L. M. Montgomery: Jane ja Saaren kutsu

L. M. Montgomery: Jane ja Saaren kutsu
Jane of Lantern Hill, suomennos ja jälkisanat Sisko Ylimartimo.
Minerva 2013, 266 sivua.

Heillä oli kananpoikaa päivälliseksi – Ella-kaksonen ja George-kaksonen olivat tuoneet linnut ja niiden mukana Mirandan terveiset ja Jane pohti, milloin hän jälleen voisi saada rintapalan. Iltapäivällä hän meni yksin ulos hyvästelemään rantaa. Hänen oli vaikea kestää rannalle huuhtoutuvien aaltojen yksinäisyyttä. Meren ääni ja tuoksu ja kosketus eivät olisi päästäneet häntä lähtemään. Hän tunsi peltojen ja tuulisen kullanhohtoisen rannan olevan osa itseään. Hän ja hänen saarensa kuuluivat toisilleen.


Lucy Maud Montgomeryn tyttöromaani Jane of Lantern Hill ilmestyi suomeksi ensi kertaa minun ollessani noin kymmenvuotias kahtena niteenä, ja luin sen ihastuneena. Janen ja hänen perheensä tarina vetosi, ja kirjassa kuvataan Prinssi Edwardin saarta jos mahdollista vieläkin ihastuneemmin kuin Anna- ja Runotyttö-kirjoissa. Romaanin tapahtumat alkavat vanhanaikaisesta ja ankaran sovinnaisesta torontolaistalosta, ja Saari näyttäytyy reipashenkisenä, raikastuulisena ja vapaana paratiisina. Luin kirjan lapsena useaan otteeseen, ja viimeiset pari vuotta olen suunnitellut kirjan lukemista uudelleen. Nyt, Sisko Ylimartimon uuden suomennoksen myötä tartuin vihdoin kirjaan ja vietin sen parissa ihania hetkiä.

Jane Stuartt on noin yksitoistavuotias kanadalaistyttö, joka asuu kauniin äitinsä, kylmän isoäitinsä ja kuivakkaan tätipuolensa kanssa Torontossa, käy haluttomasti hienostokoulua ja rakentaa naapurin köyhän orpotyttö Jodyn kanssa ihanan mielikuvituspuutarhan. Jane luulee isänsä kuolleen, kunnes koulutoveri kertoo hänelle, että Janen vanhemmat ovat eronneet tytön ollessa kolmevuotias. Kuullessaan isoäitinsä talossa vain yhden puolen tarinasta Jane vihaa isäänsä eikä ilahdu, kun tämä kauan kadoksissa ollut isä kutsuu hänet luokseen Prinssi Edwardin saarelle kesää viettämän. Lähdettävä  kuitenkin on, eikä Jane aavista, että tuo kesä Saarella muuttaa hänen elämänsä peruuttamattomasti.

Asemaltaan Jane ja Saaren kutsu on muistuttaa L. M. Montgomeryn aikuistenromaania Sininen linna, jonka päähenkilö Valancy elää ilkeiden sukulaistensa ympäröimänä kunnes irtautuu vanhoista ympyröistä, löytää uusia, mutkattomampia ja sydämellisempiä ihmisiä ja rohkaistuu lausumaan mielipiteitään myös aiemmin pelkäämilleen sukulaisille. Koska Jane on lapsi, hänen sukulaisiltaan saamansa ivallinen kohtelu tuntuu erityisen epäoikeudenmukaiselta. Erityisesti Janen äidin hiljainen hyväksyntä Janeen kohdistuville piikikkäille, itsetuntoa haavoittaville huomautuksille tuntuu käsittämättömältä. Äiti on hellä ja rakastava, mutta täysin hallitsevan äitinsä talutusnuorassa.

