tiistai 5. heinäkuuta 2011

Marikka Bergman: Pientä elämää etsimässä





Pyhä virhe löytyy siltä alueelta, joka tuntuu kipeimmältä. Se on juuri se asia, jota tekisi mieli väistää. Se, johon törmää yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt, kohta seitsemäntoista vuotta ja kolme lasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että minun pyhä virheeni on äitiys. Se, että halusin suunnistaa kohti tätä vaikeita pistettäni niinkin nuorena, olikin tietoinen, viisas ratkaisu, vaikka se alkukriisin syövereissä tuntuikin pahalta virhearviolta.

Tämän kirjan olen halunnut lukea siitä asti, kun tutustuin Marikka Bergmanin blogiin Pientä elämää etsimässä. Samoihin aikoihin, viime syksynä, valmistelimme muuttoa jos ei nyt ihan maalle, niin ainakin helsinkiläistä radanvarsilähiötä rauhallisemmalle asuinalueelle ja pohdin, millaisia muutoksia haluan alituiselta kerhosta toiseen juoksemiselta tuntuvaan kotiäidin arkeeni. Luin Kaarina Davisin mainion kirjan Irti oravanpyörästä ja löysin hidastamisesta ja kohtuullistamisesta kirjoittavia blogeja kuten Meijerielämää ja Downshifter Molly.

Jostain olin saanut sellaisen käsityksen, että Bergmanin kirja on loppuun myyty, mutta löysin sen Basam Booksin myyntipöydältä Vanhan kirjallisuuden päiviltä kohtuullistajalle sopivaan hintaan. Bergmanin kirja kiinnosti minua erityisesti siksi, että se käsittelee hidastamista perheenäidin näkökulmasta. Marikka Bergman on tutustunut erilaisten perheiden elämäntapoihin ja ratkaisuihin myös työskennellessään Meidän perhe -lehden toimittajana.

En ehkä kuitenkaan ole aivan Pientä elämää etsimässä -kirjan ensisijaista kohderyhmää, sillä en ole kovin  hektistä elämää koskaan elänytkään. Uskon, että kirja antaa kaikkein eniten sellaisille, jotka pyristelevät työelämän oravanpyörässä, harrastusten ja sosiaalisen elämän paineissa ja oman perfektionisminsa vankina. Tällä kirjalla on kuitenkin annettavaa jokaiselle, niin monipuolisesti Bergman pienen elämän kirjoa käsittelee. Bergman ammentaa paitsi omista elämänkokemuksistaan, myös eri alojen kirjallisuudesta, siteeraten monia minulle aiemmin tuntemattomia ajattelijoita. Pienen elämän perussanoma on humanistinen ja ekologinen, pientä ihmistä (erityisesti lasta ja lapsen viisautta) ja luontoa kunnioittava. Henkisyys ja hengellisyys on myös vahvasti läsnä, mutta arkeen kutouten, kuten luvussa "Tiskikoneen tyhjentämisen zen". Bergman itse kuvaa kirjansa lähtökohtia näin:

Tämä kirja alkoi henkilökohtaisesta matkasta, yrityksestä löytää avarampi arki. Se syntyi halusta pysähtyä seuraamaan omien lasten lyhyitä lapsuuden vuosia, kaipuusta mielentilaan, jossa ei olisi enää kiire. Jossa ei tarvitsisi enää kurotella tavoittamattomiin nousevien rimojen yli tai kiiruhtaa pakoon jotain, mitä ei itsekään tiennyt.

