Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti

Kannessa ystävän ja kirjailijakollegan Henrik Tikan piirros Claes Anderssonista.

Omien unieni kanssa ei seurustele suinkaan sisäinen romantikkoni. Vaan realisti, se joka todella haluaa tietää ja joka ei tyydy valve-elämän ja arkielämän puolusteluihin, jälkiviisauksiin, harhautuksiin ja torjuntoihin. 


Saran P.S. Rakastan kirjoja -blogissa keskustellaan elämäkerroista ja elämäkerrallisesta fiktiosta. Keskustelussa Anni.m mainitsi hyvänä elämäkertana Claes Anderssonin muistelmateoksen Jokainen sydämeni lyönti. Merkintojä elämästäni (Wsoy 2009, suom. Liisa Ryömä). Claes Andersson on minulle tuttu lähinnä runoistaan ja kirjoittamisen oppaastaan Luova mieli, sekä tietenkin vasemmistoliiton entisenä kansanedustajana ja kulttuuriministerinä. Ja jazz-muusikonna ja psykiatrinakin hän on kunnostautunut... Andersson on ehtinyt ja taitanut paljon, mutta muistelmat ei ole silti mikään järkäle, vaan nimensä mukaisesti merkintöjä, muistin fragmentteja, jotka eivät etene kronologisessa järjestyksessä vaikka alkavatkin lapsuusmuistoilla ja päättyvät kuvaan muka torkkuvasta isoisästä.

Andersson ei säästele itseään kuvatessaan nuoruuden toilailujaan ja jopa hoitovirheitään aloittelevana lääkärinä. Myöskään yksityiselämässään kirjailija ei katso selvinneensä puhtain paperein (kukapa selviäisikään?). Anderssonin muistellessa avioeroaan hän mainitsee, että hänen ensimmäinen vaimonsa kirjailijanura lähti käyntiin vasta eron jälkeen, vaikka Andersson ei ainakaan tietoisesti tämän kirjallisia pyrkimyksiä tukahduttanut. Tuula-Liina Varis on kertonut muun muassa Kirjailijan työmaat -teoksen artikkelissaan, kuinka hän pystyi kirjottamaan vasta erottuaan Pentti Saarikoskesta. Onko ylipäätään sellaisia kirjailijapariskuntia, joissa vaimo olisi julkaissut ennen miestään tai nauttisi suurempaa arvotusta kirjailijana? Nuoremman polven kirjailijoissa varmaan onkin, mutta aiempina vuosina naiset ovat tainneet usein haudata kirjallisen kunnianhimonsa vuosiksi perheestä huolehtimisen ja miehen tukemisen vuoksi.

Monet Anderssonin kokemukset ovat niin rankkoja, että hänen muistelmistaan olisi saattanut tulla hyvinkin synkkä kirja - mutta runoilijan ilkikurinen tyyli ja pilke silmäkulmassa tekevät Jokaisesta sydämeni lyönnistä hauskan kirjan, joka toisaalta pysäyttää myös miettimään elämän haurasta lankaa ja sitä veteen piirrettyä viivaa, joka erottaa suljetun osaston potilaat sen henkilökunnasta.

Andersson kertoo muun muassa peliriippuvuudestaan ja ajoittaisesta kyvyttömyydestään, ammatistaan huolimatta, nähdä ja tunnistaa lähimmäisensä masennus. Tämän kaltaista rehellisyyttä toivoisi kaikilta muistelmien kirjoittajalta, mutta on toisaalta ymmärrettävää, että harva siihen pystyy. Menestynytkään ihminen ei kuitenkaan ole saavutustensa summa, vaan myös virheidensä ja haavojensa merkitsemä ihminen.

Ainoa pettymys kirjassa oli se, että Andersson puhuu siinä hyvin vähän kirjailijantyöstään - rakastan ennen muuta kirjailijoiden muistelmia ja elämäkertoja, joissa puhutaan romaanin idean löytymisestä, kirjailijan arjesta, flow'sta ja valkoisen paperin kammosta. Muistelmien Andersson on kuitenkin ennen kaikkea lääkäri ja psykiatri; potilaat ja lääkärin työn haasteellisuus kulkevat punaisena lankana läpi teoksen, vaikka siinä sivutaan niin politiikkaa kuin jalkapalloakin. Anderssonilla on kuitenkin kyky kirjoittaa kiinnostavasti sellaisistakin aiheista, jotka eivät minua muuten innostaisi. Jokainen sana on elävä ja lämmin.


Käykää lukemassa myös Inan hersyvän hauska arvio tästä kirjasta, joka sopii niille "jotka ovat 35 ja luulevat olevansa jotain" ;), sekä Kirjapedon mietteet.