sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty



Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty
Wsoy 1986, 112 sivua.

Joulukuun valo on ollut hyvin kaunista. Aurinko paistaa matalalta, suoraan silmiin. Tänään on jo kolmas adventti, kynttilänvalokin kasvaa.

Kirsi Kunnaksen runokokoelma Valoa kaikki kätketty tulvii valoa, joka kurkistaa lintujen siipiaallokosta, unen rakotulesta, aamun laulavasta hetkestä. Runojen valo voi olla taikalyhdyn hetki tai pohjoisen murtovaloa, se voi olla iltapäivissä, jotka satavat pehmeää hämärää. 

Kunnaksen tuotannosta muistaa ensimmäiseksi aina tiitiäiset ja tunteelliset siilit ja jaakko vaakko vesirotat. Runoilija on kuitenkin julkaissut myös useita aikuisten runokokoelmia. Valoa kaikki kätketty kokoelmassa keskeistä on luonto – paitsi puut, järvet ja linnut, myös ihmisluonto ja ihmisen (naisen, äidin) ruumiillisuus. Osa runoista on haikumaisen tiiviitä tunnelmapaloja, osa on pidempiä ja monipolvisempia. Kaikkia sävyttää herkkyys.

Ehkäpä puut ovat täällä puhuakseen 
ja minä
                että kuuluisi niiden ääni
maan ja taivaan ja mullan ja ilman
säteilynä 
sinä.


lauantai 10. joulukuuta 2016

Shari Lapena: Hyvä naapuri



Shari Lapena: Hyvä naapuri
The Couple Next Door, suom. Oona Nyström.
Otava 2017 (ennakkokappale), 316 sivua.

Joskus hyvä kirja voi olla huono, ja joskus huono kirja voi olla hyvä. Shari Lapenan Hyvä naapuri on kaunokirjallisilla kriteereillä arvioituna jokseenkin huono, enkä tiedä. voiko edes trillerigenressä antaa anteeksi sen monia puutteita, mutta kirja oli minulle hyvä juuri siihen hetkeen kun sen luin, marras-joulukuun vaihteessa, työkiireiden ja epävarmuuden keskellä.

Tänä syksynä on ilmestynyt todella paljon upeita kirjoja. Muutaman niistä olen lukenut, joistakin jopa blogannut, mutta monesta olen lukenut vain muutaman rivin ja siirtänyt sitten kirjan syrjään odottamaan parempaa lukuaikaa. Ja sitten Hyvä naapuri kurkisti kirjekuoresta, ja jäin koukkuun.

En olisi uskonut pystyväni noin vain lukaisemaan kirjaa, jossa pieni vauva siepataan kotoaan vanhempien ollessa naapurissa juhlimassa. Luulisi aiheen olevan liian rankka, mutta henkilöhahmot ovat niin ohuita ja juoni huitelee sellaisissa sfääreissä, että liiallisesta eläytymisestä ei ole pelkoa. Kirjaa voi suositella myös melko herkille lukijoille, sillä siinä ei juuri kuvata raakaa väkivaltaa ja pääjuoni etenee melko kiltisti.

Ymmärrän kyllä, että trillerit ovat juonivetoisia ja että tapahtumien ei ole välttämättä tarkoituskaan olla kamalan uskottavia tai henkilöiden samastuttavia. Trillerikin voi kuitenkin olla looginen, älykäs ja syvällinen, eikö niin? No, Hyvä naapuri menee häpeilemättä siitä, mistä naapureiden välinen aita on matalin. Ideana on langettaa epäilyksen varjo vuoronperään kunkin henkilön ylle ja hämätä epäluotettavilla näkökulmahenkilöillä, mutta se tehdään ajoittain varsin kömpelösti. Juonilankoja jää repsottamaan, yhdestä henkilöstä odotin enemmän ja varsinainen "loppuhuipennus" on suorastaan mauton.

Ja kuitenkin, en kyräile Hyvää naapuria yhteisten iltahetkiemme jälkeen. Muistelen hyvällä sen kepeyttä, koukuttavuutta ja pakoa arjesta. Haluaisin suorastaan löytää lisää yhtä "huonoa" luettavaa. Toisaalla vinkattiin ainakin Paula Hawkinsin trilleriä Nainen junassa (jota kesällä aloittelinkin, mutta joka jäi kesken pääasiassa siksi, että oli e-kirjalaina kirjastosta) ja Joël Dickeriä (jonka esikoisromaania olen vähän lukenut ja joka ei mielestäni ole tarpeeksi huonoa eikä koukuttavaa kirjallisuutta). Mitä sinä ehdottaisit?

Hyvä naapuri toisaalla: Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Leena Lumi, Ullan luetut kirjat, Pihin naisen elämää

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Karl Ove Knausgård: Syksy



Karl Ove Knausgård: Syksy
Om høsten, suom. Jonna Joskitt-Pöyry.
Like 2016, 217 sivua.

Sen minä olen puutarhanhoidosta kokemuksen kautta oppinut, että on aivan turha varoa tai pelätä, sillä elämä kestää kyllä, se ryöpsähtelee esiin sokeana viheriöivänä, mikä voi joskus pelottaa, koska me ihmisetkin olemme eläviä mutta elämme tavallaan kontrolloiduissa olosuhteissa ja pelkäämme siksi kaikkea sokeaa, villiä ja kaoottista, kohti aurinkoa kurkottavaa mutta useimmiten kaunista, ja se pelko on hyvin kokonaisvaltaista, kaikki aistit kattavaa, sillä multa haisee mädältä ja pimeydeltä ja kuhisee vipeltäviä kovakuoriaisia ja kouristelevia matoja, kukkien varret pursuavat mehua, teriöt tuoksua, ja ilma, kylmä ja pureva, lämmin ja kostea, täynnä auringonsäteitä tai sadepisaroita, liimautuu sisätiloihin tottuneelle iholle kuin tungetteleva kääre.

Huh. Tuskin on Taistelusta selvitty, kun Knausgård vyöryttää monipolvisia lauseita "Vuodenaika-sarjan" sivuilla. Neliosainen sarja on omaelämäkerrallisesta romaanisarjastaan tunnetun Karl Oven pitkä kirje tyttärelle, joka kirjoitusajankohtana vielä kasvoi äitinsä, kirjailija Linda Boström Knausgårdin, vatsassa.

Vuodenaikasarjassa ideana on, että isä selittää maailmaa syntymättömälle lapselleen. Knausgård käy läpi erilaisia käsitteitä, kuten hiljaisuus tai lehdet, ja antaa tajunnan virrata. Toki keski-ikäisen miehen näkökulma erilaisiin asioihin on varsin kaukana lapsen maailmasta, joten kirjan ideaa ei tarvitse ottaa ihan kirjaimellisesti. Kirjailija kirjoittaa aina laajalle yleisölle, tähyää tulevaisuuteen: "ehkä [lukija] luet näitä sanoja monta vuotta näiden kirjoittamisen jälkeen ja minä olen jo kuollut".

Eihän Syksy ihan Taisteluni-kirjojen veroinen elämys ole, mutta minä pidin. Kirjassa on aitoknausgårdimaista rujon ja kauniin vuoropuhelua ja viipyilyä ohikiitävissä hetkissä. Tänään on syksyn viimeinen päivä, ja tuntuu hyvältä viipyä kirjan tunnelmissa juuri nyt.

Syksy toisaalla: Lumiomena, Ullan luetut kirjat,






sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Ihana kirjamessulauantai

Vietin tänä(kin) vuonna kirjamessuilla vain yhden päivän, mutta sitäkin täydemmän ja virkistävämmän. Ison messuhallin hulina ei tunnu omimmalta, mutta nautin pienemmistä tilaisuuksista, joissa pystyy keskittymään siihen, mitä sanottavaa kirjailijoilla tai kirjanystävillä on.


Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis.

Aamiaisella kirjailijoiden kanssa


Bonnierin järjestämä lauantain bloggariaamiainen on jo perinne. Mikä olisikaan parempi tapa aloittaa virikkeitä täynnä oleva messupäivä kuin etsityä etäällä hälinästä sijaitsevaan kokoustilaan, nauttia aamupalaa, tavata tuttuja ja uusia blogikasvoja ja kuunnella kirjailijahaastatteluja!

