Bo Carpelan: Yötä vasten

Bo Carpelan: Yötä vasten
Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Mot natten suomentanut Caj Westerberg.
Kansi: Timo Numminen
Otava 2013, 57 sivua.

Koin Yötä vasten -kokoelman sisarteoksena Bo Carpelanin kaksi vuotta sitten julkaistulle postuumille romaanille Lehtiä syksyn arkistosta. Molemmissa ollaan lähdön ja syksyn tunnelmissa. Lehtien lukemisesta on jo pari vuotta eikä minulla ole kirjaa nyt tässä, että voisin sitä selailla, mutta postuumi kokoelma tuntuu päättyvänkin varsin samankaltaisiin kuviin ja tunnelmiin kuin postuumi romaani: metsä sulkee sisäänsä, hämärä laskeutuu.

Yötä vasten kokoelmassa on kuitenkin, tummasta nimestään huolimatta, paljon valoa, kesäisiä kuvia, pioneja ja aurinkoa. Runojen puhuja tuntuu katsovan, paitsi muistellen taaksepäin, lapsuuden huolettomiin päiviin, myös uteliaana eteenpäin.

Runon Pihapioni alkua.

Katkelma runosta Aro.

Yötä vasten -kokoelmassa on sekä lyhyitä, pienen hetken, muiston tai vaikutelman kiteyttäviä runoja että pidempiä, kertovampia runoja, jotka tuovat mieleen Lehtien Tomas Skarfeltin muistiinpanot. Runot kuvaavat tunteita, joita lähdön hetki herättää: pelkoa, uteliaisuutta, vähän haikeuttakin. Kuvissa toistuvat lehdet, kukat ja puut, erityisesti tammet. Ja aurinko, joka kuin kultaa kaikki kokoelman sivut ja pilkistää pimeimmänkin lehvistön uumeniin.

Ihana kokoelma, tämäkin.

Bo Carpelan: Kulkeva varjo

Bo Carpelan: Kulkeva varjo. Kertomus pikkukaupungista.
Alkuteos Vandrande skugga, 1977.
Suom. Kyllikki Villa
Ilmestynyt ensi kerran suomeksi 1978.
Otava 2011. 222 sivua.

Häntä vaivaa levottomuus jota hän ei pysty selittämään. Onko se kuvittelua? Onko ilmassa jotain, pitkään padottu rajuilma, nouseeko syvyyksistä salattuja kaasuja puhjeten tympeinä kuplina näennäisen tyynelle pinnalle? Taiat, enteet, taikausko, kummitusjutut, paholaisen seuralaiset; tästä kaikesta hän on kuullut juttuja kymmenet kerrat, ne lentävät kuin rikkaruohon siemenet, kukoistavat kaikkialla, pureutuvat salaisiin sopukoihin, myös samettisohviin. Niitä tihkuu kuin kosteutta vanhoista lautaseinistä kuun noustua ja varjojen terävöidyttyä Uudenlahden kujilla. Ne puhkeavat kuin tahrat kätkeviin tapetteihin, turmelevat kuviot. 


Bo Carpelanin kirjoittama dekkari kuulostaa ensi alkuun yllättävältä, vaikka alkuvuonna edesmenneen kirjailijan laajaan tuotantoon kuuluikin niin runoja, romaaneja kuin lastenkirjojakin. Vielä yllättyneempi olin, kun tartuin kirjaan ja huomasin sen sijoittuvan 1800-luvun lopun pieneen merenrantakylään, Uusilahteen. Jostain syystä olin kuvitellut, että Carpelanin dekkari sijoittuisi ilman muuta Helsinkiin, ehkä 1950-luvulle ja akateemisiin ympyröihin.

Nuori nainen, irtolainen Anna, löydetään huoneestaan surmattuna. Poliisimestari Werner Frid alkaa tutkia murhaa, ja hänelle selviää, että paitsi monet kylän mahtimiehet, myös hänen oma poikansa Per ovat vierailleet Annan luona. Useimmilla Uusilahden asukkailla on jotain salattavaa, ja monet ovat onnettomia: konsuli Redingin nuori vaimo inhoaa miestään ja löytää lohdun kuvataitelija Frans Almgrenin luota; Cecialian lapset Louise ja Eugén vihaavat ja pelkäävät isäpuoltaan ja Eugén kamppailee yksin epilepsiaa ja ulkopuolisuuden tunteita vastaan. Porvaristo elää kuitenkin aineellisessa yltäkylläisyydessä, kun taas Vuoren työläiset kärsivät nälkää ja pelkäävät kaikkialla viliseviä rottia.

Murhatutkintaa johtava Werner on yhteiskunnallisesti tiedostava, rikkaiden ja köyhien välistä kuilua ja kaksinaismoralismia kritisoiva poliisi. Hän ei näe maailmaa mustavalkoisena, vaan harmaan eri sävyissä. Tutkinnan edetessä Werner joutuu punnitsemaan suhdettaan niin poikaansa, moniin naapureihinsa kuin itseensä ja arvoihinsa. Taustajännitteenä on Suomen historiallinen tilanne - tsaarin vallan alla eläminen ei miellytä kaikkia, mutta vastarinta pitää tukahduttaa pinnan alle.

