torstai 25. kesäkuuta 2015

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni


Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
Wsoy 2015, 165 sivua.
Kansi: Anna Makkonen.

Aika mennyt palaa -romaanista tuttu Klarissa on ajautunut avioliitossaan umpikujaan ja matkustaa yksin Saimaalle, saaresta vuokraamaansa vanhaan huvilaan pohtimaan tunteitaan ja kirjoittamaan neljättä romaaniaan. Kirjoittaminen ei kuitenkaan etene, sillä Klarissa ajautuu helteisinä päivinä ja öinä tunnemyrskyihin, jotka estävät häntä keskittymästä työhönsä. Viereisen saaren, Variskallion (vaiko sittenkin Korppikallion?) miehet, viisikymppinen Olavi ja tämän parikymppinen poika Cédric, saavat vuoronperään Klarissan pään pyörälle. Se, mikä aluksi vaikuttaa harmittomalta flirtiltä tai harkitsemattomalta, mutta ohimenevältä lomaromanssilta, muuttuukin uhkaavaksi, käsittämättömäksi peliksi, josta Klarissa koettaa tempautua irti. Aviomies Mikael tuo saarelle hetkeksi turvallisen tuulahduksen normaalielämästä, mutta lähtee pian suuttuneena pois ja jättää Klarissan yksin, vain pahantahtoisten voimien armoille.

Timonen vahvistaa Kesäisellä illuusionilla sen, mitä osoitti jo esikoisromaanillaan Aika mennyt palaa: hän osaa rakentaa tiiviin tunnelman ja rikastaa viihdyttävän tarinan runsailla viittauksilla muihin teoksiin, tällä kertaa erityisesti kirjallisuuteen ja musiikkiin*. Heti romaanin ensi sivuilla ajattelin Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon -romaania, jonka lukemisesta on vuosia, mutta jonka miljöö, tunnelma ja ihmissuhteiden kompleksisuus ovat jääneet mieleeni, ja eikös Klarissa hetkeä myöhemmin lue (ilmeisesti) kyseistä kirjaa ja pohdiskele, "miksi naiset muka katsovat vastavaloon? Koska haluavat olla valokeilassa? Koska eivät näe sitä, mikä on heidän edessään? Koska tähyävät ulos, valoon, parempaan?

Vaikka Kesäinen illuusioni on täysin itsenäinen "jatko-osa" Aika mennyt palaa -teokselle, kirjaa on helpompi ymmärtää, jos on lukenut Klarissasta ennenkin ja on perillä esikoisromaanissa esitetystä jälleensyntymisen ajatuksesta. Pidin siitä, että Kesäinen illuusioni oli hieman edeltäjäänsä arvoituksellisempi, ei selittänyt asioita puhki – jopa siinä määrin, että uskon Klarissan tarinan vielä jatkuvan tulevien kirjojen sivuilla ja muutamien epäselviksi jääneiden seikkojen saavan selityksensä myöhemmin. Jonkin verran romaania voi pyrkiä tulkitsemaan sen keskeisten intertekstien, kuten Daphne du Maurierin Rebekan tai kotimaisten klassikoiden kautta, mutta Klarissan tarina on lopulta aivan omansa.

Vaikka Kesäisen illuusionin kerronta on pääosin varmaa ja etenevää, on Klarissan kertojanäänessä pientä hapuilua, joka saa kesken intensiivisen tarinan heräämään illuusiosta ja kiinnittämään huomiota kerrontatekniikkaan. Kenelle Klarissa kertoo tarinaansa ja miksi? Onko kerronta vain Klarissan sisäisten ajatusten ja tunteiden virtaa, ja jos on, niin miksi hän puhuu lapsistaan kuin kuvailisi heitä jollekin puolitutulle: "Nuorempaa en yrityksestä huolimatta saanut kiinni, mutta esikostyttäremme, joka oli 13-vuotias ja siirtymässä kesän jälkeen yläkouluun, vastasi heti – joskin haukotellen." 

On aina ilo huomata, että kirjailija on kehittynyt ilmaisussaan, ja Timosen kohdalla tämän huomaa selvästi. Siinä missä esikoisen kieli oli hieman tavanomaista ja miljöökuvaus tuntui etäiseltä, Kesäisessä illuusionissa niin romaanin kieli kuin kuvattu ympäristökin heräävät eloon kauniina ja vivahteikkaina. Menneen ja nykyhetken sekoittumista ja tarinan taustalla vaikuttavia myyttejä korostaa ajoittain arkaaisia sävyjä saava kieli ja kotimaisiin klassikoihin assosioituvat vanhanaikaiset ilmaisut. Kesäisen saaren luonto herää kirjan sivuilla eloon.

Aamupäivää säesti pajulinnun melankolinen laulu. Se toi mieleen lapsuuden kesät, mutta ei mollistaan huolimatta saanut kaihoisaksi, kuten kuikan sydäntäviiltävä huuto, joka kaikui järveltä iltaisin. 


*kirjan lopussa olevan inspiraatiolistan ansiosta löysin Maaria Ylipään laulut, kiitos!