Prinssi Edwardin saartakaan ei kuvata aivan täydellisenä paratiisina, sillä sielläkin on ihmisiä, jotka pyrkivät hallitsemaan toisten elämää, kiusaamaan ja kylvämään eripuraa. Janen isä on kuitenkin vähän samantapainen ihannoitu isähahmo kuin Pienen runotytön Douglas Starr, ja kuten Douglas, myös Andrew Stuartt on ammatiltaan toimittaja, jonka kirjoittajan lahjat ovat periytyneet tyttärelle. Kaiken kaikkiaan Prinssi Edwardin saari ja isän talo, Lantern Hill, on Janelle voimauttava ympäristö, jossa hän oppii huolehtimaan arjen askareista, voittamaan pelkonsa ja olemaan oma itsensä.

Olin lapsuuden lukukokemukseni perusteella sitä mieltä, että Jane ja Saaren kutsu on Annan nuoruusvuosien (ja sen parhaimpien jatko-osien) sekä Runotyttö -trilogian ohella parasta Montgomerya, ja nyt uudelleenluennan ja viime vuosina lukemieni uusien Montgomery-suomennosten jälkeen olen edelleen samaa mieltä. Pat-kirjat sekä aikuislukijoille kirjoitetut Sinisen linnan ja Perinnönjakajat nousevat omalla asteikollani kyllä Janen tarinan rinnalle. Siinä missä episodimaisista Sara-kirjoista ja Marigoldin lumotusta maailmasta puuttuu jännite ja kantava teema, Jane ja Saaren kutsu on ehyt, lukijan otteessaan pitävä kasvutarina. Ylimartimo kertoo loppusanoissaan, että Montgomery oli suunnitellut kirjalle jatko-osaa, mutta ei sitten jaksanutkaan innostua sitä kirjoittamaan. Tavallaan olisi ollut mukava kuulla lisää Janen vaiheista, mutta toisaalta Jane ja Saaren kutsun loppuratkaisu sitoo langat ja henkilöhahmojen kohtalot yhteen niin, että en osaa kaivata tarinalle jatkoa.

"Kuulun tänne", Jane sanoi. 

"Palaa pian. Saari tarvitsee sinua, sanoi Timothy Salt, joka tarjosi hänelle neljännestä omenasta veitsensä kärjellä. "Sinä palaat", hän lisäsi. "Saari on mennyt vereesi. Joillekin käy niin."

Aiemmasta suomennoksesta on kirjoitettu ainakin blogeissa Saran kirjat, Vielä yksi rivi ja Sheferijm.

L. M. Montgomery: Perinnönjakajat

L. M. Montgomery: Perinnönjakajat
Alkuteos A Tangled Web (1931).
Suomennos ja jälkisanat Sisko Ylimartimo.
Minerva 2012, 361 sivua. 

Donna meni kotiin mieli korkealla, mitä kesti kello kolmeen yöllä. Sitten sillä hetkellä kaikkialla vallitsevat kauhukuvat ja epäilykset hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Mitä - oi mitä Hukkunut John sanoisi? Tietenkään isä ei voisi tehdä mitään. Donnan täytyi vain kävellä ulos ovesta ja lähteä Peterin kanssa. Mutta hän inhosi ajatusta karmaamisesta. Niin ei yksinkertaisesti tehty Darkien ja Penhallowien parissa. Ja jos hän karkaisi mennäkseen naimisiin, hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia kannuun. Kannu ei tietystikään ollut mitään verrattuna Peteriin. Mutta jospa hän voisi saada sekä Peterin että kannunkin!

Tyttökirjoistaan tunnettu L. M. Montgomery kirjoitti myös kaksi aikuisten romaania, romanttisen Sinisen linnan ja särmikkäämmän sukukomedian Perinnönjakajat, joka ilmestyi alunperin 1931 ja joka on nyt ensi kertaa suomennettu. Romaani sijoittuu pienelle merenrantapaikkakunnalle Prinssi Edwardin saarella, lähelle Sumersiden kaupunkia. Kirjassa seurataan yhden suvun jäsenten edesottamuksia vuoden aikana; vuoden, jonka kuluessa erään kaikkien himoitseman esineen omistajan on määrä selvitä. 

