P. D. James: Mistelimurha ja muita kertomuksia

P. D. James: Mistelimurha ja muita kertomuksia
Mistletoe Murder and Other Stories, suom. Jaakko Kankaanpää.
Otava 2017, 124 sivua.

Ihmishahmo, joka ryntää pientareelta ajotielle talvisen iltapäivän hämärässä ja huitoo hurjasti pysäyttääkseen lähestyvän autoilijan, on siinä määrin kirjallinen luomus, että kun niin tapahtui vastikään ylietsiväksi nimitetylle Adam Dalglieshille, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän oli jotenkin joutunut mukaan yhteen niistä jouluisista jännityskertomuksista, joilla laadukkaat viikkolehdet tapaavat keskitalven juhlapyhien koittaessa viihdyttää lukijoitaan.

P. D. Jamesin rikosnovelleista koottu kokoelma on ihanaa luettavaa syys- tai talvi-iltoihin: jännittäävää, joskus järkyttävääkin, mutta myös kotoisaa roihuavine takkatulineen, mistelinoksineen ja englantilaisine kartanoineen. Jamesin vivahteikas kerronta, lajityypin kliseillä leikittely, viittaukset rikoskirjallisuuden klassikoihin ja Jaakko Kankaanpään tyylikäs suomennos viimeistelevät viihdyttävän lukupaketin, joka ei toki vetänyt vertoja Jamesin laajoille rikosromaaneille. Osa kertomuksista onkin julkaistu aiemmin lehdissä.

Yhteistä tarinoille on se, että niissä palataan vuosien tai jopa vuosikymmenten takaisiin tapauksiin:  rikoskirjailijarouva muistelee suvun kartanossa yli viisikymmentä vuotta sitten tapahtunutta murhaa, joka jäi selvittämättä osittain hänen vaikenemisensa vuoksi; konttorirotta palaa kuudentoista vuoden kuluttua entisen työpaikkansa naapuriin, Adam Dalgliesh penkoo 67 vuotta vanhoja oikeuden pöytäkirjoja selvittääkseen, oliko isotätie Allie todella syytön miehensä murhaan. Näiden hieman pölyisten tarinoiden jälkeen oli virkistävää, että kokoelman neljäs ja samalla viimeinen kertomus "Joulun kaksitoista johtolankaa" vie lukijan keskelle tapahtumia.

Näitä novelleja lukiessa tunsin haikeutta siitä, että uusia P. D. Jamesin (1920-2014) teoksia ei enää tule, ellei sitten jostain arkistojen kätköistä kaiveta esille jotakin. Olen lukenut kaikki Dalgliesh-dekkarit (blogin aikana Valepotilaan, Murhaajan mielen ja Todistajan kuoleman), ja Cordelia Gray -jännärit ovat niin eri tyylilajia, että en ole niihin syttynyt. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin maisemiin sijoittuvasta Syystanssiaisista pidin myös, ja eräs Mistelimurha-kokoelman romaaneista muistutti eräässä kohtaa tuota 1800-luvun alkuun sijoittuvaa murhatarinaa. Mutta ei ole Adam Dalglieshin voittanutta, onneksi hänen seurastaan sai nauttia tässä kokoelmassa kahden novellin verran!

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä
Dark, Dark Wood, suom. Oona Nostrum.
Otava 2017, 363 sivua.

Nautin kovasti Ruth Waren trillerin Synkän metsän siimeksessä lukemisesta: alkuasetelma, jossa rikoskirjailijan erakkoelämää viettävä Nora – tai Leonora, Leo tai Lee, riippuen siitä, kuka häntä puhuttelee – kutsutaan vanhan ystävänsä polttareihin keskelle marraskuista metsää, on sopivan kutkuttava. Miksi ystävä, jonka kanssa Nora ei ole pitänyt yhteyttä, haluaa hänet pienen piirin viikonlopun viettoon?

Tarinan jännite on vahvasti psykologinen. Näyttämönä toimii syrjäinen talo, jossa on niin suuret ikkunat metsään, että Nora ja muut polttariseurueen jäsenet kokevat ihan konkreettisesti olevansa kuin pimeässä metsässä tarkkailevan yleisön edessä. Mutta kuka on käsikirjoittanut näytelmän?

Loppua kohden jännite valitettavasti rispaantui. Nora herää sairaalasta pahoin loukkaantuneena ja kuulee poliisien puhuvan käytävällä murhasta. Nora ei muista edellisen vuorokauden tapahtumista mitään ja pelkää olevansa syyllinen jonkun kuolemaan, ja pian selviää, että poliisi epäilee sitä myös. Mutta jos Nora onkin syytön, kuka on kaiken takana ja mikä on hänen motiivinsa? Valitettavasti vastaukset näihin kysymyksiin ovat ennalta arvattavia.

Romaanin loppupuolen tapahtumat ovat vähän turhankin melodramaattisia, jopa niin, että liikutaan jo tragikoomisen rajoilla. Aivan viimeisillä sivuilla kirjailija keikauttaa kuitenkin tunnelman taas toiseen asentoon, viehättävällä tavalla.

Ivan Turgenev: Ensirakkaus

Ivan Turgenev: Ensirakkaus
Suom. Martti Anhava.
Otava 2001, 128 sivua.

Luin taidehistoriallista artikkelia naturalismista, jossa mainittiin Ivan Turgenev, ja päätin lukea venäläiskirjailijan romaanin Ensirakkaus. Muistan kiinnittäneeni Turgenevin pienoisromaaniin huomiota jo 2000-luvun alussa, kun se ilmestyi Martti Anhavan tuoreena suomennoksena osana Otavan kauniskantisten klassikkojen sarjaa (sarjassa ilmestyivät myös ainakin Alexander Dumasin Kamelianainen, J. W. Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset ja Marcel Proustin Swannin rakkaus), kirja jäi tuolloin lukematta – tai sitten olen autuaasti unohtanut sen tapahtumat. No, nyt kirja on luettu ja palautettu jo kirjastoonkin, enkä harmi kyllä muistanut napata talteen sitaattia kauniista suomennoksesta.

Hempeä kansi ja nimi antavat odottaa jotakin romanttista, kenties katkeransuloista. Onhan tarinassa nuoren pojan haaveita ja samoilua puutarhassa, mutta lopussa sekä 16-vuotiaalle Vladimirille että lukijalle raotetaan rakkauden karua puolta ja elämän raakuutta ja lohduttomuutta. Ensirakkaus on tarina illuusioiden särkymisestä ja viattomuuden lopusta.

Romaanissa on ikään kuin puolittainen kehyskertomus: keski-ikäisten herrasmiesten illanvietossa isäntä kehottaa vieraitaan kertomaan ensirakkaudestaan, mutta vain yksi suostuu – tämäkin vain sillä ehdolla, että saa kirjoittaa tarinansa rauhassa vihkoon ja tuoda sen sitten luettavaksi. Kehyskertomus ei kuitenkaan kehystä ensirakkauden tarinaa enää romaanin lopussa. joten naapurintyttö Zinaidan traaginen kohtalo jää kaikumaan lukijan mieleen.

Ensirakkaudesta toisaalla: Kirjan pauloissa, Kiiltomato, Kirjakaapin avain.

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava 2017, 301 sivua.

Mikä tuo erityinen tehtävä oli, ja oliko se suuri vai pieni, siitä pojalla ei ollut aavistustakaan, mutta hän tiesi, että se liittyi maisemaan, jonka hän sillä hetkellä näki: hitaasti putoilevan lumen kauneuteen, hiutaleiden symmetriaan, alkavan talven hiljaisuuteen, kylmän ilman kirpeyteen ja kaupunkia puristavaan pimeyteen. Siitä kaikesta hänen olisi kerrottava, jokaiselle ihmiselle, koska kukaan muu ei nähnyt maailmaa samalla tavalla.


Helsinkiläinen koulupoika Visa seisoo lumisateessa ja oivaltaa, mitä kohti haluaa kulkea. Visan polku kulkee Vincent van Goghista kertovan elokuvan taikapiiristä taidetarvikeliikkeeseen, Vapaaseen Taidekouluun, Bolognaan, Venetsiaan ja takaisin Helsinkiin. Tärkeiksi matkakumppaneiksi tulevat muun muassa taideopiskelutoveri Tapio sekä tämän sisko Helmi. Isäänsä Tapio ei ole koskaan tuntenut, mutta äidin ompelema ulsteri lämmittää poikaa vuosikymmenestä toiseen.