Ensimmäinen reaktio alettuani selailemaan ja lukemaan kirjaa sieltä täältä oli pettymys: minähän olen lukenut tämän jo! Bergman on julkaissut samannimisessä blogissaan joitakin kirjansa lukuja ilmeisesti lähes sellaisenaan tai lyhennettynä, ja koska olen blogia jo muutaman kuukauden seurannut ja vanhojakin postauksia lukenut, tuntui hetken, että olen ostanut blogin paperiversion. Bergmanin kirjoitustyyli on toimittajalle ja blogistille ominaisen terävää, hieman kärjistävää ja ytimekästä, ja esim. Helsingin sanomien artikkeleihin ja internetpalstojen keskusteluihin viitataan paljon, samoin Bergmanin aiempaan blogiin Hulinaa ja hiljaisuutta. Blogeissa ajankohtaisuus on hyve, mutta kirjalta odotan enemmän "ajatonta viisautta", hitaampaa pohdintaa. Sitäkin Bergmanin kirjasta löytyi, kun maltoin lukea sitä - no, hitaammin.

Jotkut kirjan lauseista koskettivat niin, että luin kyyneleet silmissä. Minulle tärkeimmät osiot kirjassa ovat "On vaikeampaa nähdä lähelle kuin kauas" ja "Pieneen elämään". Tämä kirjan tekstinpätkä voisi olla omasta kynästäni:

Noina varhaisina vuosina äitinä olin kuin kahtiajakautunut. En ollut useinkaan läsnä, vaikka olinkin suurimman osan ajasta fyysisesti paikalla. Hiekkalaatikolla haaveksin omiani, mutta omien harrastusteni parissa ikävöin lasta. 


Minun "harrastukseni" kotiäitivuosinani (jotka yhä jatkuvat) on ollut yliopisto-opintojen jatkaminen, lukeminen ja nyt viimeisimpänä tämän blogin kirjoittaminen. Tuo henkinen läsnäolottomuus on tuottanut syyllisyyttä. Bergman jatkaa aihetta viitaten Caroline Myssin kirjassaan Ihmeellinen voima ilmaisemaan ajatukseen, että ihmisen on tärkeää hyväksyä oman elämänsä kipein haava. Tätä haavaa Myss kutsuu pyhäksi virheeksi, jota ei voi muuttaa, mutta jonka kanssa voi oppia elämään. Minun "pyhä virheeni" on se, että haluaisin uppoutua kirjojen maailmaan silloinkin, kun minun pitäisi keskittyä tiskikoneen tyhjentämisen zeniin tai lapsiini.

En voinut olla hymyilemättä lukiessani nuoren Marikkan "polttari-illasta" päivää ennen hänen häitään, kun hänen luostariin lähdössä oleva ystävättärensä ja "eräs hyvin karismaattinen ukrainalainen nunna" yrittivät viime hetkellä taivutella Marikkaa luostariuralle argumentoimalla muun muassa, että luostarielämä on perhe-elämää helpompaa. Aivan varmasti onkin (olen usein itsekin haikaillut luostarin säännölliseen, hiljaiseen ja perhe-elämän huolista vapaaseen elämään, vaikka varmasti kuuliaisuustehtäväkseni määrättäisiin juuri ne iänikuiset tiskit tai lattian luuttuaminen), mutta kuten Bergman toteaa neljän lapsen ja pitkän avioliiton kokemuksella: "Paljon parempaa harjoitusta itselleni vaikeissa asioissa olen saanut olemalla äiti".

Bergmanin kirjasta on kirjoittanut myös yksi seuraamani hidastamisaiheinen blogi, Pellon pientareella.

9 kommenttia:

  1. Mikä vaikutelma sinulle jäi hidastamisen mahdollisuuksista? Pystytkö hidastamaan? Pystyikö Bergman?

    Minä olen kohtuullistamisen kannalla myös ja haen jatkuvasti hitautta elämässäni. Olen oppinut olemaan läsnä, mutta ei se aina onnistu. Voin silti todeta, että vähemmän on totisesti enemmän. Välillä pitää pystyä vain puhaltamaan ilmaa ulos piiiitkään, antaa hartioiden laskeutua rennoiksi ja unohtaa kiire.

