sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Kirsi Keravuori: Saaristolaisia



Kirsi Keravuori: Saaristolaisia.
Elämä, arki ja vanhemmuus laivuriperheen kirjeenvaihdossa.
SKS 2017, 323 sivua.

Simon ja Wilhelmina Jansson kuuluivat sukupolveen, jonka nuoruudessa suurin osa suomalaisista oli luku- ja kirjoitustaidottomia. Muun muassa kirjeenvaihdon edellytyksenä oleva lukutaito oli pitkään papiston ja aateliston etuoikeus, mutta kansan kirjallistuminen – lukemisen ja kirjoittamisen taito ja kulttuuri – alkoi pikkuhiljaa 1800-luvun Suomessa. Janssonien perhekirjeenvaihto on harvinainen siinäkin mielessä, että sitä on säilynyt runsaasti. Kirjeenvaihto kytkeytyy kiehtovalla tavalla koulutuksen arvostamiseen ja naisen asemaan perheyhteisössä. Siinä missä Simon Janssonin toiminta talonpoikaislaivurina mahdollisti taloudellisesti kaikkien kolmen nuoruusikään ehtineen lapsen lähettämisen opintielle, oli säätyläisyyden tuntumassa kasvaneen Wilhelmina-rouvan ruotsin kielen taito ja kulttuurinen tausta kenties ratkaiseva sysäys siihen, että kolme poikaa saivat korkeimman mahdollisen koulutuksen yliopistossa. Maantieteellinen etäisyys poikien opiskellessa Turussa ja myöhemmin Helsingissä puolestaan loi edellytykset kustavilaisperheen kirjeenvaihdolle.


Saaristolaisia perustuu Keravuoren parin vuoden takaiseen väitöskirjaan ja on nyt julkaistu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vertaisarvioidussa Historiallisia Tutkimuksia -sarjassa, joten kirjassa tehdään selkoa myös tutkimuksen teoreettisista perusteista. Keravuori kytkee tutkimuksensa eurooppalaiseen egodokumenttien – eli sellaisten tekstien, joissa henkilö kirjoittaa tavalla tai toisella itsestään, on kokevana minänä läsnä tekstissään – tutkimukseen. Suomessa puolestaan on parin viime vuosikymmenen aikana tutkittu paljon juuri kansankirjoittajien tekstejä muun muassa monitieteisissä tutkimusprojekteissa.

Kirjeiden tutkimusta luonnehtivat vielä genren omat erityispiirteet: kirje on siinä määrin dialoginen teksti, että joidenkin mielestä sillä on jopa kaksi tekijää, kirjoittaja ja vastaanottaja. Lähetetyt ja vastaanotetut kirjeet muodostavat kokonaisuuden, joka vuosikymmeniä myöhemmin tutkijan luettavaksi päätyessään on valitettavasti usein pirstaloitunut; näin on myös Janssonien kirjeenvaihdon laita, vaikka se onkin poikkeuksellisen hyvin säilynyt jälkipolvien ansiosta.

Kirjeellä voi olla useita erilaisia funktioita, myös yhdellä kirjeellä samanaikaisesti. Kirje voi välittää informaatiota, ja Janssonien kirjeissäkin kerrotaan ennen kaikkea arkisista asioista ja tunteista. Ennen puhelimia ja nopeita kulkuyhteyksiä kirjeen tehtävä oli myös yksinkertaisesti kertoa, että lähettäjä on hengissä ja hyvissä voimissa. Vaikka kirjeillä oli paljon yhteisöllisyyttä ja perheen yhteenkuuluvuutta vahvistavia tehtäviä, niitä kirjoittamalla yksilö saattoi rakentaa myös omaa identiteettiään.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet


Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet 
Furudstrandir, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2012, 283 sivua.

–Kiitos tästä, Erlendur sanoi ja vaikutti olevan jollain tavoin poissa tolaltaan. Hän käveli autolle kuin hypnotisoituna, istuutui ja ajoi pois. Peruutuspeilistä hän erotti Ezran, joka seisoi pihalla ja seurasi hänen lähtöään, ja hänen mieleensä juolahtivat Bóasin sanat ketunpesistä: niistä koloista saattaa löytää mitä kummallisimpia esineitä.

Lapsuus- ja nuoruusvuosien jälkeen en ole montaa kertaa kokenut sellaista tunnetta, että haluaa lukea tietyltä kirjailijalta teoksen toisensa perään. Usein haluan tutustua uusiin kirjailijoihin, ja toisaalta moni kirjailija tietysti kirjoittaa keskenään hyvinkin erilaisia teoksia. No, Alice Munro on yksi sellainen kirjailija, jolta luin suhteellisen lyhyessä ajassa paljon ja jonka uusiin suomennoksiin tartun aina innolla. Alice Munro ei petä, mutta ei petä myöskään islantilaisdekkaristi Arnaldurkaan. Siinä missä monen dekkaristin tuotantoon minulta menee nopeasti maku, niin Erlendur-sarjaa lukiessa ruokahalu vain kasvaa syödessä. Nämä kirjat ovatkin paljon enemmän kuin dekkareita, ne ovat vähäeleisen koskettavia kuvauksia inhimillisistä ihmistä sattumien, kohtalon ja islantilaisten säiden armoilla.

Sameiden vesien ja Jyrkänteen reunalla ajan taustalla ollut Erlendur palaa näyttämölle. Hyytävässä kylmyydessä kuvattu hankala rikostapaus on käynyt rikoskomisarion voimille, ja hän palaa kotiseudulleen Itävuonoille – jälleen kerran etsimään lapsena lumimyrskyyn kadonnutta pikkuveljeään, mutta myös kyselemään vuonna 1942 samalle nummelle kadonnutta naista. En tiedä, johtuiko se jälleennäkemisen ilosta vai karun islantilaisen luonnon kuvauksesta tai jopa Arnaldur-mittapuulla erityisen haikeasta tunnelmasta, mutta Menneet ja kadonneet nousi suosikikseni sarjasta. Samalla se on yksi sarjan vähiten perinteisen dekkarin kaltaisista kirjoista vähän Haudanhiljaista-romaanin tapaan.

Osallistun tällä postauksella Dekkariviikkoon; aiemmat bloggaukseni löytyvät täältä.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla

Kuva: Yöpöydän kirjat


Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla
Svörtuloft, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2011, 300 sivua.

Jyrkänteen reunalla linkittyy vahvasti Erlendur-sarjan aiempiin kirjoihin, vaikka itsenäinen teos onkin. Eräs tarinalinjoista kurkistaa aina Talvikaupunkiin asti. Kirjan tapahtuma-aika on sama kuin Sameissa vesissä, joka kerrottiin Elínborgin näkökulmasta. Tällä kertaa pääosassa on Sigurður Óli; Erlendur on edelleen lomailemassa Itävuonoilla ja hänestä aletaan olla huolissaan. Murha, jota Elínborg tutkii Sameissa vesissä, on sivujuonne Jyrkänteen reunalla, sillä Sigurður Ólin pitää kiireisenä sekaantuminen – hieman epähuomiossa – kiristysjupakkaan ja siihen liittyvään henkirikokseen.

Kirja alkaa varsin ahdistavalla kuvauksella rikollisen toiminnasta ja aikeista, mutta pian lukija saa kellua Arnaldurin suhteellisen leppoisassa ja kiireettömässä kerronnassa. Tykästyin kovasti Elínborgiin edellisessä kirjassa ja Erlenduria on ikävä, mutta oli kiinnostavaa kurkata myös varsin etäiseksi jääneen Sigurður Ólin kuoren alle.

Tämä on neljäs postaukseni Dekkariviikkoon; aiemmin olen kirjoittanut paitsi Arnaldurin dekkarisarjan aiemmista osista, myös Englannin marskimaalle sijoittuvasta Elly Griffithsin romaanista Risteyskohdat.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Kuva: Yöpöydän kirjat

Elly Griffiths: Risteyskohdat
The Crossing Places, suom. Anna Lönnroth.
Tammi 2017, 305 sivua.

Arkeologia, suolamarski ja rikostarina on punottu hyvin yhteen englantilaisen Elly Griffthsin Risteyskohdat-dekkarissa, joka on ensimmäinen suomennettu osa luihin erikoistuneen arkelogin, sympaattisen Ruth Gallowayn tähdittämässä sarjassa. Luin kirjan samoihin aikoihin kuin islantilaisen Arnaldurin dekkarin Haudanhiljaista, vaikka ehdinkin vasta nyt bloggaamaan, ja paitsi että Arnaldurin kirja toimii vähän epäreiluna vertailukohtana paljon kepoisammalle ja pinnallisemmalle Risteyskohdille, niin tuntui hassulta lukea perä jälkeen siitä, kuinka arkeologit ja poliisit kaivavat yhteistuumin vanhoja luita.

Niin Ruth kuin häntä konsultoiva juro komisario Harry Nelson ovat herkullisia hahmoja, tarina etenee koukuttavasti ja kirjassa on toimivaa huumoria. Minua kuitenkin häiritsi naiivius niin juonen kuin henkilökuvauksen tasolla. Asioita selitetään puhki ja lukijalle tarjoillaan epäillyksi henkilöhahmoa toisensa jälkeen varsin epäuskottavien paljastusten kautta. Suurin osa tapahtumista kuvataan Ruthin näkökulmasta, mutta välillä kerronnalla on uhrin näkökulma, mikä on aina aika hyytävää, mutta tässä tapauksessa muun muassa uhrin iän vuoksi erityisen ahdistavaa.

Raa'at tapahtumat ja kepeä kerronta ovat vaivaannuttavasti ristiriidassa. Vähän bridgetjonesmainen päähenkilö flirttailemassa miehen jos toisenkin kanssa samaan aikaan, kun pieniä lapsia katoaa ja heille tapahtuu ties mitä ei vaan jotenkin kolahda lukuhermooni. Lopulta Ruth valitsee "prinssinsä" varsin ennalta-arvattavasti, ja pariskunta siirtyy suoraan asiaan seurauksista välittämättä. Koska kyseessä on sarja, olisi jännitettä voinut rakentaa hitaamminkin – tällaisessa viihteellisessä dekkarissa  ei ehkä kuitenkaan ihan niin hitaasti kuin Erlendurin ja Valgerðurin suhde Arnaldurin kirjoissa, mutta kuitenkin.

Romaanin tapahtumista kerrotaan pääosin preesensissä, varmaankin jännityksen kohottamiseksi, sillä lukija pääsee seuraamaan käänteitä ikään kuin hetki hetkeltä. En oikein tiedä, pidänkö tästä ratkaisuta sinänsä, mutta kieltämättä kaltaiselleni herkkikselle tämäkin dekkari oli riittävän jännittävä.



Tämä on kolmas osallistumiseni Dekkariviikkoon, aiemmin olen postannut Arnaldurin Hyytävästä kylmyydestä ja Sameissa vesissä

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä

Kuva: Yöpöydän kirjat


Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä
Myrká, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2010, 265 sivua.

Sameissa vesissä Erlendurin työtoveri Elínborg on pääosassa, sillä Erlendur itse on harhailemassa Itävuonoilla, kuten Hyytävän kylmyyden lopussa vihjattiin. Elínborgin perhekin esitellään ensimmäistä kertaa kunnolla. Muistojen kautta valotetaan elävästi myös Elínborgin aiempaa elämää, ja antaumukselliselle ruuanlaittoharrastukselle löytyy selitys lapsuuden sokerissa ruskistetuista perunapalleroista ja jalkakylpyvadissa liotetusta suolakalasta.