Mistä maailmat alkavat on tavallaan Haahtelan edellisen romaanin rinnakkaisteos; Tähtikirkkaan, lumivalkean Leo Halme on nyt sivuhenkilö. Toinen romaani, joka tuli vahvasti mieleeni tätä lukiessa, on Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika (2015) – sekin on taiteilijaromaani, jossa kuvataan nuoren pojan varttumista ja luovaa työtä. Myös Katja Kaukosen Kohina (2014) käsittelee osin samoja yksinäisyyden ja kasvamisen teemoja. Lapsuuden, Helsingin ja hetkien kaudeuden kuvaus taas toi mieleeni Bo Carpelanin.

Olen pitänyt kaikista Joel Haahtelan romaaneista (olen lukenut kaikki paitsi esikoisen Kaksi kertaa kadonnut), ja pidän siitä, mihin suuntaan kirjailijan tyyli ja kerronta ovat kulkeneet. Perinteiset Haahtela-teemat, kuten isättömyys, ulkopuolisuus sekä oman identiteetin ja merkityksen etsiminen ovat läsnä myös kahdessa uusimmassa teoksessa. Mistä maailmat alkavat kuitenkin ankkuroituu vahvasti yhteiskuntaan ja taidemaailmaan. Lopulta maailman pauhu ei silti ole olennaista, Visa seuraa sitä syrjästäkatsojana, etsii valoa ja väriä kankaalle.

En oikein löydä sanoja sille, miten paljon tätä romaania rakastan. Mistä maailmat alkavat puhuu lempeästi ja vahvasti siitä, mikä on tärkeää: lumihiutaleista, tähdistä, sinooperinsinisestä taivaasta, auringosta, merestä, taiteesta, kirjallisuudesta, opettamisesta ja oppimisesta, kutsumuksesta, kauneudesta ja rakkaudesta. Tämän kirjan tulen lukemaan vielä uudelleen ja taas uudelleen.

Hän ei ollut koskaan kuulunut joukkoon, niin kuin Vincentkään ei ollut kuulunut. Oliko tämä mihinkään kuulumattomuus juuri se, mikä hänet oli vuosia sitten pysäyttänyt Kauppatorin laidalle, lumipyryn keskelle? Ajatus, joka silloin oli vasta aavistus, oli nyt muuttunut todeksi.

Kirsti Manninen & Carlos da Cruz: Suomen lasten Suomi

Kirsti Manninen (teksti) ja Carlos da Cruz (kuvitus): Suomen lasten Suomi
Otava 2016, 223 sivua.

Itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta, ja tuntuu oikealta aloittaa blogivuosi esittelemällä lasten tietokirja Suomen lasten Suomi. Kirsti Mannisen ja Carlos da Cruzin tietokirja tarjoaa laajan ja värikylläisen näkymän maahan, jossa on paljon ilon ja ylpeyden aihetta. Suomea katsotaan muun muassa Los Angelesista juuriaan ihmettelemään saapuvien sisarusten sekä heidän Suomessa syntyneen isoäitinsä silmin.

Kokonaisuus on raikas: pölyisyydestä ei ole tietoakaan, vaikka historian keskeiset käänteet ja kansakunnan merkkihenkilöt Agricolasta Klaus Flemingiin ovat mukana. Aivan tuoreetkin ilmiöt, kuten Angry Brids ja pari vuotta sitten (niin ikään Otavan kustantamana) ilmestynyt Linda Liukkaan koodisatukirja Hello Ruby ovat päässeet mukaan. Kirja jäsentyy alueiden sekä erilaisten kulttuurien ja ryhmien mukaan (Ahvenanmaa, romanit, vietnamilaiset) ja aiheiden kirjo on laaja muotoilusta uskontoihin ja lukutaidosta tapakulttuuriin.

Jokainen aukeama muodostaa oman kokonaisuutensa, jossa kokosivun värikuvaa kehystävät aihetta syventävät infolaatikot. Rakenteeltaan ja ulkoasultaan kirja on siis varsin perinteinen, mutta aihevalintojen puolesta mukavasti ajassa kiinni. Carlos da Cruz käyttää kuvituksessa tapansa mukaan rohkeasti koko väripalettia: Suomi ei ole juhlavan sinivalkoinen eikä edes metsien ja järvien sini-vihreä, vaan hehkuu kaikissa väreissä.

Suomen lasten Suomessa on seikkailtu myös muun muassa blogeissa Mrs. Eriksson's Room, Sininen keskitie, Tänään on kaunis päivä, Luetaanko tämä? ja Dysphoria.

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Shari Lapena: Hyvä naapuri
The Couple Next Door, suom. Oona Nyström.
Otava 2017 (ennakkokappale), 316 sivua.

Joskus hyvä kirja voi olla huono, ja joskus huono kirja voi olla hyvä. Shari Lapenan Hyvä naapuri on kaunokirjallisilla kriteereillä arvioituna jokseenkin huono, enkä tiedä. voiko edes trillerigenressä antaa anteeksi sen monia puutteita, mutta kirja oli minulle hyvä juuri siihen hetkeen kun sen luin, marras-joulukuun vaihteessa, työkiireiden ja epävarmuuden keskellä.

Tänä syksynä on ilmestynyt todella paljon upeita kirjoja. Muutaman niistä olen lukenut, joistakin jopa blogannut, mutta monesta olen lukenut vain muutaman rivin ja siirtänyt sitten kirjan syrjään odottamaan parempaa lukuaikaa. Ja sitten Hyvä naapuri kurkisti kirjekuoresta, ja jäin koukkuun.

En olisi uskonut pystyväni noin vain lukaisemaan kirjaa, jossa pieni vauva siepataan kotoaan vanhempien ollessa naapurissa juhlimassa. Luulisi aiheen olevan liian rankka, mutta henkilöhahmot ovat niin ohuita ja juoni huitelee sellaisissa sfääreissä, että liiallisesta eläytymisestä ei ole pelkoa. Kirjaa voi suositella myös melko herkille lukijoille, sillä siinä ei juuri kuvata raakaa väkivaltaa ja pääjuoni etenee melko kiltisti.

Ymmärrän kyllä, että trillerit ovat juonivetoisia ja että tapahtumien ei ole välttämättä tarkoituskaan olla kamalan uskottavia tai henkilöiden samastuttavia. Trillerikin voi kuitenkin olla looginen, älykäs ja syvällinen, eikö niin? No, Hyvä naapuri menee häpeilemättä siitä, mistä naapureiden välinen aita on matalin. Ideana on langettaa epäilyksen varjo vuoronperään kunkin henkilön ylle ja hämätä epäluotettavilla näkökulmahenkilöillä, mutta se tehdään ajoittain varsin kömpelösti. Juonilankoja jää repsottamaan, yhdestä henkilöstä odotin enemmän ja varsinainen "loppuhuipennus" on suorastaan mauton.

Ja kuitenkin, en kyräile Hyvää naapuria yhteisten iltahetkiemme jälkeen. Muistelen hyvällä sen kepeyttä, koukuttavuutta ja pakoa arjesta. Haluaisin suorastaan löytää lisää yhtä "huonoa" luettavaa. Toisaalla vinkattiin ainakin Paula Hawkinsin trilleriä Nainen junassa (jota kesällä aloittelinkin, mutta joka jäi kesken pääasiassa siksi, että oli e-kirjalaina kirjastosta) ja Joël Dickeriä (jonka esikoisromaania olen vähän lukenut ja joka ei mielestäni ole tarpeeksi huonoa eikä koukuttavaa kirjallisuutta). Mitä sinä ehdottaisit?

Hyvä naapuri toisaalla: Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Leena Lumi, Ullan luetut kirjat, Pihin naisen elämää

P. D. James: Syystanssiaiset (ja pari sanaa TV-sovituksesta)

P. D. James: Syystanssiaiset
Death comes to Pemberley, suom. Maija Kauhanen.
Otava 2012, sivua.

Sekä Jane Austenin että P. D. Jamesin fanina laitoin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin henkilöiden tarinaa jatkavan Syystanssiaiset-romaanin lukulistalle heti kun kuulin sen ilmestymisestä. Yllättäen teos ei lähtenytkään vetämään, ja kun vielä suhtaudun varsin epäilevästi muiden kuin alkuperäisen tekijän kirjoittamiin jatko-osiin, jäi lukeminen pitkäksi aikaa. Viime kesänä vihdoin luin kirjan, ja viivästysteeman mukaisesti postaan kirjasta vasta nyt.

P. D. James rakentaa Pemberleyn maille sijoittuvan historiallisen murhamysteerinsä nokkelasti Ylpeyden ja ennakkoluulon onnellista loppua rikkovaa säröön. Elizabethin ja Darcyn avioliittoa varjostaa Elizabethin pikkusiskon Lydian liitto Darcyn kanssa välinsä rikkoneen keljun Wickhamin kanssa. Syystanssiaiset hyödyntää tätä jännitettä, kun Wickhamia syytetään Pemberleyn metsässä tapahtuneesta murhasta.