Muissa blogeissa sanottua: Kirjamuistikirja, Lumiomena, Mari A.:n kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie, Järjellä ja tunteella, Kirjakirppu

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa



Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakasta
Started Early, Took My Dog, suom. Kaisa Kattelus.
Schildts&Söderströms 2015, 388 sivua.

Hope McMaster oli nykäissyt langanpäätä, ja kaikki mitä hän kuvitteli tietävänsä oman elämänsä kudoksesta oli alkanut purkautua. Mutta olenhan minä jostain tullut, hän kirjoitti. Jokainen tulee jostakin! Jacksonin mielestä olisi ehkä ollut korkea aika hylätä huutomerkit, ne olivat kuin pakokauhun nuotteja. Hilpeydestään huolimatta Hope McMaster oli selvästi alkanut pyristellä eksistentiaalisissa pohdinnoissa identiteetin olemuksesta: Keitä me loppujen lopuksi olemme? Ei tarvittu kuin yksi epäilyksen siemen, ja pian se olikin jo rapauttanut kaiken, mihin ihminen uskoi.

Kaksi elämässään pettynyttä ja yksinäistä entistä poliisia pelastaa tahoillaan kaltoinkohdellun olennon – toinen pienen lapsen, toinen koiran. Toinen on poliisista eläköytynyt, uransa varrella monenlaista karua nähnyt Tracy, toinen jo romaaneista Ihan tavallisena päivänäKaikkein vähäpätöisin asia ja Eikö vieläkään hyviä uutisia? tuttu rosoinen yksityisetsivä Jackson Brodie. Samoilla seuduilla hortoilee myös muistisairas näyttelijä Tilly, "poloinen Ofelia lipumassa virran mukana sylissään käsilaukku, jossa oli veitsiä ja haarukoita". Kadonneen lapsen ympärille kiertyy lukuisia muitakin sivuhenkilöitä, ja kadonneita lapsiakin on useampi kuin yksi.

Kate Atkinsonin dekkareissa on aivan oma tunnelmansa ja tyylilajinsa, ja Jackson Brodie -sarjan sisälläkin on aika paljon vaihtelua. Sarjan ensimmäistä romaania luin sydän pamppaillen, mutta myöhemmät osat ovat olleet hieman laimeampia lukukokemuksia – niin myös tämä uusin. Etenkin alku eteni tahmeasti: hajanaisia juonenpätkiä, toisiinsa sekoittuvia henkilöhahmoja, kovin hatarasti erottuvat aikatasot... Atkinsonin yhteiskunnalliset dekkarit eivät tarjoa lukijalleen mitään eskapismia, ja kun kerronta paikoin junnasi paikoillaan ongelmien ja sameiden arvoitusten vyyhdissä, junnasi lukeminen välillä kovasti.

Onhan Atkinsonin tavassa kirjoittaa myös paljon viehättävää ja palkitsevaa. Teksti on tiheää viittauksista kirjallisuuteen ja kulttuuriin ja kerrontaa sävyttää omintakeinen musta huumori, sellainen surkuhupainen, jolle ei tiedä itkisikö vai nauraisiko. Aiempien dekkarien tapaan keskiössä ovat tavalla tai toisella menetetyt lapset ja kovia kokeneet naiset, joiden kohtaloiden lomassa rujon sympaattinen Jackson koettaa luovia. Oman elämänsä monia solmuja Jackson ei edes koeta avata, yrittää vaan tulla toimeen niiden kanssa.

Hassua kyllä, minulle tuli monta kertaa tätä Atkinsonin kirjaa lukiessani mieleen aivan eri genren romaani, Kate Mortonin Hylätty puutarhaMolemmissa romaaneissa selvitetään hämärissä olosuhteissa tapahtunutta pienen tytön adoptiota, ja siinä missä Hylätyn puutarhan Nell on päätynyt Englannista Australiaan, on Joka lapsia ja koiria rakastaa -romaanin Hope kulkeutunut Englannista Uuteen Seelantiin, joka näin pohjoiselta pallonpuoliskolta katsottuna on jokseenkin samoilla kulmilla kuin Australia. Identiteetin hahmottamisesta on kyse molemmissa romaaneissa, joskin tyylilaji on aivan eri Mortonin luottaessa romanttissävytteiseen melodraamaan ja Atkinsonin pelatessa jo mainitulla mustalla huumorilla.


Kirjasta on blogattu myös ainakin Tuulevin lukublogissaKirjasähkökäyrässäLukutoukan kulttuuriblogissaUllan luetuissa kirjoissa ja Tuijatassa.

Jackson Brodie -dekkarien lisäksi Kate Atkinsonilta on suomennettu muun muassa romaani Elämä elämältä, josta suomentaja Kaisa Kattelus pokkasi Blogistanian Globalian 2014 eli vuoden parhaan käännöskirjan palkinnon.

P.S. Ehdin kuin ehdinkin tällä postauksella vielä (nippa nappa) mukaan blogien dekkariviikkoon!