Brunssilla on usein ollut jonkinlainen teema: viime vuonna saimme tavata erityisesti esikoiskirjailijoita, jonakin vuonna oli enemmän käännöskirjailijoita ja muutama vuosi sitten oli useampi nuortenkirjailija. Tänä vuonna kaikki kirjailijavieraat olivat tunnettuja ja arvostettuja konkarikirjailijoita: Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis. "Kirjailijakattaus" herätti jo ennakkoon aikamoista pöhinää bloggarien keskuudessa, sillä joukkoon mahtuu monen lempikirjailijoita. Itsekin olen kaikkien viiden tuotantoa lukenut ja tunnustan tässä nyt vienosti, että erityisesti Riitta Jalosen ja Hannu Mäkelän tuotanto on ollut jo pitkään sydäntä lähellä.

Bloggaribrunssia emännöivät Anna-Riikka Carlsson, Tuuli Leppänen ja Nora Varjama. Kirjailijoita haastateltiin ensin kutakin erikseen Tammen ja Wsoyn edustajien toimesta, ja lopuksi oli vapaampaa keskustelua kirjailijoiden ja bloggaajien välillä.

Claes Anderssonilta on tänä vuonna ilmestynyt teos Hiljaiseloa Meilahdessa, joka on jatkoa viitisen vuotta sitten ilmestyneelle Oton elämälle. Anderssonin haastattelusta minulle jäi mieleen erityisesti vastaus kysymykseen kirjallisuuden merkityksestä nykymaailmassa: "Jos ei sanalla voi vaikuttaa maailmaan, niin millä sitten?"


Myöhemmin haastateltu Anja Snellman kertoi ihailleensa Claes Anderssonia jo nuorena ja hakeutuneensa osittain kirjailija-psykiatrin jalanjäljissä lukemaan kirjallisuutta ja psykologiaa. Snellmanin tuorein teos Lähestyminen kertoo muun muassa kirjoittamisesta ja kreetalaisen kylän asukkaista.

Hannu Mäkelä puhui kirjoittamisen vaikeudesta: "Joskus on vain mentävä suon yli vaikka millä keinoin." Kaikessa vaikeudessaan ja kurinalaisuudessaankin – Mäkelä kirjoittaa  säännöllisesti aamuneljästä kahdeksaan – kirjoittaminen on palkitsevaa kirjailijalle. Vaikka palkkatyössä Otavalla oli säännölliset tulot, iso työhuone ja työsuhdeauto, oli Mäkelä kuitenkin onnellisempi jättäydyttyään vapaaksi kirjailijaksi, mistä hän kertoo muistelmiensa tuoreimmassa osassa Vapaa. (Olen blogannut Muistan-sarjan aiemmasta osasta Elämän oppivuodet ja muutkin osat olen lukenut, viimeksi Otavan ajan ihan hiljattain.)


Tuula-Liina Varikselta kysyttiin syksyllä ilmestyneen Huvila-romaanin miljöön ja henkilöiden mahdollisia innoittajia ja esikuvia. Huvilan taiteilija on kuulemma saanut hieman piirteitä Tšehovilta,  taiteilijan puolisossa Rakelissa taas on jonkin verran kirjailijaa itseään. 1930-luvusta kirjoittaminen kiehtoi kirjailijaa muun muassa siksi, että se on hänen vanhempiensa nuoruusaikaa.


Riitta Jalosen uusiseelantilaisesta kirjailijasta, Janet Framesta, kertova romaani Kirkkaus on ehtinyt tehdä vaikutuksen jo moneen lukijaan. Jalosen romaanit Todistaja Brigitin talossa ja Kuka sinut omistaa sekä yhdessä Kristiina Louhen kanssa tekemät lastenkirjat, kuten Aatos ja Sofia-kirjatovat olleet minulle tärkeitä, ja sen perusteella mitä olen Kirkkautta ehtinyt lukea, tulen rakastamaan sitäkin. Nämä Jalosen sanat painoin haastattelusta mieleeni: "Kirjoittaessa sanat eivät lähde pelosta tai vihasta, ne lähtevät toivosta. Sanojen voima pitää elossa."

Mitä kirjailijat sitten itse lukevat juuri nyt tai ovat äskettäin lukeneet? Hannu Mäkelä kertoi lukeneensa vieressään istuvan Riitta Jalosen Kirkkaus-romaanin ja kehui sitä kovasti. Riitta Jalonen puolestaan oli mainitsi Christina Wallinin runokoelman (oliko kyseessä uusin, Valon paino, vai joku aikaisempi, ei jäänyt minulle mieleen). Claes Andersson ihailee Karl Ove Knausgårdin laveaa ja koukuttavaa Taisteluni-romaanisarjaa, Anja Snellman on viime aikoina syventynyt tutkimuskohteensa Pentti Saarikosken runouteen. Tuula-Liina Varis oli vaikuttunut Joyce Carol Oatesin upeasta, mutta sekä aiheeltaan että rakenteeltaan raskaasta romaanista Sisareni, rakkaani.



Atenan esikoiskirjailijat



Kaksi Atenan esikoiskirjailijaa, joiden teoksia yhdistävät Volvo ja menneisyys: Soili Pohjalainen ja Tiina Lifländer.


Konkarikirjailijoiden parista siirryin kuuntelemaan kahta esikoiskirjailijaa, joilla tosin heilläkin oli jo pitkä tausta kirjoittajina: Tiina Lifländeria ja Soili Pohjalaista. Atenan järjestämää lämminhenkistä bloggaritilaisuutta emännöi kustannustoimittaja Kanerva Eskola-Hirvanen.

Tiina Lifländerin Kolme syytä elää -romaanin luin elokuussa ja kirjailijan jo yhdeksän vuoden ikään ehtinyttä Rooibos kirjoittaa -kirjoittamisblogia olen seurannut viitisen vuotta. Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä-romaani odottaa kännykässä e-kirjalainana, ja pitkään toimittajana ja sanataideopettajana toimineen kirjailijan Kirjasta tulee totta -blogin lisään nyt lukulistalleni.

Hauskasti molempien kirjailijoiden esikoisteoksessa sekä Volvo että menneisyys ovat tärkeitä. Ilmeisesti tyylilaji on kuitenkin erilainen: Kolme syytä elää on runollinen ja haikea romaani, kun taas lukemieni arvioiden perusteella Käyttövehkeitä koostuu muun muassa lakonisista lauseista ja mustasta huumorista.

Pohjalaisen mukaan kirjoittaminen on kuin avantoon menemistä: "kauheaa, mutta koskaan ei kaduta jälkikäteen." Lifländerin mielestä taas kirjoittaminen on ennen kaikkea kivaa. Pohjalainen tunnustautuu perfektionistiksi kirjoittamisen suhteen ja hioo jokaista blogipostaustaankin kauan ja hartaasti, Lifländer sen sijaan kirjoittaa blogiin spontaanisti ja editoimatta.

Teoksen kirjailijat: faktaa ja fiktiota menneisyydestä


Kirjailija Kari Hukkila, Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolainen sekä kirjailijat Katarina Baer ja Leena Parkkinen.


Tiina Lifländerin Kolme syytä elää sijoittuu osin 1950-luvulle, ja samalle vuosikymmenelle sijoittuvasta romaanista keskusteltiin myös Teoksen bloggaritilaisuudessa myöhemmin lauantaina. Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolainen haastatteli kolmea kirjailijaa, joiden uusimpia teoksia yhdisti hänen mukaansa historian taju.

Kari Hukkilalta on vastikään ilmestynyt teos Tuhat ja yksi, jota voisi luonnehtia esseeromaaniksi. Teoksessa keskustellaan, liikutaan eurooppalaisissa kaupungeissa ja käsitellään myös pakolaisuutta. Hukkila kertoi, miten häntä kiehtovat todellisuudet, joihin ei hakukoneilla pääse, miten kirjallisuus syntyy matkoista ja muistiinpanoista ja miten 1300-luvun teos voi puhutella – miten ylipäätään kirjallisen tradition kieli on jotain niin paljon rikkaampaa kuin nykyään keskusteluissa vallitseva talouden kieli.


