Tuulia (Tyyni Tuulio): Marja-Liisan oma koti

Tuulia (Tyyni Tuulio): Marja-Liisan oma koti
Wsoy 1945, 125 sivua.

Totuus on se, etten tällä hetkellä tiedä mitään parempaa kuin olla vain mieheni ruuanlaittaja, oman pienen kotini aloitteleva emäntä, ei mitään muuta. En oikein huoli tunnustaakaan Harrille kuinka naisellisesti nautin tästä kaikesta, kuinka viehättävää minusta on ottaa vielä melkein vastasyntyneestä liinavaatekomerostamme esille ja käyttöön pyyhkeitä, joita nimikoin muutama viikko tai kuukausi sitten – voi, eikö se tapahtunut jossakin edellisessä elämässä! – tai heilutella lattiaharjaa, jonka vaivoin löysin eräästä laitakaupungin kaupasta, ja pyyhkiä vähiltä huonekaluiltamme pölyt uudella pölyliinalla, pienen Tytti-siskoni mestariluomuksella. 

Tervehdys Marja-Liisa!

Olipa taas mukava kuulla sinusta ja uusista vaiheistasi. Kun lapsena ensi kerran luin elämästäsi kirjasta Marja-Liisa harjoittelee, en osannut arvatakaan, että Tyyni Haapanen- Tallgren, näin ystävien kesken "Tuulia", oli kirjoittanut tarinallesi jatkoa ja tuskin olisin kovin helposti tätä jatko-osaa edes löytänyt (toista se on nyt, huutiksen ja netin aikakaudella, mutta ei niistä sen enempää). Hyvin monet vanhanajan tyttökirjat päättyvät juuri avioelämän kynnykselle, kuten ensimmäinen sinusta kertova kirja, jonka viime sivuilla säteilet kauniina ja haikeanonnellisena morsiamena Harrisi rinnalla.

Koska kerrot elämästäsi pääosin preesensmuodossa, kuin kirjoittaisit päiväkirjaa tai kirjettä, päätin minäkin kirjoittaa sinulle täältä kaukaa tulevaisuudesta. Te aloittelette Harrin kanssa yhteistä elämää Helsingistä, mistä olette kovasta asuntopulasta huolimatta onnistuneet vuokraamaan jopa kaksion. Töölöstä on sopivan lyhyt matka yliopistolle, jossa opiskelette uutterasti molemmat: sinä fuksina niin Sibelius Akatemiassa kuin Yliopiston Humanistis-filologisessa tiedekunnassa ja sinua viitisen vuotta vanhempi Harri puolestaan jatko-opiskelijana, väitöskirjansa parissa. Sen perusteella, mitä kerrot elokuvateatterin päivänäytökseen jonottaneisiin lapsiin ja aikuisiin osuneesta pommituksesta, eletään Marja-Liisan oma koti -kirjan alkaessa jatkosodan syksyä 1942.

Harri on kotiutettu rintamalta sen jälkeen, kun hän menetti sodassa vasemman käsivartensa. Hänellä on mielestäsi jonkinasteinen invalidi-kompleksi – eikä ihme, sen perusteella, mitä kerrot appesi uuden Tuire-rouvan teekutsuista, tuohon aikaan oli vielä varsin asenteellinen suhtautuminen vammautuneisiin – mutta te molemmat tiedostatte, että ellei Harri olisi pahasti haavoittunut, ette saisi olla nyt yhdessä. Olet aivan innoissasi ensimmäisestä omasta kodistasi ja vaimon velvollisuuksistasi, heräät varhain aamulla keittämään miehellesi korviketta etkä ota kuuleviin korviisikaan ehdotusta syödä ulkona useammin kuin kerran viikossa. Ikävä kyllä sota-ajan säännöstely asettaa tiukat reunaehdot ruuanlaitolle, ja sekä sinä että Harri laihdutte syksyn aikana.