    VastaaPoista
  2. Minullahan ei siis ole kokemusta työelämän oravanpyörästä enkä muutenkaan ole mikään suorittajaluonne (mitä nyt sekä lukiossa että yliopistossa haalin jatkuvasti liikaa kursseja) mutta perheemme arki rauhoittui muuton jälkeen siten, että ilmoitin tytöt vain yhteen kerhoon joka täällä kokoontuukin harvemmin kuin edellisen asuinpaikan päiväkerho ja sitä paitsi iltapäivisin (ei tarvitse herätä aikaisin ja juosta heti aamusta), ja sitä kautta minullejäi enemmän aikaa lukea (siis sekä lapsille ääneen että itsekseni) ja tehdä kotitöitä, jotka eivät enää kasaantuneet niin paljon.

    Bergman mainitsi joskus blogissaan, että vasta nyt hän on pääsemässä siihen hitauteen josta kirjassaan pari vuotta sitten kirjoitti. Eli prosessi on pitkä. Muistaakseni postauksessa "Miten hidastaa, jos ei voi hidastaa" Bergman kirjoitti hidastamisen vaikeudesta perheelliselle asuntovelalliselle. Se onnistuu parhaiten, jos ymmärtää hidastamisen sisäisenä tilana eikä niinkään kynttilöiden meditatiivisena tuijotteluna tai riippumatossa makoiluna :D.

    Tuo hartioitten rentouttaminen on hyvä, koska keho vaikuttaa heti mieleen - ja toisin päin.

    VastaaPoista
  3. Ensinnäkin, en ole lukenut kirjaa (vielä), mutta varmaan pitäisi! Harrastan muutenkin kaikenlaista "pääkoppakirjallisuutta", jota hyllyssäni onkin rutkasti. Olen usein tyytyväinen, jos jostain kirjasta saan yhdenkin hyvän ajatuksen. Se riittää, ei koko kirjan tarvitse olla "hyvä". Poimin näitä pieniä oivalluksia sieltä täältä ja yhdistelen niitä itselleni sopivaksi kokonaisuudeksi ja elämänohjeeksi.

    Tuo Bergmanin ajatus asuntovelallisen hidastamisesta päänsisäisenä prosessina on todella osuva. Olen kohtalaisen rasittunut elämääni aina aika ajoin. Kuitenkin, jollain masokistisella tavalla pidän elämästäni! Paljon on helpottanut se, että olen lopettanut "pyristelyn". Teen, mitä on pakko ja pyrin olemaan itseeni tyytyväinen. Sama toimii töissäkin. Kun on päällä oikein hektinen tilanne, pieni syvään hengittäminen ja minuutin meditaatio ja itseen keskittyminen ja rauhoittuminen auttaa ihan hirveän paljon! Helpottaa myös, kun on tietoisesti ajattelematta "Voi, kun mulla on rankkaa!" tai "Voi, kun mä olen väsynyt!" Liiat rönsyt voi kukin karsia pois, kaikkeen ei tarvitse lupautua ja työlle voi asettaa selvät rajat. Kun ollaan kotona, ollaan oikeasti kotona.

    Rentouttavia kesäpäiviä Sinulle ja perheellesi!

    VastaaPoista
  4. Mirka, suosittelen lämpimästi! Tuo oli kivasti sanottu tuo "koko kirjan ei tarvitse olla hyvä, yksikin hyvä ajatus riittää". Sopii hyvin kohtuullistamisteemaan ;), ja ajatusta voi jossain määrin soveltaa myös kaunokirjallisuuteen - joskus pienikin sana, kohtaus tai ajatus esim. romaanissa tekee siitä tärkeän juuri minulle. Joka tapauksessa Bergmanin kirjassa riittää näitä ajatusten helmiä, sekä hänen omiaan että muiden; lukujen alussa on yksi tai kaksi hienoa sitaattia, jotka johdattavat luvun ajatuksiin.

    Huomasinkin joskus, että harrastat tämäntyyppistä kirjallisuutta, kun selasin "Huojuvat kirjapinot" teemaasi. Itse en ole lajityyppiä kauheasti lukenut, paitsi nyt näitä hidastamiskirjoja, tässä postauksessa mainittujen lisäksi Jaana-Mirjam Mustavuoren Olemisen talossa.