Itse asiassa Elínborgin yksityiselämää kuvataan niin paljon, että melkein unohtuu, että tutkinnan alla on jälleen kerran raaka murha. Nuorehko mies löytyy surmattuna asunnostaan. Uhri on elänyt päällisin puolin nuhteetonta elämää: hoitanut työnsä, maksanut vuokransa ja treenannut kuntosalilla, mutta asunnosta löytyy myös viitteitä siitä, että mies olisi hankkinut itselleen seuraa tyrmäystippojen avulla. Onko murhaaja kenties ollut ensin uhri ja liittyykö tandoori-mausteella tuoksuva huovi tapaukseen?




Tämä on toinen postaukseni Dekkariviikkoon kirjablogeissa, eilen julkaisin tekstin Hyytävästä kylmyydestä

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Hyytävä kylmyys

Kirjablogien dekkariviikon logo: Yöpöydän kirjat -blogi.


Arnaldur Indriðason: Hyytävä kylmyys
Harðskafi, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2008, 279 sivua.

Erlendur tiesi että elämään kuului sattumia jotka tuottivat ihmisille joskus ikäviä yllätyksiä, joskus iloa. Sattumat olivat kuin sade, joka valui taivaalta yhtä lailla epäoikeudenmukaisten kuin oikeudenmukaistenkin ihmisten päälle. Joskus ne olivat hyväksi, toisinaan taas pahaksi. Ne muokkasivat enemmän tai vähemmän ihmisten niin kutsuttua kohtaloa. Niitä tuli tyhjästä: odottamattomia, kummallisia ja selittämättömiä sattumia.

Erlendur oli tarkka, ettei sekoittanut niitä johonkin muuhun. Hän jos kuka tiesi, että sattumia saattoi ohjaillakin. Niitä saatettiin sopivasti järjestää pahaa aavistamattomalle ihmiselle. Silloin niistä ei enää käytetty sanaa sattuma. Nimityksiä oli monia, mutta Erlendurin työssä niille oli vain yksi sana: rikos.

Islantilaisen Arnaldurin Erlendur-dekkareissa tutkinnan alla oleva henkirikos paljastuu usein pikaistuksissa tehdyksi tapoksi, hätävarjelun liioitteluksi tai tavalla tai toisella alentuneesti syyntakeisen henkilön ajattelemattomaksi teoksi. Hyytävässä kylmyydessä sen sijaan tutkitaan nelikymppisen naisen itsemurhaa, jonka taustalta paljastuu hyvin julmia ja harkittuja tekoja. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun Arnaldurin dekkarin lukeminen keskellä yötä sai minut vähän säikyksi – eikä ihme, sillä tapahtumia kuvataan ajoittain juonittelujen uhriksi joutuneen hauraan ja jo lapsuudessaan traumatisoituneen ihmisen näkökulmasta.

Vaikka Arnaldurin dekkarit ovat pääosin hyvinkin realistisia, niin kieltämättä välillä sattumat – jotka ovat komisario Erlendurin tutkimuksista ja elämästä kertovan sarjan teema yleisemminkin – ovat välillä aika uskomattomia. Tällä kertaa Erlendur saa ratkaisevan vihjeen vuosikymmeniä vanhaan katoamistapaukseen tutkiessaan vastikään sattunutta itsemurhaa. Lopulta kaikki liittyy järviveden hyytävään kylmyyteen.

Osa Erlendur-tarinoiden realistisuutta on se, että kaikkiin kysymyksiin ei löydy vastausta, kaikkia kadonneita ei koskaan löydetä, pahoille teoille ei aina löydy selitystä ja paikalle ei välttämättä ehditä elokuvatyyliin  juuri viime hetkellä. Hyytävän kylmyyden loppu on kyllä harvinaisen lohduton monella tapaa. Seuraavaksi luen Sameissa vesissä ja toivon välillä vähän vähemmän raadollista tarinaa.



Osallistun tällä postauksella Kirjablogien dekkariviikkoon, jota emännöi Yöpöydän kirjat.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Talvikaupunki



Arnaldur Indriðason: Talvikaupunki 
Vetrarborgin, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2008, 302 sivua.

Erlendur seisoi haudan ääressä ulkona kylmässä ja mietti kaiken tarkoitusta, elämän ja kuoleman. Hän ei keksinyt mitään vastausta, sen enempää kuin aikaisemminkaan. Mitään lopullista vastausta uurnassa tuhkautettuna olevan elinikäiseen yksinäisyyteen ei ollut. Tai Erlendurin veljen kuolemaan monen monta vuotta sitten. Tai sille miksi Erlendur oli sellainen kuin oli tai miksi Elías puukotettiin kuoliaaksi. Elämä oli pelkkää sattumaa, jonka oikut säätelivät ihmisen kohtaloa niin kuin myrsky, joka iskee varoittamatta ja päättää kuka loukkaantuu ja kuka kuolee.

Ihailen Arnaldurin kykyä temmata lukija mukaansa heti ensi riveiltä alkaen. Talvikaupungin aloitus on erityisen intensiivinen: on tapahtunut järkyttävä rikos, ja Erlendur, Elínborg sekä Ssigurður Óli lähtevät lähes juoksujalkaa puhuttamaan ihmisiä, jotka saattaisivat tietää asiasta jotain.

Huomaan pitäväni enemmän selkeästi menneisyyteen sijoittuvia rikoksia kuvaavista Erlendur-dekkareista, sillä suosikkini ovat olleet tähän mennessä luurankolöytöjen ympärille kiertyvät Haudanhiljaista ja Mies järvessä. Yleensä Arnaldurin kirjoissa varsinaisen henkirikoksen uhri on enemmän tai vähemmän epämiellyttävä tyyppi, mutta Talvikaupungissa raa'an puunkotunsen uhriksi joutuu sympaattinen koulupoika. Pojan äiti on thaimaalainen, joten murhalla epäillään olevan rasistinen motiivi. Tämä kirja oli vähän erilainen lukukokemus siinäkin mielessä, että tällä kertaa en yhtään arvannut murhaajaa, vaikka yleensä Arnaldurin dekkareissa se on melko hyvin pääteltävissä.

Erlendur itse tekee tässä tarinassa vähän samantapaisen pienempään tutkinnan alla olevaan tapaukseen liittyvän arviointivirheen kuin Elínborg tekee kirjassa Ääni kuin enkelin. Tapahtumat ehtivät saada dramaattisia käänteitä, ennen kuin syyllinen selviää. Rikostutkijoiden yksityiselämää valotetaan ehkä vähän aiempaa enemmän; Erlendurin lapsuudesta kerrotaan enemmän    ja Eva-tyttärellä menee pitkästä aikaa vähän paremmin, Elínborg kaipaa jatkuvasti kotiin perheensä luokse ja jopa pitkään etäisenä näyttäytyneen Ssigurður Ólin persoonaan ja taustaan saadaan lisävalaistusta.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Silja Vuorikuru: Aino Kallas – Maailman sydämessä



Silja Vuorikuru: Aino Kallas – Maailman sydämessä
SKS 2017, 322 sivua.

"Valkeaa laivaa ei ole", kuului "Lasnamäen valkean laivan" alistunut loppurepliikki. Aino käytti tätä lausetta sittemmin sekä päiväkirjassaan että kirjeissään kielikuvana, jolla kuvasi omaa kokemustaan taiteellisen luomiskyvyn tai yleisemmin elämänhalun laantumisesta. Hänen valkea laivansa purjehti inspiraation ja mielikuvituksen aalloilla.

Kirjailija Aino Kallas on tutkijoille ja elämänkertureille kiitollinen kohdehenkilö: Kallas eli pitkän, vaiheikkaan ja kansainvälisen elämän ja julkaisi laajan tuotannon, johon kuului sekä kaunokirjallisuutta että toimitettuja päiväkirjoja. Myös runsasta kirjeenvaihtoa on julkaistu, muun musssa tuoreen Kallas-elämäkerran kirjoittajan Silja Vuorikuru toimittamassa Elämisen taiteesta -kokoelmassa, joka on koottu Aino Kallaksen ja Aino-Maria Tallgrenin kirjeenvaihdosta.

Kallaksesta on julkaistu myös useampia väitöstutkimuksia, tuoreimpina Vuorikurun Kallaksen tuotannon intertekstuaalisuutta tutkiva Kauneudentemppelin ovella, Kukku Melkkaan Historia, halu ja tiedon käärme Aino Kallaksen kirjoissa sekä Maarit Leskelä-Kärjen kulttuurihistoriaan tekemä väitöskirja. Maarit Leskelä-Kärjen Kirjoittaen maailmassa – Krohnin sisarten kirjallinen elämä on minulle monin tavoin tärkeä kirja. Leskelä-Kärki tarkastelee Aino Kallasta suhteessa sisariinsa Helmi Krohniin ja Aune Krohniin: miten siskokset jäsensivät maailmaa ja identiteettiään kirjoittamisen ja keskinäisen suhteensa kautta.

Hieman yllättäen Kallaksesta ei ole kuitenkaan aiemmin julkaistu elämäkertaa. Kirjallisuudentutkija Silja Vuorikurun Aino Kallas – Maailman sydämessä on yleistajuinen, mutta vankasti tutkimustietoon nojaava elämäkerta. Teoksen nimi viittaa muun muassa Aino Kallaksen Lontoon-vuosiin diplomaattipuoliso Oskar Kallaksen rinnalla sekä jo kirjailijan elinaikana virinneeseen kansainväliseen mielenkiintoon tämän omintakeista tuotantoa ja persoonaakin kohtaan. Maailman sydämessä ja lukijoiden sydämissä Aino Kallas on edelleen.

Vuorikuru aloittaa elämäkerran yhdestä varhaisesta käännekohdasta Kallaksen elämässä: isä Julius Krohn kuoli purjehdusonnettomuudessa Viipurinlahdella elokuussa 1888 Ainon ollessa vasta kymmenvuotias. Muutenkin monet Kallaksen elämän suuret käänteet tapahtuivat elokuussa: oma syntymä, tulevan aviomiehen tapaaminen ja häät, tyttären syntymä ja saman tyttären hautaaminen nelisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Vaikka olin Kallaksesta jo paljon lukenut, opin paljon uutta ja myös kuvaliitteiden kuvat olivat pääosin sellaisia, joihin en ollut aiemmin törmännyt. Päästäpä lukemaan Aino Kallaksen Titanic-novelleja, päästäpä matkalle Viroon Kallaksen kotimuseoon tai Tarton lähellä sijaitsevaan Elvan hotelliin, jossa vironsuomalainen kirjailija usein kirjoitti! Kaiken kaikkiaan elämäkerta on raikas ja kaunis kerronnallista otetta ja ulkoasua myöten.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Riitta Konttinen: Täältä tullaan!



Riitta Konttinen: Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa.
Siltala 2017, 310 sivua.