Parasta romaanissa on P. D. Jamesin ilmeikäs ja Jane Austenin tyyliä heijasteleva kieli. Murhamysteeri ei ole kummoinen, mutta henkilöiden keskusteluja ja seurustelua on ilo seurata, ja menneisyyden varjot luovat tarinaan kiehtovaa tunnelmaa. Austen

Pemberley-tulkintojen ketjuun liittyy myös tv-dramatisointi Death comes to Pemberley. Suomessa sarja esitettiin nimellä Pemberleyn kartanon tragedia. Minulle BBC:n Ylpeys ja ennakkolon Jennifer Ehle ja Colin Firth ovat ne oikeat Pemberleyn isäntä ja emäntä, ja kieltämättä Anna Maxwell Martin ja Matthew Rhys tuntuivat vaisuilta, vaikka he sympaattisia ovatkin. Sarjassa häiritsi myös juonenkäänteiden ylidramatisointi ja raakojen tapahtumien, kuten hirttäjäisten, kuvaaminen eksplisiittisesti. Kun vielä P. D. Jamesin rikas kieli kuuluu vain repliikeissä, jää draama auttamatta kakkoseksi alkuteokselle. Viihdyttävää katsottavaa sarja kuitenkin oli.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta.
Fallout, suom. Marianna Kurtto.
Otava 2015, 419 sivua.

Rakastuminen toi hänen mieleensä kompastumisen; ikään kuin kompastuisi tiilenmurikkaan ja putoaisi rotkoon. 

Neljä nuorta – Luke, Nina, Leigh ja Paul – tekevät teatteria, nauttivat taiteesta ja elämästä, rakastavat, kärsivät, kasvavat, epäonnistuvat ja ponnistelevat eteenpäin 1960–1970 -lukujen Lontoossa. Jokaisella heistä on taustansa, taakkansa ja traumansa, jotka heijastuvat elämänkulkuun ja ihmissuhteisiin.

Ehkä rakkaus oli totta on Sadie Jonesin neljäs romaani, ja ensimmäinen suomennettu. Se tuo mieleen Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -romaanin ja Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia. Niissäkin tunnelmoidaan taiteen ja luomisvimman äärellä, koetaan nuoruuden (tai keski-iän) kasvukipuja, kompastellaan ihmissuhteissa, rakastetaan palavasti ja kohtalokkaasti.

Sadie Jones tarjoilee lukijalleen huikaisevia hetkiä ja kirpeänkauniita tunnelmia: Luke mielisaaraalasta salakuljettamansa äidin kanssa taidemuseossa, askelia sateen kastelemilla mukulakivillä, teatteriharjoituksia, suudelmia kuin kuilun reunalla. Ja kuitenkin, vaikka nautin lukemisesta, jäin jotenkin etäälle romaanin maailmasta ja henkilöistä, vieraannuin, katsoin kuin näytelmää vaikka olisin halunnut uppoutua.

Toisaalla: Reader, why did I marry him; Lumiomena, Kirjojen kamari, Kaisa Reetta T., Amman lukuhetki, Leena Lumi, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjapolkuni, Mari A., Tuijata, Kirsin Kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus, Pilkkuun asti, Rakkaudesta kirjoihin,

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Otava 2015, 382 sivua.

Hän olisi varmasti osannut keittiöhommat vaikka silmät kiinni. Kaikki tehtiin Riston halujen mukaisesti, piti olla vanhanajan pannukahvia, vaikka Vuokko olisi halunnut amerikkalaisen perkolaattorin. Risto ei muutenkaan pitänyt kodinkoneista, Einekin kuulemma maksoi tarpeeksi, toimikoon Eine sähkövatkaimena, mikä oli jo vähän paksua. Vuokko vahti kahvia, laittoi kupit pöytään, kaatoi Ristolle valmiiksi kuppiin, vähän kermaa, vaikka sen olis pitänyt oppia juomaan mustana. Hän vei kupin sille pöydän viereen.

Honkasalon edellinen romaani, Eropaperit, oli kirpaiseva kuvaus avierosta erityisesti lasten näkökulmasta. Perillä kello kuusi luotaa ennen kaikkea aikuisten naisten tunnemyrskyjä ja oman paikan etsintää, vaikka myös 1960-luvulla teini-ikäänsä elävä ja 1990-luvulla tyhjenevää lapsuudenkotiaan perkaava Piitu on tärkeä henkilö. Eropapereihin verrattuna Perillä kello kuusi on leppoisa hyvänmielenromaani, mutta jäi toisaalta henkilöhahmoineen minulle myös etäisemmäksi.

Perillä kello kuutta voisi luonnehtia "lähihistorialliseksi romaaniksi", ja kirjailija on tehnyt sitä varten runsaasti taustatyötä. Honkasalo loihtii 1960-luvun elävänä näkyviin sisustuksen, pukeutumisen ja ehkä ennen kaikkea henkisen ilmapiirin kuvauksen kautta. Kotirouva Vuokon ja tämän Risto-miehen tädin, konttoristina työuransa tehneen Aunen, on etsittävä tiensä ulos henkisistä ja konkreettisista elämänpiirin rajoista.

Arjen ja miljöön kuvauksen ohella romaanin vahvuus on naisten sisäisten tuntojen kuvaus, joka on konstailematonta ja siksikin niin aidon oloista. Romaanin tyyli vaihtelee hieman satiirisesta runolliseen, ja vaikka esimerkiksi liikemies-Riston karikatyyrimäinen pöhköys huvitti, olin enemmän kotonani romaanin herkemmissä kohtauksissa.

Lintuparvi lensi ikkunan ohi, veti sadepilven kuin verhon, huone hämärtyi. Kaikki oli kuten aina ennenkin, kaikki olisi ikuisesti samoin, mikään ei muuttuisi. Olisi pitänyt pakata takit, ottaa neule esiin, pyyhkiä pölyt kasvien lehdiltä, möyhiä perintöpalmun multa, silittää tyynyliinat, mutta ketä varten hän sitä kaikkea tekisi?


Perillä kello kuusi muissa blogeissa: Maaria Päivinen, Täällä toisen tähden alla, Mari A:n kirjablogi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjakaapin kummitus (jolta löytyy kosolti linkkejä muihin postauksiin kirjasta).

Per Petterson: En suostu

Per Petterson: En suostu
Jeg nekter, suom. Katriina Huttunen.
Otava 2014, 243 sivua.

Norjalaiskirjailija Per Pettersonin kolmas suomennettu romaani on kipeänkaunis ja melankolinen kirja, jossa lapsuudenystävät kohtaavat vuosien jälkeen, elämän ja omien valintojen kuljetettua heitä eri suuntiin. Jostain syystä kirjasta oli vaikea saada otetta – vaikka romaanin alkutilanne on tavallaan pysäyttävä ja vaikuttava, oli Pettersonin kerrontaan ja teoksen kuulaaseen kieleen (suomennos Katriina Huttunen) ihana tempautua.

Olen lukenut Pettersonilta aiemmin Kirottu ajan katoava virta, josta pidin todella paljon. Hevosvarkaat vielä odottelee vuoroaan kirjahyllyssä. (Sivumennen sanoen, yksikään Pettersonin suomennosten nimistä ei ole sellainen, joka itsessään houkuttelee lukemaan kirjan.) Pidin Katoavasta virrasta ehkä enemmän kuin tästä uusimmasta, vaikka tästäkin siis pidin paljon. Koska luin juuri Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä, en voi olla vertaamatta näitä kahta teosta: molemmat ovat nuorten miesten kasvu- ja kehityskertomuksia, joskin Petterson kuvaa päähenkilöitään myös keski-iässä, molemmissa kuvataan 1970-lukua (Pettersonilla tosin vain takaumien kautta siinä missä Jalosen romaani sijoittuu täysin lähimenneisyyteen) ja molempien kerronta on vähäeleisyydessään kaunista, kätkien pinnan alle suuria tunteita.

Ja sitten on tietenkin Pettersonin maamiehen, Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Osittain omaelämäkerrallisessa romaanissa Heivoll kertoo kahden norjalaisessa pikkukaupungissa kasvavan pojan ja nuoren miehen tarinan. Molemmilla on kasvukipunsa ja kompleksinen isäsuhteensa, mutta toisesta nuorukaisesta tulee kirjailija ja toisesta tuhopolttaja. Myös En suostu -romaanin päähenkilöt,  lapsuudenystävykset Tommy ja Jim, ovat osin omien valintojensa ja osin olosuhteiden ja lähtokohtien  vuoksi päätyneet elämään aivan erilaista elämää, mutta kohtaamisen jälkeinen päivä muuttaa paljon.