Romaanin alkuasetelma on herkullinen: Darkit ja Penhallow't, kaksi toisiinsa kietoutunutta sukua, ovat kokoontuneet Becky-tädin kuolinvuoteen äärelle kuulemaan, kuka heistä saisi tädin jälkeen omakseen vanhan ja (tunne)arvokkaan perintökannun. Lähes kaikki inhoavat Becky-tätiä, eikä ihme, sillä tädillä on terävä katse ja vielä terävämpi kieli (montgomerylaiseen tapaan tässä äreässä vanhassa naisessa on kuitenkin myös salattua lämpöä). Asetelma tuo mieleen Agatha Christien suljetun piirin dekkarit, kun henkilöistä paljastetaan heidän salaisia tunteitaan: intohimoa, vihaa, katumusta, katkeruutta ja ahneutta. Christien romaaneista muistuttaa myös se, että henkilöt ovat karikatyyrimaisia ja heidän tunteensa melko yksioikoisia. Kuitenkin heihin kiintyy kuten ainakin Montgomeryn luomiin hahmoihin, iloitsee ja pelkää heidän kanssaan, nauraa heille ja samalla itselleen.

Nautin Perinnönjakajien lukemisesta enemmän kuin muutamista viime vuosina suomennetuista Montgomeryn tuntemattomammista tyttöromaaneista (esim. Marigoldin lumottu maailma) tai myöhäistuotannon sieluttomista Anna-kirjoista (Anna opettajana ja Annan perhe), mutta ei Montgomery tässä kirjassa ihan parhaimmillaan ole, kuten takakansi hehkuttaa. Kyllä ensimmäiset Anna-kirjat ja Runotyttö-trilogia kokonaisuudessaan ovat Montgomeryn kestävimmät teokset, sillä niiden henkilökuvauksessa on syvyyttä ja kerronta jonkinasteisesta episodimaisuudestaan huolimatta ehyttä. Perinnönjakajat viihdyttää, mutta luonnekuvaus on enemmän nokkelaa kuin syvällistä ja tarinoissa toistuvat Montgomeryn kirjoista tutut kliseet: vuosia jatkuneet (usein avioparin väliset) itsepäiset riidat, orvot jotka kaipaavat äitihahmoa ja vanhatpiiat jotka kaipaavat kasvattilasta, piintyneet vanhatpojat ja tyrannimaiset vanhemmat, jotka eivät päästä lapsiaan itsenäistymään. Montgomerynsa lukenut arvaa heti kättelyssä, miten useimmat kuviot tulevat päättymään, mutta se ei toki vie lukemisen nautintoa. Kirjan vahvuus on hersyvässä huumorissa ja säkenöivässä dialogissa.

Sisko Ylimartimon suomennos on sujuva ja vivahteikas, mutta ei virheetön. Paikoin jokin lause on niin kömpelö tai asiayhteyteen sopimaton, että on pakko käydä kurkkaamassa alkuteosta Project Gutenbergista. Esimerkiksi käännöksen sivulla 53 sanotaan (lyhennys ja kursiivi minun) "Peter [-- --] oli syntynyt lumimyrskyssä ja aiheuttanut hommassa melkein kolmen ihmisen kuoleman - alkajaisiksi äitinsä, isänsä ja tohtorin, jotka olivat lumen saartamina ja kaikkea muuta kuin jäätyneet kuoliaiksi sinä myrsky-yönä:" Alkuteoksessa sanotaan "all but frozen", mikä tarkoittaa melkein jäätyneet. Yleisvaikutelma on kuitenkin onnistunut, ja toivoisin Ylimartimon jatkavan työtään Montgomeryn parissa suomentamalla nuortenromaanin Jane of Lantern Hill, josta ei ole tarjolla laadukasta suomennosta.

Kaiken kaikkiaan Perinnönjakajat lunastivat sille asettamani odotukset, sillä sitä lukiessa tuli tunne, kuin olisi palannut kotiin. Tutunomaisten juonikiemuroiden ja henkilötyyppien lisäksi kirjasta löytyy Montgomerylle tunnusomaisia luontokuvauksia, hetken tunnelmointia, romantiikkaa ja lämpöä. Tätä kirjaa voi hyvillä mielin suositella, ei vain Montgomery-nostaligikoille, vaan kaikille hyvän romaanin ystäville. 