Taidehistorioitsija Riitta Konttisen Täältä tullaan! on monipuolinen ja visuaalisesti upea tietoteos Suomen taiteen naismodernisteista. Kirja liittyy professori Konttisen kuratoimaan samannimiseen näyttelyyn, joka oli avoinna Tampereen taidemuseossa 28.5. asti. Tunnetut taiteilijat Ellen Thesleffistä Tove Janssoniin ja Tuulikki Pietilään ja Ina Collianderista Ester Heleniukseen ja Greta Hällfors-Sipilään ovat itseoikeutetusti mukana. Ilokseni kirjassa kerrotaan paljon myös Ville Lukkarisen Piirtäjän maisema -kirjasta tutun Helmi Kuusen elämästä ja urasta.

Helmi Kuusen tarina on hyvä esimerkki naisten sisukkuudesta ja päämäärätietoisuudesta vastoinkäymisten ja vähättelyn edessä. Kuusi reputti pariin kertaan Taideyhdistyksen Piirustuskoulun oppilaana, mutta sai Lontoon museoista ja taidekoulusta uusia virikkeitä ja kauan haaveilemaansa grafiikanopetusta. Monelle muullekin oleskelu ulkomailla, esimerkiksi Pariisissa, oli tärkeää taiteellisen kehityksen kannalta, vaikka naiset kohtasivat torjuvaa asennetta myös ulkomaisissa ateljeissa ja salongissa.

Pidän kirjan temaattisesta rakenteesta, jossa jokaisessa luvussa on oma näkökulmansa aiheeseen. Teos piirtää monista naistaiteilijoista myös jonkinnäköisen pienoiselämäkerran, mutta usein modernisteja tarkastellaan suhteessa toisiinsa, taiteilijasisarina, kuten Konttinen tekee myös aiemmassa, Suomen kultakauden naistaiteilijoita käsittelevässä kirjassaan Taiteilijatoveruutta.

Sukupuoli vaikutti moneen asiaan naistaiteilijoiden elämässä: siihen, miten he pääsivät taidepiireihin,  millaisen vastaanoton heidän teoksensa saivat, millaisia ihmissuhteita he solmivat ja millaisen vastuun he kantoivat perheestä ja arjen askareista. Joitakin Greta Hällfors-Sipilän maalauksia luultiin 2000-luvulle asti hänen miehensä Sulho Sipilän töiksi, lahjakas Ragni Cawén hylkäsi uransa mentyään naimisiin ja vaali Alvar-miehensä taiteen merkitystä vielä tämän kuoleman jälkeenkin. Sigrid Schauman muistetaan kenraalikuvernöörin ampujan sisarena ja Hilda Flodin kuvanveistäjä August Rodinin oppilaana, mallina ja mahdollisena rakastajattarena, vaikka molempien elämässä ja taiteessa on kiehtovia piirteitä myös ilman kuuluisien miesten varjoa. Konttisen kirja nostaakin myös vähemmän tunnetut naismodernistit omalle paikalleen, tyylikkääseen ja valaisevaan ryhmäkuvaan.

Muissa blogeissa sanottua: Kirja vieköön, Leena Lumi.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Mies järvessä



Arnaldur Indriðason: Mies järvessä
Kleifarvatn, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2007, 315 sivua.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus ja kukin mietti tykönään, että asia oli paisunut yli heidän ymmärryksensä. He olivat tottuneet käsittelemään yksinkertaisia islantilaisia rikoksia, joihin ei liittynyt mitään outoja laitteita tai kaupallisia sihteereitä, jotka eivät oikeastaan olleetkaan mitään kaupallisia sihteereitä. Niihin ei liittynyt suurlähetystöjä eikä kylmää sotaa, vaan ihan tavallista islantilaista arkipäivää, jossa rikokset olivat pieniä ja selkeitä eivätkä mitenkään liittyneet suuren maailman taistelukenttiin.

Kleifarvatn-järven pinta on laskenut vuosien ajan maanalaisten halkeamien vuoksi, ja eräänä päivänä rannalla vaelteleva hydrologi löytää hiekasta luurangon. Kallossa on reikä ja selkään on sidottu rikkinäinen neuvostoliittolainen radiolähetin. Kuten Haudanhiljaista-romaanissa, myös tässä dekkarissa yllättävä löytö johdattaa vuosikymmenten takaisten tapahtumien jäljille. Tällä kertaa ei kuitenkaan ole kyse yksityisestä perhetragediasta, vaan sosialismista, vakoilusta ja vastavakoilusta.

Erlendur, Elínborg ja Sigurður Óli alkavat järjestelmällisesti tutustua ennen 1960-luvun loppua kadonneiden miesten tapauksiin. Samanaikaisesti lukija pääsee kurkistamaan Leipzigissa toisen maailmansodan jälkeen opiskelleen islantilaismiehen muistoihin ja ajatuksiin. Poliittisten myllerrysten keskelläkin rakkaus on suurin voima ja petollinen ystävä vihamiestäkin vaarallisempi.

Jälleen kerran Erlendurin vaisto johdattaa pian oikeille jäljille, vaikka tutkimuksen etenevätkin hitaasti: moni asioista jotakin tietävä on kuollut, ja henkirikokseen syyttömilläkin on omat syynsä olla kertomatta kaikkea mitä tietävät. Erlendurin entisestä pomosta Marion Briemistä on jälleen kerran apua. Voi, Arnaldurin dekkareille tyypillisesti tämäkin on niin sydäntä särkevän surullinen tarina!

Kaikkien kolmen poliisin yksityiselämää valotetaan ehkä hieman aiempaa enemmän: Elínborg julkaisee keittokirjan, Sigurður Óli ja vaimonsa kipuilevat lapsettomuuden kanssa. Erlendur on menettänyt kontaktin tyttäreensä Eva Lindiin, mutta saa yllättäen vieraakseen poikansa Sindri Snærin, ja suhde Valgerðuriin syvenee. Arnaldur ei harrasta ärsyttävän dramaattisia cliffhangereita vaan koukuttaa seuraamaan sarjan keskushenkilöiden elämää eleettömästi mutta varmasti. Talvikaupunki on jo luvussa.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin



Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin
Röddin, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2006, 303 sivua.

Ääni kuin enkelin mukailee aiemmin lukemistani Erlendur-dekkareista (Muistin piinaamatRämeHaudanhiljaista) poiketen perinteistä suljetun huoneen dekkaria: hotellin ovimikon murhassa epäiltyjen piiri rajautuu pitkälti hotellin henkilökuntaa ja vieraisiin, vaikka myös miehen menneisyydestä löytyy varteenotettavia epäilyä. Rajatun miljöön ratkaisun viimeistelee se, että rikostutkija Erlendur asettuu itsekin hotelliin asumaan joulunaluspäiviksi.

Uhrin tausta on varsin poikkeuksellinen: hän on ollut eräänlainen lapsitähti, jonka lupaava kiertue katkesi alkuunsa kesken konsertin alkaneeseen äänenmurrokseen. Liittyykö murha jollakin tapaa siihen, että hotellin ahtaassa kellariasunnossa vuosia asuneella miehellä on takanaan loistava tulevaisuus?

Arnaldur käyttää taitavasti näkökulmanvaihtelua ja onnistuu osin sen avulla hämäämään ainakin minua. Miten helposti myös ennakkoasenteet muovaavat päätelmiämme! Erlendur-dekkareissa on aina päätarinan lisäksi vähintään yksi arvoituksellinen sivujuonne, joka tällä kertaa nostaa Erlendurin työtoveria Elínborgia enemmän esille.

Jostain syystä Ääni kuin enkelin jäi lukukokemuksena vähän etäisemmäksi kuin aiemmat Erlendur-dekkarit, mutta oli siinäkin hetkensä. Arlandur osaa rakentaa haikeansuloista tunnelmaa ja suvantokohtia. Erlendur istuu rikkinäisen patterin kylmäksi jättämässä hotellihuoneessaan ja tuijottaa lumisateeseen, soittaa Ave Mariaa ja muistaa myrskyiselle nummelle kadonnutta pikkuveljeään – ja menee ensimmäistä kertaa vuosiin jonkinlaisille treffeille! Minua hymyilytti myös kohtaus, jossa Erlendur hermostuu huonosti äidinkieltään puhuvaan nuoreen naiseen ja kuvittelee mielessään jonkilaisen parantolan, jossa ihmiset voisivat eheytyä kielivirheistään.



perjantai 12. toukokuuta 2017

Tuuli Salminen: Surulintu


Tuuli Salminen: Surulintu
Like 2017, 263 sivua.

On loukkaavaa, että aurinko nousee niin kuin ennenkin ja raitiovaunut pysyvät kiskoillaan. Ja taivaalta ruikkivat likaisenharmaat lokit, nekin lentävät niin kuin maailma olisi ennallaan.

Romaanin alusta poimimassani sitaatissa on kaikuja W. H. Audenin runosta Pysäyttäkää kaikki kellot – miten maailma voi jatkua, jos menettää rakkaansa? Kirjailija Jakob Kara on kuolemassa syöpään, ja vaimo Ellen on hajoamassa palasiksi. Aviomiehestä luopuminen vähä vähältä on jo raskas taakka, mutta Elleniä painavat myös vuosia vaietut salaisuudet sekä Jakobin toive siitä, että vaimo ja Rhea-sisko hautaisivat vanhat kaunansa.

Tuuli Salmisen esikoisromaanin Surulintu kerronta on kaunista ja koskettavaa, mutta ei suinkaan eteeristä tai hempeää – hahmoissa on mukana tuntuva ripaus suolaa ja pippuria. Suru ei jalosta ainakaan heti Elleniä tai muitakaan katkerien ja vähän pikkumaistenkin ajatusten yläpuolelle. Oma viehätyksensä syntyy helsinkiläismiljööstä ja boheemin ja porvarillisen välimaastossa tasapainoilevista taiteilijapersoonista. Kertoja ja näkökulmat vaihtuvat valottaen vaikeaa vyyhtiä eri kulmista.

Romaanin nimi viittaa paitsi Jakobin samannimiseen romaaniin tarinan sisällä, myös miehen toistuvaan uneen: yö toisensa jälkeen tyynen veden pinnalla on yksi lintu vähemmän. Ellen ei halua tietää, montako niitä on jäljellä.


tiistai 9. toukokuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista



Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista
Grafarþögn, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2003, 269 sivua.

– Kerron myöhemmin, Erlendur sanoi lähtiessään kävelemään kohti pensaita. Ne alkoivat vähitellen erottua selvemmin ja lähestyessään hän pystyi paremmin hahmottamaan pensaiden vierellä olevan vihreän hahmon. Hän kiirehti askeliaan kuin peläten, että nainen yhtäkkiä katoaisi. Nainen seisoi lehdettömien pensaiden vieressä ja katseli pohjoiseen kohti Esja-vuorta. Hän vaikutti ajatuksiinsa vaipuneelta.

Haudanhiljaista-romaani nousi suosikikseni tähän mennessä lukemistani Erlendur-dekkareista (olen lukenut Muistin piinaamatRämeen ja Ääni kuin enkelin). Tämä on sikäli ristiriitaista, että lukukokemus oli myös paikoin aika rankka, sillä kirjassa kuvataan hyvinkin elävästi raakaa perheväkivaltaa. Paikoin jouduin lukemaan silmäillen ja hyppimään sivuja yli, kunnes kerronta palasi taas turvallisemmille vesille. Kaikista kauheuksista huolimatta tarinassa on lohtua ja lämpöä.