Voisiko olla rakastamatta romaania, jossa pappi sanoo, että "vohvelit ja lapset kuuluvat taivasten valtakuntaan"?

Pettersonin romaani on luettu myös ainakin Kirjainten virrassa, Lumiomenassa, Ilselässä ja Kannesta kanteen -blogissa.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä
Otava 2014, 509 sivua.

Olen siitä oikeastaan varma. Kaikissa on kaikki omat ajat. Ajat on harsokankaita vieri vieressä ettei kauimmaisia enää erota uudempien takaa. Ei vanheneminen ole sen kummallisempaa kuin entisten aikojen pinoamista. Ei se silti näytä helpolta vaikka on jo noin vanha. Kun tietää sellaisen asian että kohta ne kuolevat, sattuu sisään mutta kuitenkin tuntuu ulkopuoliselta kuin välissä olisi ikkunalasi.

Autofiktiivinen romaani Miehiä ja ihmisiä on tavallaan jatkoa Jalosen muutama vuosi sitten julkaisemalle Poikakirjalle.   Poikakirjassa eletään 1960-luvun alkua ja Suomen käymien sotien arvet tuntuvat vielä kipeinä ja pienelle koulupojalle osin käsittämättöminä. Elanto on tiukassa ja poikakoulussa on kova kuri. Miehiä ja ihmisiä -romaanissa fiktiivinen Olli on jo täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja käy lukion ensimmäistä luokkaa. Perhe kamppailee edelleen rahavaikeuksien kanssa, mutta yleinen ilmapiiri on vapaampi ja kasvukivuista huolimatta päähenkilön tarinassa on kesäistä valoa ja lämpöä, nuoruuden huolettomuutta.

On jännä sattuma, että kahdessa viime vuonna ilmestyneessä kotimaisessa kaunokirjassa viitataan John Steinbeckin romaaniin Hiiriä ja ihmisiä (Mice and Men). Tiina Raevaaran pienoisromaani Laukaisu on eräänlainen Hiiriä ja ihmisiä -pastissi, jossa henkilöhahmojen ajatusmaailmat, teot ja ratkaisut peilaavat Steinbeckin teoksen henkilöhahmojen tekoja ja valintoja. Jalosen kirjalla on samantapainen intertekstuaalinen suhde Steinbeckiin, ja kuten Raevaaran kirjassa, myös Jalosen autofiktiossa henkilöhahmo tai henkilöhahmot lukevat Hiiriä ja ihmisiä – Laukaisun Pauliina luki muistaakseni kirjaa yliopiston kirjallisuuden pääsykokeisiin, mutta myös huvin vuoksi useaan kertaan. Jalonen viittaa Steinbeckiin jo kirjansa nimessä, joka saa rinnastamaan miehet ja hiiret, ja nimi selittyy fiktiivisessä tarinassa mainitulla, väärinmuistetulla kirjannimellä.

Romaanin kerronta on varsin lakonista, mutta samalla pakahduttavan täynnä tunnetta. Päähenkilö käy läpi monia fyysisiä ja psyykkisiä myllerryksiä, mutta näitä sydämen oppivuosia ei kuvata sentimentaalisesti vaan ulkokohtaisen toteavasti. Tekstistä huokuva kauneus ja viisaus on kerroksista kuin "harsokankaat vieri vieressä ettei kauimmaisia enää erota uudempien takaa".

Miehiä ja ihmisiä on ihastuttanut toisaallakin: Ilselä, Kirjapolkuni, Luetut, lukemattomat, Kirjakaapin kummitus, Tuijata, Lukukausi, Kulttuuri kukoistaa

Mila Teräs: Telma ja taikojen talvi

Mila Teräs: Telma ja taikojen talvi.
Kuvitus Karoliina Pertamo.
Otava 2014, 127 sivua.

Mila Teräksen kirjoittamat ja Karoliina Pertamon kuvittamat Telma-kirjat ovat vieneet sydämeni, ja myös esikoulu- ja kouluikäiset tyttäreni tykkäävät sarjan kirjoista ja lukevat niitä taitojensa mukaan itsekin. Sarjan avausosassa Telma ja tarinoiden talo (2010) tutustutaan alakouluikäiseen Telmaan ja hänen suomalais-espanjalaiseen perheeseensä sekä kotikerrostaloon, jonka ikkunat tuikkivat pimeässä kuin lyhdyt ja vilkuttavat monilla tarinoillaan. Telma ja salaisuuksien saari (2011) -kirjassa ratkaistaan Tyrskyluodon arvoitusta ja kirjassa Telma ja kuiskausten koulu (2014) Telma ja hänen koulukaverinsa järjestävät kirpputorin, jossa myytävät tavarat eivät olekaan aivan tavanomaisia.

Telma-kirjoissa tuttuus ja turvallisuus yhdistyvät kiehtovalla tavalla sadun taikaan ja salaperäisyyteen. Telmalla on "salaisuuskorva", joka on tavallista korvaa herkempi kuulemaan kaikenlaista. Telma ystävineen selvittää usein jonkin erikoiselta vaikuttavan tapauksen, ja lähiympäristön aikuiset eivät ole välttämättä ihan tavanomaisia ihmisiä, vaan naapurustossa vaikuttaa esimerkiksi taikuri.

Vaikka Telman maailmassa on aimo annos taikapölyä, on hän pohjimmiltaan aivan tavallinen tyttö, joka elää arkea tavallisine iloineen ja suruineen. Samalla kun Telma selvittää arvoitusta, hän ratkaisee myös omaa kehitystehtäväänsä, joka Taikojen talvi -kirjassa on ramppikuumeen selättäminen.

Kirjailija Mila Teräksellä ja kuvittaja Karoliina Pertamolla on takanaan yhteistyötä monen lastenkirjan verran. Terästä ja Pertamoa tuntuu yhdistävän jokin tapa katsoa maailmaa - lapsen tasolta, sadun läpi, elämän väreistä nauttien. Teräs kirjoittaa herkkää tekstiä ja Pertamo piirtää pehmeää viivaa. Telma-kirjojen kuvitus on mustavalkoista, mutta kannet hehkuvat upeissa väreissä!

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma
The Balzing World, suom. Kristiina Rikman.
Otava 2014, 426 sivua.

Hän piti ajatuksesta tehdä pikku kupru, mutta minun ideani olivat vanhanaikaisia, ne olivat hänestä vähän kesyjä. Mehän elämme postfeminististä sukupuolivapauden ja transseksuaalisuuden aikaa. Ketä kiinnostaa kumpi kukakin on? Nykyään on paljon naistaiteilijoita. Missä muka taistellaan?

Ei, minä sanoin hänelle, kyse on enemmästä kuin sukupuolesta. Tämä on koe, minä teen kokonaisen tarinan. Kaksi on jo tehty, yksi jäljellä. Ja sitten minä vetäydyn leikistä. Me löydämme projektin, minä sanoin. Eikö hänen näyttelynsä Glamourin arkisuus ollutkin keskittynyt enimmäkseen naisten kasvoihin ja vartaloihin? Tottahan hän tiesi, että naisilla on miehille tuntemattomia paineita. Minä olin kärsinyt kauneuskulttuurin julmuuksista. Minä tiesin mistä puhuin.

Ihastuin Siri Hustvedtin ensimmäiseen suomennettuun romaaniin Kaikki mitä rakastin (pidin enemmän hidastempoisesta, taiteilijoiden ja tutkijoiden työtä ja ihmissuhteita kartoittavasta alkuosasta kuin traagisia käänteitä ja rankkoja teemoja esittelevästä loppupuoliskosta; jotkut ovat kokeneet juuri toisin päin). Amerikkalaisesta elegiasta pidin tavallaan vieläkin enemmän, vaikka siitä puuttui se ihana piehtaroiminen taideteosten katselemisessa ja tulkitsemisessa, joka teki KMR-romaanista niin kiehtovan. Amerikkalaisessa elegiassa oli kuitenkin haikeaa nostalgiaa, sukupolvien ketjua ja tragedian jälkeen nousevaa toivoa. Lumous oli melko keskinkertainen lukukokemus, mutta jotain mystistä viehätysvoimaa siinäkin oli. Kesä ilman miehiä oli kovasti odotettu, mutta vähän pettymys, etäiseksi jäävä lukukokemus, vaikka paljon kiinnostavaa siinäkin oli. Omaelämäkerrallisuudesta ammentava tietokirja Vapiseva nainen odottaa vielä hyllyssä vuoroaan.

