja on luettu osana Klassikkojen lokakuuta.

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat
Avain 2013, sivua.

Sara Kokkonen ja Alcottin Tytöistä parhain v. 1890.

Tutkija Sara Kokkosen tietokirja Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat johdattaa kotimaisten tyttökirjojen ihanaan ja nostalgiseen maailmaan kirjailijaelämäkertojen, teosesittelyjen ja lukijoiden muistojen kautta. Kirjassa esitellään tarkemmin kymmenen suomalaista kirjailijaa, kronologisessa järjestyksessä Anni Swanista Tuija Lehtiseen.

Kokkonen keräsi kirjaansa aineistoa kirjoituskutsulla, jossa kyseltiin muun muassa kotimaista tyttökirjasuosikkia ja samastumiskohteita. Kaikkiaan 83 vastaajaa kirjoitti lukukokemuksistaan ja -muistoistaan tyttökirjojen parissa. Vastasin itsekin kyselyyn ja löysin kirjasta omia sitaattejani, samoin kuin muutaman muun tutun kirjabloggaajaan kirjoituksia. Kokkonen mainitsee inspiraation lähteekseen Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittaman Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt -antologian, jossa suomalaislukijat kertovat suhteestaan kanadalaisen L. M. Montgomeryn klassisiin tyttöromaaneihin.

Lukukokemukset tuovat Rasavillejä ja romantikkoja -kirjan tyyliin ja rakenteeseen virkistävää vaihtelua, kun lukijan subjektiivisuus vuorottelee tutkijan objektiivisen tekstin kanssa. Lukumuistojaan jakavat kirjoittajat kertovat suoraan, mistä ovat pitäneet ja mistä eivät – esimerkiksi Rauha S. Virtasen rakastetun Selja-sarjan 2000-luvulla ilmestyneet, osittain 1970-luvun Chilen tapahtumiin kytkeytyvät kaksi viimeistä osaa saavat lukijoilta moitteita liian surullisista tapahtumista ja liiallisesta poliittisuudesta. Aikuislukijat ovat saattaneet myös lukea uudestaan lapsuutensa suosikkeja ja ihmetellä, mikä jossakin hyvinkin opettavaisessa ja yksioikoisessa tyttöromaanissa on aikanaan kiehtonut. Parhaimmillaan suosikkikirjojen lumo on kuitenkin säilynyt.

Rasavillejä ja romantikkoja, Uuden kuun ja Vihervaaran tyttöjä.

Erityisen antoisaa oli lukea itselleni vähän tuntemattomanpien kirjailijoiden elämäkertoja ja lukijoiden muistoja sellaisista kirjoista, joita en itse ole lukenut. Haluan ehdottomasti viimeinkin lukea Rebekka Räsäsen Juoniemi-sarjan, josta kiinnostuin jo Illuusioita-blogin kirsimarian kirjoitettua siitä Tuntemattomat tyttökirjat -haasteen aikana. Lukulistalle päätyi muutama muukin kirja, esimerkiksi Annikki Sankarin Tuomirannan kesä ja Merja Otavan tuntemattomampi tuotanto. Toisaalta oli mielenkiintoista lukea, mitä muut lukijat sanovat omista tyttökirjasuosikeistani, kuten jo mainitusta Selja-sarjasta, Anni Swanin nuortenkirjoista ja Mary Marckin koululaisromaaneista. Ilokseni muutama muukin muistaa vielä myös muutaman melkein unohduksiin painuneen vanhan kirjan, kuten Helga Nuorpuun Ruusulan tytöt -sarjan, Marjatta Kurennniemen Kesälinnun ja Merja Otavan Priskan.

Monien vanhempien vastaajien kirjamuistoja tai varhaisimpien tyttökirjailijoidemme elämäkertoja lukiessa ajattelin jälleen kerran (kuten myös lasten- ja nuortenkirjailijoiden lapsuuden lukukokemuksia luotaavan Miten minusta tuli lukija -teoksen kohdalla) millaisen kirjojen yltäkylläisyyden keskellä elämmekään. Vielä muutama vuosikymmen sitten harvassa suomalaiskodissa oli kovinkaan paljon kaunokirjallisuutta hyllyssä ja yleisten kirjastojen lainausmäärät saattoivat olla rajoitettuja. Nykyään uutta nuortenkirjallisuutta, kotimaisia ja käännettyjä nimikkeitä, ilmestyy enemmän kuin juuri kukaan ehtii lukea, ja kirjoja (niitä uusimpia, vanhemmat valitettavasti usein makuloidaan mutta sittenkin niitä onneksi löytyy antikvariaateista ja kirjastoista) on jokaisen ulottuvilla. Silti, tässä uusien kirjojen tulvassakin, vanhat tyttökirjat säilyttävät paikkansa lukijoiden sydämissä.

Rakkaita suomalaisia tyttökirjoja.

Sara Kokkonen valmistelee suomalaisesta tyttökirjaillisuudesta myös väitöskirjaa Turun yliopiston kasvatustieteen laitokselle, mutta Rasavillejä ja romantikkoja on kirjoitettu yleistajuisesti ja suosittelen sitä kaikille tyttökirjojen ja kotimaisen nuorisokirjallisuuden ystäville. Kirjassa ei sivuta genren teoreettisia kysymyksiä, mutta Kokkosen käsitys tyttökirjallisuudesta muuttuvana ja elinvoimaisena kirjaillisuudenlajina tulee kirjan sivuilta ilmi. Lajityypin reunamille sijoittuvat Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -saturomaanit ja Merja Jalon hevoskirjat tulevat Rasavilleissä ja romantikoissa esitellyiksi, mutta historialliset nuortenromaanit sekä uusimmat tyttökirjaperinteen jatkajat, vahvoihin tyttöpäähenkiöihin nojaavat dystopiat ja fantasiakirjat on jätetty kirjan ulkopuolelle.

Rasavillejä ja romantikkoja on kuvitettu mustavalkoisin kirjailija- ja kansikuvin. Olen erityisen iloinen, että kauneutta ja suloisuutta henkivistä tyttökirjoista kertova tietokirja on saanut arvoisensa ulkoasun, kauniit kannet ja viehättävän typografian.

Tutustu myös kirjan facebook-sivuun ja kirjailijan Saran kirjat -blogiin.

L. M. Montgomery: Jane ja Saaren kutsu

L. M. Montgomery: Jane ja Saaren kutsu
Jane of Lantern Hill, suomennos ja jälkisanat Sisko Ylimartimo.
Minerva 2013, 266 sivua.

Heillä oli kananpoikaa päivälliseksi – Ella-kaksonen ja George-kaksonen olivat tuoneet linnut ja niiden mukana Mirandan terveiset ja Jane pohti, milloin hän jälleen voisi saada rintapalan. Iltapäivällä hän meni yksin ulos hyvästelemään rantaa. Hänen oli vaikea kestää rannalle huuhtoutuvien aaltojen yksinäisyyttä. Meren ääni ja tuoksu ja kosketus eivät olisi päästäneet häntä lähtemään. Hän tunsi peltojen ja tuulisen kullanhohtoisen rannan olevan osa itseään. Hän ja hänen saarensa kuuluivat toisilleen.


Lucy Maud Montgomeryn tyttöromaani Jane of Lantern Hill ilmestyi suomeksi ensi kertaa minun ollessani noin kymmenvuotias kahtena niteenä, ja luin sen ihastuneena. Janen ja hänen perheensä tarina vetosi, ja kirjassa kuvataan Prinssi Edwardin saarta jos mahdollista vieläkin ihastuneemmin kuin Anna- ja Runotyttö-kirjoissa. Romaanin tapahtumat alkavat vanhanaikaisesta ja ankaran sovinnaisesta torontolaistalosta, ja Saari näyttäytyy reipashenkisenä, raikastuulisena ja vapaana paratiisina. Luin kirjan lapsena useaan otteeseen, ja viimeiset pari vuotta olen suunnitellut kirjan lukemista uudelleen. Nyt, Sisko Ylimartimon uuden suomennoksen myötä tartuin vihdoin kirjaan ja vietin sen parissa ihania hetkiä.