Arnaldur on mielestäni ratkaissut varsin tyylikkäästi sen, miten kirjoittaa väkiluvultaan pienestä saarivaltiosta moniosainen dekkarisarja. Teossarjat, joissa jahdataan sarjamurhaajaa toisensa perään vaikkapa Gotlannissa, tekevät olon pian vaivaantuneeksi. Erlendur-dekkareissa sen sijaan rikokset ovat suhteellisen uskottavia, ja monen mysteerin juuret ovat vuosikymmenten takana. Haudanhiljaista käynnistyy, kun Reykjavikin esikaupungin nielaisemalta entiseltä syrjäseudulta löytyy sattumalta luuranko.

Hyvin pian – eksentrisen arkeologin avustuksella! – selviää, että luuranko on vuosikymmenten takaa. Niinpä tutkimuksetkin etenevät verkkaisesti. Nykyaikaan sijoittuvan murhatutkinnan rinnalla kulkee tarina perheestä, joka menee monella tapaa rikki. Luin kirja sydän pamppaillen ja mietin, miten viattomille perheenjäsenille ja toisaalta Erlendurin vaikeaan paikkaan joutuneelle tyttärelle käy.

Arnaldurin erottaa tusinadekkaristeista muun muassa se, että hän ei kieputtele juonta epäuskottavasti eri kulmiin vaan onnistuu hämäämään lukijaa uskottavasti. Traaginen tapahtumasarja luurangon taustalla on jossain määrin sattumanvarainen kuin elämä itse, ja jotkut arvoitukset jäävät vaille selitystä.

torstai 4. toukokuuta 2017

Rajamäen tehdasmuseo avataan yleisölle!

Muun muassa YLE uutisoi tänään, että vuosikausiksi suljettu viinamuseo avataan uudestaan – aiemmin museoon on ollut pääsy vain eräillä erityisryhmillä, kuten Altian työntekijöillä ja kunnan palkkalistoilla olevilla ryhmillä. Rajamäen Tehdasmuseo määrättiin yleisökieltoon heti avajaispäivänä vuonna 1963, sillä näytteillä olevat esineet ja elintarvikkeet sekä niitä esittävä taide saattaisivat saada ihmiset himoitsemaan kyseisiä tuotteita ja käyttämään niitä holtittomasti. Itse katselin museoesineitä turvallisin mielin, sillä osaan kyllä käyttää esimerkiksi hiivaa, etikkaa ja hajuvesiä kohtuudella. Olen jo kauan sitten huomannut, että vaikkapa pullat ja pizza kohoavat parhaiten jopa vähän suosituksia pienemmällä hiivamäärällä.

Saisiko tällä hiivalla vielä korvapuustit kohotettua?
Pääsin kurkistamaan Rajamäen alkoholimuseon kulisseihin jo vuosi sitten. Silloisen työpaikkani tyhy-iltapäivä vietettiin Altian tehtaisiin ja Tehdasmuseoon tutustuen ja Pikku Paroni -ravintolassa herkutellen. Iltapäivä oli kokonaisuudessaan oikein antoisa, mutta paras osuus oli mielestäni juuri kierros Tehdasmuseossa.

Pullot puhtaiksi!


Rajamäen tehtailla on tosiaan valmistettu yhtä sun toista tehdasalueen yli satavuotisen historian aikana. Tarina sai alkunsa 1880-luvulla, jolloin kemisti Wilhelm Juslin perusti hiivatehtaan Rajamäen raikkaille pohjavesialueille, Hanko-Hyvinkää -radan hyvien liikenneyhteyksien varrelle.    Pian hiivan vanavedessä käynnistyi etikan, alkoholin ja eetterin tuotanto. Alkoholia syntyi hiivatuotannon sivutuotteena, ja sitä tislattiin edelleen spriiksi. Kieltolain aikana alkoholia hyödynnetiin muun muassa hajuvesien valmistuksessa.

Tehdasmuseossa on täydellinen kokoelma tehtaassa valmistettuja hajuvesipulloja. Pullot lahjoitti entinen työntekijä, joka  tuli vanhoilla päivillään tunnontuskiin ja tunnusti kähveltäneensä pullon joka erästä!


Tehdas rakennutti työväelleen myös asuntoja 1890-luvulta alkaen. Suurin osa näistä eri vuosikymmenillä rakennetuista työläisten, toimihenkilöiden ja johtajien asunnoista on säilynyt ja on edelleen asuinkäytössä tai esimerkiksi kunnan varhaiskasvatuksen tai esiopetuksen tiloina. On niin ikään tehtaan ansiota, että Rajamäelle rakennettiin kaunis kirkko ja kylässä on toiminut myös kunnan ainoa uimahalli jo yli neljäkymmentä vuotta. Koko tehdasyhdyskunnan asuinalue on museoviraston suojelemaa valtakunnallisesti merkittävää kulttuuriympäristöä.



Sodan aikana Rajamäen tehtailla valmistettiin polttopulloja eli niin sanottuja Molotovin cocktaileja. Pahaksi onneksi korkkeihin unohtui teksti, joka paljasti vastapuolelle, mistä pullot olivat lähtöisin. Kun vihollisen pommitukset alkoivat, rakennettiin Rajamäen turvaksi kaksi tykkitornia, jotka seivovat paikallaan Tykkitornilla vielä tänäkin päivänä. Tykkitornienkin avaamista yleisölle on haaveiltu, mutta ainakin toistaiseksi tornit ovat sisältä sen verran huonossa kunnossa, ettei niihin voi turvallisesti päästää ihmisiä. Rajamäen tehdasmuseossa voi kuitenkin nähdä tykin, jolla aluetta on puolustettu.



Suosittelen lämpimästi vierailua Rajamäen Tehdasmuseossa. Kaikki viittaukset nykyisin myynnissä oleviin alkoholituotteisiin on poistettu, joten rohkeasti vain ihailemaan vanhoja konttorikalusteita, etikettejä, tauluja, valokuvia, kuparikannuja ja antiikkista pulloharjaa. Museo on avoinna yleisölle  19.5.-27.8. välisenä aikana, keskiviikosta sunnuntaihin klo 12-18. Tasatunneinen alkaville opastetuille kierroksille voi varata ajan Nurmijärven kunnan sivuilta.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Räme


Arnaldur Indriðason: Räme
Mýrin, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2003, 270 sivua.

Räme on ensimmäinen suomennettu Erlendur-dekkari, mutta tosiasiassa sarjan kolmas osa; pikaisen googletuksen perusteella romaaneja Synir duftsins ja Dauðarósir ei ole käännetty myöskään englanniksi tai ruotsiksi. Se on harmi, sillä komisario Erlendurin ja muidenkin vakiohahmojen vaiheita olisi kiinnostava seurata ihan alusta asti.

Ehdin jo lukea uusimman suomennetun Arnaldurin teoksen Muistin piinaamat ennen kuin tajusin, että dekkarit kannattaisi lukea kronologisessa järjestyksessä juurikin Erlendurin henkilöhahmon ja yksityiselämän vaiheiden kannalta. Onneksi Muistin piinaamat sijoittui kuitenkin ajallisesti Rämettäkin varhaisempaan aikaan, 1970-luvulle, jolloin Erlendurin lapset olivat vielä pieniä.

Aikailin Rämeeseen uppoutumista, sillä kirjan asetelma vaikutti harvinaisen synkältä ja epämiellyttävältä: ikääntynyt mies löytyy surmattuna kellariasunnostaan ja miehen menneisyydestä paljastuu vastenmielisiä seksuaalirikoksia. Nuo menneisyyden rikokset kuvattiin kuitenkin hyvin viitteellisesti, joten lukukokemus ei ollut lainkaan niin rankka kuin odotin. Paljon vaikeampi minun oli lukea romaania Haudanhiljaista vähän myöhemmin, sillä siinä kuvataan perheväkivaltaa ja sen aiheuttamia fyysisiä ja henkisiä vammoja hyvinkin tarkasti.

Surullinen on kyllä Rämeenkin tarina, hyvin surullinen. Erlendur aavistaa hyvin pian, että murhan ratkaisun avaimet ovat menneisyydessä ja erityisesti perinnöllisyydessä. Samaan aikaan Erlendur punnitsee omaa isyyttään ja sukupolvien ketjua, kun hänen huumeiden käytön kanssa kamppaileva tyttärensä Eva Lind kertoo yllättäviä uutisia. Kuten sarjan dekkareissa ilmeisesti yleensäkin, tässäkin kulkee päämysteerin rinnalla pienempi (katoamis)tapaus, jonka ratkaisu heijastelee tällä kertaa päätarinaa.

Kirjasta toisaalla: Kirjan pauloissa, Kaisa Reetta T., Pieni kirjasto.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Ville Lukkarinen: Piirtäjän maisema



Ville Lukkarinen: Piirtäjän maisema. 
Paikan kokeminen piirtämällä. 
SKS 2015, 174 sivua.

Kuusen piirrosten arjen maailmassa on 1950-luvun Suomen hiljaisuutta ja kiireettömyyttä. Hänellä on aikaa ja kärsivällisyyttä pysähtyä katsomaan valon heijastuksia emalivadin reunalla ja yrittää kerta toisensa jälkeen tavoittaa sen hienovireisiä värisiirtymiä. Kuusen piirustukset alleviivaavat luvussa II esiin ottamiani John Bergerin ja David Hockneyn ajatusta siitä, että piirtäminen edellyttää aivan omanlaistaan hidasta aikakäsitystä.

Löysin Piirtäjän maiseman joskus viime syksynä, kun aloitin taidehistorian perusopinnot avoimessa yliopistossa ja aloin innostua piirtämisestä ensimmäistä kertaa vuosiin. Kirjan kirjoittaja Ville Lukkarinen on taidehistorian professori Helsingin yliopistossa ja luonnehtii kirjan esipuheessa itseään harrastelijapiirtäjäksi. Piirtäjän maisema ei kuulu ainakaan Turun avoimessa perusopintojen tutkintovaatimuksiin; sen sijaan Lukkarisen metodologista Katseen rajat -kirjaa on tullut opintojen kuluessa selattua ahkerasti.

Piirtäjän maisemassa Lukkarinen avaa sitä intensiivistä kokemusta, minkä piirtäminen, ja erityisesti maiseman piirtäminen, synnyttää. Esimerkkeinä toimivat pääosin suomalaistaiteilijoiden mutta myös muutamien ulkomaisten taiteilijoiden piirrokset. Samalla Lukkarinen kirjoittaa myös kävelyn aatehistoriasta, muistoista, suomalaisesta säästä ja kulttuurimaisemista. Maiseman piirtämiselle on ominaista hetken tallentaminen, sillä myöhemmin maisema ei enää ole sama  – vähintään vuoden- tai vuorokaudenaika on eri, puut ja pensaat kasvavat, kukat lakastuvat, rakennukset rapistuvat tai uusia rakennetaan.

Viehätyin aivan erityisesti Helmi Kuusen (1913-2000) piirroksista ja koko piirtäjän elämäntavasta: Kuusi piirsi jatkuvasti, ja täyteen piirrettyjä luonnoslehtiöitä on säilynyt yli 300 kappaletta. Lukkarinen puhuu Kuusen kohdalla visuaalisesta päiväkirjasta: taiteilija tallensi omaa arkeaan ja ympäristöään aamiaispöydästä työhuoneeseen, ikkunanäkymästä pihakaivolle. Kuusen omakuvatkin kuvaavat taiteilijan osana ympäristöään.