Toimittajana tunnettu Katarina Baer kertoi isovanhemmistaan ja heistä kertovasta kirjastaan He olivat natseja. Baerille selvisi vasta isoäidin 1980-luvulla tapahtuneen kuoleman jälkeen, että hänen isovanhempansa olivat olleet aktiivisia kansallisosialistisia, pitäen muun muassa Mein Kampf-lukupiiriä. Baerin mukaan Saksa on yhteiskuntana käsitellyt natsimenneisyyttä, mutta perheet ovat vaienneet asiasta. Isovanhempiensa kirjeenvaihdon ja saksalaisissa arkistoissa säilyneiden asiakirjojen avulla Baer sai rakennettua kuvan siitä, millaisia tavalliset, keskiluokkaiset ihmiset natsiliikkeen piirissä olivat.

Leena Parkkisen uusin romaani Säädyllinen ainesosa tosiaan sijoittuu 1950-luvulle, ja Parkkiselta kysyttiinkin, miten hän rakensi romaaninsa ajankuvaa ja miljöötä. Parkkinen kertoo oppineensa historiallisen romaanin kirjoittamisesta paljon Kaari Utriolta ja opettavansa nykyään itse historiallisen fiktion kirjoittamista. Säädyllisen ainesosan maailmaan Parkkinen eläytyi muun muassa lukemalla gradun siitä, miltä Helsingissä haisi 1920-luvulla ja kuvittelemalla, miten kaaliruuat, harvakseltaan tapahtunut peseytyminen ja hiililämmitys vaikuttivat 1950-luvun helsinkiläismiljöössä.





Messulauantaini kului muuten blogiystäviä moikkaillessa sekä perheen kanssa messuosastoja kierrellessä. Kävin totta kai myös Boknäsin osaston Bloggaripisteellä, josta poimin mukaani Pihin naisen elämää -blogin Leilan paketoiman ihanan yllätyskirjapaketin, kiitos! Pakettikortti lupaa lukumatkaa Grönlantiin, ja luulenpa, että säästän tämän aarteen jouluun. Lunastin messuilla myös oman kappaleeni kirjabloggaajien heimon tunnusta, Kirjabloggaaja-rintanappia, kiitos Yöpöydän kirjat -blogin Niinalle asiaan liittyvistä järjestelyistä!

Kyllä se on niin, että Kirjmessut ovat vähän kuin kirjabloggaajan joulu!


Tänään sunnuntaina olen selaillut messujen kirjasaalista ja katsonut HS-tv:stä suoria messulähetyksiä, muun muassa Hesarin esikoispalkintoehdokkaiden haastattelun. Ehdolla on muun muassa Minna Rytisalon ihana Lempi, ja muista ehdokaskirjoista aion lukea ainakin Aura Nurmen, Tuomas Juntusen, Inkeri Markkulan, Aino Kiven ja Hanna Weseliuksen teokset. Onnea kaikille upeille ehdokkaille!


❤️ Kiitos ihanille blogikollegoille, teitä oli ihana nähdä, vaikka monia niin harmillisen pikaisesti! ❤️

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella





Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
Bazar 2016, 299 sivua.

Päivä on lyhyt ja valo karkaa käsistä. Sisälle huoneeseen valo ei enää kunnolla yllä. Edelfelt käskee Thérèsen seisomaan parvekkeelle. Thérèse on kuumissaan, hän ei ehdi riisua hattuaan eikä hansikkaitaan, ei juoda edes lasillista vettä vaikka häntä janottaa. Hän näkee, ettei taidemaalarilta kannata juuri nyt kysyä yhtään mitään. Thérèse menee parvekkeelle, hengittää syvään ja alkaa riisua käsineitään. 

Nainen parvekkeella – kuka hän on? Albert Edelfeltin rakastajatar ja moneen tauluun, muun muassa Nainen parvekkeella -luonnokseen, ikuistettu malli Virginie, jonka kohtalon jäljille moni tutkija on yrittänyt turhaan päästä? Vai Thérèse Lainville, niin ikään Edelfeltin malli, joka päätyi valmiiseen Nainen parvekkeella -maalaukseen? Vaiko kenties dokumenttielokuvia tekevän nuoren Salomen biologinen äiti, jonka kohtalo tuntuu heijastelevan Virginien kohtaloa?

Nainen parvekkeella on pääosin kirjeromaani, jossa sähköpostit kulkevat tiuhaan nuoren Salomen ja tätä kiehtovan Edelfeltin taulun omistavan iäkkään A. S. Joenmaan välillä. Kerrontaan tuovat vaihtelua Joenmaan pojan Tuomaksen kertomat osuudet ja 1880-luvun Pariisiin sijoittuvat, portinvartija Hortensen näkökulmasta kuvatut jaksot. Kokonaisuus on hieman sillisalaattimainen, ja etenkin ärsyttävä Tuomas tuntui pitkään varsin turhalta hahmolta muutenkin moneen eri henkilöön fokusoituvassa tarinassa.

Tekijät, kymmenien kirjojen konkari Eppu Nuotio ja Murretut päivät -runokokoelmalla debytoinut Pirkko Soininen, luonnehtivat teostaan taidemysteeriksi. Kyseessä on siis varsin lempeä ja humoristinen dekkari tai trilleri, joka kiertyy Edelfeltin arvoituksellisen Nainen parvekkeella -teoksen ja etenkin sen kadonneiden luonnosten ympärille. Nuotion ja Soinisen teos on luonnollisesti fiktiota, vaikka se pohjautuu monelta osin faktoihin Albert Edelfeltin elämästä ja taiteesta. Kuten arvata saattaa, teoksen alussa on kiitokset taidehistorioitsija ja tietokirjailija Anna Kortelaiselle, jonka teos Virginie! on innoittanut Nuotiota ja Soinista ja joka on myös auttanut faktojen tarkistuksessa.

Viihdyin Nainen parvekkeella -teoksen (niiden kaikkien!) parissa hyvin, mutta parantumattomana romantikkona ja historian ystävänä olisin viihtynyt enemmänkin 1800-luvun Pariisissa ja vähemmän 2000-luvun paikoin varsin vauhdikkaiksi yltyvissä kiemuroissa. Romaani on suhteellisen lyhyestä mitastaan huolimatta aikamoinen vyyhti lankoja, vaikka ne solmitaankin somasti yhteen.

Kirjailijoiden blogit: Eppu Nuotion blogi, Pirkko Soinisen Tuulen naapurina.

Romaanista toisaalla: Kirsin Bookclub, Hemulin kirjahylly, Assyriologi, Lumiomena, Kirja hyllyssäniKirjapolkuni.

Albwert Edelfeltin Nainen parvekkeella (luonnos, 1880-1884)

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia



Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia
A Wild Swan and Other Tales, suom. Kristiina Drews.
Kuvittanut Yoko Shimizu.
Gummerus 2016, 150 sivua.

Mikä vielä odottamattomampaa...prinssi oli niin hermostunut ja epävarma, että ei osannut kuvitella itseään kuninkaaksi, vaikka se, että hänestä jonain päivänä tulisi kuningas, oli yhtä vääjäämätöntä kuin kuolema itse. Kaiken tämän hän tunnusti vaimolleen heti hääyönä. Hänelle ei ilmeisesti pälkähtänyt päähän, että pelon voi sivuuttaa vaitiololla, että ahdistuksen voi salata ja peittää.

Eilen vietettiin Satupäivää, ja jatkan teemalla vielä tänään – tällä kertaa tosin on vuorossa aikuisten satuja. Muun muassa ihanasta Tunnit-romaanistaan tunnetun Michael Cunninghamin Villijoutsenet on kokoelma kertomuksia siitä, mitä tapahtui sadun onnellisen lopun jälkeen. Kirjailijan viimeisin
romaani, Lumikuningatar (jota en ole lukenut) lainaa nimensä ja ilmeisesti osan tematiikastaan H. C. Andersenin sadusta, Villijoutsenten kertomukset taas perustuvat hyvinkin selvästi tiettyihin vanhoihin satuihin, kuten Tähkäpää tai Kaunotar ja hirviö.

Idea perinteisten satujen uudelleentulkinnoista ei tietenkään ole uusi. Vaikkapa Angela Carterin Verinen kammio (Bloody Chamber 1979, suom. 1994) kertoo esimerkiksi Punahilkka-sadun uusiksi paljastaen alkuperäisen tarinan vangitsevat sukupuoliroolit ja asenteet. Cunningham on pitkälti samalla asialla: hänen tarinansa ovat pikemminkin rujoja kuin ruusunpunaisia, prinsessa voi olla hääyönä kaikkea muuta kuin neitsyt ja niin sankareiden kuin sankarittarienkin motiivit, toiveet ja pelot ovat huomattavasti monisyisempiä kuin klassikkosaduissa.