Jane Stuartt on noin yksitoistavuotias kanadalaistyttö, joka asuu kauniin äitinsä, kylmän isoäitinsä ja kuivakkaan tätipuolensa kanssa Torontossa, käy haluttomasti hienostokoulua ja rakentaa naapurin köyhän orpotyttö Jodyn kanssa ihanan mielikuvituspuutarhan. Jane luulee isänsä kuolleen, kunnes koulutoveri kertoo hänelle, että Janen vanhemmat ovat eronneet tytön ollessa kolmevuotias. Kuullessaan isoäitinsä talossa vain yhden puolen tarinasta Jane vihaa isäänsä eikä ilahdu, kun tämä kauan kadoksissa ollut isä kutsuu hänet luokseen Prinssi Edwardin saarelle kesää viettämän. Lähdettävä  kuitenkin on, eikä Jane aavista, että tuo kesä Saarella muuttaa hänen elämänsä peruuttamattomasti.

Asemaltaan Jane ja Saaren kutsu on muistuttaa L. M. Montgomeryn aikuistenromaania Sininen linna, jonka päähenkilö Valancy elää ilkeiden sukulaistensa ympäröimänä kunnes irtautuu vanhoista ympyröistä, löytää uusia, mutkattomampia ja sydämellisempiä ihmisiä ja rohkaistuu lausumaan mielipiteitään myös aiemmin pelkäämilleen sukulaisille. Koska Jane on lapsi, hänen sukulaisiltaan saamansa ivallinen kohtelu tuntuu erityisen epäoikeudenmukaiselta. Erityisesti Janen äidin hiljainen hyväksyntä Janeen kohdistuville piikikkäille, itsetuntoa haavoittaville huomautuksille tuntuu käsittämättömältä. Äiti on hellä ja rakastava, mutta täysin hallitsevan äitinsä talutusnuorassa.

Prinssi Edwardin saartakaan ei kuvata aivan täydellisenä paratiisina, sillä sielläkin on ihmisiä, jotka pyrkivät hallitsemaan toisten elämää, kiusaamaan ja kylvämään eripuraa. Janen isä on kuitenkin vähän samantapainen ihannoitu isähahmo kuin Pienen runotytön Douglas Starr, ja kuten Douglas, myös Andrew Stuartt on ammatiltaan toimittaja, jonka kirjoittajan lahjat ovat periytyneet tyttärelle. Kaiken kaikkiaan Prinssi Edwardin saari ja isän talo, Lantern Hill, on Janelle voimauttava ympäristö, jossa hän oppii huolehtimaan arjen askareista, voittamaan pelkonsa ja olemaan oma itsensä.

Olin lapsuuden lukukokemukseni perusteella sitä mieltä, että Jane ja Saaren kutsu on Annan nuoruusvuosien (ja sen parhaimpien jatko-osien) sekä Runotyttö -trilogian ohella parasta Montgomerya, ja nyt uudelleenluennan ja viime vuosina lukemieni uusien Montgomery-suomennosten jälkeen olen edelleen samaa mieltä. Pat-kirjat sekä aikuislukijoille kirjoitetut Sinisen linnan ja Perinnönjakajat nousevat omalla asteikollani kyllä Janen tarinan rinnalle. Siinä missä episodimaisista Sara-kirjoista ja Marigoldin lumotusta maailmasta puuttuu jännite ja kantava teema, Jane ja Saaren kutsu on ehyt, lukijan otteessaan pitävä kasvutarina. Ylimartimo kertoo loppusanoissaan, että Montgomery oli suunnitellut kirjalle jatko-osaa, mutta ei sitten jaksanutkaan innostua sitä kirjoittamaan. Tavallaan olisi ollut mukava kuulla lisää Janen vaiheista, mutta toisaalta Jane ja Saaren kutsun loppuratkaisu sitoo langat ja henkilöhahmojen kohtalot yhteen niin, että en osaa kaivata tarinalle jatkoa.

"Kuulun tänne", Jane sanoi. 

"Palaa pian. Saari tarvitsee sinua, sanoi Timothy Salt, joka tarjosi hänelle neljännestä omenasta veitsensä kärjellä. "Sinä palaat", hän lisäsi. "Saari on mennyt vereesi. Joillekin käy niin."

Aiemmasta suomennoksesta on kirjoitettu ainakin blogeissa Saran kirjat, Vielä yksi rivi ja Sheferijm.

TTT: Kotimaiset tyttökirjat -visailun vastaukset

Lumikello, galanthus nivalis. Kuva Jonathan Billinger, käyttö Creative Commons -lisenssillä.

Viime tiistaina esitin muisteltavaksi tai arvailtavaksi kymmenen kotimaisiin tyttökirjoihin liittyvää kysymystä. Tässäpä vastaukset!

1. Sisarukset Pirkko ja Kerttu esiintyvät Helga Nuorpuun Ruusulan tytöt -sarjassa.

2. Seljan tyttöjen teatterikerhon nimi on Thalia.

3. Seljan tyttöjen, etenkin Dodon, tie vei Chileen.

4. Viivi Lintunen purkaa sydäntään Tara-nimiseen muotiblogiinsa.

5. Sara ja Sarri kävivät Euroopan-matkallaan ainakin Saksassa, Italiassa, Unkarissa ja Itävallassa.

6. Luokan merkkihenkilöitä -romaanin päähenkilö on Leena.

7. Virva Selja alkaa heilastella Arin kanssa romaanissa Seljan tuli ja lumi.

8. Siljan elämänilo palaa, kun hänestä tulee tyttöbändin laulaja.

9. Leskeksi jäänyt rouva Tuisku ja eronnut Pekka Poukama menevät naimisiin, mikä nostattaa molempien lapsissa varsinaisen tunnemyrskyn.

10. Vakava sankaritar, riehakas ystävätär, älykäs poika ja hauska poika sekä etäinen, koulutunneilla loistava luokkatoveri kuuluvat Mary Marckin koululaisromaanien vakiokaartiin. Esim. kirjassa Luokan merkkihenkilöitä näitä henkilötyyppejä edustavat päähenkilö Leena, ja hänen luokkatoverinsa Maissi (se reipas ystävätär), Allan (se rauhallinen ja älykäs poika), Tomi (se vitsejä laukova rasavilli) ja Arja (se etäinen ja hyvä koulussa). Eevan luokka -romaanissa jatko-osineen vastaavat hahmot ovat puolestaan Eeva, Hertta, Ossi, Harri ja Saara.

Visailuun osallistuivat Anonyymi, Sara ja Aino, kiitos teille! Anonyymi tiesi seitsemän oikein, Sara kahdeksan ja Aino seitsemän, eli todella hyvin, sillä kysymykset eivät olleet ihan helpoimmasta päästä ja osa käsitteli vähän tuntemattomampia tyttökirjoja. Mukavaa tiistai-iltaa kaikille!

Kirjoituskeruu: kirjoita suomalaisiin tyttökirjoihin liittyvistä lukukokemuksistasi

Välitän tässä eteenpäin ihanaa ja inspiroivaa kirjoituskutsua: Sara Kokkonen, kasvatustieteen jatko-opiskelija Turun yliopistosta, kerää aineistoa kotimaisia tyttökirjoja käsittelevään tietokirjaansa, joka ilmestyy ensi syksynä. Sara Kokkonen käyttää aineistoa myös tyttökirjallisuutta käsittelevässä väitöstutkimuksessaan. Lukukokemuksistaan voi kirjoittaa vapaamuotoisesti (lyhyetkin kirjoitukset ovat tärkeitä!), mutta pohjana voi käyttää seuraavia kysymyksiä

• Mikä suomalainen tyttökirja on mielikirjasi? Mitä kirja on merkinnyt sinulle?
• Minkä ikäisenä luit kirjan ja oletko lukenut sen useamman kerran? Onko lukukokemus ollut erilainen eri-ikäisenä?
• Oletko samaistunut johonkin kirjan tyttöhahmoon? Mikä merkitys tyttöhahmolla on ollut elämässäsi?