Ihastuin tähän kirjaan niin, että uusin kirjastolainan niin monta kertaa kuin mahdollista, palautin – ja lainasin hetken päästä uudestaan, uusin ja palautin pakon edessä. Tuossa vaiheessa oli jo selvää, että kirja oli saatava omaksi, ja ostin Piirtäjän maiseman pari viikkoa sitten. Tällainen kirja ei tyhjene yhdellä tai useammallakaan lukemisella, vaan tulen palaamaan siihen yhä uudelleen. Jo pelkästään kuvat kauniista piirustuksista ovat lepoa sielulle.




perjantai 31. maaliskuuta 2017

Karl Ove Knausgård: Talvi



Karl Ove Knausgård: Talvi
Om vinteren, suom. Jonna Joskitt-Pöyry.
Like 2017, 238 sivua.

Jokainen, joka on elänyt lapsuutensa talvet lumisissa maisemissa, tietää sen sävelen ja voi kuulla sen vaikkapa keskikesällä seistessään aurinkoisessa puutarhassa, nähdessään yhtäkkiä, oudon kaipuun vallassa, sielunsa silmin tyhjän metsän, jossa tuuli liikuttaa lumihiukkasverhoa hievahtamattomien, tummien puunrunkojen lomassa illan hämärtyessä.

Tiedän, nyt on kevät. Maaliskuun viimeisenä, lumipyryisenä päivänä kehtaan kuitenkin vielä tunnelmoida talvea. Aamulla ennen töihin lähtöä ehdin kuin ehdinkin napata Karl Ove Knausgårdin Talvesta kuvan lumista taivasta vasten (Kuvitelkaa, että tuossa valoisassa kuvassa kello on vasta puoli kahdeksan, eli talviaikaa puoli seitsemän, pilvisenä aamuna!) Kevät voittaa, mutta nyt tosiaan ajatukset hetkeksi Talveen.

Luin Knasun Syksyn viime syksynä, ja vaikka en tietenkään hurmaantunut siitä samalla tavalla kuin Taisteluni-sarjasta, oli selvää, että, tulen lukemaan vuodenaikasarjankin kokonaan. Knausgård kirjoitti sarjan ensimmäinen osan, kun hän ja kirjailija Linda Boström Knausgård odottivat neljättä lastaan. Tytär syntyy Talven lopussa, mutta Knausgårdille tyypillisesti kronologiaa tietysti rikotaan koko ajan, liikutaan menneen ja tulevan välillä. Teoksen tekstit on ryhmitelty talvikuukausien ympärille, ja jokaisen jakson aloittaa kirje syntymättömälle (helmikuussa vastasyntyneelle) tyttärelle.

Pidin juuri noista kirjeistä eniten, sillä niissä kurkistetaan Knausgårdin omaelämäkerrallisesta suurteoksesta tutun norjalais-ruotsalaisen lapsiperheen arkeen. Toki myös muissa teksteissä on viittauksia perheeseen, mutta en niin kauheasti välitä ensyklopediamaisesta rakenteesta eli siitä, kun Knasu selittää tyttärelleen arkisia ilmiöitä ja esineitä. Vahvimmillaan teksi on silloin, kun se kertoo luonnonilmiöistä tai muusta perustavanlaatuisesta, kuten lumesta, kuusta tai vedestä, tai palaa lapsuudenkokemuksiinsa.

Lapsena, kun maailma oli vielä uusi, hakeuduimme aina veden luokse. Lammen, puron, lahden. Ei kukaan meistä silloin miettinyt, mikä vedessä kiehtoi, mutta se täytti meidät jännityksellä, jollain huikealla ja dramaattisella, jonkinlaisella pimeydellä. Vesi oli maailmamme ääri, vaikka se olisi ollut vain pieni metsälampare muutaman sadan metrin päässä valaistuista taloista tai pienvenesataman betonisillan alla seisova vesi, jossa hyppelimme maaliskuisina iltoina jäälautalta toiselle sinertävässä pimeydessä, saappaat ja lahkeet märkinä ja painavina ja kämmenet kylmästä punaisina mutta oudon iloisina.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus



Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus
Livets meaning, suom. Raija Rintamäki.
Tammi 2017, 218 sivua.

Elämän tarkoitus on ylevä kirjannimi. Kun kirjan kirjoittaja on ihana ja särmikäs Merete Mazzarella, voi arvata, että nimessä on mukana annos ironiaa. Teksti on kuitenkin vakavaa ja painavaa; kirjailija on hyvin herkistynyt sekä maailman epäkohdille että sen kauneudelle. Kirjan päättää Credo, Mazzarellan kuvaus siitä, mihin aisoihin hän uskoo, mikä on todella tärkeää.

Kirjoittaessaan elämän tarkoituksesta Mazzarella kirjoittaa paljon myös elämän varjopuolista, kuten surusta. Juhlista kotiin -teoksessaan Mazzarella kertoi äitinsä viimeisistä kuukausista ja kuolemasta, ja palaa aiheeseen, kertoen samalla myös isänsä kuolemasta. Surusta puhuessaan Mazzarella kirjoittaa myös muun muassa C. S. Lewista ja Thaimaan tsunamista. Joskus suru ja ilo, elämä ja kuolema kietoutuvat yhteen, kuten Karen Blixenin kertomuksessa Surun pelto, jossa äiti saa elämälleen tarkoituksen pelastaessaan poikansa nääntyessään ylivoimaisen niittourakan alle (tästä Blixenin tarinasta on tehty elokuva, josta olen vaikuttunut joskus hyvin nuorena ja joka nyt palautui mieleeni).

Kahdessa aiemmassa kirjassaan, Ainoat todelliset asiat ja Aurinkokissan vuosi (näiden kahden välissä ilmestyi Sielun pimeä puoli, jota en ole vielä lukenut)Mazzarella on kirjoittanut todella paljon siitä, miten hän rakastui, erosi aviomiehestään ja meni uudelleen naimisiin. Vaikka rakkaus on epäilemättä iso osa elämän tarkoitusta, Mazzarella ei viittaa onnelliseen avioliittoonsa uusimmassa kirjassaan juurikaan. Aiemman miehensä jättämisestä kirjailija kuitenkin kirjoittaa lyhyesti pettämistä käsittelevässä luvussa.

No, kirjoittaa Mazzarella toki rakkaudestakin, vaikkakin tällä kertaa yleisemmällä tasolla. Mieleeni jäi hauska anekdootti tutkimuksesta, jossa skannattiin pidempään yhdessä olleiden pariskuntien aivoja. Joissakin tapauksissa rakastumisen huuma oli säilynyt jopa vuosien jälkeen. Mazzarella pohtii, mitä jos jonkin pariskunnan toisen osapuolen aivoissa näkyisi palava rakkaus, mutta toisen osapuolen aivoissa ei. Pitäisikö siitä kertoa, ja mitä mahtaisi "rakastuneempi" osapuoli tuumata asiasta?

Niin – mitäpä jos tämä rakastuneempi hellisi kumppaniaan entistäkin enemmän tietäessään, että saa itse vielä nauttia suloisista rakkaushuuruista, kun taas toinen jaksaa arkea tasaisemmalla aivokemialla?

                                                                        ❤︎❤︎❤︎

Omistan tämän postauksen Lukutoukan kulttuuriblogin Kristan muistolle. Jos Kristalta olisi kysytty, mikä on elämän tarkoitus, hän olisi varmasti puhunut lukemisesta, kirjoista, lukukokemusten jakamisesta, ihmisten kohtaamisesta ilolla ja lämmöllä. ❤️ Kiitos Krista! ❤️

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Alice Munro: Jupiterin kuut



Alice Munro: Jupiterin kuut
The Moons of Jupiter, suom. Kristiina Rikman.
Keltainen kirjasto 480.
Tammi 2017, 317 sivua.

Siis jos hän olisi pysynyt siellä missä rakkautta ei joutunut kaitsemaan, sen sijaan että lähti sinne 
missä se piti luoda tyhjästä, yhä uudelleen, tietämättä koskaan tuottaisivatko ponnistelut tulosta?

Yllä oleva lainaus on Lydian ajatuksista novellissa "Levää", jossa nainen pakenee kokoon kuivunutta suhdettaan pysähtyneeseen merenrantakylään ja viettää majapaikan ruokalassa iltaa kolmen työmiehen kanssa. Lydia miettii, millaista hänen elämänsä olisi ollut, jos hän olisi rakastunut ja mennyt naimisiin jonkun Vincentin kaltaisen miehen kanssa vuosia sitten: siinä elämässä olisi sateiset illat, maalaismaisema, puroja ja hautausmaita ja virginiantuomia ja peippoja pensasaidan nurkissa. Kuitenkin hän on jo kauan sitten valinnut toisin eikä edes vilkaise Vincentiin kahdesti – mutta ilahtuu saadessaan seuraavana päivänä miehen jättämän lahjan, paperipussillisen levää. Pitäisi olla paikallinen pitääkseen levän mausta, mutta lahja lämmittää Lydian mieltä.

Alice Munron lukeminen on kuin lähtisi kävelylle vanhan ystävän kanssa ja näkisi maisemat uudella tavalla. Tai kuin keskustelisi omasta elämästään tämän viisaan naisen kanssa ja tulkitsisi sitäkin toisin. Hyvin usein Munron kertomusten henkilöt katsovat taaksepäin, muistelevat jotakin elämänsä käännekohtaa, joka ei välttämättä tapahtuessaan tuntunut niin mullistavalta.

Nobelistin varhaistuotantoon kuuluvassa Jupiterin kuut -kokoelmassa ollaan usein rakkauden käännekohdissa, punnisemassa omaa elämää ja tunteita. Kovin usein nuo käännekohdat johtavat eroon, vaikka sitten niin, että lähdetään pyörätuoleilla eri suuntiin. Novellissa "Onnettomuus" tragedia saa keski-ikäisen miehen mullistamaan elämänsä perinpohjaisesti, ja samalla hän muuttaa kaikkien muidenkin elämän. Tuo novelli järkytti minua kaikkein eniten, "Rouva Cross ja rouva Kidd" liikutti eniten, niminovelli kosketti eniten.

Kristiina Rikmanin käännös on nautittavaa luettavaa, kieli on yksinkertaisessa kauneudessaan ja vivahteikkuudessaan varmasti vähintään alkutekstin veroista. Munron novelleissa kuvataan eri vuosikymmenten ja eri ikäisten ihmisten elämää, mutta suomennoksen kieli tuntuu aina sopivan kuvattavaan aikakauteen ja henkilöhahmojen suuhun. Jopa kokoelman kaksiosaisessa avausnovellissa  "Chaddeleyt ja Flemingit" Rikman löytää oikeat sanat kuvaamaan sosiaalisen ja maantieteellisen kontekstin eroja: on hienompaa syödä päivällistä kuin illallista, ja on kovin noloa, jos vanha serkku sanoo hienostuneen aviomiehen kuullen "jassoo" (ärsyttävämpää kertojalle on kuitenkin aviomiehen nirppanokkaisuus).