Sota-aika näkyy kaupungissa muutenkin vähän eri tavalla kuin maalla, josta olet kotoisin. Täysikuun öinä joudutte usein nousemaan kesken unien ilmahälytykseen ja rientämään pommisuojaan. Harri on sinusta erityisen huolissaan, sillä hän on ehtinyt jo menettää oman äitinsa pommituksissa talvisodan aikana. Teillä kummallakaan ei siis ole enää äitiä, sillä omasi kuoli jo ollessasi lapsi. Ehkä siksikin olet niin hämmentynyt, kun saat tietää tulevasti äidiksi. Tuntuu vähän hassulta, että alat iloita vatsassasi kasvavasta vauvasta vasta kevättalvella, kun Risto-veljesi kuolee sankarikuoleman rintamalla. (Sinun ei olisi tarvinnut kertoa, että aloit toivoa poikaa ja että suunnittelit hänen nimeämistään Ristoksi, me lukijat olisimme arvanneet sen muutenkin.) Lapsi on lupaus toivosta ja elämän jatkumisesta myös suurten menetysten jälkeen.

Vauvaa odotetaan syntyväksi vasta heinäkuussa, mutta haluat keskeyttää opintosi jo pääsiäisen tienoilla ja keskittyä vauvanhoitotaitojen ennakkoharjoitteluun ja vauvan vaatevaraston koostamiseen. Opiskelu on kuitenkin sinulle tärkeää: sen lisäksi, että olet opinnoistasi aidon kiinnostunut, koet sen myös velvollisuudeksesi, kun niin harvoilla on mahdollista käydä luennoilla sota-aikana. Suunnittelet jatkavasi lukujasi myös vauvan syntymän jälkeen, mutta realistisesti uskot, että aika ei riitä kaikkeen – kummasta siis raaskisit luopua, musiikin vai kielten opiskelusta?

Sota-ajan kuvaukseksi kirjasi on varsin kevyt ja hyväntuulinen. Kerrot myös raskaista ja surullisista asoista, mutta et mässäile niillä etkä märehdi surussasi, vaan katsot reippaasti tulevaisuuteen ja hymyilet kyynelten lävitse. Optimistisuudessasi, ahkeruudessasi ja isänmaallisuudessasi olet varmasti ollut hyvä esikuva aikasi nuorille naisille, jotka ovat kohdanneet samanlaisia haasteita kuin sinä ja jotka ovat seuranneet vaiheistasi Kotilieden jatkokertomuksena. Nykyajan näkökulmasta vaikutat varsin naiivilta ja suhtaudut tarpeettomankin ihanteellisesti sotaan, mutta ymmärrän sinun olevan aikasi lapsi – lapsi, joka on syntynyt enemmän aatteen palosta kuin kirjallisesta kunnianhimosta. Hirmu herttainen olet joka tapauksessa! Toivottavast perheesi tarina jatkuu onnellisena siitäkin eteenpäin, kun Marja-Liisan oman kodin kannet sulkeutuvat.


Ystävällisin terveisin täältä rauhallisesta ja itsenäisestä Suomesta,

Maria

P. S. Yliopisto on yhä pystyssä, vaikka ne ihailemasi freskot valitettavasti tuhoutuivat pommituksissa.

Osallistun tällä postauksella Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen (Sodan liepeillä -kategoria)

Tuulia (Tyyni Tuulio): Marja-Liisa harjoittelee

Kuva Antikvariaatti.net

Nyt he ovat jo kaikki puutarhassa, pikkutytöt perhoskoltuissaan, Elsa-täti, pojat ja Harri. Harri on kaunis ja kalpea mustassa siviilipuvussaan, kukka napinlävessä. Sydäntäni pusertaa juuri nyt, kun ajattelen, että hänen vasen käsivartensa ei voi tukea minua tällä hetkellä. Mutta tunnen suurta hellyyttä tuota tyhjää hihaa kohtaan, ja saanhan olla vain ylpeä miehestäni, joka on antanut uhrinsa isänmaalle. 

Joskus ala-asteella opettajamme lahjoitti meille oppilailleen vanhoja kirjojaan. Minä valitsin joukosta Tuulia-nimimerkillä julkaistun Marja-Liisa harjoittelee (1943), joka on periaatteessa aikuistenkirja mutta sota-ajan romaanina niin viaton ja puhdashenkinen, että soveltui varsin hyvin varhaisteinin luettavaksi. Romaanin nimihenkilö ja minäkertoja on yhdeksäntoistavuotias ylioppilastyttö, joka harjoittelee taloudenpitoa ja aikuisen vastuuta isän ollessa sotilaslääkärinä ja äitipuolen lääkintäottana. Romantiikka astuu kuvaan, kun rintamalla oleva isoveli Riston tuo lomalle tullessaan mukanaan ystävänsä, luutnatti Harri Nousian. Kirja päättyykin luonnollisesti häihin, mutta selatessani Kotimaisia nuortenklassikoita 1 -teosta minulle selvisi, että Marja-Liisan tarinalle kirjoitettiin jatkoa, vuonna 1945 ilmestynyt Marja-Liisan oma koti.