    Ihanaa, että olet löytänyt keinoja hillitä stressiä ja nautit elämästä ruuhkavuosista huolimatta!

    VastaaPoista
  5. Tässä kirjassa tuntuu olevan paljon sellaista, jota löydän omasta elämästäni ja paljon sellaista, jota haluaisin löytää. Olen itse melkoinen hidastelija: Jäin - toki apurahan turvin - pois kiireisestä palkkatyöstä ja nyt en sitten ensi vuoden alussa tiedä, millä tulen elantoni tienaamaan. :) Mutta kotona työskentely on tuonut mukanaan jonkinlaisen oman itseni takaisin. On enemmän tilaa ajatella ja hengittää. Myös perheen ja lasten harrastusten suhteen olen vähemmän on enemmän linjalla, tyttären lauantainen tanssitunti on perheemme ainoa aikatauluun sidottu harrastus. Toisaalta moni asia stressaa ja aikatauluttuu liikaakin, joskus jopa blogikin.

    Läsnäolo on asia, jota haluaisin oppia enemmän. Olen aina paikalla, mutta olenko läsnä? Taidamme pohtia osin samoja asioita. :)

    Kiitos tämän kirjan esittelystä. Kiinnostuin. Ja samalla löysin muutamaan kiinnostavaan blogiinkin.

    VastaaPoista
  6. Katja, minusta olisi ihanaa tehdä tutkijan töitä kotona kuten sinä :). Uskon että sinulle löytyy töitä jatkossakin. Joustavampi työtahti on varmaan mahdollistanut myös isomman panostuksen blogiisi, joka tuottaa iloa ja inspiraatiota monelle.

    Tuo blogista stressaaminen on hassu asia, joka tuntuu tulevan monille suosituille, isojen kävijämäärien blogeille. Hassuimmaksi sen tekee se, että useimmat kirjabloggaajat eivät tienaa bloggaamisella senttiäkään, vaikka näkevät usein paljon vaivaa tehdessään esim.uutuuksia tunnetuksi ja vaikuttaen jopa ihmisten ostopäätöksiin. Jotenkin en jaksa uskoa, että lukijat kaikkoaisivat esim. bloggaajan pitkän kesäloman myötä, mutta onhan täällä kirjablogimaailmassakin toki kilpailua lukijamääristä, linkityksistä, kommenteista ja siitä, kuka ehtii kirjoittaa jostain uutuudesta ensimmäisenä/ensimmäisten joukossa.

    VastaaPoista
  7. Ai niin, sellainenkin ajatus tuli Katjalle vastatessa mieleen, että hidastaminen tuntuu sopivan erityisen hyvin kirjoittajille ihmisille (tietysti saamme juuri kirjoittamisen kautta tietää näistä toimittaja/kirjailija/tutkijahidastajista) koska kirjoittaa voi missä vaan eikä siihen tarvita välttämättä kovin kalliita välineitä verrattuna moneen muuhun yritystoimintaan. Lisäksi kirjoittaminen tuottaa ekologiseen ajatteluun sopivia "aineettomia hyödykkeitä", vaikka toki nettiselailusta ja kirjojen painamisesta ym. oma hiilijalanjälkensä tulee.

    VastaaPoista
  8. Maria, uskon samaa, että kirjoittaessa hidastaa monella tapaa ja pohtii maailmaa toisin. Meillä hiilijalanjäljen miettiminen on arkipäivää myös mieheni työn vuoksi, hän näkee/selvittää/mallittaa mm. Itämeren saastumiseen liittyviä asioita ja siksi olemme koettaneet valita mahdollisiman ekologisia ratkaisuja arjessamme. Aina emme onnistu, mutta jokainen askel on askel parempaan, toivon.

    VastaaPoista
  9. Miehelläsi on hieno ja mielenkiintoinen työ! Ja kukaanhan ei ilman hiilijalanjälkeä täällä selviä, pitää olla ruoka, asunto jne ja vähän sitä kaunista turhuuttakin ;)

    VastaaPoista