maanantai 31. joulukuuta 2018

Jane Austen: Viisasteleva sydän



Jane Austen: Viisasteleva sydän
Persuasion, suomentanut Kristiina Kivivuori.
Wsoy 1996 (toinen painos), 154 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 9h 27min.

Heidän kulkiessaan Union Streetiä pitkin Anne kuuli takaapäin lähestyviä nopeita askelia, joiden äänessä oli jotakin tuttua, ja ehti siten tuokion ajan valmistautua kapteeni Wentworthin kohtaamiseen. Tämä saavutti heidät; mutta ikään kuin epäröiden, liittyisikö seuraan vai menisikö ohi, hän vain katsoi päin eikä virkkanut mitään. Anne pakottautui vastaamaan tuohon katseeseen, eikä vastaus ollut torjuva. Posket, äsken vielä kalpeat, hehkuivat nyt punaa, ja epäröivät liikkeet muuttuivat varmoiksi. 

Olen rakastanut Jane Austenin romaaneja 12-vuotiaasta, eikä niiden lumo ole vuosien kuluessa haihtunut. Olin siitä onnekas, että Jane Austen -buumi elokuvineen ja tv-sarjoineen alkoi ollessani romanttisille tarinoille ja pukudraamoille otollisessa varhaisteini-iässä, jolloin muutenkin luin paljon ja jolloin oli itsestäänselvästi aikaa ja keskittymiskykyä paksuille romaaneille vanhentuneina käännöksinä, vain uusien filmatisointien kuvittamilla kansipapereilla freesattuina. Vähän myöhemmin luin teokset alkukielellä, vaaleankeltaisina Penguin popular classics -pokkareina, joiden selkämykset menivät lukemisesta ruttuun. Muistan lukeneeni nuo englanninkieliset uudelleen läpi ainakin esikoiseni vauva-aikana, imetyshetkien ilona, ja Ylpeyden ja ennakkoluulon uuden upean käännöksen (Kersti Juvan kynästä) muutama vuosi sitten. Vuosien myötä Austenin romaanit ovat avautuneet uusilla tavoilla, mutta niiden lumo on säilynyt.

Austenin viimeiseksi teokseksi jäänyt, postuumisti vuonna 1818 (eli tasan kaksisataa vuotta sitten!) julkaistu Persuasion, ei ole yhtä suosittu kuin edellä mainittu Elizabethin ja Darcyn tarina, Järki ja tunteet tai Emma, mutta minua tämä haikeansuloinen tarina on aina koskettanut jotenkin erityisellä tavalla. Toinen vähän vähemmälle huomiolle jäänyt suosikkini kirjailijan tuotannosta on Kasvattitytön tarina (Mansfield Park). Persuasionin suomennos on hassusti nimetty Viisastelevaksi sydämeksi, ja romaani alkaa niin tylsästi kuvauksella sir Walter Elliotin baronettikalenterin selailusta, että ei ihan heti arvaisi, millainen kaunis rakkaus- ja kehityskertomus siitä sukeutuu.

Usein Austenia lukiessani mietin, miten hän on onnistunut luomaan niin pitkiä ja koherentteja teoksia ajalla ennen tekstinkäsittelyä, kirjoittajakoulutuksista tai nykypäivän kustannustoimittajista puhumattakaan. Romaaneissa on aina draaman kaari, toisissa selkeämmin ja toisissa kenties vähän mutkittelevammin. Viisasteleva sydän etenee jouhevasti, ja alussa mainitun aateliskalenterinkin sivuille palataan lopuksi! Ei tarvitse ihmetellä sitä, että Austenin kaltaisen sanataiturin kieli ei vanhene, mutta myös Kristiina Kivivuoren suomennos vuodelta 1951 on hämmästyttävän toimiva; ei ehkä kaikilta osin tarkka, mutta soljuva ja kotoinen kaikessa tuttuudessaan. Erja Mannon lukijaääni on kuin luotu tällaiseen verkkaiseen ja lämminhenkiseen tarinaan. Tällä kertaa siis nautin Viisastelevasta sydämestä äänikirjana BookBeatin kautta.

Hauskasti satuin kuuntelemaan samoihin aikoihin äänikirjana myös Nuval Noah Hararin tietokirjaa Ihmisen lyhyt historia. Maalaispastorin tyttären 1800-luvun alussa ilmestyneillä englantilaisia seurapiirejä kuvaavilla romaaneilla ja pari vuosisataa myöhemmin syntyneen israelilaisen historioitsijan ihmislajin kehitystä kuvaavalla tietokirjalla ei äkkiseltään ajattelisi olevan kovin paljon yhteistä. Harari kuitenkin pitää juoruilua keskeisenä osana homo sapiens -lajin kehitystä ja maailmanvalloitusta, ja mitäpä muuta Austenin romaanit kuvaisivat enemmän kuin juoruilua! Juoruilu on Hararin mukaan olennainen osa ihmisyyttä: sen avulla saamme tietoa esimerkiksi siitä, onko puheena oleva ihminen luotettava ja siten sopiva esimerkiksi kumppaniksi tai liittolaiseksi. Tämän saman opimme myös Austenia lukemalla: hänen sankarittarensa saavat jatkuvasti tietoa sulhasehdokkaiden ja muiden yhteisön jäsenten luonteesta ja asemasta keskusteluista ja kirjeistä eli juoruista.


Juorujen lisäksi keskeistä toisen luonteen, tunteiden ja aikomusten tulkitsemisessa on tämän ilmeiden, eleiden äänenpainojen havainnointi. Viisasteleva sydän on melko pitkälti selostusta päähenkilön, Anne Elliotin mielenliikkeistä sen jälkeen, kun hänen pettynyt ja loukkaantunut nuoruudenkihlattunsa on saapunut vuosien jälkeen paikkakunnalle. Anne kiinnittää huomiota tunteidensa kohteen jokaiseen silmäykseen ja äänensävyyn ja päättelee niistä tämän tunteita ja ajatuksia, välillä tuskaisen realistisesti. Kuunneltuani kirjan loppuun kaivoin hyllystä muutama vuosi sitten lukemani tietokirjan Jane Austen, aikalaisemme (Avain 2014) ja kurkkasin, mitä kirjallisuudentutkija Heta Pyrhönen sanoikaan Viisastelevasta sydämestä. Yhtenä tälle romaanille ominaisena piirteenä Pyrhönen nostaa esiin juuri katseiden ja eleiden merkityksen Anne Elliotin ja kapteeni Frederick Wentworthin elpyvässä rakkaustarinassa. Pyrhönen kiinnittää huomiota myös siihen, miten sankaritar kokee mielenkuohunsa paitsi sielussaan, myös ruumiissaan.

Kenties juuri näistä katseiden ja niiden aikaansaamien sydämentykytysten vuoksi tätä romaania lukee sydän pamppaillen, vaikka tarina on tuttu ja ensikertalainenkin ymmärtää heti varhaisilta sivuilta, miten tulee käymään. Tässä tarinassa ei syöksytä viime hetkellä rakastetun perään julistamaan tunteita suureen ääneen ennen kuin tämä matkaa merien taa, vaan kaikki tapahtuu aikakauden etikettiin sopivalla säädyllisellä tavalla jännitteen siitä lainkaan kärsimättä. Annen ja Frederickin päästyä perille toistensa tunteista lukija jaksaa kärsivällisesti kuunnella heidän kertojan selityksiä siitä, miten kumpikin oli kokenut aiemmat tilanteet ja tapahtumat, niin kauniisti se tehdään.