Kirjoitusaikaa on 28.2 asti. Tarkemmat ohjeet ja osoitteet, joihin kirjoituksen voi lähettää, löytyvät Saran kirjat -blogista.


Jos omat tyttökirjamuistot tuntuvat etäisiltä ja oman suosikkityttökirjan tai hahmon nimi on hukassa, muistia voi virkistää lukemalla vaikka näitä Saran postauksia kommentteineen:

Kerro vaikuttavimmasta kotimaisesta tyttökirjasta
Kuka on mielestäsi vaikuttavin suomalainen tyttökirjallinen hahmo?
Tiina, Virva ja Iris suomalaisen tyttökirjallisuuden suosikkihahmoja

Täällä Sinisen linnan kirjastossa oli viime vuonna käynnissä Tuntemattomat tyttökirjat -haaste, johon luettiin melko paljon myös suomalaisia, vähän vähemmän tunnettuja tyttökirjoja, muun muassa Helga Nuorpuun Ruusula-sarjaa, Rebekka Räsäsen Juoniemi-sarjaa, Merja Otavan Priskaa ja suomalaisen tyttökirjallisuuden kuningattaren Rauha S. Virtasen vähemmän tunnettuja teoksia. Kaikki haasteeseen osallistuneet postaukset on linkitetty tänne. Tälle vuodelle aloitin uuden tyttökirjahaasteen, Nykyajan tyttökirjat, johon olen lukenut jo muutaman uudemman kotimaisen tyttökirjan.

Aion itsekin ehdottomasti osallistua, mutta en ole vielä päättänyt, mistä kirjasta tai henkilöhahmosta kirjoitan. Ihania tyttökirjahahmoja on paljon - joitakin suosikkejani ja samaistumiskohteitani (myös käännetystä tyttökirjallisuudesta) olen kirjannut tähän postaukseen viime joulukuussa.

Kirjoitusintoa kaikille suomalaisten tyttökirjojen ystäville!

Tyttökirjahaasteen paketointia ja arvontaa

Noin vuosi sitten aloitin Tuntemattomat tyttökirjat -haasteen, jonka tarkoituksena oli lukea unohduksiin jääneitä tyttökirjoja. Haaste keräsi vuoden aikana todella paljon osallistujia, ja moni luki ja esitteli blogissaan montakin kirjaa - lämmin kiitos teille kaikille! Valitettavasti en varmaan ihan kaikkiin haasteeseen linkitettyihin postauksiin ehtinyt tai huomannut kommentoida, mutta olen iloinen kaikista. Monet haasteeseen luetut kirjat olivat minulle itselleni - ja varmasti monille muillekin - oikeasti ihan tuntemattomia, mutta mukaan mahtui myös sellaisia vähän unohdettuja ihanuuksia, joihin oli postaustenne myötä nostalgista palata.

Lupailin haasteeseen päätteeksi arvontaa. Arvontaan voivat osallistua kaikki, jotka ovat haasteen aikana (10.11.2011-31.10.2012) lukeneet vähintään yhden "tuntemattoman" tyttökirjan. Kirjasta ei tarvitse olla blogannut, mutta siinä tapauksessa olisi kiva kuulla kommenteissa, minkä kirjan/kirjat luit. Arvontaan osallistuminen tapahtuu hihkaisemalla kommenttilaatikkoon. Pyydän osallistumaan arvontaan (ja kooontipostaukseen, josta lisää alla) ensi perjantaihin 9.11 mennessä. Palkinto tulee olemaan hyvin tyttökirjahenkinen, kuinkas muuten - hieman lopullisesta osallistujamäärästä riippuu, arvonko varsinaisen pääpalkinnon lisäksi pari pienempää yllätystä.

Aion tehdä vielä erillisen koosteen haastetta varten luetuista kirjoista - olette tehneet ihania tyttökirjalöytöjä, joista haluan vinkata muillekin. Ei ole merkitystä, onko postauksen muistanut/jaksanut linkata tähän haasteeseen, vaan kaikilla aiheeseen sopivilla postauksilla voi osallistua. Ajattelin palkita myös todelliset tyttökirjaentusiastit jollakin pienellä paketilla, joten senkin vuoksi haluaisin tyttökirjapostaukset tietooni mahdollisimman kattavasti. Huom. Mikäli olet laittanut linkin omiin postauksiisi alkuperäiseen haastepostaukseen, niitä ei tarvitse laittaa tähän (hihkaise kuitenkin tähän postaukseen halukkuudestasi osallistua arvontaan). Jos et pysty tai ehdi laittamaan linkkiä tähän kommenttilaatikkoon, niin maininta lukemiesi kirjojen nimistä riittää, etsin ne sitten blogistasi. Jos olet tehnyt kokoomapostauksen omasta haasteosallistumisestasi, siitä olisi kiva saada maininta/linkki kommentteihin (ellei sitä ole tuolla edellä mainitussa postauksessa), vaikka olisin sen huomannut ja käynyt kommentoimassa, jotten vain unohda ketään.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Mary Marck: Neljä viidesluokkalaista

Kuva täältä. Kannen kuva Usko Laukkanen.

Mary Marck: Neljä viidesluokkalaista
Koululaisromaani
Otava 1958. Tyttöjen kirjasto. 191 s.

Luin lapsena kaikki käsiini saamani Mary Marckin koululaisromaanit: Eevan luokan jatko-osineen, Minnan syyslukukauden ja sen jatkon, Luokan merkkihenkilöitä ja Luokan ikävin tyttö. Pari vuotta sitten löysin Vammalan Vanhan kirjallisuuden päiviltä minulle aiemmin tuntemattoman Marckin kirjan, Neljä viidesluokkalaista, joka on julkaistu paljon myöhemmin kuin edellä mainitut, vasta 1950-luvun lopulla (ja siitä puuttuukin muille Marckin kirjoille tunnusomainen Martta Wendelinin hurmaava kansikuva).

Pelkäsin etukäteen vähän ikävystyväni kirjan parissa, mutta marymarckmainen huumori sai minut hykertelemään lähes joka sivulla ja korvasi sen, että kovin kummoista juonta ei ollut ja henkilökuvaus oli hyvin pinnallista. Neljän viidesluokkalaisen henkilöt ovat perinteisiä Marck-kirjojen tyyppejä: päähenkilö on rauhallinen ja fiksu tyttö, hänen paras ystävättärensä on vähän villimpi (puhuu koko ajan huutamalla) ja kaksi kerronnassa etualalle nousevaa poikaa ovat tietenkin huuliveikko ja hiljainen älykkö. Varsinaisena päähenkilönä on tietenkin koko luokka (oppikoulun viides luokka vastaa nykyistä peruskoulun yhdeksättä), josta löytyy edellä mainittujen hahmojen lisäksi lihava ja leppoisa poika, viileä kaunotar, tyhmä ja kiltti tyttö sekä urheilijapoika.

Juonikuviotkin ovat minulle tuttuja aiemmin lukemistani Eeva-, Minna- ynnä muista Marckin koululaisromaaneista (pakollinen "jalo nuori ottaa niskoilleen syyn jonkun luokkatoverinsa kolttosesta" -kuvio on mukana tässäkin kirjassa). Kirja alkaa, kun päähenkilö Anna perheineen (joka muistuttaa kovasti Eevan perhettä: lapsia on kaikkiaan neljä, yksi melkein Annan ikäinen sisko ja nuoremmat kaksospojat, joiden edesottamuksia sekä kauhistellaan että ihaillaan. Perheen isä on vakava mutta hyväntahtoinen ja äiti sellainen perusäiti) Oulusta Helsinkiin ja samalla tietenkin vaihtuu koulu ja luokka. Anna kuitenkin kotiutuu nopeasti, ennen kaikkea sydämellisen uuden ystävänsä Leilan ansiosta. Kun koulutyön arki on alkanut mukavasti rullaamaan, sitä elävöittävät luokan yhteiset huviretket, juhlat ja "neljän viidesluokkalaisen" filosofinen kerho, jossa keskustellaan korkealentoisesti Marcus Aureliuksesta ja tulevaisuudenhaaveista.

