Nathalie katsoi miestä, joka ei enää ollut tuntematon ja jonka anonymiteettihiukkaset katosivat vähitellen hänen silmiensä edessä. Hän yritti muistaa, mihin oli ollut matkalla heidän tavatessaan. Hänellä oli vain epämääräinen muistikuva. Eikä hän ollut niitä, jotka kuljeskelevat ilman päämäärää. Eikö hän halunnutkin kävellä juuri lukemansa Cortázarin romaanin jäljillä? Kirjallisuus oli nyt läsnä heidän välillään. -- -- Sellaiseen Nathalie oli matkalla: romaaniin.
Juuri tällaista lukuromaania olen kaivannut. David Foenkinos'in Nainen, jonka nimi oli Nathalie (Gummerus 2011, alkuteos La Délicatesse 2009, suom. Pirjo Thorel) kertoo romanttisen tarinan kepeästi, mutta kuitenkin taitavasti, omaperäisin sanankääntein ja hauskoin kirjallisin viittauksin. Kirjan huumori sai minut hymyilemään, ja ojensin kirjan muutaman kerran miehellenikin (jolla ei yleensä ole aikaa eikä harrastusta lukea muuta kuin ammattikirjallisuutta tai iltasatuja lapsille) jakaakseni jonkin osuvan tai nokkelan kohdan hänen kanssaan. Kirja olisi ollut aivan liian siirappinen, ellei kertoja olisi katsellut henkilöitään hieman ironisesti ja etäännyttänyt kerrontaa kommenteilla, anekdooteilla ja sanakirjasitaateilla. Välillä kohtaus puetaan elokuvakäsikirjoituksen muotoon.
Kirja myös ärsytti, etäännytyksestä ja huumorista huolimatta. Päähenkilö on nainen, joka nostetaan jalustalle kirjan suomenkielistä nimeä myöten (alkuteoksen nimi La Délicatesse viittaa sekin Nathalieen, termi tarkoittaa muun muassa hienoutta, herkkyyttä, hentoutta ja haurautta sekä tahdikkuutta ja hienotunteisuutta). Luonnollisesti kaikki kirjan miehet rakastuvat Nathalieen ihan vain nähdessään hänen kävelevän kadulla tai työpaikan käytävällä. Ihmekös tuo, sillä onhan Nathalie paitsi kaunis ja seksikäs, myös älykäs ja syvällinen, viettäähän hän sunnuntaipäiviä lukemalla venäläisiä klassikoita juoden kannukaupalla teetä.
Nathalie on nuori nainen, joka kokee täydellisen rakkaustarinan ikimuistoisine hääjuhlineen, työpäivän katkaisevine romanttisinen lounaineen ja intohimon hetkineen. Kaikki särkyy, kun Nathalien mies Francois juoksee sunnuntailenkillään epähuomiossa auton alle. Nathalie masentuu, mutta kerronta säilyttää kepeän tyylinsä ja nuori leski itse kauneutensa ja haluttavuutensa:
Nathalie ei ollut missään vaiheessa tyystin etääntynyt aistillisuudesta. Hän ei oikeastaan koskaan lakannut olemasta naisellinen, ei edes niinä hetkinä jolloin halusi kuolla. Kyse saattoi olla jonkinlaisesta kunnioituksesta Francoista kohtaan tai sitten hän yksinkertaisesti ajatteli, että riittää kun meikkaa niin näyttää elävältä.
Nathalie-romaanissa pinnallinen on syvällistä (Francois päättää ensitreffeillä mennä Nathalien kanssa naimisiin, jos tämä tilaa kahvilassa aprikoosimehua) ja syvällinen pinnallista (lääkäri, joka joutuu kertomaan Nathalielle, että Francois todennäköisesti kuolee, ajattelee, että Tämä tragedia tuntui kuitenkin jostain selittämättömästä syystä sijoittuvan kaikkein korkeimmalle murhenäytelmien hierarkiassa. No, siis tietenkin siksi, että se tapahtuu Nathalielle!!)
Koska Nathalie ei olisi "nainen, jonka nimi oli Nathalie" jos hän toimisi jotenkin ennustettavalla tavalla, hän hylkää kaikki komeat viettelijät miehensä kuoleman jälkeen mutta suutelee spontaanisti ja mitään ajattelematta työtoveriaan ja alaistaan, ruotsalaista Markusta. Markus on tietenkin ruma ja kömpelö, ja Nathalien suudelma on parasta, mitä hänelle voi tapahtua. Vaikka Nathalie on jo unohtanut koko suudelman, Markus päättää piirittää häntä yhtä tarmokkaasti kuin sosialistisen puolueen pääsihteerin vaalin hävinnyt nainen julistautui voittajaksi vaalituloksesta huolimatta (kyllä, juuri niin tarmokkaasti).
Sentimentaalisena nuoren lesken kuvauksena Nathalie toi mieleeni kauan sitten lukemani Erich Segalin romaanin Love Story - sillä erotuksella, että edellisen ollessa humoristinen ja hieman ironinen kirja jälkimmäinen on hyvinkin totinen ja vilpitön. Toisin kuin leskeksi jäänyt Oliver Segalin kirjan jatko-osassa, Oliver's Storyssa, Nathalie todellakin löytää kestävän uuden rakkauden Markuksen kanssa. Sattuman ja pientenkin valintojen merkityksen korostaminen taas muistuttaa Lionel Shriverin hienosta Syntymäpäivän jälkeen -romaanista, ja blogiarvioiden perusteella olen saanut sellaisen mielikuvan, että myös David Nichollsin romaanissa Sinä päivänä on jotain samaa.
 |
| [Mehu] on seurallista, ei liian hyökkäävää. Antaa vaikutelman lempeästä, tasapainoisesta naisesta. |
Postauksen alkuun linkittämäni Ilsen lisäksi kirjan ovat lukeneet ainakin Mari A., Luru, anni.m., Lainatäti, Anneli ja Ina.