Satuja kuvittavat Yoko Shimizun mustavalkoiset piirrokset ovat upeita. Kaiken kaikkiaan Villijoutsenet on tyylikäs paketti kaunista ulkoasua ja Kristiina Drewsin laadukasta suomennosta myöten. Moni tulkinta on herkullinen, ja kieltämättä klassikkosadut tuulettivat jälkeen kerran. Kuitenkin Cunninghamin kertomukset jäivät minulle hieman etäisiksi, kuin katsoisi nukkuvaa prinsessaa lasin läpi.


Villijoutsenet toisaalla: Kaisa Reetta T., Kirja vieköön,  Mummo matkallaMaailmankirjat,

tiistai 18. lokakuuta 2016

Stefanie Dahle: Lilia, pieni keijukaisprinsessa

Stefanie Dahlen kuvitusta kirjaan Lilia, pieni keijukaisprinsessa.


Stefanie Dahle: Lilia, pieni keijukaisprinsessa
Lilia, die kleine Elbenprinszessin, suom. Maarit Varpu.
Aurinko-kustannus 2016.

Lempeää Satupäivän iltaa! Kirjoitin eilen Salla Simukan ja Saku Heinäsen Sisarla-saturomaanista, joka ammentaa rikkaasta satuperinteestä H. C. Andersenin Lumikuningattaresa F. H. Burnettin Salaiseen puutarhaan. Stefanie Dahlen kuvakirjan Lilia, pieni keijukaisprinsessa kohdeyleisö on nuorempi kuin parhaiten ehkä kouluikäisiin kolahtava Sisarla, mutta sekin nojautuu satuperinteiseen ja varsin klassisiin hahmoihin ja elementteihin. Mukana on keijuja, metsänpeikkoja ja vanha viisas paju, mutta virkistävästi myös aivan Dahlen omia luomuksia, kuten mesiäisiä, joilla on mehiläisen vartalo mutta pupun korvat ja norsun kärsä!

Nelivuotiaan koelukijan (kuuntelijan) mielipide kirjasta oli, että "ei ollut niin kiva, koska siinä ei ollut mitään jännittävää", mutta suloinen kuvitus kolahti. Hämmennystä nuoressa lukijassa aiheutti myös se, että Lilialla ei näytä olevan siipiä – voiko se siis olla oikea keiju?

Lilian tarina on ehkä tosiaan turhan tasainen ja hitaasti etenevä. jotta jännite säilyisi. Lilia ihmettelee, miksi hänen ystävänsä Fea-nymfi on niin surullinen. Fea itkee, koska pelkää joutuvansa jäämään pois keijukaisjuhlista. Nymfillä ei ole lupa poistua lammesta silloin, kun lumpeet eivät kuki. Yleensä Fea saa lumpeet kukkimaan soitollaan, mutta nyt nymfin huilu on katkennut. Lilia lähtee etsimään keinoa saada lumpeet jälleen kukkimaan ja kiertää kysymässä neuvoa monilta isommilta keijukaisilta, mutta ratkaisu löytyykin lopulta aivan läheltä.

Stefanie Dahlen tarkasti piirretyt hahmot ja utuisat maisemat kuvittavat herkästi tarinaa. Mitään rosoa tai särmää ei löydy sen enempää tekstistä kuin kuvituksestakaan, vaan Lilia johdattaa lempeän lämpimään satumaailmaan.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Salla Simukka & Saku Heinänen: Sisarla



Salla Simukka (teksti) ja Saku Heinänen (kuvat): Sisarla.
Seikkailu toisessa maailmassa.
Tammi 2016, 184 sivua.

Aliisa oli riisunut raskaat talvisaappaansa ja villasukkansa ja käveli paljain jaloin, mutta yksikään kivi tai oksa tai käpy ei sattunut hänen jalkapohjiinsa. Ja oli kuin hänen jalkansa olisivat jo tunteneet puutarhan polut ja puunjuuret, sillä ne osasivat kulkea ihmeen varmasti ja astua oikeisiin kohtiin. Puutarha oli tuttu kuin uni, jota oli nähnyt monet kerrat, mutta jota ei muistanut herättyään.

Salla Simukan ja Saku Heinäisen Sisarlan maailmaan on hyvä kurkistaa Sagan päivänä, Satupäivän aattona. Saturomaanin alussa on kolme lainausta: Lewis Carollin Liisan seikkailut ihmemaassa -teoksesta, F. H. Burnettin Salaisesta puutarhasta ja H. C. Andersenin Lumikuningattaresta, joidenkaltaista lumoa ja taianomaista jännitystä on Sisarlankin sivuilla. Jos olet pitänyt myös C. S. Lewisin Narniasta ja sellaisista siskos- ja ystävyyssaduista kuin Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli, Hanna van der Steenin Tähtosilmät-trilogia tai Sanna Iston Tinka ja Taika, kannattaa tarttua tähän kirjaan.

Sisarlassa fantasia kutoutuu kauniisti yksitoistavuotiaan Aliisan arkeen: mystisen sankat lumisateet ja tupsahtaminen toiseen maailmaan vaihtuvat välillä äidin keittämiin kaakaokupillisiin ja näennäisen tavallisiin koulupäiviin. Aliisan täytyy tottua lumenlinkoajiin ja unenkutojiin, tuulikeijuihin ja sudenolentoon. Romaanin maailma tuntuu paikoin vähän turhankin runsaalta ja tapahtumien tahti hektiseltä, mutta onneksi suvantokohtiakin on.

Pohjimmiltaan Sisarla on tarina ystävyydestä, sielunsisaruudesta. Aliisa tapaa Salamaisuuksien puutarhassa Merin ja pääsee tämän kanssa jännittäviin seikkailuihin. Joskus seikkailut yhdistävät, joskus erottavat, mutta yhteys löytyy jälleen ja loppu on onnellinen, tietenkin.

Olen lukenut Simukalta monta kirjaa aimminkin, mutta Sisarlassa Simukan kieli hehkuu aivan uudella tavalla. Satumaisten miljöiden kuvaukset ovat musiikkia korville, ja kuitenkin tarina etenee koko ajan. Saku Heinäisen mustavalkoinen kuvitus on samaan aikaan vahvaa ja herkkää.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

P. D. James: Syystanssiaiset (ja pari sanaa TV-sovituksesta)



P. D. James: Syystanssiaiset
Death comes to Pemberley, suom. Maija Kauhanen.
Otava 2012, sivua.

Sekä Jane Austenin että P. D. Jamesin fanina laitoin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin henkilöiden tarinaa jatkavan Syystanssiaiset-romaanin lukulistalle heti kun kuulin sen ilmestymisestä. Yllättäen teos ei lähtenytkään vetämään, ja kun vielä suhtaudun varsin epäilevästi muiden kuin alkuperäisen tekijän kirjoittamiin jatko-osiin, jäi lukeminen pitkäksi aikaa. Viime kesänä vihdoin luin kirjan, ja viivästysteeman mukaisesti postaan kirjasta vasta nyt.

P. D. James rakentaa Pemberleyn maille sijoittuvan historiallisen murhamysteerinsä nokkelasti Ylpeyden ja ennakkoluulon onnellista loppua rikkovaa säröön. Elizabethin ja Darcyn avioliittoa varjostaa Elizabethin pikkusiskon Lydian liitto Darcyn kanssa välinsä rikkoneen keljun Wickhamin kanssa. Syystanssiaiset hyödyntää tätä jännitettä, kun Wickhamia syytetään Pemberleyn metsässä tapahtuneesta murhasta.