- Miksei sinusta voisi tulla hieno ja kuuluisa? sanoi Leila. - Meistä kaikista pitää tulla jollakin tavalla hienoja ja kuuluisia. Eljaksesta tietysti tulee ilman muuta, mutta meistä muistakin voi tulla jotakin. Ehkä jostakin meistä voisi tulla kirjailija, siihen ei tarvita mitään erityisiä lahjoja, niin kuin matemaatikolla tai laulajalla.


Voin suositella Neljää viidesluokkalaista niille, jotka ovat pitäneet muista Mary Marckin kirjoista. 
Neliosainen Eeva-sarja on laadukkain, mutta muiden Marckin koululaisromaanien kanssa Neljä viidesluokkalaista on jokseenkin samalla viivalla, vaikka kaavamaisuutta saattaa olla enemmän. Kirjan maailma on kuitenkin yhtä suloisen viaton kuin neljä vuosikymmentä aiemmin ilmestyneissä Eeva-kirjoissa (Eevan luokka ilmestyi 1917) ja nuoret samaan aikaan hellyttävän lapsenomaisia ja varhaiskypsiä, vaikka he ikänsä puolesta olisivat keskellä pahimpia murrosiän kuohuntoja.



Kirja on luettu osana Tuntemattomat tyttökirjat -haastetta.

L. M. Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny

L. M. Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny
Kilmeny of the Orchard. 
Suomennos ja jälkisanat Sisko Ylimartimo.
Minerva 2012. 191 sivua.

Melodia oli pakeneva ja lumoava ja kummallisesti se sopi aikaan ja paikkaan: siinä oli metsätuulen huokailua, ruohikon aavemaista kuiskailua kasteen laskeutuessa, valkonarsissien valkoisia ajatuksia, omenankukkien riemua; hedelmätarhan menneinä päivinään kokeman vanhan naurun ja laulun ja kyynelten ja ilon ja huokausten sielu; ja tämän ohella melodiassa oli säälittävä, valittava avunhuuto ikään kuin vangittu olisi kaivannut vapautta ja mahdollisuutta ilmaista itseään. 


Aluksi Eric kuunteli kuin lumottuna, ääneti ja liikahtamatta, ihmettelyyn vajonneena. Sitten hyvin luonnollinen uteliaisuus voitti hänet. Kuka kumma osaisi Lindsayssa soittaa viulua tuolla tavoin? Ja kuka kumma soittaisi siten täällä, kaikista maailman paikoista juuri tässä autiossa vanhassa hedelmätarhassa?


Olen viettänyt nostalgisia hetkiä luonnonkauniilla Prinssi Edwardin saarella, jossa ikisuosikkini L. M. Montgomeryn sankarittaret Anna, Emilia, Sara ja Jane ystävineen ovat nauttineet suolaisista merituulista, punaisista maanteistä ja Saaren tunnelmasta. Tuore Montgomery-suomennos Hedelmätarhan Kilmeny, joka julkaistiin alkukielellä jo yli sata vuotta sitten, sijoittuu tuttuihin maisemiin, mutta on romanttisena ja melodramaattisena kertomuksena kovin erilainen teos kuin vaikkapa huumorin ja lempeän terävän ihmiskuvauksen sävyttämät Anna-kirjat. Kilmenyssa on silti paljon tuttua Montgomeryn lukijalle: esimerkiksi Anna- ja Runotyttö-kirjojen sivuhenkilöiden tarinoissa ja episodeissa on samaa kohtalonomaisuutta, itsepäisiä ja omintakeisia persoonallisuuksia ja kaikessa dramaattisuudessaan hieman koomisia juonenkäänteitä.

Hedelmätarhan Kilmenyn sankari, 24-vuotias Eric Marshall on taattuun viihderomaanityyliin jokseenkin täydellinen: "Hän ei ollut pelkästään älykäs ja hyvännäköinen vaan hänellä oli määrittelemätöntä viehätysvoimaa, joka ei riipu lainkaan fyysisestä komeudesta tai henkisistä kyvyistä". Rikkaan liikemiehen juuri gollegesta valmistunut poika matkustaa Prinssi Edwardin saarelle toimiakseen ystävänsä sijaisena Lindsay-nimisen paikkakunnan kyläkoulussa, ja kohtaa vanhassa hedelmätarhassa (mikä voisi olla montgomerylaisempi miljöö!) tarinan sankarittaren, jonka kauneus saisi Lumikinkin piirteet himmenemään:

Tytön kasvot olivat soikeat, kameemaiset ja ne ilmaisivat ehdotonta, viatonta puhtautta, samanlaista kuin enkeleillä ja madonnilla vanhoissa maalauksissa, puhtautta, jota maallinen ei tahrannut. Hän oli paljain päin ja hänen tuuheat, pikimustat hiuksensa olivat keskeltä jakauksella ja valuivat kahtena raskaana ja kiiltävänä palmikkona hänen olkapäilleen. Hänen silmissään oli sellaista sineä, jota Eric ei ollut nähnyt aiemmin: viileän valon sävyä, joka värittää merta hienon auringonlaskun aikaan; ne olivat yhtä loistavat kuin tähdet Lindsayn sataman ylla iltaruskon jälkeen. Onnettomuudeksi tämä Ericin hengen salpaava ilmestys on syntymästään asti ollut mykkä, vastoinkäymisten kierouttaman, varhain menetetyn äidin lievästi neurotisoima ja jäyhien, iäkkäiden sukulaisten eristyksissä kasvattama. Kaikesta tästä neito on kuitenkin selvinnyt hämmästyttävän vähin vaurioin, ja alkusäikähdyksen jälkeen hän tutustuu mielellään Ericiin ja juttelee sujuvasti mukanaan kulkevan pienen liitutaulun avulla.

Kirjan romanttiseen maailmaan oli ihana uppoutua. Nykylukija ei kuitenkaan osaa ajatella Kilmenya "psykologisena kertomuksena", jollaiseksi Montgomery sen tarkoitti, sillä nykyinen tietämys esimerkiksi kielen ja lapsen psyyken kehityksestä saa tarinan näyttäytymään naivina ja epäuskottavana. Kilmeny-suomennos on Montgomery-fanin aarre, kustantajan ja suomentajan kulttuuriteko ja viaton aikuisten satu, mutta ei mikään henkilökuvauksen taidonnäyte. Henkilöhahmot ovat ohuita ja heitä määrittelevät ennen kaikkea heidän ulkoiset ominaisuutensa ja verenperintönsä - esimerkiksi tarinan konnan luonteen katsotaan johtuvan hänen italialaisista vanhemmistaan!

Eräästä juonenkäänteestä tulee mieleen Charlotte Brönten Kotiopettajattaren romaani, ja Kilmenyn jälkisanoissa suomentaja Sisko Ylimartimo kertookin Montgomeryn ihailleen suuresti Brönten kirjailijasisaruksia ja kenties tavoitelleen kertomukseensa samanlaista kohtalonomaista tunnelmaa kuin Emily Brönten Humisevassa harjussa. Myöhemmästä kirjallisuudesta minulle tuli mieleen Maria Gripen Varjo-sarjan goottilaisen romaanin piirteitä kantavat osat ...ja metsän valkeat varjot ja Varjojen lapset, joissa myöskin kuvataan psyykkisistä syistä mykkää nuorta tyttöä ja hänen äkillistä, sokkiin perustuvaa paranemistaan.

Kieli on montgomerylaisen kaunista, etenkin luontokuvauksissa, mutta ajoittain kummallisen kömpelöä - Eric esimerkiksi sanoo jonkin asian olevan "älyttömän järjetöntä". Ylimartimo on onnistunut suomennostyössään erinomaisesti, kuten hänen aiempien Montgomery-suomennostensa (mm. Pat- ja Sara-kirjat) perusteella saattoi odottaakin.