Arki on usein sellaista, että ei oikein ehtisi tai jaksaisi lukea pitkää proosaa, mutta Alice Munron tekstissä on taikaa. Munro kertoo arjesta niin, että lukijan sydän pamppailee jännityksestä ja myötätynnosta. Jupiterin kuut on kokoelma kehrättyä kultaa.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Ivan Turgenev: Ensirakkaus



Ivan Turgenev: Ensirakkaus
Suom. Martti Anhava.
Otava 2001, 128 sivua.

Luin taidehistoriallista artikkelia naturalismista, jossa mainittiin Ivan Turgenev, ja päätin lukea venäläiskirjailijan romaanin Ensirakkaus. Muistan kiinnittäneeni Turgenevin pienoisromaaniin huomiota jo 2000-luvun alussa, kun se ilmestyi Martti Anhavan tuoreena suomennoksena osana Otavan kauniskantisten klassikkojen sarjaa (sarjassa ilmestyivät myös ainakin Alexander Dumasin Kamelianainen, J. W. Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset ja Marcel Proustin Swannin rakkaus), kirja jäi tuolloin lukematta – tai sitten olen autuaasti unohtanut sen tapahtumat. No, nyt kirja on luettu ja palautettu jo kirjastoonkin, enkä harmi kyllä muistanut napata talteen sitaattia kauniista suomennoksesta.

Hempeä kansi ja nimi antavat odottaa jotakin romanttista, kenties katkeransuloista. Onhan tarinassa nuoren pojan haaveita ja samoilua puutarhassa, mutta lopussa sekä 16-vuotiaalle Vladimirille että lukijalle raotetaan rakkauden karua puolta ja elämän raakuutta ja lohduttomuutta. Ensirakkaus on tarina illuusioiden särkymisestä ja viattomuuden lopusta.

Romaanissa on ikään kuin puolittainen kehyskertomus: keski-ikäisten herrasmiesten illanvietossa isäntä kehottaa vieraitaan kertomaan ensirakkaudestaan, mutta vain yksi suostuu – tämäkin vain sillä ehdolla, että saa kirjoittaa tarinansa rauhassa vihkoon ja tuoda sen sitten luettavaksi. Kehyskertomus ei kuitenkaan kehystä ensirakkauden tarinaa enää romaanin lopussa. joten naapurintyttö Zinaidan traaginen kohtalo jää kaikumaan lukijan mieleen.

Ensirakkaudesta toisaalla: Kirjan pauloissa, Kiiltomato, Kirjakaapin avain.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Danny Parker & Freya Blackwood: Milla & Mari



Danny Parker (teksti) ja Freya Blackwood (kuvitus): Milla & Mari
Molly & Mae, suom. Sanna Niemi.
Karisto 2017.

Milla mietti sanojaan joita ei pitänyt sanoa ja painoi ne piiloon.
Hän keksi paljon kivempia sanoja joista syntyi taas silta heidän välilleen.
Mari lisäsi vielä lauseen pari ja silta tuli vahvaksi ja valmiiksi.

Danny Parkerin ja Freya Blackwoodin suloisessa kuvakirjassa Milla & Mari ystävykset matkustavat junalla. Matkanteko on välillä jännittävää, välillä tylsää, niin kuin pitkällä junamatkalla ainakin. Tarina sijoittuu aikaan ennen kännyköitä ja tabletteja, joten viihdykettä on keksittävä esimerkiksi Laiva on lastattu -leikistä. Ystävyys ja matka rinnastuvat, ja tämä tuodaan esille niin tekstin kuin kuvituksenkin kautta.

Aukeaman kuvissa on usein kaksi näkökulmaa: toisessa juna kiitää halki maiseman, toisessa katsotaan tarkemmin, mitä junavaunussa tapahtuu. Kerrontaa, niin kuvallista kuin sanallista, leimaa kaikesta liikkeessä olemisesta huolimatta kiireettömyys ja ajattomuus. Oi ihanaa lapsuutta, jolloin aikaa on rajattomasti ja yksi junamatka voi tuntua todella pitkältä!

Blackwoodin lempeä kuvitustyyli tuntui tutulta, ja tajusin, että olen lukenut aiemminkin hänen kuvittamansa kirjan, Jan Ormerodin kirjoittaman Maijan ja Karhun (Karisto 2011) monta vuotta sitten. Ihastuimme nelivuotiaamme kanssa Millaan & Mariin niin, laitoin kirjastosta varaukseen Parkerin ja Blackwoodin toisen suomennetun kuvakirjan Onnenpäivä.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet



Mila Teräs: Jäljet
Karisto 2017, 285 sivua.

Tilan ikiaikainen tunnelma alkaa kuljettaa sivellintäni, holvien hiljaisuus puhua. 
Kuva tulee puolittain näkynä, unena.
Siveltimelläni on oma tahto. Se vetää, hakeutuu vain siihen mikä sykkii, suoraan valtimoon. Siihen, kuinka tumma puuppo tuskin pystyy pidättelemään valoa, Bretagnen huimaavaa aurinkoa, mahtavampaa kuin mikään missään, meren peilaamaa.
Villi valo murtaa oven miltei saranoiltaan, säkenöi lattialle.
Värin vahvuus kouraisee, keltainen, joka löyhkäävä viljalta ja maalta, elämältä.
Taltuttamaton valo – sen maalaan yhdellä kirkaisevalla vedolla oven alle.

Mila Teräksen Jäljet on herkkä romaani Helene Schjerfbeckistä, rakastetusta taiteilijasta. Sen kehyksenä on vuosi 1945, jolloin ikääntynyt taiteilija oleskelee ruotsalaisessa kylpylähotellissa ja käy mielessään keskusteluja rakkaan ystävänsä, kirjailija-kuvataiteilija Helena Westermarckin kanssa. Muistoissaan Schjerfbeck palaa köyhyyden ja lonkkavamman varjostamaan lapsuuteensa, aikaan Ateneumin taidekoulussa, Pariisissa, Bretagnessa ja Cornwallin rannikolla, rakkauteen ja pettymyksiin, ristiriitaiseen äitisuhteeseen ja kamppailuun arjen velvollisuuksien ja sairauksien kanssa. Tärkeintä on kuitenkin maalaaminen, värit, kauneus.

Viime vuosina olen lukenut useammankin kotimaisen taiteilijaromaanin, jotka kertovat joko todellisesta tai fiktiivisestä taiteilijasta. Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika kertoo valokuvaajasta, Katja Kaukosen Kohina arkkitehdistä, Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat kuvataiteilijasta, Venla Hiidensalon Sinun tähtesi Albert Edelfeltistä. Jos tämä on jonkinlainen suuntaus, toivotan sen tervetulleeksi, sillä niin kiehtovaa on lukea taitavan kirjailijan tekstiä luovuudesta, kauneudesta ja rakkaudesta taiteeseen.

Historiallisista henkilöistä kertovissa romaaneissa on se sudenkuoppa, että elämäntarina ja anekdootit saattavat tuntua lukijasta turhankin tutulta. Niin, tuostahan luin siitä taidekirjasta tai tuosta elämäkerrasta, tämä mainittiin siinä artikkelissa! Samoin todellisten taideteosten kuvailu on taiteilua kaltevalla pinnalla: teosmaininnat kytkevät fiktion historiaan, mutta kovin tiuhat kuvailut kaikkien tuntemista teoksista saattavat tuoda tekstiin paperinmakua ja itsetarkoituksellisuutta. Teräksen romaani välttää pääsosin nämä karikot, osin siksi, että Schjerfbeckin elämä ja teokset on kerta kaikkiaan niin kiehtova aihe, mutta ennen kaikkea siksi, että kirjailijan kieli on niin vahvaa ja runollista. Olisin halunnut lainata tähän tekstiin vaikka kuinka monta kohtaa Jäljet-romaanista, mutta tyydyn tuohon sitaattiin, jossa Helene maalaa teostaan Ovi.

Olen jo kauan halunnut lukea vuonna 2003 Finladia-palkitun Rakel Liehun romaanin Helene, ja Teräksen romaanin lukeminen vain vahvisti halua viipyä enemmänkin Schjerfbeckin maailmassa – niin taiteilijan tauluja erilaisissa näyttelyissä katsellen (viimeksi lauantaina Hyvinkään taidemuseon Arkea ja unelmia -näyttelyssä), taidehistoriaa opiskellen kuin tällaisia elämäkerrallisia romaaneja lukien.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Marjatta Kurenniemi: Putti ja pilvilaivat



Marjatta Kurenniemi: Putti ja pilvilaivat
Kuvittanut Maija Karma.
Wsoy 1987, 109 sivua.

Onnelin ja Annelin kauniin köynnösruusut olivat janoissaan ja pudottelivat kukkansa jo nuppuina, vaikka tytöt koettivat kastella niitä ahkerasti jokivedellä. Mutta myös joen uoma alkoi kapenemistaan kaveta, kunnes se oli enää uneliaasti soliseva puropahanen. Kaunis sininen savi sen rannalla oli harmaata ja halkeillutta ja kovettunut kivikovaksi, niin että Urho ja Rosina Ulpukka eivät enää voineet valmistaa kukkopillejään ja säästöporsaitaan. Ruusukodin lapset eivät päässeet uimaan ja eivätkä rantaan vilvoittelemaan, he olivat nuutuneita ja riitaisia.
           Kaikkein surullisimmin olivat asiat kuitenkin Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhassa. Kaikki heidän ihmeelliset ja harvinaiset kasvinsa kituivat veden puutteessa. Kaikki heidän ihmeelliset ja harvinaiset kasvinsa kituivat veden puutteesta. Oli syytä pelätä, että ne kuolisivat kokonaan.

Vappu ei ole kovin riemukas, jos myynnissä on vain pari kitukasvuista ilmapalloa ja vappuhuiskaa. Tingelstiinan ja Tangelstiinan keksijäveli Vekotiitus Vappunenkin on ymmällään, kun sadetta ei ole kuulunut viikkokausiin. Ruusukujan asukkaat Onneli ja Anneli mukaan lukien pärjäävät miten kuten, vaikka kasteluvettä ei riitäkään puutarhaan, mutta monissa muissa maailman kolkissa tilanne on kuivuuden takia todella vakava ja lapset näkevät nälkää. Taivaalla näkyy kyllä pilviä, sadepilviäkin, mutta jostain syystä ne laskevat aina kauan kaivatun vesisateen mereen.

Jo monta sukupolvea ihastuttaneet Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat ovat kokeneet uuden tulemisen Saara Cantellin elokuvasovitusten myötä. Mekin olemme käyneet katsomassa kaikki tähän mennessä valmistuneet kolme elokuvaa. Viimeisin, Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen tuli elokuvateattereihin tammikuun lopussa. Elokuva perustuu kolmanteen Onneli ja Anneli -kirjaan Onneli, Anneli ja orpolapset. Kirja Putti ja pilvilaivat on sille juonellisesti lähes suoraa jatkoa, vaikka välissä ilmestyikin Onneli, Anneli ja nukutuskello ja tällä kertaa pääosassa onkin Putti Vaaksanheimo, Onnelin ja Annelin minikokoisen ystäväperheen poika.