Parasta romaanissa on P. D. Jamesin ilmeikäs ja Jane Austenin tyyliä heijasteleva kieli. Murhamysteeri ei ole kummoinen, mutta henkilöiden keskusteluja ja seurustelua on ilo seurata, ja menneisyyden varjot luovat tarinaan kiehtovaa tunnelmaa. Austen

Pemberley-tulkintojen ketjuun liittyy myös tv-dramatisointi Death comes to Pemberley. Suomessa sarja esitettiin nimellä Pemberleyn kartanon tragedia. Minulle BBC:n Ylpeys ja ennakkolon Jennifer Ehle ja Colin Firth ovat ne oikeat Pemberleyn isäntä ja emäntä, ja kieltämättä Anna Maxwell Martin ja Matthew Rhys tuntuivat vaisuilta, vaikka he sympaattisia ovatkin. Sarjassa häiritsi myös juonenkäänteiden ylidramatisointi ja raakojen tapahtumien, kuten hirttäjäisten, kuvaaminen eksplisiittisesti. Kun vielä P. D. Jamesin rikas kieli kuuluu vain repliikeissä, jää draama auttamatta kakkoseksi alkuteokselle. Viihdyttävää katsottavaa sarja kuitenkin oli.


perjantai 30. syyskuuta 2016

Lisen ja Lotten salaisuus


Erich Kästner: Lisen ja Lotten salaisuus
Das Doppelte Lottchen, suom. Kyllikki Nohrström.
Kansi Alf Danning, kuvitus Walter Trier.
Wsoy 1974, sivua.


Kun koulussa eräät kaksoset juksasivat opettajia menemällä yhden päivän ajan toistensa tunneille, muistin kirjan, jonka luin lapsille iltasatuna kesällä. Lisen ja Lotten salaisuus ilmestyi alunperin saksaksi vuonna 1949, ja kieltämättä ajan kuluminen näkyy paikoin häiritsevästikin siinä, miten esimerkiksi lapsia, naisten ja miesten rooleja ja perhe-elämää kuvataan. Lapset kuitenkin pitivät kirjasta – juoni taisi olla heille tarpeeksi erikoinen ja jännittävä.

Kirjan lähtöasetelma on hyvin surullinen ja kuulostaa nykynäkökulmasta aivan uskomattomalta: kaksoset, Lise ja Lotte, on erotettu toisistaan jo aivan pieninä vanhempiensa avioeron jälkeen. He eivät muista tai tunnista toisiaan osuessaan samalle kesäleirille kouluikäisinä. Kaikki kuitenkin huomaavat tyttöjen yhdenköisyyden, ja pian yhteinen tausta selviää Liselle ja Lottelle. Kumpikin alkaa välittömästi kaivata sitä vanhempaa, jota eivät ole varhaislapsuutensa jälkeen nähneet, ja keksivät keinon tutustua tähän ilman, että vanhemmat ovat tietoisia asiasta. Tarvitaan vain vähän kampausten yhdenmukaistamista ja paljon toisen elämänpiirin, tapojen ja mieltymysten opettelua: Lise rakastaa silavapannukakkuja, joten Lotenkin on teeskenneltävä niistä pitävänsä.

Pohjimmiltaan vakavaa jekkutarinaa keventävät erilaiset väistämättämät kommellukset, lukujen alussa olevat "juoniselostukset" sekä varsin läsnäoleva kaikkitietävä kertoja. Kirjan kantta koristaa Alf Danningin herkkä kuva kaksosista, mutta sisäsivuilla on Walter Trierin tyylitellympi, pilapiirrosmainen mustavalkokuvitus.

Kirjasta on tehty useita filmatisointeja, joista olen joskus lapsena nähnyt Ansa vanhemmille -nimisen version (Parent Trap, 1961).

Lisen ja Lotten salaisuudesta on kirjoittanut myös Lumiomena, jonka blogista taisin kirjan aikanaan keksiäkin.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi



Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi
Solkattens år, suom. Raija Rintamäki.
Tammi 2015, 250 sivua.

Heinäkuu on kuukausi, jolloin kaikki keikahtaa yli ja menee liiallisuuksiin. Juhannukseen asti sää on mukavan raikas, mutta heinäkuussa huomaa,että syksy ja kuolema alkavat ilmoitella tulostaan. Heinäkuu voi olla hyvin kaunis, mutta siinä on jotain psykoottista. Odottamisen ilo on aina suurempi kuin täyttymyksen, ja heinäkuu on kuukausi, jolloin kaikki täyttyy. Kesä saa täyttymyksensä ja täyttymys tarkoittaa, että kaikki on ohitse.  –Henrik Nordbrand, sit. Merete Mazzarella

Moni on sanonut, että Aurinkokissan vuosi ei ole parasta Mazzarellaa. Eikä se olekaan. Kirjassa on paljon toistoa, sekä sisäistä toistoa että sellaista, minkä Mazzarella on jo sanonut aiemmissa kirjoissaan. Esimerkiksi yllä oleva sitaatti Henrik Nordbrandilta on tuttu jo Mazzarellan aiemmasta teoksesta Kun kesä kääntyy – vanhenemisen taidosta (2001). Luin Aurinkokissan vuoden heinäkuussa, kesän jo kääntyessä, ja nyt elokuun viimeisenä päivänä tuntuu hyvältä palata kirjan tunnelmiin.

Nuo tunnelmat ja kesän muistot ovat ihania: luin Aurinkokissan vuotta kesälomareissulla eri paikoissa, yleensä iltaisin, päivän ohjelmasta ja kävelystä väsyneenä. Nuo lukuhetket teekupin ääressä olivat kuin rupatteluhetkiä kirjailijan kanssa, kuin tyyni satama, koti. Siksi en pysty arvioimaan kirjaa objektiivisesti, vaikka näenkin sen heikkoudet: hypähtelevyyden, joskus jopa töksähtelevän rytmin. Enimmäkseen teksti kuitenkin kulki eteenpäin verkkaisen kauniisti, kuin rauhallisen kävelyn rytmissä.

"Aurinkokissan vuosi" on Mazzarellan seitsemänkymmentävuotissyntymäpäivää edeltävä vuosi. Tuon vuoden aikana Mazzarella kirjoittaa, käy aamukävelyillä miehensä kanssa, keskustelee ja pohtii ajan kulkua ja maailman tapahtumia. En muista, että Mazzarella olisi aiemmin liikkunut esseissään maantieteellisesti ja kulttuurisesti näin laajalla alueella tai näin kiinni ajankohtaisissa tapahtumissa. Eniten kuitenkin nautin Mazzarellan arjen kuvauksesta, siitä kuinka pieni San Franciscosta hankittu aurinkokissa heiluttaa tassuaan kesällä nopeammin, talvella laiskemmin.

Yksi Mazzarellan vahvuuksista on hänen rohkeutensa ja rehellisyytensä. Juuri kun lukija saa itsensä kiinni uteliaisuudesta tietää enemmän tilanteista ja tunteista, Mazzarella paljastaa ne – aina hyvällä maulla, tietysti. Kirjan koskettavinta antia on avioliiton kuvaus, kaikki se rakkaus ja kunnioitus, joka pariskunnan yhteiselosta välittyy.

Muissa blogeissa sanottua: KirjakuiskaajaKulttuuri kukoistaa, Levoton lukija, Assyriologin lifestyle-blogi, Ullan Luetut kirjat, Mamma Pippuri

maanantai 22. elokuuta 2016

Helmi Kekkonen: Vieraat



Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016, 195 sivua.

Senja huokaa, nousee ylös, ja samalla hetkellä iltapäivän kohinan leikkaa voimakas, matala tuhahdus. Hän astuu avonaisen ikkunan äärelle ja näkee kaksi kuumailmapalloa pilvettömällä taivaalla, kattojen lähellä, liian lähellä. Tai mistä hän tiesi mikä oli liian lähellä ja mikä ei, ei hän tiedä kuumailmapalloista yhtään mitään, mutta hän ei tahdo niiden häilyvän tuolla tavalla vaativina hänen yllään.

Pariskunta on kutsunut muutamia läheisiä – ystäviä, sukulaisia ja naapureita – illalliselle lämpimänä elokuun iltana. Senja ottaa vastaan vieraita, mutta odottaa ennen kaikkea miestään Lauria, joka on lähtenyt ostamaan lisää kukkia. Senja odottaa, toivoo, pelkää ja suree paljon muutakin, kuten myös hänen vieraansa. Helmi Kekkonen kuljettaa taidokkaasti nämä ihmiset läpi episodiromaanin Vieraat, jonka tapahtumat sijoittuvat muutaman helteisen tunnin ajalle. Tuossa illassa on monia loppuja ja monia alkuja.