Hedelmätarhan Kilmenyn tarina julkaistiin alunperin jatkokertomuksena Housekeeper-perhelehdessä vuosina 1908-9 nimellä Una of the Garden. Kustantajan toivomuksesta kaksi menestynyttä nuortenromaania vastustamattomasta Vihervaaran Annasta julkaissut kirjailija laajensi ja muokkasi kertomuksesta lyhyen romaanin, joka julkaistiin 1910.

Kirja on luettu osana Tuntemattomat tyttökirjat -haastetta. (Vaikka kirja on saanut aikuisten kirjastoluokituksen, se sopii aikuisten Montgomery-fanien lisäksi erinomaisesti myös tyttökirjojen parissa viihtyville nuorille.) Alkukielisestä teoksesta on kirjoittanut Salla.

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate
Alkuteos The Evolution of Calpurnia Tate
Suom. Terhi Kinnarinen.
Karisto 2011. 369 sivua.
Kannen kuvitus Beth White.

Mitä väliä yhdellä kirjalla loppujen lopuksi oli? Ei oikeastaan mitään. Jonakin päivänä minulla olisi kaikki maailman kirjat, hylly toisensa jälkeen kirjoja. Asuisin kirjoista rakennetussa tornissa. Lukisin päivät pääksytysten ja söisin persikoita. Ja jos yksikään nuori ritari kiiltävässä haarniskassaan rohkenisi lähestyä minua valkoisella ratsullaan ja pyytää minua laskemaan palmikkoni, nakkelisin häntä persikankivillä, kunnes hän lähtisi kotiinsa. 


Näin puhkuu 11-vuotias teksasilaistyttö Calpurnia Tate vilvoitellessaan joessa sen jälkeen, kun kirjastonhoitaja on kieltäytynyt tilaamasta Darwinin Lajien syntyä Calpurnian luettavaksi. Ongelman ratkaisu löytyy yllättävältä taholta, sillä Calpurnian omalaatuinen, vajaan rakennettuun "laboratiorioonsa" hieman erakoitunut isoisä kaivaa teoksen hyllystään ja alkaa ohjata nuorta tutkijanalkua Darwinin teorioiden ja luonnon ymmärtämisessä.

Jacqueline Kelly kuvaa modernissa, mutta 1800- ja 1900- lukujen taitteeseen sijoittuvassa tyttöromaanissaan Luonnonlapsi Calpurnia Tate nauttittavan tarkasti syvän etelän pikkukylän elämää, ajan tapoja, pukeutumista ja Calpurnian luontohavaintoja. Kellyn kieli on kaunista ja kerronta lempeän humoristista. Vaikka Calpurnia tunteekin olonsa yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi seitsenlapsisen sisarusparven ainoana tyttärenä - ja vieläpä tyttärenä, joka on kiinnostuneempi evoluutioteoriasta ja heinäsirkoista kuin kotiaskareista - hänellä on lämminhenkinen perhe, joka loppujen lopuksi on ylpeä Calpurnian saavutuksista. Kirjan kuvaaman puolen vuoden ajanjakson, helteisestä kesästä 1899 lumiseen uuden vuoden päivään 1900, aikana Calpurnia oppii katsomaan paitsi luontoa ja muita ihmisiä, myös itseään uudella tavalla.

Calpurnia Tatea on verrattu esimerkiksi L. M. Montgomeryn reippaisiin sankarittariin, kuten Vihervaaran Annaan. Minulle tuli Calpurniasta mieleen Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjojen nuori Laura Ingalls, joka myös mietti tyttöjen elämän rajoituksia, haluaa saada koulutusta, itsenäistyä ja kulkea omaa tietään. Näen Calpurniassa piirteitä myös Louisa M. Alcottin Pikku naisten Jo'sta, vaikka toisin kuin Jo, "Callie Vee" uskaltaa leikata pitkästä letistään vain tuuman kerrallaan!

Minua häiritsi hieman kirjan anakronistisuus: Calpurnia Tate on kuin 2000-luvun tyttö siirrettynä sadan vuoden takaiseen maailmaan, niin rohkeita, itsenäisiä ja avaria hänen ajatuksensa ovat. Nuorta lukijaa tämä asia ei varmaankaa häiritse. Luonnonlapsi Calpurnia Tate ei yritäkään olla realistinen nuortenkirja, vaikka siinä tarjotaankin paljon oikeaa tietoa luonnontieteistä - ihanan romanttisessa paketissa. Otollisin kohderyhmä kirjalle lienevät noin 9-14 -vuotiaat tytöt, mutta näin aikuisenakin viihdyin kirjan parissa - lapsena olisin todennäköisesti rakastanut sitä!

Pesä oli täynnä pieniä yksityiskohtia, se oli kuin lapsuuden tarinoistani tuttujen keijujen rakentama. Olin sanoa sen ääneen, mutta sain hillittyä itseni. Tieteellisen yhteisön jäsenet eivät möläytelleet moisia asioita. 

Luonnonlapsi Calpurnia Tate on arvioitu myös Lumiomena-, Kujerruksia-, Kirjakirppu-, Vauhkon kirjat ja kirjaimet- sekä Vinttikamarissa-blogeissa.

Rauha S. Virtanen: Ruusunen

Rauha S. Virtanen: Ruusunen
Wsoy 1968, 2. painos.

- Minä pidän enemmän siitä, että puolukkametsä on jossakin ihmisessä. Ja kun ajattelee havupuiden tuoksua ja saniaisten kahinaa ja levottomia muuttolintuja, jotka hankkivat koko ajan lähtöä, siinä on sinua enemmän kuin uskotkaan.

Näin kuvailee kirjailija Antti Rannikko seitsemäntoistavuotiasta Niina Lähdettä, Rauha S. Virtasen nuortenromaanin Ruusunen päähenkilöä. Katkelma on hyvin kuvaava: Ruusunen on romanttinen, luontoa runsaasti kuvaileva ja syksyinen romaani. Romaanin jännite syntyy ennen kaikkea siitä, että se kuvaa Niinan ja Antin rakastumista ja suhdetta - siis alaikäisen abiturientin ja naimisissa olevan kolmikymppisen pienen lapsen isän suhdetta. Jos olisin lukenut kirjan teini-ikäisenä, olisin varmaankin lukenut Ruususta ennen muuta Niinan tarinana, mutta nyt luin sitä enemmänkin perhekuvauksena.

Niinan perheeseen kuuluvat Pirtamon tekstiilitehtaalla työskentelevät myyntijohtaja-isä ja sihteeri-äiti sekä kaksi siskoa, järkevä ja käytännöllinen Susanna sekä hieman yksinäinen, itseään ja vahvuuksiaan vielä etsivä kömpelö Tuire. Susanna jää tarinassa jokseenkin varjoon, hänen tehtävänsä on lähinnä huomautella Tuirelle tämän virheistä ja olla perheen tyttäristä se, josta ei tarvitse kantaa huolta. Tuire sen sijaan on melko tasaveroinen päähenkilö, vaikka romaanin nimi viittaakin nimenomaan Niinaan.

Vaikka Niina ryhtyy epäsovinnaiseen suhteeseen, josta seurauksena on vuorenvarmasti sydänsuruja ja yhteisön karsaita katseita, olin lukiessani enemmän huolissani Tuiresta, joka yrittää saada kavereita toisia tyttöjä kiusaamalla, alisuoriutuu koulussa ja jää entistä enemmän yksin, kun ennen niin läheinen ja avoin Niina sulkeutuu omaan maailmaansa. Muilta perheenjäseniltä kuin Niinalta Tuire saa sitäkin vähemmän ymmärrystä ja positiivista huomiota. Vanhemmat lähinnä toruvat Tuirea läksyjen laiminlyömisestä, nauravat, kun neljätoistavuotias tyttö pyytää rahaa meikkeihin ja koruihin ja vertaavat Tuirea jatkuvasti kauniiseen, suosittuun ja koulussa pärjäävään Niinaan.