Pidän kaikista porteista, Roger sanoi arvoituksellisesti. "Portti on viekoitteleva - lupaus. Sen takana saattaa olla jotakin ihmeellistä, jonka luo se päästää. Portti on mysteeri - symboli. Gay, mitä me, sinä ja minä, löytäisimme, jos me avaisimme portin ja menisimme siitä? 

"Pienen ja vihreän, iltaruskon valaiseman notkelman, jossa kasvaa valkoisia orvokkeja", nauroi Gay. "Mutta me emme mene portista, Roger - ruohikossa on kastetta ja uudet avokkaani olisivat pilalla."

Salla on lukenut kirjan alkukielellä ja blogannut siitä ja vuonna 2006. 

L. M. Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny

L. M. Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny
Kilmeny of the Orchard. 
Suomennos ja jälkisanat Sisko Ylimartimo.
Minerva 2012. 191 sivua.

Melodia oli pakeneva ja lumoava ja kummallisesti se sopi aikaan ja paikkaan: siinä oli metsätuulen huokailua, ruohikon aavemaista kuiskailua kasteen laskeutuessa, valkonarsissien valkoisia ajatuksia, omenankukkien riemua; hedelmätarhan menneinä päivinään kokeman vanhan naurun ja laulun ja kyynelten ja ilon ja huokausten sielu; ja tämän ohella melodiassa oli säälittävä, valittava avunhuuto ikään kuin vangittu olisi kaivannut vapautta ja mahdollisuutta ilmaista itseään. 


Aluksi Eric kuunteli kuin lumottuna, ääneti ja liikahtamatta, ihmettelyyn vajonneena. Sitten hyvin luonnollinen uteliaisuus voitti hänet. Kuka kumma osaisi Lindsayssa soittaa viulua tuolla tavoin? Ja kuka kumma soittaisi siten täällä, kaikista maailman paikoista juuri tässä autiossa vanhassa hedelmätarhassa?


Olen viettänyt nostalgisia hetkiä luonnonkauniilla Prinssi Edwardin saarella, jossa ikisuosikkini L. M. Montgomeryn sankarittaret Anna, Emilia, Sara ja Jane ystävineen ovat nauttineet suolaisista merituulista, punaisista maanteistä ja Saaren tunnelmasta. Tuore Montgomery-suomennos Hedelmätarhan Kilmeny, joka julkaistiin alkukielellä jo yli sata vuotta sitten, sijoittuu tuttuihin maisemiin, mutta on romanttisena ja melodramaattisena kertomuksena kovin erilainen teos kuin vaikkapa huumorin ja lempeän terävän ihmiskuvauksen sävyttämät Anna-kirjat. Kilmenyssa on silti paljon tuttua Montgomeryn lukijalle: esimerkiksi Anna- ja Runotyttö-kirjojen sivuhenkilöiden tarinoissa ja episodeissa on samaa kohtalonomaisuutta, itsepäisiä ja omintakeisia persoonallisuuksia ja kaikessa dramaattisuudessaan hieman koomisia juonenkäänteitä.

Hedelmätarhan Kilmenyn sankari, 24-vuotias Eric Marshall on taattuun viihderomaanityyliin jokseenkin täydellinen: "Hän ei ollut pelkästään älykäs ja hyvännäköinen vaan hänellä oli määrittelemätöntä viehätysvoimaa, joka ei riipu lainkaan fyysisestä komeudesta tai henkisistä kyvyistä". Rikkaan liikemiehen juuri gollegesta valmistunut poika matkustaa Prinssi Edwardin saarelle toimiakseen ystävänsä sijaisena Lindsay-nimisen paikkakunnan kyläkoulussa, ja kohtaa vanhassa hedelmätarhassa (mikä voisi olla montgomerylaisempi miljöö!) tarinan sankarittaren, jonka kauneus saisi Lumikinkin piirteet himmenemään:

