Marikka Bergman: Pientä elämää etsimässä

Pyhä virhe löytyy siltä alueelta, joka tuntuu kipeimmältä. Se on juuri se asia, jota tekisi mieli väistää. Se, johon törmää yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt, kohta seitsemäntoista vuotta ja kolme lasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että minun pyhä virheeni on äitiys. Se, että halusin suunnistaa kohti tätä vaikeita pistettäni niinkin nuorena, olikin tietoinen, viisas ratkaisu, vaikka se alkukriisin syövereissä tuntuikin pahalta virhearviolta.

Tämän kirjan olen halunnut lukea siitä asti, kun tutustuin Marikka Bergmanin blogiin Pientä elämää etsimässä. Samoihin aikoihin, viime syksynä, valmistelimme muuttoa jos ei nyt ihan maalle, niin ainakin helsinkiläistä radanvarsilähiötä rauhallisemmalle asuinalueelle ja pohdin, millaisia muutoksia haluan alituiselta kerhosta toiseen juoksemiselta tuntuvaan kotiäidin arkeeni. Luin Kaarina Davisin mainion kirjan Irti oravanpyörästä ja löysin hidastamisesta ja kohtuullistamisesta kirjoittavia blogeja kuten Meijerielämää ja Downshifter Molly.

Jostain olin saanut sellaisen käsityksen, että Bergmanin kirja on loppuun myyty, mutta löysin sen Basam Booksin myyntipöydältä Vanhan kirjallisuuden päiviltä kohtuullistajalle sopivaan hintaan. Bergmanin kirja kiinnosti minua erityisesti siksi, että se käsittelee hidastamista perheenäidin näkökulmasta. Marikka Bergman on tutustunut erilaisten perheiden elämäntapoihin ja ratkaisuihin myös työskennellessään Meidän perhe -lehden toimittajana.

En ehkä kuitenkaan ole aivan Pientä elämää etsimässä -kirjan ensisijaista kohderyhmää, sillä en ole kovin  hektistä elämää koskaan elänytkään. Uskon, että kirja antaa kaikkein eniten sellaisille, jotka pyristelevät työelämän oravanpyörässä, harrastusten ja sosiaalisen elämän paineissa ja oman perfektionisminsa vankina. Tällä kirjalla on kuitenkin annettavaa jokaiselle, niin monipuolisesti Bergman pienen elämän kirjoa käsittelee. Bergman ammentaa paitsi omista elämänkokemuksistaan, myös eri alojen kirjallisuudesta, siteeraten monia minulle aiemmin tuntemattomia ajattelijoita. Pienen elämän perussanoma on humanistinen ja ekologinen, pientä ihmistä (erityisesti lasta ja lapsen viisautta) ja luontoa kunnioittava. Henkisyys ja hengellisyys on myös vahvasti läsnä, mutta arkeen kutouten, kuten luvussa "Tiskikoneen tyhjentämisen zen". Bergman itse kuvaa kirjansa lähtökohtia näin:

Tämä kirja alkoi henkilökohtaisesta matkasta, yrityksestä löytää avarampi arki. Se syntyi halusta pysähtyä seuraamaan omien lasten lyhyitä lapsuuden vuosia, kaipuusta mielentilaan, jossa ei olisi enää kiire. Jossa ei tarvitsisi enää kurotella tavoittamattomiin nousevien rimojen yli tai kiiruhtaa pakoon jotain, mitä ei itsekään tiennyt.

Ensimmäinen reaktio alettuani selailemaan ja lukemaan kirjaa sieltä täältä oli pettymys: minähän olen lukenut tämän jo! Bergman on julkaissut samannimisessä blogissaan joitakin kirjansa lukuja ilmeisesti lähes sellaisenaan tai lyhennettynä, ja koska olen blogia jo muutaman kuukauden seurannut ja vanhojakin postauksia lukenut, tuntui hetken, että olen ostanut blogin paperiversion. Bergmanin kirjoitustyyli on toimittajalle ja blogistille ominaisen terävää, hieman kärjistävää ja ytimekästä, ja esim. Helsingin sanomien artikkeleihin ja internetpalstojen keskusteluihin viitataan paljon, samoin Bergmanin aiempaan blogiin Hulinaa ja hiljaisuutta. Blogeissa ajankohtaisuus on hyve, mutta kirjalta odotan enemmän "ajatonta viisautta", hitaampaa pohdintaa. Sitäkin Bergmanin kirjasta löytyi, kun maltoin lukea sitä - no, hitaammin.

Jotkut kirjan lauseista koskettivat niin, että luin kyyneleet silmissä. Minulle tärkeimmät osiot kirjassa ovat "On vaikeampaa nähdä lähelle kuin kauas" ja "Pieneen elämään". Tämä kirjan tekstinpätkä voisi olla omasta kynästäni:

Noina varhaisina vuosina äitinä olin kuin kahtiajakautunut. En ollut useinkaan läsnä, vaikka olinkin suurimman osan ajasta fyysisesti paikalla. Hiekkalaatikolla haaveksin omiani, mutta omien harrastusteni parissa ikävöin lasta. 


Minun "harrastukseni" kotiäitivuosinani (jotka yhä jatkuvat) on ollut yliopisto-opintojen jatkaminen, lukeminen ja nyt viimeisimpänä tämän blogin kirjoittaminen. Tuo henkinen läsnäolottomuus on tuottanut syyllisyyttä. Bergman jatkaa aihetta viitaten Caroline Myssin kirjassaan Ihmeellinen voima ilmaisemaan ajatukseen, että ihmisen on tärkeää hyväksyä oman elämänsä kipein haava. Tätä haavaa Myss kutsuu pyhäksi virheeksi, jota ei voi muuttaa, mutta jonka kanssa voi oppia elämään. Minun "pyhä virheeni" on se, että haluaisin uppoutua kirjojen maailmaan silloinkin, kun minun pitäisi keskittyä tiskikoneen tyhjentämisen zeniin tai lapsiini.

En voinut olla hymyilemättä lukiessani nuoren Marikkan "polttari-illasta" päivää ennen hänen häitään, kun hänen luostariin lähdössä oleva ystävättärensä ja "eräs hyvin karismaattinen ukrainalainen nunna" yrittivät viime hetkellä taivutella Marikkaa luostariuralle argumentoimalla muun muassa, että luostarielämä on perhe-elämää helpompaa. Aivan varmasti onkin (olen usein itsekin haikaillut luostarin säännölliseen, hiljaiseen ja perhe-elämän huolista vapaaseen elämään, vaikka varmasti kuuliaisuustehtäväkseni määrättäisiin juuri ne iänikuiset tiskit tai lattian luuttuaminen), mutta kuten Bergman toteaa neljän lapsen ja pitkän avioliiton kokemuksella: "Paljon parempaa harjoitusta itselleni vaikeissa asioissa olen saanut olemalla äiti".

Bergmanin kirjasta on kirjoittanut myös yksi seuraamani hidastamisaiheinen blogi, Pellon pientareella.