Jo alun tiheään vaihtuvat näkökulmat ja valkoisten ruusujen ostaminen ennen juhlia tuovat mieleen Virginia Woolfin Mrs. Dallowayn, ja Vieraiden loppupuolella Woolfin romaaniin viitataankin ihan suoraan. Kekkosen romaanissa on myös sellaisia kohtauksia ja tematiikkaa, joka tuo mieleen Michael Cunninghamin niin ikään Mrs. Dallowayhyn viittaavan romaanin Tunnit.

Vieraiden kerronta on tiheää ja tiivistä ja samaan aikaan kevyttä ja ilmavaa. Luin romaania hitaasti; halusin nauttia kielestä ja tunnelmasta, mutta vedin myös välillä henkeä. Niin latautuneita ovat romaanin henkilöiden väliset suhteet, niin kipeitä heidän lapsina saamansa haavat, niin vääriä valintoja he usein tekevät. Toisaalta luin nopeasti, romaanin jännite on vahva alusta loppuun.

Romaanissa on tietysti muitakin aikatasoja kuin mainittu elokuun ilta, muistoja ja takaumia, hetkiä ja ajatuksia. Kaikki keskeiset henkilöt kasvavat moniulotteisina lukijan silmien eteen, jokaisella sivuhenkilölläkin on paikkansa, jokainen tarinanpalanen kohdallaan.

Helmi Kekkosen esikoisteos, novellikokoelma Kotiin, oli ihana, samoin sitä seurannut pienoisromaani Valinta. Kolmas teos, romaani Suojaton, oli edellisiä viiltävämpi ja tavattoman hieno, sekin. Mutta tämä Vieraat, tämä on ihana ja kipeä ja kaunis ja taidokas ja lohduton ja toiveikas. On palkitsevaa seurata tiettyjen lempikirjailijoidensa tuotantoa vuodesta toiseen, kenties alusta asti, ja huomata, kuinka teemojen ja kerronnan keinojen paletti laajenee ja henkilöhahmot syvenevät, jo alusta asti upeaa tekstiä julkaissut kirjoittaa aina vain paremmin, niin että lukija on ihan pakahtua.

Toivoisin mahdollisimman monen löytävän Vieraat ja Kekkosen tuotannon muutenkin. Helmi Kekkonen kuuluu Joel Haahtelankin kotimaisiin suosikkeihin, ja suosittelen Kekkosen proosaa niille, jotka pitävät Haahtelan ja Johan Bargumin tiiviistä kerronnasta ja tunnelmista. Ja ennen kaikkea Kekkonen kirjoittaa aivan omalla tyylillään, kuvaa uskomattoman hienovireisesti arkeen punoutuvia merkityksellisiä hetkiä ja kaikin aistein välittyviä kokemuksia.

Vieraat on esineenäkin kaunis kuin helmi. Elina Warsta on todellinen taiteilija, ja Vieraiden kansiin on panostettu erityisen paljon: kauniiden kansipaperiden alla on yhtä ihanat ylivetokannet, joissa toistuu kuva kahdesta kuumailmapallosta – tällä kertaa erilleen ajautuneina.

lauantai 6. elokuuta 2016

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää



Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena 2016, 342 sivua.

Tuoksui sellainen ilta kuin ei kotona koskaan. Lämpö, vieraat kasvit, huolella leikattu ruoho, jalopuiden mahla, aavistus savua tai ruokaa tai vain kuuman päivän hehkua kaupungista. En ollut tavannut sellaista tuoksua ikinä sitä ennen. Ilma oli lämmintä ja erityisen pehmeää ja kun se liikkui iholla, tuntui kuin jokin elävä olisi painautunut käsivarsia ja sääriä vasten.

Tiina Lifländerin esikoisteos Kolme syytä elää on ihana romaani. Sen kieli on niin vahvaa ja omaäänistä, kuvaus värikylläistä ja kaikkiin aisteihin vetoavaa, tarina täynnä surua ja voimaa, henkilöt rakastettavia. Tarina kahdesta naisesta ja miehestä, jota kumpikin rakastaa, voidaan kertoa monella tapaa ja on kerrottukin. Anna Makkosen suunnittelema kaunis kansi johdattaa siihen tunnelmaan ja sävellajiin, jolla Lifländer  kertoo Helmin, Laurin ja Kertun tarinan. Kaksi  kahvi- tai teekuppia – vaiko kolme? – viittaavat hetkeen, jolloin kaksi toisilleen etäisesti tuttua naista tapaa yllättäen kahvilassa vuosikymmenten jälkeen, tai kenties siihen iltapäivään, jolloin vanha aviopari kattaa hääpäiväkahvit olohuoneen sohvapöydälle ja puhuvat siitä mistä eivät koskaan ennen.

1950-luvulle ja 2000-luvun alkuun sijoittuvan romaanin henkilöiden motiivit ja tunteet punoutuvat auki hitaasti. Kaiken kaikkiaan edetään verkkaisesti, mutta jännite säilyy ja Helmin minäkertoja ja kahden muun keskeisen henkilön näkökulmat vuorottelevat sujuvasti. Ihan kaikkia lankoja ei solmita yhteen, vaan lukijan omille tulkinnoille jää tilaa. Kolmiodraaman rinnalla kuvataan myös sukulaistyttö Nooran, hiljattain eronneen Tomin ja tämän luona joka toinen viikonloppu vierailevan Kiia-tyttären vaiheita. Tomin vaaniva ex-anoppi on kuin kauhukuva siitä, mitä Helmistä olisi voinut tulla, jos hän olisi valinnut toisin.

Mikä sitten sai Helmin selviämään ilman katkeruutta, vaikka hänellä oli kannettavanaan paljon muutakin tuskaa ja menetystä kuin se, mitä hän näki ruuhkaisella asemalla ennen kymmentä vaille kuuden junaa eräänä keväisenä iltana? Helmin pelasti Volvo, jonka ratissa hän kiersi maaseutua, selvitti ajatuksiaan ja teki päätöksensä.

Tästä lukukokemuksesta jäi mieleen lämpö. Melkein tekisi mieli onnellisena itkeä sitä, miten ihmiset voivat valita myös oikein, ja sitä, miten kauniisti kieli joidenkin kirjoissa soi.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Nimipäiväsankari Merete Mazzarella ja muita hyväätekeviä naiskirjailijoita

Tuijata-blogissa emännöidään jälkeen kirjabloggaajien Naistenviikko-haastetta. Kuten lukumaratonille puolitoista viikkoa sitten, hyppään myös Naistenviikolle mukaan sen enempää suunnittelematta, Margareetan, Reetan, Marketan ja Maaritin nimipäivänä.

Myös suomalaisen kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan Merete Mazzarellan etunimi kuuluu samaan, Margaret-nimestä juontuvaan nimiperheeseen. Voin melkein kuvitella Mazzarellan siemailevan kahvia Tammisaaressa miehensä L.:n ja joidenkin ystävien kanssa juuri nyt, lämpimässä ja lempeässä  heinäkuun illassa. Keskustelu on versoo moneen suuntaan älykkäänä ja inspiroivana kuin kerrassaan Mazzarellan kirjoissa.

Aloitin Mazzarellan lukemisen lukioikäisenä kirjasta Silloin et koskaan ole yksin. Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta. Sittemmin olen lukenut lähes kaikki Mazzarellan teokset, viimeksi uusimman, Aurinkokissan vuoden, jonka sain loppuun tänään. Luin Aurinkokissaa pienissä pätkissä lomaviikolla, jolloin oli paljon kaikenlaista nähtävää ja koettavaa, paljon hyörinää ja sosiaalista elämää. Mazzarellan keskusteleva, soljuva esseeääni rauhoitti ja elvytti, kun maisemat vaihtuivat ja elämystulva tuotti melkein ähkyn.

Kirjoitan Aurinkokissasta tarkemmin myöhemmin omassa postauksessaan. Rupesin miettimään, ketkä muut naiskirjailijat (miehiäkin on, mutta mennään nyt teeman mukaisesti) kirjoittavat niin, että lukija on kuin kahvilla tai pidemmällä vierailulla, höyryävien patojen tai teekuppien äärellä heidän luonaan, keskustelemassa, viihtymässä, olemassa ja virkistymässä. Juuri tällä hetkellä mieleen tulevat ainakin  Eeva Kilpi, Alice Munro, Carol Shields, runoilija Mary Oliver, Tove Jansson. Näiden kirjailijoiden seurassa kokee tulevansa hyväksytyksi omana itsenään – tai oikeastaan unohtaa itsensä kuunnellessaan ja avautuessaan uusille ajatuksille ja näkökulmille.