Tytön kasvot olivat soikeat, kameemaiset ja ne ilmaisivat ehdotonta, viatonta puhtautta, samanlaista kuin enkeleillä ja madonnilla vanhoissa maalauksissa, puhtautta, jota maallinen ei tahrannut. Hän oli paljain päin ja hänen tuuheat, pikimustat hiuksensa olivat keskeltä jakauksella ja valuivat kahtena raskaana ja kiiltävänä palmikkona hänen olkapäilleen. Hänen silmissään oli sellaista sineä, jota Eric ei ollut nähnyt aiemmin: viileän valon sävyä, joka värittää merta hienon auringonlaskun aikaan; ne olivat yhtä loistavat kuin tähdet Lindsayn sataman ylla iltaruskon jälkeen. Onnettomuudeksi tämä Ericin hengen salpaava ilmestys on syntymästään asti ollut mykkä, vastoinkäymisten kierouttaman, varhain menetetyn äidin lievästi neurotisoima ja jäyhien, iäkkäiden sukulaisten eristyksissä kasvattama. Kaikesta tästä neito on kuitenkin selvinnyt hämmästyttävän vähin vaurioin, ja alkusäikähdyksen jälkeen hän tutustuu mielellään Ericiin ja juttelee sujuvasti mukanaan kulkevan pienen liitutaulun avulla.

Kirjan romanttiseen maailmaan oli ihana uppoutua. Nykylukija ei kuitenkaan osaa ajatella Kilmenya "psykologisena kertomuksena", jollaiseksi Montgomery sen tarkoitti, sillä nykyinen tietämys esimerkiksi kielen ja lapsen psyyken kehityksestä saa tarinan näyttäytymään naivina ja epäuskottavana. Kilmeny-suomennos on Montgomery-fanin aarre, kustantajan ja suomentajan kulttuuriteko ja viaton aikuisten satu, mutta ei mikään henkilökuvauksen taidonnäyte. Henkilöhahmot ovat ohuita ja heitä määrittelevät ennen kaikkea heidän ulkoiset ominaisuutensa ja verenperintönsä - esimerkiksi tarinan konnan luonteen katsotaan johtuvan hänen italialaisista vanhemmistaan!

Eräästä juonenkäänteestä tulee mieleen Charlotte Brönten Kotiopettajattaren romaani, ja Kilmenyn jälkisanoissa suomentaja Sisko Ylimartimo kertookin Montgomeryn ihailleen suuresti Brönten kirjailijasisaruksia ja kenties tavoitelleen kertomukseensa samanlaista kohtalonomaista tunnelmaa kuin Emily Brönten Humisevassa harjussa. Myöhemmästä kirjallisuudesta minulle tuli mieleen Maria Gripen Varjo-sarjan goottilaisen romaanin piirteitä kantavat osat ...ja metsän valkeat varjot ja Varjojen lapset, joissa myöskin kuvataan psyykkisistä syistä mykkää nuorta tyttöä ja hänen äkillistä, sokkiin perustuvaa paranemistaan.

Kieli on montgomerylaisen kaunista, etenkin luontokuvauksissa, mutta ajoittain kummallisen kömpelöä - Eric esimerkiksi sanoo jonkin asian olevan "älyttömän järjetöntä". Ylimartimo on onnistunut suomennostyössään erinomaisesti, kuten hänen aiempien Montgomery-suomennostensa (mm. Pat- ja Sara-kirjat) perusteella saattoi odottaakin.

Hedelmätarhan Kilmenyn tarina julkaistiin alunperin jatkokertomuksena Housekeeper-perhelehdessä vuosina 1908-9 nimellä Una of the Garden. Kustantajan toivomuksesta kaksi menestynyttä nuortenromaania vastustamattomasta Vihervaaran Annasta julkaissut kirjailija laajensi ja muokkasi kertomuksesta lyhyen romaanin, joka julkaistiin 1910.

Kirja on luettu osana Tuntemattomat tyttökirjat -haastetta. (Vaikka kirja on saanut aikuisten kirjastoluokituksen, se sopii aikuisten Montgomery-fanien lisäksi erinomaisesti myös tyttökirjojen parissa viihtyville nuorille.) Alkukielisestä teoksesta on kirjoittanut Salla.