Entä tämä Hustvedtin uusin romaani, jonka pitkän linjan kääntäjä, taitava Kristiina Rikman on suomentanut heti tuoreeltaan käsikirjoituksesta? Säihkyvä maailma kuulosti lähtökohtaisesti juuri sellaiselta kirjalta, jossa on lähes kaikki mitä rakastan, nimittäin taidemaailmaa (Hustvedt kuvaa taitavasti niin taiteilijoita ja intellektuelleja kuin todellisia ja kuviteltuja taideteoksiakin), vallitsevien rakenteiden kyseenalaistamista, ihmissuhteita ja eräänlainen arvoitusjuoni, jossa ei jäljitetä kadonnutta arvomaalausta vaan taiteilijan "todellista minää" tai identiteettiä. 

Alkuasetelma – edesmennyt taiteilija Harriet Burden, joka on elinaikanaan pitänyt näyttelyitä kolmen eri "miestaiteilijan" identiteetillä – toi mieleen kaksikin Carol Shieldsin romaania, Ellein (josta pidin paljon) ja Kaiken keskellä Mary Swanin (joka oli minulle Shields-asteikolla pettymys, mutta jossa oli paljon kiinnostavaa). Ellei-romaanissa keski-ikäinen naiskirjailija punnitsee (mies)kriitikoilta saamaansa vähättelevää vastaanottoa. Kaiken keskellä Mary Swan taas kuvaa edesmenneen maatilanemännän jälkeenjääneistä kirjoituksista nousevaa myrskyä ja tätä kirjallista perintöä ja myyttistä "kirjailijahahmoa" eri intresseillä lähestyvää tutkijajoukkoa, joka kokoontuu seminaariin aihetta ruotimaan. Viimeksi mainitussa on tyylinkin tasolla jonkin verran yhteistä
Hustvedtin Säihkyvän maailman  kanssa: se on ironinen, parodinen ja esittää henkilöhahmonsa varsin raadollisessa valossa.

Tuo tyylilaji ehkä eniten vaikutti siihen, että lukumatkani Säihkyvässä maailmassa sujui vähän takellellen eikä kirja noussut Hustvedt-suosikkieni joukkoon. En häiriintynyt tekstilajien vaihdoksista enkä alaviitteistä, en teoreettisuudesta enkä vahvasta poliittisuudesta (vaikka kyllä ne, kuten runsas henkilögalleria, myös uuvuttivat), mutta olen romaaninlukijana siinämäärin huumorintajuton ja vakavahenkisyyden ystävä, että en juuri lämpene parodialle ja karnevalisoinnille. Olisin halunnut eläytyä ja samastua enemmän, mutta ei tämä huono lukukokemus ollut. Säihkyvä maailma ei oikeastaan heilauttanut lukijasuhdettani Siri Hustvedtiin mihinkään suuntaan: hän on yhä kirjailija, jonka uutudet panen aina merkille, mutta jonka romaanit eivät yleensä ole minulle täysosumia.


Muissa blogeissa sanottua: Reader, why did I marry him?, Maailmankirjat, Lumiomena, Ilselä, Leena Lumi, Kirjava kammari, Sininen keskitie, Lukuisa, Kirjoituksia,

Kannattaa kuunnella myös Ylen Viikon kirja, jossa Säihkyvän maailman suomentaja Kristiina Rikman ja toimittaja Nadja Nowak keskustelevat kirjasta.

Nina Pirhonen: Pompom aamusta iltaan

Nina Pirhonen: Pompom aamusta iltaan
Otava 2014

Tässäpä vähän Lastenkirjaviikon jälkisatoa: voitin Sininen keskitie -blogin arvonnassa (kiitos!) pienten pahvikirjan Pompom aamusta iltaan. Pian kaksi täyttävä kuopukseni ihastui kirjaan oitis (olisin napannut kuvankin tytöstä ja kirjasta, mutta se ei oikein onnistunut, sillä lapsi halusi alkaa kuvaamaan itsen...), ja onhan tämä pieni kirjanen värikylläisyydessään aikamoista silmäkarkkia. Tarina on hyvällä tavalla yksinkertainen ja arkinen: päivä koostuu leikeistä ja rutiineista, ulkoilusta ja ruokailuhetkistä. Ulkona sataa lempeää nuoskalunta, josta on hyvä rakentaa lumilinnoja.

Esikoiseni sai joskus ihan pienenä lahjaksi ensimmäisen (?) Pompom-kirjan, Kumpulaakson Pompom löytää ystävän. Kyseinen kirja ei ollut tämän uutuuden tapaan pahvikirja vaan kuvasatukirja vähän pidemmällä tarinalla. Luimme kirjaa aikanaan useita kertoja (missähän kirja nyt lienee?), muistelen vaaleanpunaisten, makeiden hattaroiden olleen tärkeässä roolissa tarinassa. Sittemmin Pompom-kirjoja on ilmestynyt useita, ja joku niistä on ehkä vieraillut kirjastolainana kotonamme, mutta ei ole jäänyt erityisemmin mieleen tai noussut lasten suosikiksi.

Monissa pahvikirjoissa on hyvinkin yksinkertainen kuvitus, jonka tarkoitus on kiinnittää ihan pienenkin vauvan huomio ja miellyttää väreillään ja muodoillaan pienokaisia. Pompom aamusta iltaan on paksuista (syömistäkin kestävistä!) sivuistaan huolimatta kirja vähän vastasyntynyttä isommille lapsille, sillä kuvissa on paljon yksityiskohtia. Kirkkaat värit toisaalta miellyttävät ihan pieniäkin. Meidän parivuotias tykkää kuunnella jo pidempiäkin kirjoja, mutta suloista Pompom-kirjaa on kiva katsella ja kanniskella mukana.

Kirjasta on kirjoittanut myös Sinisen keskitien bleue, joka kiinnitti huomiota kuvituksen "marimekko-viittauksiin".

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

Minna Maijala: Herkkä hellä hehkuvainen - Minna Canth
Otava 2014, 431 sivua.

Tänään 19.3 kirjailija ja naisasianainen Minna Canthin (1844-1897) syntymästä tuli kuluneeksi 170 vuotta, ja juhlan kunniaksi ilmestyi Minna Maijalan Kirjan nimi on peräisin J. H. Erkon kirjoittamasta muistorunosta, joka alkaa säkeillä "Aina herkkä, hellä, hehkuvainen, / Seuran sydän, innostaja nuorten." Minna Canth tunnetaan seurallisena naisena,  oli seurallinen nainen, joka piti omaa salonkiaan Kuopiossa ja otti kernaasti nuoria kirjailijoita ja taiteilijoitasiipiensä suojiin. Maijalan kirja nostaa kuitenkin esiin Canthin unohdetun, herkän ja hiljaisen sekä melankolisuuteen taipuvaisen puolen. Elämäkerrassa mainitaan muun muassa, että Canth ei juuri viihtynyt Helsingissä vaan oli pääkaupungin seurapiireissä hiljainen ja varautunut, vapautuen vasta päästessään takaisin omille kulmilleen Kuopioon. Toisin kuin useat muut aikansa kulttuurivaikuttajat, Canth ei juurikaan matkustellut ulkomaille, mutta opiskeli innokkaasti vieraita kieliä ja pysyi kärryillä ulkomaiden tapahtumista ja taidevirtauksista lukemalla ja kuuntelemalla ystäväpiirinsä matkakokemuksia.

Maijala uudelleentulkitsee myös Minna Canthin (os. Johanson) ja lehtori Ferdinand Canthin vuonna 1865 solmittua avioliittoa, joka aiemmissa elämäkerroissa, Canthin aikalaisen ja tuttavan Lucina Hagmanin Minna Canthin elämäkerrasta (I osa 1906 ja II osa 1911) alkaen nähty (ainakin Minnan puolelta) onnettomana ja rakkaudettomana ja jonkinlaisena välttämättömänä pahana naiselle, jolla ei vielä ollut samanlaisia mahdollisuuksia tehdä valintoja elämässään kuin miehillä. Ferdinand Canthia on elämäkerroissa pidetty jurona ja tuimana erakkona, mutta aikalaisten kuvausten perusteella myös Ferdinand nautti ystävien seurasta ja oli yhteiskunnallisesti aktiivinen vaimonsa tavoin. Kirjeistä ja muista dokumenteista piirtyy kuitenkin näkyviin kuva puolisoiden välisestä lämpimästä kiintymyksestä. Cantheille syntyi kaikkiaan kuusi lasta, joista nuorimmainen vasta muutama kuukausi isänsä kuoleman jälkeen, alkuvuodesta 1880.

