David Nicholls: Sinä päivänä
One Day, suom. Sauli Sintikko.
Otava 2011. 505 sivua.
"Ei mistään erikoisesta syystä", Dex sanoi. "Haluan vain todella, todellakin antaa sinulle tippiä." Emma tunsi, kuinka taas uusi pala mureni hänen sielustaan.
Parikymppiset Emma ja Dexter valvovat yhdessä kauniin kesäyön valmistujaispäivänsä jälkeen. Emma on ihaillut komeaa Dexteriä kaukaa ja pitänyt tätä saavuttamattomana, ja vaikka Dexterkin tuntee pientä ihastusta Emmaa kohtaan, varsinaista suhdetta heidän välilleen ei tuolloin synny. Sen sijaan alkaa ystävyys, joka kestää vuodesta toiseen, ajoittaisista riidoista, kummankin seurustelusuhteista ja erilaisista elämänpoluista huolimatta.
Kirjan asetelma on klassinen, etten sanoisi kliseinen: rikas hulttiopoika ja köyhä älykkötyttö kohtaavat ja leikkivät kissaa ja hiirtä, vuoroin lähentyvät, vuoroin etääntyvät toisistaan. Varsinaista juonta ei ole, vaan kirjassa kuvataan kahden päähenkilön ajelehtimista, huumeiden käyttöä, biletystä ja urahaaveita. Henkilöhahmot eivät juuri kehity vaan pysyvät jokseenkin samanlaisina. Romaanin juju käy ilmi jo nimestä: Emman ja Dexterin elämää kuvataan "sinä päivänä", heinäkuun viidentenätoista, kahdenkymmenen vuoden ajan. Osan "vuosipäivistä" Emma ja Dexter viettävät yhdessä, toisinaan he kirjoittavat toisilleen kirjeitä, soittelevat puhelimella tai vain ajattelevat toisiaan. Pidin tästä ratkaisusta: keskittyminen vain yhteen päivään jätti tarinaan kutkuttavia aukkoja.
Kuvittelin kirjan jotenkin haikeansuloiseksi, mutta tyylilaji olikin rappioromanttinen, tai oikeastaan vain rappio-. Taidan olla liian romantikko nauttiakseni Sinä päivänä -romaanista. Tai liian tosikko. Tai liian Emma? Emmasta kertovat jaksot vielä menettelivät, mutta Dexter-jaksot olivat aina kertakaikkisia mahalaskuja. Luultavasti kaikki romaanin lukijat, olivat he sitten naisia tai miehiä, samastuvat lukiessaan Emmaan. Dexterin kaltaiset eivät lue kirjoja, vaikka Emma optimistisesti määrääkin Dexterin lukemaan milloin Forsterin Taloa jalavan varjossa tai Nabokovin Lolitaa.
Tarinassa on "jännittäviä" kohtauksia, joissa esimerkiksi Dexter soittaa Emmalle juuri kun tämä on poistunut asunnostaan rappukäytävään (tämä siis ennen kännykkäaikaa). Toisenlaisessa tarinassa tällaiset "läheltä piti" tilanteet saattaisivat kirvellä herkän lukijan sydäntä, mutta kun kyse on vain Dexterin kännipuhelusta, lukija on vain helpottunut ja toivoo, että Emma pyyhkisi vastaajaviestit pois niitä kuuntelematta.
Masentavinta ja ärsyttävintä kirjassa olikin, että Dexter on niin kertakaikkisen typerä ja itsekeskeinen, vuodesta toiseen, sinä päivänä ja oletettavasti kaikkina muinakin päivinä. Toivoin koko ajan, että Emma pääsisi Dexteristä lopullisesti irti ja löytäisi mukavan, fiksun miehen (jonkun muun kuin koomikko-Ianin!) Kirjallisuudessa on kuvattu muutamia charmikkaita ja moniulotteisia hulttioita, mutta Dexter ei kuulu heihin.
Pienempiä ärsytyksenaiheita olivat jotkin kielen (käännöksen?) kömpelyydet ja muutamat huolimattomuusvirheet, esim. vuonna 1993 Emma toteaa, että "Onhan sentään jo vuosi 1995" tai puhutaan Ianista (Emman poikaystävä), kun tarkoitetaan Dexteriä, ja niin edelleen.
Vaikka en aivan kirjaan ihastunutkaan ja paikoin jopa pitkästyin sen parissa (tiivistämisen varaa olisi ollut), oli tarinassa oma viehätyksensä, joka perustui pääosin huumoriin ja sanaleikkeihin. Jos henkilöt olisivat olleet sellaisia, joiden olisin toivonut päätyvän yhteen, tarinassa olisi ollut myös vanhanaikaista, romanttista jännitystä. Kenties Nicholls pyrkii ironisoimaan romanttisen viihteen konventioita, mutta minulta ironia meni ohi. Ehkä pitäisin tästä enemmän elokuvana?
Todella moni on kuitenkin pitänyt kirjasta paljon, eivät toki kaikki - kurkkaa, mitä esimerkiksi Katri, Ilse, Margit, Katja, Noora ja anniM kirjoittivat tästä. Sinä päivänä menestyi myös kirjabloggajien äänestyksessä vuoden 2011 parhaasta käännöskirjasta.