Kenen luona sinä koet olevasi kuin kotonasi kirjan sivuilla?

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Kesälukumaraton 10.7.: Päivittyvä postaus



Aurinkoista lauantai-iltaa! Hyppään vauhdissa mukaan Blogistanian Kesälukumaratoniin. Virallinen maratoonauspäivä on huomenna 10.7., mutta aloittaa saa halutessaan jo tänään ja vastaavasti huomenna aloittaneet saavat jatkaa maanantain puolelle. Itse aloitan klo 20.00 tänä iltana ja lopettelen huomenna samaan aikaan. Kuten useimmat kanssabloggaajat, aion minäkin nukkua jokseenkin normaalimittaiset yöunet, lepuuttaa välillä silmiä katsomalla kaukaisuuteen ja syödä muutenkin kuin koko ajan kirja kädessä.

Koska innostuin maratoniin mukaan vasta viime tingassa, minulla ei ole kaunista kirjapinoa, hienoja eväitä eikä tarkkoja lukusuunnitelmia. Aloitan kirjastosta lainatuilla Paula Hawkinsin e-kirjalla Nainen junassa, ja lisäksi ajattelin valita luettavaa seuraavista kirjoista:

Yuval Noah Hariri: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia.
Tommi Kinnunen: Lopotti 
Alnaldur indriðason  : Menneet ja kadonneet 
Louise Penny: Naivistin kuolema
Tim Birkhead: Lintujen viisaus
Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Otan mielellään vastaan suosituksia ja ehdotuksia edellä mainituista kirjoista! Lasken maratoniin mukaan myös lapsille lukemisen, joten sivuja saattaa kertyä edellisten lisäksi esimerkiksi Saariston lapsista ja Prinsessa Pikkiriikistä. Varmaa on ainakin se, että tästä tulee hauskaa! Päivitän kuulumisia tähän postaukseen noin parin tunnin välein päivä- ja ilta-aikaan.


Lisätietoa Blogistanian yhteisestä lukumaratonista löytyy Ja kaikkea muuta -blogista. Mukaan on ilmoittautunut jo yli 85 lukijaa!


Etappeja:

La 9.7. Klo 23.30: Maraton-aikaa on kulunut 3,5 tuntia, josta varsinaista lukuaikaa noin pari tuntia. Nyt iltatoimien jälkeen jatkan lukemista. Nainen junassa on vetävä ja sopivan creepy, mutta puhelimelta lukeminen on rasittavaa. Jossain vaiheessa pitää varmaan harkita lukulaitteen hankkimista – jos sitä kautta tulisi luettua enemmän e-kirjoja ja madallettua kirjapinoja.

Su 10.7. klo 13.20: Huomentapäivää! Valvoin myöhään kirjan ääressä, mutta puhelimen ruudulta lukeminen alkoi rasittaa silmiä. Vaihdoin kirjan lennossa Jenni Pääskysaaren kirjaan Tyttö sinä olet... , joka oli painavasta asiasta huolimatta kevyt ja iloinen luettava. Myös lasten iltasatukirja tulikin "pinon ulkopuolelta" ja luin kuusi sivua Erich Kästnerin Lisen ja Lotten salaisuutta. Luettuna siis tähän mennessä 136s. (Pääskysaari) + 6s. (Kästner) + Hawkinsia ehkä noin puoleenväliin. Tänään olen nukkunut myöhään ja puuhaillut kaikenlaista muuta, mutta Nainen junassa etenee, rinnalla kulkee Menneet ja kadonneet. Ihanaa sunnuntaita!

Su 10.7. klo 22.30: Suvisunnuntain iltaa! Maraton päättyi osaltani pari tuntia sitten. Aika vähän ehdin loppujen lopuksi lukea; aikaa vei muun muassa muurinpohjalettuja paistaminen lämpimässä illassa. Edellisen päivityksen lukuihin lisään Menneet ja kadonneet (283 sivua, tykkäsin!), Nainen junassa on edelleen sivulla x.  Eli lukusalsdo 425 + x (pitää yrittää selvittää e-kirjan sivua vastaava sivunumero.

Fiilikset maratonin suhteen ovat vähän kaksijakoiset: pitäisi taas joskus koettaa järjestää optimaaliset olosuhteet lukemiselle, niin pääsisi oikein tunnelmaan. Kivaa tä oli näinkin,ex tempore ja muiden puuhien lomassa.

torstai 30. kesäkuuta 2016

Laura Lähteenmäki: Korkea aika



Laura Lähteenmäki: Korkea aika
Wsoy 2016, 280 sivua.

Pitkään ennen kaikkea nuortenkirjoistaan, kuten North End -dystopiasarjasta ja Iskelmiä-romaanista tunnettu Laura Lähteenmäki vakuuttaa myös monitahoisten sukuromaanien kirjoittajana. Perheiden sisäisiä ja välisiä jännitteitä kerivä Korkea aika hurmasi ennen kaikkea kielellään. Kaunista luonnon, rakennusten ja taiteenkin kuvausta ryydittävät muutamat murteelliset repliikit sekä kuhunkin kuvattavaan aikakauteen sopiva sanasto. Myös henkilöiden kokemat tunteet tulevat kuin iholle.

Korkea aika muistuttaa teemoiltaan ja tunnelmiltaan kirjailijan edellistä aikuisten romaania Ikkunat yöhön. Romaanien miljöissäkin tuntuu olevan niin paljon samaa – on kukoistavia maatiloja, joista tulee unohdettuja kesäpaikkoja – että välillä odotin ihan kohta hoksaavani jonkin yhteyden romaanien välillä. Kenties jokin aiemman romaanin päähenkilö olisi tässä sivuhenkilönä? Tällaista yhteyttä en kuitenkaan löytänyt, vaan Lähteenmäen uusimmassa on ihan oma henkilögalleriansa. Siinä missä Ikkunat yöhön oli ennen muuta naisten ja äitien tarina, Korkea aika antaa enemmän tilaa myös aviomiesten, veljien ja isien näkökulmille.

Näkökulmahenkilöitä, samoin kuin aikatasoja, tuntuu olevan vähän liikaakin näinkin tiiviiseen romaaniin. Vahvimmin koin nuoren Annan ja Heljän hahmot ja näkökulmat ja tulin ihan surulliseksi siitä, millaiseksi Annan elämä, ja ennen kaikkea Annan persoona, muuttuivat.

Kirjoitin pari vuotta sitten Ikkunat yöhön -romaanista, että kirjan henkilöhahmot tuntuvat jatkavan elämäänsä tarinan ulkopuolellakin, pitävät siis osan salaisuuksista itsellään. Saman voin sanoa Korkeasta ajastakin ja sen henkilöistä. Lukijalle jää niin henkilökuvauksessa kuin juonessakin kutkuttavia aukkoja, jotka saa täyttää itse.

Romaanin loppu on varsin monitulkintainen. Peilaan sitä prologiin ja teen oman tulkintani siitä, "mitä tapahtui todella", mutta toisenlaisetkin tulkinnat ovat perusteltuja. Vielä enemmän kuin se, mitä on tapahtunut romaanin maailmassa joskus kauan sitten, jää kutkuttamaan se, mitä tapahtuu kansien sulkeutumisen jälkeen esimerkiksi Saanalle ja Emmalle.


Muissa blogeissa sanottua: Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Ullan luetut kirjat

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Karin Erlandsson: Kuolonkielot



Karin Erlandsson: Kuolonkielot
Missdåd, suom. Tarja Mård.
Kustantamo S&S 2016, 263 sivua.

Kuolonkielot kuvaa murhan vaikutusta pikkukaupunkiin, jonka paikallislehden edellinen skuuppi on rattijuopumuksesta kertonut juttu muutaman vuoden takaa. Varsinaista rikostutkintaa ei kuvata juuri lainkaan; poliisit käyvät rikospaikalla eivätkä kommentoi juuri mitään syrjäiseltä niemeltä löytyneeseen ruumiiseen liittyen. Kyseessä ei siis ole varsinainen dekkari tai jännäri, vaan Erlandssonin romaani tuo mieleen esimerkiksi Pia Juulin Hallandin murhan, jossa niin ikään kuvataan yhteisön ja yksilöiden reaktioita yllättävään väkivallantekoon ja itse rikoksen selvittäminen on sivuroolissa.