Maijala arvelee, että varhaiset elämäkerturit ovat perustaneet arvelunsa Canthien avioliitosta Minna Canthin kaunokirjalliseen tuotantoon, vetäen yhtäläisyysmerkkejä fiktion ja todellisen elämän välille, sekä seuranneen elämäkerran sommittelussa naisten kehitysromaanin sommittelua käännekohtineen ja päähenkilön kohtaamine vastoinkäymisineen. Itsekin naisasialiikkeen pioneereihin lukeutuneen Lucina Hagmanin tulkintojen taustalla oli luultavasti myös halu nähdä Canth ennen kaikkea naisasian ikonina, joka alkoin puolustaa naisten oikeuksia ennen kaikkea omien kovien kokemustensa vuoksi. Myöhemmissäkin tutkimuksissa ja biografioissa Canthin yhteiskunnallisen roolin korostaminen on jättänyt varjoonsa kirjailijan yksityisemmän puolen.

Yöpöydällä odottaa lukuvuoroaan myös Maijalan väitöskirja Passion vallassa (SKS 2008).

Leskeksi jäätyään Minna Canthin oli luovuttava Jyväskylässä sijaitsevasta rakkaasta kotitalosta ryytimaineen. ja koko Jyväskylän seminaarin seurapiireistä. Hän muutti lapsineen Kuopioon, perusti kauppaliikkeen ja alkoi määrätietoisesti harjoittaa liiketoimintaa. Kanttilassa alkoi myös vireä seuraelämä kirjallisten, yhteiskunnallisten ja jopa luonnontieteellisten keskustelujen merkeissä. Suosion ohella Canth kohtasi luonnollisesti myös vastustusta konservatiivisten ja uskonnollisten piirien taholta ajan mittapuun mukaan radikaaleine ajatuksineen ja näytelmineen; saipa aidosti kaksikielinen, mutta tuontantonsa pääosin suomeksi kirjoittanut Canth kritiikkiä myös ankarilta fennomaaneilta rohjettuaan julkaista tekstejä lehdissä myös ruotsiksi.

Myös se, että Canth keskusteli ja oli kirjeenvaihdossa, jopa ystävystyi läheisesti, miesten (esimerkiksi Juhani Ahon) kanssa, herätti paheksuntaa ja juoruja. Kuvernööri Aleksander Järnefelt paheksui Minna Canthin naisasiakirjoituksia ja suivaantui oman vaimonsa Elisabetin ja lastensa, tulevien kulttuurivaikuttajien kuten Arvidin ja Kasparin vierailuista Kanttilassa, mutta joutui itse nöyrtymään Canthin vanhvan kynän edessä, kun näytelmän Köyhää kansaa köyhäintalokuvaus pakotti hänet parantamaan surkeaan jamaan jätettyä kuopilaista köyhäintaloa. Välit ystävienkin kanssa olivat usein koetuksella ajatusten ja aatteiden ristitulessa. Vahvoista mielipiteistään ja näennäisestä paksunahkaisuudestaan huolimatta Canth koki raskaana vihamiestensä ja riitaantuneiden ystäviensä ivan ja arvostelun.

Vaikka Canth oli jo vuosien ajan kirjoittanut artikkeleja ja novelleja lehtiin, hän katsoi itse kirjaillisen uransa alkaneen vasta ensimmäisestä näytelmästä Murtovarkaus, jonka Canth kirjoitti 1879 mutta joka kantaesitettiin Suomalaisessa teatterissa Helsingissä vuonna 1882. Esikoisnäytelmä käsitteli raittiuskysymystä, ja Canth jatkoi kantaaottavaa linjaansa myös myöhemmissä näytelmissään. Kirjailijan kritiikki aikansa yhteiskunnallisia epäkohtia - muun muassa naisten ja köyhien vaikeaa asemaa - vastaan taisi osua maaliinsa, sillä esimerkiksi näytelmistä Kovan onnen lapsia ja Työmiehen vaimo nousi kohu. Näytelmien kirjoittamiseen Canthia ajoi toisaalta halu olla mukana teatterin maagisessa maailmassa, toisaalta halu edistää kansallista heräämistä siihen parhaiten soveltuvaksi katsotun kaunokirjallisuuden lajin kautta.

Yhteiskunnallisuuden lisäksi Minna Canthia kiinnosti yksilöiden psykologia, heidän mielenliikkeensä ja motiivinsa. Maijala korostaa, että yhteiskunnallinen ja psykologinen kietoutuvat Canthin tuotannossa vahvasti toisiinsa ja olisi keinotekoista erottaa niitä toisistaan. Canth kirjoitti yhteiskunnallisista ongelmista yksilöiden traagisten kohtaloiden kautta ja ammensi teksteihinsä vaikutteita niin aikakauden eurooppalaisen kirjaillisuuden kuvautavoista kuin ajan luonnon- ja sielutieteen näkemyksistä. Ajan realistiselle kirjallisuudelle tyypillisesti Canthinkin päähenkilöt olivat usein naisia, Tolstoin Anna Kareninan, Dostojevskin Netotska Nezvanovan, Flaubertin Rouva Bovaryn ja Juhani Ahon Papin rouva sisaria: Canthin Salakarin Alma Karell, Hanna, Sylvi, Agnes, Anna-Liisa sekä Työmiehen vaimon Homsantuu ja Johanna ovat hekin "herkkiä, helliä, hehkuvaisia" ja intohimoisia, yleensä myös syvästi traagisia hahmoja.

Harriet Weckman: Kynällä vai siveltimellä – Helena Westermarck (1857–1938)

Harriet Weckman: Kynällä vai siveltimellä
Helena Westermarck 1857-1938
Med pensil eller penna?, suom. Paavo Siltala.
Otava 2009, 125 sivua.

Mitä tarkoitettiin puheella mallien rumuudesta ja siitä, miten naisen ei sopinut maalata, oli minulle käsittämätöntä ja on käsittämättömänä pysynytkin. Minä puolestani pidin mallejani kiinnostavina, minua viehättivät toisen punaiset hiukset ja hänen ihonsa herkät värivaihtelut, ja tumma tyttö muodosti punatukkaiselle suotuisan vastakohdan. Tunsin itseni onnelliseksi kun täynnä nuoruuden intoa levein siveltimenvedoin yritin toistaa mitä luonnossa näin, eikä minulla ollut ajatustakaan maalata kuten maalasin uhmatakseni sillä yleisön makua tai sen käsitystä kauniista ja rumasta. (Helena Westermarck muistelmissaan maalauksensa Silittäjättäriä (Tärkeä kysymys) vastaanotosta.)

Odotellessani Riitta Konttisen neljästä naistaiteilijasta ja heidän ystävyydestään kertovaa Taiteilijatoveruutta-teosta (Siltala, huhtikuu) haluan tutustua paremmin kuhunkin taiteilijaan erikseen. Oikeastaan vain Helen Schjerfbeckistä tiedän vähän enemmän ja Maria Wiikin työt ovat tuttuja, kun taas Ada Thilén ja Helena Westermarck ovat jääneet vieraammiksi niin tuotantonsa kuin elämäkertojensa osalta. Lukiessani Harriet Weckmanin elämäkertaa Kynällä vai siveltimellä huomasin, että pidän Helena Westermarckin maalauksista kovasti ja että myös taiteilijan persoona ja elämäntarina on tutustumisen arvoinen.

Maalauksesta Kun äiti on poissa väittyy taiteilijan myötätunto köyhiä lapsia kohtaan.

Helena Westermarckin nuoruudessa ei ollut lainkaan itsestäänselvää, että tytöt saivat koulutusta muuhun kuin kodinhoitoon, käsitöihin ja seurustelutaitoihin edes säätyläispiireissä, joihin Helena yliopistokamreeri Nils Christian Westermarckin ja professorintytär Constance Blomqvistin tyttärenä kuului. Tyttökoulun jälkeen Helena opiskeli yksityisesti kieliä ja ainekirjoitusta Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa (keisarin hylättyä joitakin "erivapaus sukupuolesta" -hakemuksia vuonna 1873 kukaan nainen ei rohkennut hakea tätä yliopisto-opintoihin oikeuttavaa vapautusta muutamaan vuoteen) ja vuonna 1874 hänet hyväksyttiin Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun. Myöhemmin Helena opiskeli muutaman vuoden taidemaalari Adolf von Beckerin perustamassa yksityisessä akatemiassa.

Vuonna 1879 Helena Westermarck matkusti ensimmäistä kertaa Pariisiin opiskelemaan. Naiset eivät saaneet opiskella Pariisin taideakatemiassa, mutta monissa yksityisissä akatemioissa kylläkin, ja Helena aloitti opinnot madame Trélat'n ateljeessa. Hän sai kannustusta ja ohjausta useilta nimekkäiltä taiteilijoilta ja verkostoitui samalla muiden pohjoismaisten naistaiteilijoiden kuten jo alussa mainittujen Schjerbeckin (johon Helena oli tutustunut jo Beckerin piirustuskoulussa), Wiikin ja Thilénin sekä Elin Danielsonin ja Agda Lindquistin kanssa. Myöhemmin Westermarck kirjoitti elämäkerran muiden muassa läheisistä ystävistään Wiikistä ja Thilénistä, ei kuitenkaan itseään kauemmin eläneestä ja yksityiselämänsä suhteen pidättyväisestä Schjerfbeckistä.