Aikanaan ihmettelin nimimerkkiä ja mietin, kuka sen taakse kätkeytyi. Asia selvisi edellä mainitusta Kotimaisia nuortenklassikoita -teoksesta, kun satuin lukemaan Päivi-Heikkilä-Halttusen artikkelin Tyyni Tuuliosta (1892-1991, tunnetaan myös nimellä Haapanen-Tallgren), joka oli minulle ennestään tuttu pitkän linjan kirjallisuudentutkijana, kirjailijana ja suomentajana. Marja-Liisan tarina ilmestyi alunperin Kotiliedessä jatkokertomuksena. Heikkilä-Halttusen mukaan Tuulio on kirjoittanut Marja-Liisan kertomukseen omia muistojaan ajoilta, jolloin hän akateemisesti koulutettuna ja käytännön töihin tottumattomana joutui harjoittelemaan kodinhoitoa itseään neljätoista vuotta vanhemman Oiva Tallgrenin puolisona.

Marja-Liisa harjoittelee on aikamatka maailmaan, jossa koti, uskonto ja isänmaa olivat kantavat arvot ja äitiys oli ihanne. Kirja sekä alkaa että päättyy Marja-Liisan edesmenneen äidin kuvan äärellä. Äiti kuoli Marja-Liisan ollessa lapsi, mutta Äiti on aina äiti, vaikkakaan ei muuta kuin hyvin, hyvin epämääräinen lapsuudenmuisto ja hohtava kuva salin seinällä flyygelin vieressä, eikä Marja-Liisa halua kutsua äidiksi äitinsä siskoa, ankaraa Elsa-tätiä, vaikka tämä on ollut jo hänen äitipuolensa yli kymmenen vuotta. Hääpäivänään Marja-Liisa seisoo äitinsä kuvan edessä - hiuksillaan sama huntu, jota äitini käytti hääpäivänään ja kiittää äitiään elämän lahjasta ja siitä, että olet hoivannut minua vielä sieltä, missä olet, kasvattanut pientä Marja-Liisaasi tähän asti! Isänsä ja Elsa-tädin ollessa hoitamassa velvollisuuksiaan isänmaataan kohtaan Marja-Liisa on vastuussa nuoremmista sisaruksistaan, veljestään Jukasta ja siskopuolistaan Tytistä ja Leenasta. Marja-Liisa katuu, että ei aikanaan ruvennut pikkulotaksi jotta voisi nyt toimia oikeana lottana: Varmasti selviytyisin paremmin puhelin- tai radistilottana kuin tällaisena - tyhjänpäiväisenä ja epäonnistuneena emännänsijaisena täällä kotona, jossa ei edes koskaan tapahdu mitään jännittävää.


Ajan hengen mukaisesti Marja-Liisa tietenkin kasvaa tehtäviensä mukana ja löytää onnen kotoisista toimistaan ja velvollisuuksien täyttämisestä. Yhdessä sulhasensa kanssa he aikovat rakentaa ja jälleenrakentaa isänmaataan. Marja-Liisa on kokemistaan vastoinkäymisistä ja suruista huolimatta onnellinen, että ei ole entinen huoleton, itsekeskeinen Marja-Liisa, sillä nyt on minun vuoroni lähteä elämään, enkä saa vapista.


Olisi mielenkiintoista lukea Marja-Liisan oma koti, sillä Heikkilä-Halttusen mukaan jatko-osa on jo arkisempaa kuvausta nuoren avioparin ensimmäisestä yhteisestä vuodesta Helsingissä. Marja-Liisa tasapainottelee musiikin ja latinan opintojen, sodan vammauttaman aviomiehen tukemisen ja kasvavan perheen paineissa. Nyt viipyilen kuitenkin vielä Marja-Liisan kesäisen hääpäivän suloisissa tunnelmissa:

Meidät on aiottu vihkiä salissa, mutta koska on säteilevän kaunis ilma, olen pyytänyt, että se saisikin tapahtua puutarhassa Mustialan ruusujen lähellä. 

Kuva Geographic.org.uk