Aiemmin lukemissani Rauha S. Virtasen nuortenkirjoissa päähenkilöiden vanhemmat on yleensä kuvattu varsin sympaattisiksi, ymmärtäväisiksi ja taidetta ja kulttuuria arvostaviksi ihmisiksi - joissain kirjoissa vanhemmat ovat jopa hieman idealisoituja. Lähteen perheen vanhemmat sen sijaan ovat varsin inhimillisiä vikoineen ja rajoitteineen. Niinan, Tuiren ja Susannan isälle ja äidille on tärkeää, mitä muut ajattelevat, he väsyvät ajoittain töistään niin, että sen vaikuttaa perhe-elämään ja uusivat sohvakaluston, kun tehtaan silmäätekeviä on tulossa päivälliselle. Äiti tosin mainitsee, että jos vain isä saa ylennyksen, hän lopettaa työt ja alkaa panostaa enemmän kotiin ja omiin taiteellisiin harrastuksiinsa, kuten korttien maalaamiseen, mutta pääasiassa Lähteen perheen arvot ovat melko konservatiiviset, materialistiset ja sovinnaiset.

Lähteen perheen elämä avartuu, kun heidän vanhaan taloonsa tien toiselle puolelle muuttaa vuokralaisiksi Rannikon perhe. Lähteen perheen äiti innostuu harrastamaan Rannikon Annariitan, vanhan perhetuttunsa kanssa, ja tytöt, ennen muuta Niina, menettävät sydämensä Rannikon pienelle Petri-pojalle. Kirjallisuutta rakastavalle ja kirjoittamista tavoitteellisesti harrastavalle Niinalle kirjailijan muutto naapuriin on iso juttu, ja vähitellen hän saa Antilta palautetta omista novelleistaan ja romaanikäsikirjoituksestaan. Romaanissa käsitelläänkin jonkin verran myös Niinan kirjallisia haaveita ja  hänen kehittymistään kirjoittana vajaan vuoden ajanjaksolla.

Niinan ja Antin suhteesta tuli jonkin verran mieleen L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjojen Emilian ja Dean Priestin suhde. Emilian ja Deanin ikäero on suurempi, mutta toisaalta Emilia on 1900-luvun alkuvuosiin sijoittuvan siveän kihlauksensa alkaessa jo lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä, siis aikuinen nainen, ja Dean ei ole naimisissa toisen kanssa. Suhteessa on kuitenkin samantyyppistä vanhemman ja kokeneemman osoittamaa vallankäyttöä suhteessa nuoremman kirjoittamisharrastukseen: vaikka Dean ei ole kirjailija, hän on paljon lukenut ja kirjoittanut mies, jonka makuun ja arvostelukykyyn Emilia luottaa niin, että polttaa romaanikäsikirjoituksensa, kun Dean on puhunut siitä ivallisesti ja vähätellen. Myöhemmin Dean tunnustaa olleensa vain mustasukkainen Emilian kirjoittamiselle; tämä kuvio tuli mieleeni kun Ruususen Niina arvelee Antin arvostelun kärkkään sävyn johtuvan osittain siitä, että mies on tullut hetkeä aiemmin torjutuksi.

Antin hahmo ei saa minulta muutenkaan juuri sympatiaa. Eniten minua häiritsi se laskelmoivuus ja röyhkeys, jolla Antti lähestyi Niinaa: heti alussa vuodatetaan siirappisia sanoja ja kohta jo ehdotetaan elokuvatreffejä. Antti käyttää myös poikaansa sumeilematta tekosyynä vierailla usein Niinan luona.

Antin vaimo Annariitta esitetään ensin Niinan silmin kylmänä ja kovana, tunteet järjen kustannuksella sivuuttavana naisena. Annariitta on kuitenkin ensimmäinen aikuinen, joka huolestuu Tuiren alavireisestä olemuksesta, puhuu asiasta tytön vanhemmille ja yrittää piristää Tuirea. Ja kuten Annariitta toteaa, Antti ja Niina ovat niin tunteidensa viemiä, että muiden on oltava ennen kaikkea järkeviä.

Lukukokemuksena Ruusunen oli ihana, mukaansatempaava ja nautittava. Kesällä luin kaksi muuta lapsena/nuorena minulta lukematta jäänyttä Virtasen kirjaa, Kiurut laulavat ja Luumupuu kukkii, jotka ovat suloisia, mutta episodimaisuudessaan ja melko nuorille suunnatussa viattomassa maailmankuvassaan hieman ikävystyttäviä luettavia näin aikuisena (ilman nostalgiakerrointa). Ruususessa sen sijaan oli selkeä juoni ja jännite ja hyvin kiinnostavat, moniulotteiset henkilöhahmot. Haluaisin tietää Niinan ja Tuiren myöhemmistä vaiheista. On sääli, että Virtanen ei kirjoittanut Ruususelle jatkoa, mutta toisaalta teoksen voima on juuri sen kuvaamassa, suhteellisen lyhyessä (n. 9kk) ajanjaksossa, jonka jälkeen niin Niina kuin Tuirekin jätetään uuden elämänvaiheen kynnykselle, edessään kaikenlaista innostavaa ja ihanaa.

Kuva Flickr.

Sara vertasi jokin aika sitten kiinnostavasti Riikka Pulkkisen Rajaa ja Rauha S. Virtasen Ruususta. Virtasen kirjassa vedetään raja eikä Niinan ja Antin suhde etene suudelmia pidemmälle. Pulkkisen kirjassa sen sijaan kuvataan niin ikään seitsemäntoistavuotiaan Marin ja kolmikymppisen opettajansa Julianin fyysistä suhdetta hyvinkin yksityiskohtaisesti. Yksi syy siihen, että Virtasen kirja on viattomampi, on tietenkin julkaisuajankohta (1960-luvun loppu) ja se, että Ruusunen on nuortenkirja kun taas Raja on aikuisten romaani. Ilmestyessään Ruusunen on kuitenkin varmaan herättänyt enemmän moraalista kuohahtelua kuin Raja. 

Ruususesta ovat kirjoittaneet myös ainakin Liisa, Booksy, Salla ja tata, ja siitä on hiljattain keskusteltu Lukupiiri-blogissa.

Liitän Virtasen kirjan osaksi Siskoshaastetta.

Gunnel Beckman: nuori neiti Tova (nostalgian jäljillä)

Gunnel Beckmanin Nuori neiti Tova (Otavan nuortenkirjat 1965, Unga fröken Tova 1961 suom. Kyllikki Hämäläinen, 136 s.)


Koko kuisti oli täynnä märkiä vaatekappaleita ja likaisia saappaita. Takan yläpuolelle oli ripustettu rivi kosteita sukkia kuivumaan ja kaikilla tuoleilla on kastuneita kylpyvaippoja ja sadetakkeja. Siivoaminen olisi toivotonta. Lattiat ja räsymatot ovat täynnä havunneulasia ja hiekkaa ja multaa, joka tarttuu jalkapohjiin ja siirtyy vuoteisiin kun ryömitään tahmeankosteiden lakanoiden väliin. Kaikilla pöydillä ja tuoleilla on kirjoja ja lehtiä ja käsitöitä ja pelikortteja ja papereita jotka on piirretty täyteen kauniita naisia ja panssarilaivoja, jotka ampuvat pam, pam...
 - Ai, huuta äiti äkkiä ja tarttuu niskaansa.
 - Mitä nyt, Svante kysyy pelästyneenä.
 - Taivaan vallat, nyt katto vuotaa jo tästä sohvan yläpuoleltakin, äiti voihkii ja ryntää keittiöön hakemaan uutta pesuvatia. Ruokakomeron edessä kilahtelee jo heleästi plim, plim, ku pisarat läiskähtelevät peltivadin pohjalle.