Schjerfbeckin näkemys Westermarckista ja Westermarckin näkemys Thilenistä.

Helena Westermackin taiteellinen läpimurtoteos oli Silittäjättäriä (Tärkeä kysymys), jonka hän maalasi Pariisista palattuaan 1883. Teos oli esillä samana vuonna Kööpenhaminan suurnäyttelyssä, jossa se sai ristiriitaisen vastaanoton. Kiistämättömällä taidokkuudellaan Silittäjättäret lunasti lahjakkaaseen nuoreen taiteilijaan asetetut odotukset, mutta teoksen vaatimatonta aihetta (arkinen kohtaus piikojen elämästä), "rumia" malleja ja impressionistiseen tyylisuuntaukseen liitetty "viimeistelemätön" maalaustapa.

Helenan ura ammattimaisena taidemaalarina hiipui muutamia vuosia myöhemmin ja kuvataide jatkui 1890-luvun alun jälkeen enemmänkin harrastuksena. Yksi syy tähän oli vuonna 1884 alkanut keuhkosairaus, jonka vuoksi voimia ei riittänyt maalaamiseen. Toinen syy oli se, että kirjoittaminen alkoi vetää  Helenaa yhä enemmän puoleensa, ja julkaistut tekstit saivat voittopuolisesti kiittäviä arvioita. Kirjoittamalla – kertomuksia, taide- ja kirjallisuusarvosteluja, lehtiartikkeja, elämäkertoja, novelleja ja romaaneja – Helena Westermarck koki myös voivansa ilmaista itselleen tärkeitä asioita paremmin kuin maalaamalla. Kirjailijana hän halusi vaikuttaa muun muassa naisten asemaan ja oli mukana perustamassa Naiasialiitto Unionia vuonna 1892.

Kirjoittamisen ja naisasiatoiminnan ohella naimattomana pysytellyt Helena Westermarck toimi joitakin vuosia piirustuksenopettajana. Piirtäminen ja maalaaminen kulki mukana aktiivisten taiteilijavuosien jälkeenkin; Helena teki piirroksia ja akvarelleja luonnosta ja maalasi muotokuvia sukulaisistaan ja ystävistään.

Kaksi sielua asuu kehoparkaani,
ne ovat varttuneet siellä yhdessä. 
Toinen sielu on maalarin, 
joka ei tunne voivansa hyvin
ellei sanoja maalata saa.
Toinen sielu on kirjailijan, 
joka ei tunne voivansa hyvin, 
ellei värejä kirjoittaa saa.
(Helena Westermarckin runo)

Tasan viisi vuotta nuorempi veli, Helenalle hyvin läheinen "piilokaksonen" Edvard Westermarck oli arvostettu antropologi ja kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia tiedemiehiä.

Kirjasta lisää: Maarit Leskelä-Kärki Agricolassa.

Niilo Rauhala: Näen mitä haluan nähdä

Tällaisen aurinkoisen maiseman haluan marraskuussa nähdä!

Niilo Rauhala: Näen mitä haluan nähdä
Otava 2013, 115 sivua.

Palaan menneisiin jälkiin, kuljemme hitaasti,
pilvet tummuvat, tuuli kohisee, 
näet kasvojeni uurteet, pienet uomat, 
sateitten hiljaiset purot.
Näen, mitä haluan nähdä: 
virran kaukaisen valon.

–katkelma runosta "Sinä laulujen tytär"

Olen joskus vuosia sitten lukenut Niilo Rauhalan runoja ja pitänyt niistä. Tämä valoisia ja rauhallisia lauseita kirjoittava runoilija palasi mieleeni, kun Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa sanottiin olevan viittauksia Niilo rauhalan runoihin. Rauhalalta ilmestyi tänä syksynä uusi runoteos, jonka päätin ostaa omaan hyllyyni. Näen mitä haluan nähdä sisältää niin aforisminomaisia kiteytyksiä kuin pidempiä, kertovampia runoja, joissa kuvataan muun muassa evakkomatkaa tai Helsingin-vierailua, jonka aikana katsellaan puistossa putoavia lehtiä.

Joissakin runoissa pohditaan jotakin, kenties kipeääkin asiaa, mutta kokoelmaa luonnehtii seesteisyys ja kauneus. Seuraava runokatkelma tuntuu sopivan erityisen hyvin näihin marraskuun päiviin, jolloin aurinko paistaa hetken kirkkaastikin mutta pimeys laskeutuu nopeasti:

kaamoksen keskipäivässä 
keltainen valo tavoittelee latvoja
ne työntävät sen pois
se valuu takaisin ja maa on taas autio
tulkoon pimeys! kuulen niiden huutavan
tulkoon kuohuva sade, joka peittää kaiken 

–katkelma runosta "kaamoksen keskipäivässä"

Rauhala kuvaa kauniisti luontoa, vuodenkiertoa ja maisemia. Yhdessä runossa runon puhuja miettii, mitä sanoisi äideille puheessaan, ja pari runoa kertovat runon puhujan omasta äidistä. Aivan erityistä lämpöä on runossa, jossa puhuja katsoo lapsenlapsiaan:

Tuossa he nukkuvat rinnakkain, 
lapsenlapseni.
Tuossa elämäni menneet vuodet, 
ikään kuin hymyilisivät 
unen läpi.

Mutta kirjanystävänä on pakko mainita suosikikseni tämä runo:

Näissä runoissa on ihana levähtää ja viipyä.

P. D. James: Valepotilas

P. D. James: Valepotilas
Shroud for a Nightingale, suom. Kristiina Savikurki.
Otava 2013, 397 sivua.

Olipa ihanaa lukea taas pitkästä aikaa Dalgliesh-dekkaria! P. D. James on yksi niistä harvoista dekkaristeista, joita luen, ja häneltäkin kelpuutan vain runoilija-rikostutkija Adam Dalglieshista kertovat kirjat (Syystanssiaiset aion kyllä vielä lukea; siinä ei ole Dalglieshia mutta sentään Fitzwilliam Darcy). Dalgliesh-romaanitkin, joita Phyllis Dorothy James julkaisi 1960-luvulta 2000-luvulle, ovat tasoltaan vähän epätasaisia, mutta jokseenkin muuttumattomana säilyvä päähenkilö on lukukokemuksen laadun tae ainakin minulle. Olen lukenut kirjat viimeisen kymmenen vuoden aikana, enkä osaa kovin hyvin verrata niitä toisiinsa, mutta niin sanotusti "keskimmäiset" Dalgliesh-romaanit ovat mielestäni ehkä keskimäärin parhaita. Viimeisimmät Dalgliesh-dekkarit (etenkin Yksityispotilas)ovat tuntuneet tiiliskivimäisyydessään pitkitetyiltä ja vähän laimeilta, kun taas varhaisimpien tyylissä ja kerronnassa on pientä hapuilevuutta.

Vastikään suomeksi julkaistu Valepotilas on ilmestynyt alunperin jo vuonna 1971, ja siinä on sellaista rosoisuutta, jota ei myöhemmissä, hiotuissa ja hillityissä Dalgliesh-romaaneissa ole. Yhtymäkohdat Agatha Christien tuotantoon näkyvät erityisen selvästi, ja teoksen arvomaailma vaikuttaa olevan lähes yhtä vanhakantainen kuin Christien kirjoissa. Valepotilassa on esimerkiksi parikin seksuaaliselta suuntautumiseltaan valtavirtasta poikkeava henkilöä, ja toinen heistä on tietysti (!) miesvihaaja ja toinen muuten vain onneton. Myöskään saksalaisia ei kuvata kovin mairittelevaan sävyyn, vaan kaksikymmentä vuotta ennen romaanin tapahtumapaikaa päättyyneen toisen maailmansodan perintö tuntuu yhä vahvasti mielikuvissa.