Reippaalla ja vähän omapäisellä Putilla on toki ollut tärkeä rooli jo aiemmissa Kurenniemen kirjoissa: ensi kerran Vaaksanheimoihin tutustutaan kirjassa Onnelin ja Annelin talvi, jossa perhe muttaa väliaikaisesti tyttöjen nukkekotiin asumaan. Onneli, Anneli ja orpolapset -kirjassa Putti toimittaa salaisen viestin orpokotiin ja samalla hieman pelottelee johtajatar Minna Pinnaa hiiren valepuvussa. Onneli, Anneli ja nukutuskello -tarinassa Putti muun muassa sujahtaa "pullopostiksi" tyhjään hajuvesipulloon vakoillessaan keljua tehtailijaa, jonka suunnitelmat uhkaavat Ruusukujan idylliä. Pilvilaivat-kirjassa Putilla on jälleen hyötyä rämäpäisyydestään ja pienestä koostaan, kun hän selvittää pakenevien sadepilvien arvoitusta.

Onneli ja Anneli -kirjoista on otettu tasaisin väliajoin uusintapainoksia: pitkään kolmen tai neljän kirjan yhteisniteitä, mutta elokuvien siivittämänä myös erillisinä kirjoina leffakansilla, mutta onneksi Maija Karman ihanalla alkuperäiskuvituksilla. Putti ja pilvilaivat -kirjasta sen sijaan ei ilmeisesti ole otettu uusintapainoksia sen jälkeen, kun se ilmestyi vuonna 1987. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Putti Puuhkajasaarella on ilmeisesti kokenut saman kohtalon. Omat kappaleeni näistä Putti-kirjoista ovat kirjaston poistoja. Kunpa kustantaja ottaisi kirjoista uusintapainokset!

Mieheni luki Putti ja pilvilaivat lapsille ääneen sen jälkeen, kun olimme käyneet katsomassa Salaperäinen muukalainen -elokuvan. Muut sarjan kirjat onkin taidettu lukea lapsille jo aiemmin, jotkut jopa useampaan kertaan. Itse tutustuin kirjan tarinaan ensi kertaa lapsena kuuntelemalla sen äänikirjana. Sadun lumo on kirjoissa yhä tallella, mutta aikuinen kiinnittää huomiota myös kirjailijan kannanottoihin esimerkiksi lasten hyvien kasvuolosuhteiden, köyhien maiden auttamisen ja luonnon suojelemisen puolesta.

Osallistun tällä postauksella Luetaanko tämä -blogin Lapsuuteni kirjasuosikit -haasteeseen sekä Kirjojen pyörteissä -blogin Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteeseen.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Arnaldur Indridason: Muistin piinaamat



Arnaldur Indridason: Muistin piinaamat
Kamp Knox, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2016, 295 sivua.

Hän oli nähnyt tytöstä rakeisen mustavalkoisen valokuvan, joka oli julkaistu tämän katoamisen aikoihin lehdissä. Kuva oli otettu jonkin verran aikaisemmin tytön ollessa kuusitoistavuotias. Tavatessaan Dagbjörtin tädin Svavan hän oli saanut lainaksi tämän säilyttämän alkuperäisen valokuvan, joka oli paljon tarkempi kuin lehtikuva. Erlendur tuijotti kuvaa kummallinen tunne rinnassaan. Ikinuori Dagbjört jostain kaukaa menneisyyden hämärästä hymyili hänelle, ja Erlendurin mielessä käväisi taas hänen oma veljensä, joka oli kuollut ylänkönummilla heidän kotiseudullaan Itä-Islannissa. 

Eletään vuotta 1979. Erlendur työskentelee Islannnin keskusrikospoliisissa, joka selvittää lämpövoimalan lauhdevesilammikosta löytyneen miehen tapausta. Oikeuslääkärin tutkimukset paljastavat, että mies on pudonnut hyvin korkealta kovalle alustalle, mutta päätyminen lampeen viittaa murhaan. Jäljet johtavat yhdysvaltalaisen sotilastukikohdan alueelle, mutta enempää Erlendur ja hänen pomonsa Marion eivät tahdo saada selville. Miksi pidetyn ja rauhallisen miehen auto löytyy renkaat puhkottuina ja miksi hän kuoli väkivaltaisen kuoleman? Liittyykö murha huumeiden salakuljetukseen vai onko taustalla monimutkaisempi kuvio?

Samalla kun Erlendur tutkii virallisesti murhaa, hän selvittää epävirallisesti mieltään vaivaavaa kahdenkymmenenviiden vuoden takaista katoamistapausta. Kahdeksantoistavuotias tyttö katosi koulumatkallaan, eikä hänestä löytynyt jälkeäkään. Erlendur on liian nuori muistamaan tapausta itse, mutta on tutustunut sitä koskeviin poliisiasikirjoihin ja muuhun aineistoon. Miehen kiinnostus katoamistapauksiin juontaa sekin vuosikymmenten taakse: koulupoikana hän eksyi lumimyrskyyn kahdeksanvuotiaan pikkuveljensä kanssa, menetti otteensa tämän kädestä ja kadotti tämän näkyvistään. Erlendur löydettiin pahasti paleltuneena, pikkuveljeä ei koskaan. Tästä tapauksesta juontuva syyllisyys ja kiinnostus kadonneita ihmisiä kohtaan on ilmeisesti läpi koko Erlendurista kertovan  rikosromaanisarjan toistuva teema.

Äitini suositteli Arnaldurin dekkareita minulle jokin aika sitten, ja myös Pieni kirjasto -blogin Katrin lukuisat ihastuneet postaukset kasvattivat mielenkiintoa islantilaiskirjailijan tuotantoa kohtaan.  Ehdin makuuttaa pariakin eri Erlendur-dekkaria kotonani ja palauttaa aikanaan takaisin kirjastoon; viehätyin kyllä verkkaisesta kerronnasta ja Islannin kuvauksesta, mutta aikaa tuntui aina olevan liian vähän lukemiselle. Nyt lomalla sain vihdoin luettua ensimmäisen arnaldurini, tämän Muistin piinaamat, joka on sattumalta uusin (suomennettu). Ajattelin kuitenkin tämän jälkeen palata alkuun ja lukea loput dekkarit kronologisessa järjestyksessä, sillä Erlendurin henkilökuva ja -historia ilmeisesti rakentuu pala palalta sarjan edetessä ja välillä viitataan aiempiin tapahtumiin.

En lue kovin paljon dekkareita tai trillereitä, ja silloin kun luen, valitsen mieluiten klassisen dekkarin tai cozy mysteryn eli "kotoisan mysteerin", jossa siemaillaan rikostutkinnan lomassa teetä tai punaviiniä ja kuvaillaan enemmän miljöötä kuin rikoksen tekotapaan. Arnaldrurin dekkarit ovat sopivan lempeitä makuuni, sillä väkivalla ei mässäillä ja henkilöhahmot ovat arkisia ja inhimillisiä.

perjantai 24. helmikuuta 2017

John Gillard: Luovan kirjoittajan työkirja



John Gillard: Luovan kirjoittajan työkirja
20 kirjailijaa, 70 sormiharjoitusta.
Creative Writer's Notebook: 20 Great Authors & 70 Writing Exercises.
Suomalaisten kirjailijoiden osuudet laatinut Jani Saxell,
suomentanut Urpu Strellman.
Ulkoasu: Michael Lebian / Matt Windsor.
Art House 2017, 192 sivua.

John Gillardin Luovan kirjoittajan työkirja yhdistää kiinnostavasti kirjallisuushistoriaa ja kirjoittamista: teoksessa esitellään lyhyesti kaksikymmentä kirjailijaa, heidän tuotantoaan ja tyyli- tai kerronnankeinojaan, ja annetaan lukijalle näistä nousevia tehtäviä. Lukijaa kannustetaan esimerkiksi kokeilemaan Virginia Woolfin vapaan kirjoittamisen menetelmää tai keksimään metaforia Haruki Murakamin jalanjäljissä.

Kirjan ulkoasu on tyylikäs ja viehättävä; valkoisesta raidasta ja kantta kiinni pitävästä kuminauhasta tulee mieleen Penguinin muistikirja. Kirja on myös selkeästi taitettu ja pienet yksityiskohdat lisäävät kodikkuutta: kirjailijakuvan lisäksi lähes jokaisella kirjailija-aukeamalla on myös kuva kirjailijasta kotonaan tai työhuoneessaan. Ulkoasu houkuttelee tarttumaan kirjaan ja lukemaan sitä, mutta toisaalta ajatus valkoisille, määrätietoisesti viivoitetuille tehtäväsivuille hirvittää: minun harakanvarpaani noilla siisteillä sivuilla! Viime syksyn esikoiskirjailija Tiina Lifländer on kertonut Helsingin Sanomien haastattelussa, että hän kirjoittaa raakatekstiä aina rumakantisiin vihkoihin, jotta kaunis ulkoasu ei nostaisi kirjoittamisen kynnystä. (Ajattelen vähän samoin ja muistutan tätä itselleni aina, kun haluaisin ostaa Vilhelm Hammershøi -kantisen muistikirjan Ateneumin museokaupasta. Ehkä teen myös Gillardin kirjoitusharjouisukset johonkin arkiseen muistikirjaan tai tekstitiedostoon.)

Jäin kaipaamaan jonkinlaista johdantoa tai esipuhetta, joka olisi perustellut kirjan ratkaisuja, esimerkiksi kirjailijoiden valintaa. Suomenkieliseen laitokseen on valittu lisäksi kaksi suomalaista kiitettyä ja suosittua kirjailijaa, Anja Snellman ja Katja Kettu – varmaankin siksi, että heidän tuotannostaan löytyy esimerkkejä sellaisista aihepiireistä, jotka eivät kirjan alkuteoksessa tule käsitellyiksi, mutta tätäkin olisi ollut hyvä avata. Ennen kaikkea kaipaan kuitenkin esipuhetta siksi, että siitä tulee kodikas vaikutelma, kuin talon isäntäväki johdattaisi sisälle taloon.

Joka tapauksessa kuvitteellinen vierailu seitsemänkymmenen lahjakkaan kirjailijan työhuoneissa on inspiroivaa. Tällainen tapa opettaa ja harjoitella kirjoittamista on mielekäs: klassikot ja (uudemman) kirjallisuushistorian tyylisuunnat tulevat samalla tutuiksi ja oppiminen tapahtuu eräänlaisella mestari-kisälli -periaattella, mallia katsoen ja samalla itse kokeillen. Kynnys tarttua itse kynään on matala, kun harjoitukset ovat pienimuotoisia, ja jokainen voi tietysti soveltaa niitä mielensä mukaan.

torstai 23. helmikuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä



Martina Haag: Olin niin varma meistä
Det är något som inte stämmer, suom. Riie Heikkilä.
Atena 2017, 212 sivua.

Mies, joka on herännyt viereltäni joka aamu viidentoista vuoden ajan, on päättänyt yhtäkkiä että minua ei ole olemassa. On kuin minut olisi pyyhitty pois maan pinnalta. Olenko edes olemassa, jos en ole osa omaa perhettäni? Tunnen että ääriviivani alkavat heikentyä. Alan muuttua näkymättömäksi.