Gunnel Beckmanin nuortenromaani Nuori neiti Tova on juuri niin elämänmakuinen ja konstailematon perhekuvaus kuin yllä oleva lainaus antaa ymmärtää. Wiseliuksen viisilapsinen perhe (josta kaksi vanhinta on tosin jo omilla siivillään, mutta lasten ystävät tuovat lisäeloa kotona olevien Tovan, Svanten ja Susannan sisarusparveen) viettää kesää mökillään saaressa. Kirja alkaa tilanteesta, kun perhe odottaa töiden takia mantereella kauemmin viipynyttä isää mökille, jossa he ovat viettäneet viimeiset neljä päivää neljän seinän sisällä jatkuvan sateen takia. Katto vuotaa, ruoat homehtuvat ja polttopuut kastuvat ja kaiken lisäksi perheen äiti pelkää pimeästä kantautuvia ääniä ja valvoo siksi liian myöhään noustakseen ajoissa keittämään aamukahvia. Äidin ja lasten mieliala laskee, kun he saavat viestin isän saapumisen viivästymisestä vuorokaudella (lohdutukseksi luetaan Anna ystävämme loppuun), mutta pian on uusi, aurinkoinen aamu, isä tulee iltalaivalla tuliaisineen ja perhe pääsee nauttimaan yhteisestä lomasta. Svanten umpisuoli ja muutama muu vastoinkäyminen tai kommellus vähän sotkee lomanviettoa, mutta kaiken kaikkiaan Beckmanin romaani on aurinkoinen kesäkirja.

Nuori neiti Tova on äitini lapsuuden kirjoja, itse luin sen ensi kertaa luultavasti noin yhdeksän-kymmenvuotiaana. Pidin kirjasta kovasti; mieleeni jäi neljätoistavuotiaan Tovan kasvamisen kuvaus ja se, että Tova astuu askeleen eteenpäin kirjailijanhaaveissaan julkaisemalla ilmapallon seikkailuista kertovan sadun aikakauslehdessä. En muista luinko kirjaa lapsena uudestaan, luultavasti ainakin jonkin kerran. Edellisestä lukukerrasta on joka tapauksessa kulunut useampi vuosikymmen. Kirjan viehätys oli yhä tallella, ja erityisesti nautin (episodimaisen) juonen jouhevasta kulusta; en pitkästynyt hetkeksikään. Nuori neiti Tova on itsenäinen jatko-osa kirjalle Kun kissa oli poissa - en ole lukenut kirjaa, mutta lukisin kyllä mielelläni. Wiseliuksen perhe on sympaattinen, mutta ei kuitenkaan liian imelä tai ahtaisiin rooleihin kirjoitettu; perheen äiti ei ole täydellinen emäntä ja Tova on kirjallista taipumuksistaan ja haaveilustaan huolimatta tomera ja toimelias nuori nainen, joka muistuttaa hieman Alcottin Pikku naisten Jo'ta.

Ruotsalainen Gunnel Beckman (1910-2003) oli muun muassa Nils Holgersson -tunnustuksella palkittu kirjailija, joka kirjoitti erityisesti nuorille. Beckmanilta on suomennettu useita teoksia, muun muassa leukemiaa sairastavasta 19-vuotiaasta Annikasta kertova nuortenromaani Juhlaan pääsy.

Osallistun tällä kirjalla Susan Nostalgian jäljillä -haasteeseen.

Marjatta Kurenniemi: Kesälintu

Rouva Rainta nousi ja hiipi narisevan lattian yli ikkunan ääreen. Suuret puut seisoivat tummina ja salaperäisinä hämärässä kesäyössä, järvi oli peilityyni ja kaukana selällä ui vesilintu jättäen jälkeensä hopeaisen juovan. Ja jossakin rantapensaikossa lauloi lintu - mikä se mahtoi olla? - lauloi väkevästi, kyltymättä, kuin pakahtuakseen. Oli ihana yö.
  Rouva Rainta pujahti takaisin vuoteeseensa, ja unen ja valveen rajamailla hän jollakin merkillisellä tavalla tunsi olevansa kotona.

Marjatta Kurenniemi on minulle lapsuudesta saakka tuttu ja rakas kirjailija Onneli ja Anneli - sekä Putti-kirjojen ansiosta. Kuinka Kum-maa on kaikkialla ja Puuhiset ovat kestäneet aikaa, ja seuraavaksi tutustun lasteni kanssa Unikon satuihin. Lumiomenan Katjalta opin, että Kurenniemi on julkaissut myös yhden nuortenromaanin, Kesälinnun, vuonna 1959.

Vastikään vanhaan taloon muuttaneena hurmaannuin kirjan ideasta, vanhaan huvilaan muuttavasta helsinkiläinperheestä. Nelilapsinen Rainnan perhe ei tosin muuta maalle vapaaehtoisesti, vaan koska vuokrahuoneisto myydään alta ja kirjastonhoitaja-äidin ja tutkija-isän tulot eivät riitä pääkaupungin korkeisiin vuokriin. Lasten koulut, äidin virka ja isän opetusvelvollisuudet sitovat perheen Helsinkiin, mutta  pakon edessä perhe vuokraa kesäksi järvenrantahuvilan, Kesälinnun, seitsemänkymmenen kilometrin päässä kaupungista. Muutto on kova pala erityisesti perheen kuusitoistavuotiaalle esikoiselle Kirstille, joka joutuu jättämään romanttisen ihastuksensa kohteen sekä vilkkaan toverielämän kahviloineen ja elokuvineen. Järvessä uiminen hyttystenruokana ei Kirstin mielestä korvaa pulahtamista uimastadionin turkoosinsävyiseen veteen. Nuoremmat koululaiset Lassi ja Kaisa sekä viisivuotias Outi-kuopus sopeutuvat paremmin. Tutkijaisä ihastuu syrjäisen huvilan tarjoamaan omaan työhuoneeseen ja parempaan työrauhaan, mutta äiti väsyy pitkiin työmatkoihin ja eroon perheestä työviikkojen aikana. 

Kuten äskettäin lukiessani Rauha S. Virtasen nuortenromaaneja Kiurut laulavat ja Luumupuu kukkii, harmittelen myös Kesälintua lukiessani, että en lukenut sitä kuuluessani siihen ikäryhmään, jolle kirja on suunnattu. Nyt en ihan pystynyt hurmaantumaan, vaan huomioni kiinnittyi ennen kaikkea romaanin maailmankuvaan ja sen välittämiin arvoihin. Kirjan arkinen ja realistinen kerronta oli lisäksi vähän perttymys; Kurenniemen satujen ja saturomaanien perusteella olin kuvitellut tarinan sisältävän enemmän maagisuutta, että talo olisi ollut enemmän salaperäisenä "henkilöhahmona" ja tapahtuminen katalysaattorina Onnelin ja Annelin talon hengessä. Aivan romaanin alussa kerronta onkin persoonallisempaa kaikkitietävän kertojanäänen kommentoidessa perheen luonteita ja edesottamuksia eräänä lauantai-iltana. Perhettä hyväntahtoisella huumorilla luonnehtivasta kertojanäänestä tuli mieleen Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas (Marsipansoldaten 2001).

Kesälinnussa vallitsee voimakas vastakkainasettelu kaupungin ja maaseudun välillä. Kaupunki nähdään huonompana kasvuympäristönä, jossa viisivuotias Outi karkaa omille teilleen etsimään satulinnaksi luulemiaan Johanneksen kirkon torneja, Lassi käy ikäisiltään kielletyissä elokuvissa eikä uskalla opetellla ajamaan polkupyörällä kavereiden nähden, Kaisa ikävystyy kun ei pääse tekemään mitään käsillään ja Kirsti oppii niin ennakkoluuloiseksi ja ylemmyydentuntoiseksi "landepukkeja" kohtaan, että ei helsinkiläisystäviensä seurassa edes tervehdi polkupyöränsä korjannutta maalaispoikaa. Maalla lapset oppivat kitkemään rikkaruohoja ja nauttimaan enemmän perheen yhteisestä ajasta. Epäkäytännöllisen perheen auttaa uuden elämän alkuun Kesälinnun piharakennuksessa asuva Nymannin pariskunta.