Romaanin ensimmäinen murha on varsin dramaattinen, ja kaiken kaikkiaan juoni on taitavasti punottu. Kuten Jamesilla yleensäkin, todellisten epäiltyjen joukko on varsin tarkkaan rajattu tiettyyn suljettuun yhteisöön. Tuo suljettu yhteisö saattaa olla joku oppilaitos, uskonnollinen yhteisö, saari, työyhteisö tai jonkilainen sairaala; kuten Valepotilaan nimikin vihjaa, kuuluu tämän romaanin tapahtumapaikka viimeisimpään kategoriaan. John Carpendarin sairaalan yhteydessä toimivassa sairaanhoitajakoulussa, Nightingale Housessa, murhataan yksi sairaanhoitajaopiskelijoista varsin poikkkeuksellisella tavalla. Poliisitutkinta käynnistyy aluksi paikallisin voimin, mutta kun tapahtuu toinenkin epäilyttävä kuolemantapaus, Dalgliesh saapuu paikalle Scotland Yardista ja ottaa ohjat käsiinsä.

Valepotilas on viihdyttävää, paikoin ajatuksia herättävää ja hieman jännittävääkin lukemista. Juoni pysyy pääosin varsin hyvin kassassa, mutta muutamat yhteisön ulkopuolella tapahtuvat kuulustelut ja juonenpätkät jäivät hieman irrallisiksi. Dalgliesh on oma ihana, moraalisesti selkärankainen mutta herkillekin tunteille altis itsensä.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
Otava 2009, 179 sivua.

Ilma haisee mullalta, maatuvilta lehdiltä ja savulta. Matalapaine työntää talon piippujen savut kattoa pitkin. Harmaassa valossa kaalinpäät ja salaattikerät hohtavat vihreinä. Thomas ei tee sunnuntaina töitä, mutta hän ei tiedä minne mieluummin menisi sillä kotona ahdistaa, vaikka hän lapsia rakastaakin. Hän kävelee tietä pitkin ja kukkuloilla ja puutarhassa kuin muka pystyisi harppomaan ajatuksia nopeammin, elämisen pakkoa ei hetkeen muista jos on muutakin tekemistä.

Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri on ollut lukulistallani iät ja ajat, olenpa merkinnyt sen myös "Sata kirjaa, jotka haluan joskus lukea" -listalleni. Tarvittiin vain pari ratkaisevaa sysäystä, jotta aikomus muuttuisi lukukokemukseksi: ensin Kujerrusten ihana Linnea lähetti kirjan minulle (kiitos!) ja sitten haalin kirjan luettavakseni kirjabloggaajien yhteishaasteen tiimoilta, josta saatte huomenna lukea lisää Kirjainten virrassa -blogista. Mutta nyt itse kirjaan!

Ihastuin Kristina Carlsonin kerrontaan ja tapaan kuvata ihmisiä ja miljöitä pari vuotta sitten lukemassani William N. päiväkirjassa. Sittemmin olen viitannut tuohon 1800-luvun lopun Pariisissa eläneeseen suomalaiseen jäkälätutkijaan muun muassa kirjoittaessani Joel Haahtelan uusimmasta romaanista Tähtikirkas lumivalkea ja toisaalta niinkin erilaisesta kirjasta kuin Mielensäpahoittaja. Minulla oli sellainen ennakkokäsitys, että Herra Darwin olisi hieman vaikeampi romaani kuin William N., ja niinhän se onkin, lähinnä kerronnaltaan ja rakenteeltaan. Tunnelmaltaan ja eetokseltaan nuo mainitut kaksi Carlsonin romaania ovat kuitenkin läheistä sukua toisilleen. Molemmissa tuoksuu multa, kummassakin luodataan ihmismieltä.

Herra Darwinin puutarhuri kertoo nimensä mukaisesti (fiktiivisestä) puutarhurista, leskimies Thomas Daviesista. Mies työskentelee herra Darwinin puutarhassa ja kenties omaksunut, luoja paratkoon, joitakin jumalattomia oppeja evoluutioon liittyen. Daviesin ja Darwinin kotikylässä Downissa mainittuihin herroihin suhtaudutaan vähintäänkin epäluuloisesti. Romaanin kertojina toimivat muutamat kyläläiset, jotka vuorottelevat Thomas Daviesin näkökulmasta kuvattujen jaksojen kanssa. Kyläläisten kerrontajaksot ovat hieman frakmentaaris´ta, lause- ja kappalejakoa rikkovaa tekstiä, muuten kerronta on samantapaista yksinkertaisen kaunista kuin William N. päiväkirjassa. 

Minua miellytti tämän kirjan hitaus, sen kaunistelematon mutta kuitenkin lempeä ihmiskuva, juuret syvällä maassa. Tämä kirja oli hyvä lukea juuri nyt, syyskuun viimeisenä päivänä, kun luonto on syksyn väkevissä väreissä, puutarha tuoksuu jo jäähyväisille ja sumuinen ilma saa minut kaipaamaan brittiläistä, tai edes saarivaltakuntaan sijoittuvaa, kirjallisuutta.

Herra Darwinin puutarhurista ovat bloganneet myös ainakin Penjami (joka kirjoittaa myös historiallisista Darwinin puutarhureista) Zephyr, Jum-Jum, Marjis ja Sanna.

Kristiina Carlson kertoo romaanistaan Ylen Elävästä arkistosta löytyvässä Aamun kirjassa.

Olli Jalonen: Poikakirja

Olli Jalonen: Poikakirja
Otava 2010, Seven-pokkaripainos 2011, 256 sivua.

Olli Jalosen Poikakirja on ollut lukulistallani jo kauan, käväissyt kirjastosta lainassakin. Noin vuosi sitten ostin kirjan pokkaripainoksen antikvariaatista, mutta romaani ehti pölyttyä omassa hyllyssänikin hetken. Odotin kirjalta paljon, sillä lukemattakin arvostin Olli Jalosen kirjailijana korkealle (mitä muuta voi odottaa, jos puoliso Riitta Jalonen kirjoittaa niin huikeita kirjoja!) Poikakirjaa on myös kehunut moni, jonka kanssa kirjamakuni menee yksiin.

Poikakirja on ymmärtääkseni pitkälti omaelämäkerrallinen romaani, joka kertoo millaista oli olla koulupoika pienellä paikkakunnalla 1960-luvun Suomessa. Monet aikuiset ovat enemmän tai vähemmän sodan traumatisoimia. Tällainen sotaa sisällään kantava mies on romaanissa erityisesti Ollin luokan opettaja, jonka sisällä on sirpaleita jotka lähtevät öisin kiertämään kun lihasjännitys laukeaa nukahtaessa pois. Opettaja vaatii poikaluokkansa pojilta miehekästä suoraselkäisyyttä, rohkeutta, isänmaallisuutta ja kommunismin vastaisten tulitikkuaskien myymistä talosta taloon. Eniten inhosin sitä, kuinka opettaja kohteli muiden poikien kiusaamaa poikaa ja tämän äitiä.

Onneksi kertojan perhe on sympaattinen, vaikka silläkin on omat kipupisteensä. Kertojalla on kolme isosiskoa, jotka huitelevat osin jo omissa menoissaan, sekä vuotta nuorempi pikkusisko, "Pieni", joka oppii laulujen sanat ja sijamuodot hetkessä mutta viettää päivänsä koulunkäynnin sijasta kotona ikkunan ääressä, tielle katsoen ja sälekaihtimia vuoroin avaten ja sulkien. Jalonen kuvaa hyvin sitä, kuinka lapsi ei näe koko kuvaa perheestään ja maailmasta: paljon jää huomaamatta ja kaikkea ei ymmärrä.

Romaanin ajankuva on elävä, samoin sukellus keskenkasvuisen pojan mielenmaisemaan. Poikakirja ei tarkastele 1960-lukua nykyhetken perspektiivistä eikä lapsuutta aikuisuuden perspektiivistä, vaan näkökulma on aidosti kerronnan hetkessä ja niissä reunaehdoissa, joissa nuori minäkertoja näkee ja kokee. 1960-luvun arki tulee näkyväksi kun vietetään saunailtoja ystäväperheen kanssa ja lapset saavat hiilihappojäiden välissä säilöttyä jäätelöä jälkiruuaksi, kun nukutaan kovilla olkipatjoilla kisakoulun lattialla tai pelataan fortunaa.

Romaanin kieli on yksinkertaista kuin aikakauden arkiateriat ja kaunista kuin mäntyjen latvat laskevan auringon säteissä. Vaikutelmaa täydentää kielen ja kerronnan ajoittainen lapsekkuus ja kursivoidut "muistiinpanot" käänteentekevistä hetkistä, jolloin aikuisten vähän epälooginenkin maailma avautuu taas hieman paremmin.

Poikakirja on saanut ansaitusti varsin paljon huomiota blogeissa; kurkkaa vaikka mitä Katja, Sara, Hanna, Jori ja Sanna ja Mari A. ovat kirjasta pitäneet, sekä lue Parnasson hieno arvio.

Helsingin sanomien Paras 2000-luvun kotimainen romaani -äänestyksessä Poikakirja nousi sijalle 29.