Martina Haagin avioeroromaani Olin niin varma meistä kuvaa viisikymppisen Petran selviytymistaistelua perheen ja oman elämän hajotessa kappaleiksi. Romaanissa vuorottelevat tunturijaksot ja takaumat, joissa kuvataan aikaa, jolloin Petra alkaa aavistaa miehensä uskottomuuden (romaanin alkukielinen nimi Det är något som inte stämmer kuvaa tätä tunnetta) ja jää yksin avioliittonsa raunioille Andersin muutettua pois kotoa. Ratkaisu on toimiva, sillä Haag kuvaa Petran surua ja paniikkia todella intensiivisesti, ja siihen erämaamökissä vietetyt jaksot tuovat ikään kuin hengähdystaukoja.

Kuvaukset mökkivahtina toimimisesta menevät paikoin jopa parodian puolelle, etenkin kohtauksessa, jossa mökkiin ryntää ryhmä norjalaisia vaeltajia vaatimaan täyttä palvelua ilman aikomustakaan maksaa yöpymisestä. Elo tunturissa ei kuitenkaan ole pelkkää mielenrauhaa, virkistäviä kävelyretkiä ja ajoittaista ärtymystä persoonallisiin mökkivieraisiin. Jokin tuntuu uhkaavan Petraa, ja läheisellä Taalujärvellä muutama vuosi aiemmin tapahtunut tragediakin alkaa vaivata mieltä.

Haag kuvaa taitavasti Petran tunteita: epäluuloa, pelkoa, surua, vihaa, lohduttomuutta, turhautumista, mustasukkaisuutta, paniikkia, toivoa. Negatiivisten tunteiden vyöry vertautuu hukkumiseen ja tukehtumiseen, mutta lopulta Petra kuitenkin räpiköi pinnalle ja ui rantaan omin voimin. Kirjailija on myös taitava rakentamaan jännitettä ja kuljettamaan tarinaa. Haagin aiemmat suomennetut teokset Radan väärällä puolen, Ihana ja todella rakastettu sekä Meidän kotona ovat ilmeisesti humoristisia rakkausromaaneja. Vakuutuin Haagin kertojanlahjoista niin, että aion lukea jotakin muutakin häneltä.

Olin niin varma meistä -romaanin lukeminen tuntui ajoittain jopa tirkistelyltä, sillä Haagin romaani on vahvasti omaelämäkerrallinen. Menestyneen kirjailija-näyttelijän ja tämän tv-kasvona tunnetun aviomiehen avioeroa on riepoteltu viimeiset kolme-neljä vuotta Ruotsin iltapäivälehdissä. Martina Haagia googletellessani minulle selvisi myös, että tämän sisko on upean Naparetki-tietokirjan kirjoittanut Bea Uusma.

Riie Heikkilän suomennos kulkee mutkattomasti eteenpäin. Sen sijaan en ole ihan varma siitä, mitä ajattelen kirjan kansitaiteesta (en löytänyt graafikon nimeä, se on ehkä jäänyt kirjaston tarran alle?). Kynttilä, joka on polttanut sydämen halki, on ihan nokkelasti kirjan tapahtumia hyödyntävää symboliikkaa, mutta etukansi on liian sekava yläkulmassa leijuvine ripsineen ja eri värein ja fontein kirjoitettuine teksteineen. Alkuteoksen kannet ovat tyylikkään mustapunaruutuiset ja viittaavat Andersin takkiin, jota Petra kantaa pitkään mukana kuin turvana.


Muissa blogeissa sanottua: Kirjasähkökäyrä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Ullan luetut kirjat

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian kirjapalkinnot 2016: omat ehdokkaani


Kotimaiset kirjabloggaajat valitsevat tänään vuoden 2016 teoksista parhaat neljässä kategoriassa: Blogistanian Finlandia (kotimainen kaunokirjallisuus), Blogistanian Globalia (käännetty kaunokirjallisus), Blogistanian Kuopus (lasten- ja nuortenkirjat) sekä Blogistanian Tieto (tietokirjallisuus ja asiaproosa). Äänestyksiä emännöidään blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi,  Yöpöydän kirjatNotko, se lukeva peikko sekä Kirjakaapin kummitus. Jokainen äänestykseen osallistuva bloggaaja saa nimetä tänään 27.1. klo 10.00 korkeintaan kolme ehdokasta kuhunkin haluamaansa kategoriaan. Pisteet lasketaan emäntäblogeissa ja niistä tiedotetaan mahdollisimman pian. Voittajat kukitetaan perinteiseen tapaan tilaisuudessa, jonka tarkempi aika ja paikka ilmoitetaan myöhemmin.

Olen osallistunut äänestykseen joka vuosi ja osallistun nytkin, vaikka jälleen kerran tuskailen sekä sitä, että en voi antaa pisteitä kuin kolmelle kirjalle tietyssä kateogoriassa ja toisaalta sitä, että en ole ehtinyt lukemaan tai bloggaamaan kaikkia potentiaalisia suosikkejani. Mutta näillä mennään, juuri nämä kirjat tuntuvat oikeilta nostaa omalle listalleni juuri nyt: 

Blogistanian Finlandia


1. Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (3 pistettä)

"Akvarelleja Engelin kaupungista kutoo jokaiseen lauseeseensa menneen, nykyisen ja tulevan. Romaani kertoo arkkitehdista, joka ymmärtää kuolevaisuutensa ja toisaalta myös sen vuosisatojen taakse kantavan jäljen, jonka hän jättää jälkeensä. Työ, kokonaisen kaupungin suunnitteleminen on Carl Ludvig Engelille yhtä aikaa vapautus ja taakka."

2. Minna Rytisalo: Lempi (2 pistettä)

"Lempi tosiaan vie mukanaan, kerronta kulkee eteenpäin varmasti, väliin vartoo, väliin syöksähtelee, kiertyy pieniksi silmukoiksi lukijan avata. Romaanin kieli on huikeaa: rikasta, herkkää, väkevää. Rytmi on kuin sydämen tai hengityksen rytmiä."

3. Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (1 piste)

"Tiina Lifländerin esikoisteos Kolme syytä elää on ihana romaani. Sen kieli on niin vahvaa ja omaäänistä, kuvaus värikylläistä ja kaikkiin aisteihin vetoavaa, tarina täynnä surua ja voimaa, henkilöt rakastettavia."



Blogistanian Globalia


1. Colm Tóibín: Nora Webster. Suom. Kaijamari Sivill. (3 pistettä)

"Tóibínia ei suotta verrata Alice Munroon. Molemmat kirjailijat osaavat kuvata arkea, ihmistä, elämää. Molempien tarinoissa suuret asiat tapahtuvat pienisssä hetkissä, pinnan alla, merkitykset siinä mitä ei sanota. Molempien tuotannossa ajankuva – Munrolla usein 1900-luvun alkuvuosikymmenet, Tóibínin Nora Websterissä 1960-luku – piirtyy esiin konstailemattomasti mutta tarkasti. Molempien teksti kertoo enemmän kuin sanoo suoraan. Sanat saattavat tuudittaa suloiseen uneen, mutta äkkiä ne vetävät maton jalkojen alta tai paiskaavat räpiköimään viileään veteen."

2. Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia. Suom. Juha Mylläri. (2 pistettä)

"Murakamin novellikokoelman lukeminen on kuin kietoutumista pehmeään lumihankeen: upottavaa, samaan aikaan keveää ja raskasta. Fantastinenkin tuntuu kodikkaalta, sillä se on tuttua murakamilaista maailmaa."


Blogistanian Kuopus


1. Salla Simukka ja Saku Heinänen: Sisarla (3 pistettä)

"Olen lukenut Simukalta monta kirjaa aimminkin, mutta Sisarlassa Simukan kieli hehkuu aivan uudella tavalla. Satumaisten miljöiden kuvaukset ovat musiikkia korville, ja kuitenkin tarina etenee koko ajan. Saku Heinäisen mustavalkoinen kuvitus on vahvaa ja kaunista."

2. Mila Teräs ja Ilona Partanen: Aurinkolinnut (2 pistettä)

"Mila Teräksen ja Ilona Partasen satukirja Aurinkolinnut on yhtä aikaa herkkä ja vahva. Tämä pätee niin tarinaan, henkilöihin kuin kuvitukseenkin. – – Tunteet, ne kielteisetkin, näkyvät selvästi hahmojen ilmeissä ja eleissä. Kuvat liikkuvat ja lainehtivat läpi aukeamien ja tuntuvat jatkuvan myös paperin tuolle puolen."

3. Marja-Leena Tiainen: Viestejä koomasta (1 piste)

"Marja-Leena Tiaisen uusin teos on mielikuvituksellisesta juonestaan huolimatta pääosin realistinen nuortekirja. Kooma-osuus on erotettu muusta kerronnasta sivujen tummanharmaalla reunuksella, ja pääosin Viestejä Koomasta kuvaa tavallisen teinitytön elämää, jossa kaverit ja pojat vievät ison osan ajasta ja ajatuksista, mutta perhekin on yhä tärkeä. Käsitys omasta itsestään on vielä nupullaan, ja niinpä kavereiden sanomiset merkitsevät paljon ja Silvakin tekee paljon sellaista, mitä ei oikeastaan haluaisi ja mistä kokee huonoa omaatuntoa."

Blogistanian Tieto


1. Jukka Laajarinne: Tiloissa (3 pistettä)

"Joskus sitä on niin tiloissa jostakin kirjasta, eikä oikein tiedä, mitä kirjoittaisi siitä. Sitä lukee kirjaa aurinkoisessa puistossa tutunvieraassa kaupungissa ja miettii, miten paikka vaikuttaa lukukokemukseen ja miten tästä kirjasta on pakko kertoa muillekin, mutta miten? Jukka Laajarinteen Tiloissa on kokoelma esseitä, joissa on kävelyn rytmi, Alppien huimaus ja sivupolut."

2. Retta Ranta ja Antti Huttunen: Metsien kätkemä (2 pistettä)

"Ihastuin kesällä Ylen Metsien kätkemä -sarjaan ja halusin lukea myös samannimisen kirjan. Sarjan viehätys perustuu upeiden maisemien ja kiehtovien matkakohteiden lisäksi äänimaailmaan sekä retkeilijöiden, Reetta Rannan ja Antti Huttusen karismalle. Kirja ei tietenkään ole sama kuin tv-sarja, mutta lumo ja taika on saatu piirtymään sen sivuille: kuvat ovat upeita ja kerronta tempaa mukaansa kuten sarjassakin. Kirjassa on mahdollista tarjota syventävää tietoa kohteiden historiasta."


3. Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi (1 piste)

"Keskivaikea vuosi on aiheeltaan niin tärkeä ja rehellisydessään niin rohkea, että siitä kirjoittaessa tulee helposti puhuneeksi vain sisällöstä ja unohtaa luonnehtia lukukokemusta ja kaikkea sellaista, miksi ja miten masennusmuistiinpanot ovat jäsentneet kirjaksi. Rankasta aiheestaan huolimatta kirja ei ole ole raskas lukea, pikemminkin luin sitä kuin maaliskuisen valon läpi, kiinnitäen huomiota kaikkeen kauniiseen ja elämänjanoiseen, mitä sivuilla on."



(Lainaukset omista blogipostauksistani.)


Nyt kyllä jännittää, miten äänestyksissä käy! Tuloksia voi kytätä paitsi emäntäblogeista, myös vaikkapa Kotimaiset kirjablogit -facebooksivulta. Aurinkoista perjantaita ja rentouttavaa viikonloppua kaikille!