Perhekuvauksena Kesälintu tuo mieleen aiemmin mainitut Rauha S. Virtasen nuortenromaanit, Kirstin helsinkiläisen toverielämän kuvaus puolestaan Mary Marckin koululaisromaanit. Tarina maalla ulkoilmaelämään ja puutarhanhoitoon innostuvista lapsista tuo muistuttaa minua lapsena lukemastani Marie Louise Fischerin nuortenkirjasta Itsepäinen Isabella, jossa perheen hemmoteltu kymmenvuotias kuopus jätetään hiihtolomalla maalaistaloon oppimaan luistelua, murtomaahiihtoa ja toisten kunnioittamista. Kirsti nousee tavallaan Kesälinnun päähenkilöksi, mutta tässä elämänvaiheessa samastun ennen kaikkea perheensä asunto-, talous- ja pyykkipäivähuolten rasittamaan rouva Raintaan tai kirjansa ensimmäisenä muuttolaatikoista purkavaan, hajamieliseen tohtori Raintaan.

Eniten nautin Kesälintua lukiessani huvilan ja sen puutarhan kuvauksista:

Talon ohitse vei puoleksi nurmettunut tie rantaan, jonne koko puutarha loivasti vietti. Aivan talon takana oli kivilaatoilla katettu pengermä. Sen reunat oli muurattu harmaista luonnonkivistä ja jokainen kivenkolo kukki. Valkeata pitkäpalkoa, aniliininpunaista sammalleimukukkaa, keltaista vuohenjuurta, ruusunpunaista ja hienolehtistä särkynyttä sydäntä ja väkevänsinistä katkeroa. Niitä kasvoi tuuheina mättäinä pengermän reunoilla ja riippui rehevinä mattoina alas. Talon seinustalla kasvoi narsisseja, sekä valkoisia että keltaisia, punaisia ja keltaisia tulppaaneja, sinisiä scilloja ja keltaisia krookuksia, jotka olivat melkein kukkineet.

Tämän suloisen kirjan sanoma on, että kaikki järjestyy - ja että talokin voi olla kiltti.

Raili Autiala: Kesä yllättää (tyttöromaani)

Raili Autialan tyttöromaanin Kesä yllättää ensipainos vuodelta 1936 tarttu mukaani Hämeenlinnan torin antikvariaattikojusta Martta Wendelinin kannen ja vetävän alun vuoksi: 

He kulkivat pitkin aurinkoista Esplanadia eräänä kesäkuun alkupäivänä. 

- Pirre, mitä sinä tekisit, jos sinusta yht'äkkiä tulisi maalaiskartanon kotiopettajatar? Kysyi Aira. 

- Totisesti, se olisi toista kuin vetelehtiä joutilaana koko kesä!

- Niin minustakin.

- "Maalaiskartanon kotiopettajatar", sehän on kuin romaanin nimi. Ja Pirren iloisiin silmiin syttyi äkkiä haaveellinen hohde. - Kuvittele: jokin suuri, ihana kartano, joka aivan tuoksuu vanhuutta ja runollisuutta.

Asetelma on siis sama kuin esimerkiksi Anni Swanin nuortenromaanissa Kaarinan kesäloma (1918): nuori tyttö haluaa helpottaa perheensä toimeentuloa menemällä kesäksi töihin, ja tyypillinen työpaikka on nuorempien lasten ja nuorten "kotiopettajana", joka kesyttää villikot ja auttaa kovapäisenkin koltiaisen suorittamaan algebran ehtonsa. Nykyajan nuortenkirjan vastine tällaiselle juonelle olisi varmaan kesäinen kielikurssi Brightonissa. Vanhoissa suomalaisissa nuortenromaaneissa junamatka tai kulku kanavalaivalla kuvataan jännittäväksi siirtymävaiheeksi, kun nykykirjallisuudessa nuoren lentomatka saatetaan sivuuttaa sen kummemmin ihmettelemättä.

Kotiopettajateema on tuttu myös aikuisten romaaneista; Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani (1847) ja Anne Brontën Angnes kotiopettajatar (1847) ovat lajityypin esiäitejä. Suomalainen klassikko, Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926) jatkaa samaa perinnettä: nuori nainen matkustaa vieraalle paikkakunnalle opettajaksi, kohtaa vaikeuksia mutta saa kokea myös vähintään häivähdyksen romantiikkaa. Siinä missä vanhemmissa (koti)opettajatartarinoissa ammatillinen toiminta ja kunnianhimo katkeaa avioliittoon, Autialan Kesä yllättää -romaanin nuori Aira saa mahdollisuuden lääkärinopintoihin.

Raili Autiala oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija; yksi niistä monista suomalaisista kirjailijoista, jotka kirjoittivat viehättävän nuortenromaanin tai pari mutta joista ei tullut pitkän linjan kirjailijoita tai klassikkoja. Näitä teoksia ei enää löydy kirjastoista, mutta antikvariaateista, kirpputoreilta, huutiksesta tai vaikka Saran Tyttökirjaklassikot -verkkokaupasta näitä nostalgisia ihanuuksia voi vielä saada luettavakseen. Kesä yllättää on julkaistu Otavan Tyttöjen kirjastossa eli samassa sarjassa kuin esimerkiksi  Mary Marckin koululaisromaanit tai Susan Coolidgen Katyn toimet jatko-osineen. Minusta on ihanaa löytää aikuisenakin "uusia", ennalta tuntemattomia tyttökirjaklassikkoja - tyttöromaanit ovat minulle samankaltaista rentouttavaa kesälukemista kuin romanttinen viihde joillekin toisille (L. M. Montgomery ja muutama muu ovatkin sitten jotain enemmänkin). Kesä yllättää on hilpeä, muutamin tummin sävyin syvennetty kuvaus Kartanon ja Pappilan nuorison kesänvietosta tanssiaisineen, näytelmäharjoituksineen ja saariretkineen.

Honkasalo, joka vielä äsken oli näkynyt suuren selän takaa, oli nyt suoraan edessä. Se näytti mahtavalta korkeine mäntyineen ja kalliorantoineen. Moottori hiljensi vauhtiaan ja lipui tasaisen kallion kylkeen. Maihin päästyä oli ensimmäisenä tehtävänä pukeutua uimapukuun ja heittäytyä veteen. Ranta oli yhdessä kohtaa muodostunut leveäksi, tasaiseksi hietikoksi. Oli ihanaa kahlata yhä syvemmälle, hiekka kutitti somasti jalkapohjia, vesi pärskyi ja kimalteli.

Raili Autiala oli Katri Lahtisen (os. Kivimaa, s. 1906) kirjailijanimi. Autiala syntyi ja kasvoi Hartolassa, "hämäläisessä kulttuurikodissa". Hänen veljensä oli kirjailija, suomentaja ja teatterijohtaja Arvi Kivimaa. Kolmessa nuortenromaanissaan Kesä yllättää, Viimeinen lukukausi (1938) ja Kaksi tuntematonta (1946) Autiala palaa lapsuudenmaisemiinsa ja nuoruudenmuistoihinsa, idylliseen Hartolaan ja koulukaupunkiinsa Heinolaan. Kesä yllättää sijoittuu Hartolan kirkonkylälle, Koskipään kartanoon.* 

Koskipään kartano Hartolassa/Kuva Museovirasto

"Kuinka hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että kartanon täytyi ehdottomasti olla matala ja viheriänharmaa vaikuttaakseen vanhalta ja hienolta ja että sen piti olla tuuheitten riippakoivujen varjostama?" Kuvassa Koskipään kartano Hartolassa/Museovirasto

Muutama vuosi sitten pysähdyimme kesälomareissulla Hartolassa ja ihastuin jo silloin kauniiseen kulttuurimaisemaan ja hartolalaiskirjailija Maila Talvion kotimuseon pihapiiriin. Myös Mika Waltari on kirjoittanut monia historiallisia romaanejaan, muun muassa Sinuhe egyptiläisen, Hartolan kesäpaikassaan viettäminään kesinä, joten jotain taikaa tuossa paikkakunnassa on. Autialan Kesä yllättää -kirjan lukeminen ja sen taustoihin tutustuminen synnyttikin minussa pienimuotoisen kesämatkakuumeen: olisi ihana tutustua Hartolaan paremmin!

(*Lähde: Tuula Korolainen: Raili Autiala, teoksessa Kotimaisia nuortenklassikoita 2)