Kukin kirjan keskeisistä henkilöistä on vuorollaan kerronnan keskiössä, sillä kirjan luvut on nimetty henkilöiden mukaan ja lukija pääsee tällöin kurkistamaan henkilön ajatuksiin ja tunteisiin. Moni henkilö näkee myös häivähdyksen kulkevasta varjosta: pimeään jäävät kasvot ikkunan takana, äkkiä pakoon juoksevan hahmon. Eri henkilöihin ja tapahtumapaikkoihin keskittyvä kerronta tekee tarinasta hieman episodimaisen ja teatterimaisen: tuntuu, että tämä kirja olisi helppo sovittaa näyttämölle tai elokuvaksi. (Ehkä on aikanaan sovitettukin?)

Kulkevan varjon kieli on aitoa carpelania: kirjailija ei ole siirtynyt viihde- tai dekkarivaihteelle ja kirjoittanut arkisemmin tai yksinkertaisemmin, vaan teksti on runollista ja kaunista, paikoin rujoistakin kohtauksista huolimatta. Ihan Carpelanin runojen tai esimerkiksi Lehtiä syksyn arkistosta -romaanin veroinen lukukokemus tämä murhamysteeri ei tietenkään ollut, mutta suosittelen tätä lämpimästi niin Carpelanin kuin dekkarienkin ystäville.

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta. Tomas Skarfeltin muistiinpanoja.
Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Blad ur höstens arkiv suomentanut Caj Westerberg.
Otava 2011. 206 sivua.

Olin kuvitellut jotain suurempaa kuin se, minkä pystyin elämälle antamaan. Jotain suurempaa kuin se, minkä elämä minulle antoi. Torjuttu ajatus, että jotain tärkeää jäi tekemättä, että jokin uneksittu, joka oli käden ulottuvilla, hälveni kuin aamu-usva. Vuodet toimistossa muuttuivat nopeasti omituisen epätodellisiksi. Ellei lukemisen ja kirjoittamisen mahdollisuutta olisi ollut, olisin kutistunut, rypistynyt kuin paperi tottumuksen kourassa. 

Bo Carpelanin (1926-2011) postuumisti julkaistu proosateos Lehtiä syksyn arkistosta tekee lukijan vuoroin rauhalliseksi, vuoroin levottomaksi. Kertojan, eläkkeellä olevan tilastotieteilijän Tomas Skarfeltin ääni on viisas ja lämmin, hänen silmänsä ja korvansa ovat avoimet kauneudelle maisemassa, kielessä, musiikissa ja ihmisessä. Mutta kuoleman ja unohduksen pelko on läsnä. Syksyn lehtien arkisto alkaa syyskuussa ja päättyy marraskuun pimeään, kertojan äidin kuolemaan. Ikääntyvän miehen rauhaa häiritsee kafkalainen Odradek, sen poissaolevuus, sen syyslehtinauru, sen pilkallinen ja myrkyllinen arki, käsittämättömyyden lankarulla, joka muodottomana, mielettömänä, kuolemattomana, pienenä kuin lapsi heittää varjonsa pelkoni ylle, koditon, enimmäkseen mykkä. 


Lehtiä syksyn arkistosta vertautuu mielessäni voimakkaasti Carpelanin romaaniin Alkutuuli (Urwind 1993), joka on fiktiivisen Daniel Urwindin "fragmentaarinen omaelämäkerta". Antikvariaatinpitäjä Daniel Urwind on yhtä kotonaan kirjojen maailmassa kuin Tomas Skarfelt, joka on yhtä onnellinen sitaatin löytämisestä kuin rauhallisesta päivästä, jossa on riittävästi ajattomuutta filosofian harrastamiseksi. Kuten monissa Carpelanin runoissakin, myös romaaneissa liikutaan muistojen maisemissa ja lapsuuden huoneissa, nähdään välähdyksiä jostakin sanomattomasta. Carpelanin romaaneissa ei ole varsinaista juonta, ne ovat  kielen rytmiä, virtaa ajassa ja tilassa.

Lehtiä syksyn arkistosta on hidas kirja, jonka jokaista sanaa haluaa maistella, jokaisen lauseen haluaisi kirjoittaa muistiin. Mutta ei niin voi eikä tarvitse tehdä, sanat ovat tässä, harmaiden kansien välissä. Kirjoittaja on poissa, mutta ei unohduksissa. Kun joku avaa syksyn arkiston, sanat ryhtyvät elämään, leijumaan tuuleen.

Päiväkirjani viimeisen muistiinpanon myötä kirja ei kuole. [-- --] Ja muistikirja torkkuu, on nukkuvinaan, mutta innokas käsi herättää sen, ja se puhkeaa kukkaan, avaa terälehtensä, hengittää kuin tuulenhenkäys, joka hakeutuu ulos avoimesta ikkunasta ja josta tulee osa kaikkea ulkoista ilmaa, koko taivaankaarta.




Carpelanin kirjasta ovat blogiinsa kirjoitaneet myös Ilse ja Joana.