Karin Erlandsson työskentelee Maarianhaminassa toimittajana, ja aluksi sijoitinkin tapahtumat mielessäni Ahvenanmaalle. Todellisuudessa näiden – luonnollisesti täysin kuvitteellisten – tapahtumien miljöö on kuitenkin Uusikaarlepyy, josta kirjailija on kotoisin. Kirjassa mainitaan muun muassa Topeliuksen lapsuudenkoti, Kuddnäsin kartano, josta oli äskettäin juttu Kannesta kanteen -blogissa ja jossa haluan ehdottomasti joskus käydä.

Kuolonkielojen tapahtumapaikoista ja henkilöhahmoista puuttuu kuitenkin kaikki topeliaaninen romantiikka ja salaperäisyys. Kaupunkiin toimittajanpestin ja orastavan seurustelusuhteen perässä saapunut vastavalmistunut Sara näpyttää hitaasti käynnistyvää tietokonetta (eletään vuotta 1992) sotkuisessa toimistossa ja luo työpäivän jälkeen lantaa poikaystävänsä hevostilalla, kahvilat ovat sunnuntaisin kiinni ja uutisaiheet on revittävä kesätyönuoria ja uimakouluohjaajia haastattelemalla. Kielojen keskeltä juhannusaattona löytyvä ruumiskin osoittautuu tuiki tavalliseksi perheenäidiksi ja pidetyksi kotitalousopettajaksi. Kuka hänet olisi halunnut tappaa?

Kuolonkielojen murhamysteeriin pätee kyllä se jo Agatha Christien lukemisesta tuttu kokemus, että jos loppuratkaisu yllättää lukijan täysin, se on yleensä myös hieman epäuskottava. Lukijalle on kyllä annettu hienovaraisia vihjeitä pitkin matkaa, eli juoni on taiten rakennettu. Itse traagiset tapahtumat ja erään henkilöhahmon käytös niiden jälkeen vain herättävät hämmennystä, kun vyyhti alkaa selvitä kotona kipeitä jalkojaan potevan lesken ansiosta.

Erlandsson on todella taitava kertoja. Kirjailija kuljettaa tarinaa vaivattomasti ja kerronta liikkuu saumattomasti lyhyisiin, luonteviin takaumiin tai muistoihin ja takaisin. Näkökulmahenkilöt vaihtuvat sujuvasti ja vaikka me lukijat pääsemme kurkistamaan henkilöiden ajatuksiin, emme koskaan saa tietää kaikkea.

Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin Kuolonkieloissa se, millaisella lämmöllä Erlandsson  henkilöitään kuvaa. Keskeiset henkilöt on kuvattu empaattisesti, niin vahvuuksia kuin heikkouksiakin valottaen. Etenkin nuori Sara herättää sympatiat ja suojelunhalun, ja toimittajan vaiheista olisi ihana lukea lisääkin.

Karin Erlandsson oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Kirjailijan aiempi romaani, esikoisteos Minkkitarha, on ilmestynyt suomeksi pari vuotta sitten. Sen aihepiiri ja kansikuva (minkkipäinen pariskunta) ei ole herättänyt mielenkiintoani, mutta Kuolonkielot oli niin hyvä, että on kyllä pakko tutustua Erlandssonin esikoisromaaniinkin.

Kuolonkieloista toisaalla: Eniten minua kiinnostaa tie, Lumiomena, Ullan luetut kirjat, Lukuneuvoja, Luetut.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta



Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta.
Tammi 2016, 210 sivua.

Viestejä Koomasta on tarina 15-vuotiaasta Silvasta, joka tekee kavereiden yllyttämänä uhkarohkean hypyn sillalta ja joutuu Koomaan, vehreään puistomaiseen välitilaan, josta eri maailmankolkista olevat ihmiset katoavat joko siirtyäkseen Tuonpuoleisiin tai palatakseen takaisin elävien kirjoihin maan päälle. Silva pelkää kuolevansa ja toivoo, että saisi Tuonpuoleisista vierailevilta kuolleilta viestejä toimitettavaksi sureville läheisille – se olisi matkalippu takaisin elämään. Viestien avulla Silvan olisi kenties mahdollista muuttaa monen ihmisen elämä parempaan suuntaan ja samalla ikään kuin hyvittää ennen onnettomuutta tekemiään virheitä.

Marja-Leena Tiaisen uusin teos on mielikuvituksellisesta juonestaan huolimatta pääosin realistinen nuortekirja. Kooma-osuus on erotettu muusta kerronnasta sivujen tummanharmaalla reunuksella, ja pääosin Viestejä Koomasta kuvaa tavallisen teinitytön elämää, jossa kaverit ja pojat vievät ison osan ajasta ja ajatuksista, mutta perhekin on yhä tärkeä. Käsitys omasta itsestään on vielä nupullaan, ja niinpä kavereiden sanomiset merkitsevät paljon ja Silvakin tekee paljon sellaista, mitä ei oikeastaan haluaisi ja mistä kokee huonoa omaatuntoa.

Marja-Leena Tiainen on julkaissut viime vuosina myös selkokirjoja: Poistui kotoaan -nuortenromaaninsa (Tammi 2005) ideaan pohjautuvan Poika joka katosi (Avain 2015) sekä nuortenromaanin Tatu, Iiris ja pääkallomies (Avain 2016). Kirjailija on varmasti havahtunut siihen tosiasiaan, että monet nuoret ovat entistä heikompia lukijoita ja on se johdosta ehkä "selkoistanut" ilmaisuaan – Viestejä koomasta on pitkälti päälausetta, hyvin selkeästi kerrottu ja "välitilaan" kurkottavasta juonestaan huolimatta helppotajuinen. Olen lukenut (niin ikään aikuisiällä) Tiaiselta aiemmin jo mainitun Poika joka katosi sekä jo moderniksi nuortenkirjaklassikoksi nousseen Rakas Mikael -romaanin, enkä muista, että niiden lauserakenteet olisivat olleet niin simppeleitä kuin Koomassa. Tämä uusinkin nuortenromaani on kuitenkin kirjoitettu kauniilla,
helppotajuisella mutta vivahteikkaalla kielellä.

Romaanin jännite on parhaimmillaan kahdella ensimmäisellä kolmanneksella eli ennen Silvan onnettomuutta sekä Kooma-osuudessa. Loppupuolella jännite hieman hajoaa, sillä Silvalla on monta viestiä kuljetettavanaan ja useimmat tehtävät saadaan onnelliseen päätökseen sen kummemmitta kiemuroitta. Se, miten Silvan oma elämä muuttuu, on kuitenkin kuvattu uskottavasti. Ulkoisesti elämä ei muutu paljoakaan, mutta Silvan omat ajatukset ja asenteet ovat hieman muuttuneet – hän uskaltaa olla enemmän oma itsensä ja tehdä omat ratkaisunsa.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi



Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016, 234 sivua.
(Ennakkokappale, kirja julkaistaan viikolla 30)

”Kirja on kirjoitettu taiteellisessa systeemissä ja se oli mukava lukia.”

Hiljattain edesmenneen kirjailija Antti Hyryn luonnehdinta riittävästä kirjallisuuskritiikistä sopisi kuvaamaan myös Minna Rytisalon Lempi-romaania – etenkin, kun tulevan syksyn esikoiskirjailija on useaan otteeseen tuonut julki rakkautensa Hyryn proosaan. Sanon sentään muutakin.

Lempin keskeiset tapahtumat sijoittuvat Lapin sodan aikaan, Pursuojan tilalle Lapin Korvasjärvellä. Paljon enemmän en oikeastaan halua romaanin asetelmista ja tapahtumista kertoa. En itsekään niistä juuri tiennyt etukäteen, ja oli ihana vain antautua tekstin vietäväksi. Lempi tosiaan vie mukanaan, kerronta kulkee eteenpäin varmasti, väliin vartoo, väliin syöksähtelee, kiertyy pieniksi silmukoiksi lukijan avata. Romaanin kieli on huikeaa: rikasta, herkkää, väkevää. Rytmi on kuin sydämen tai hengityksen rytmiä, jotenkin aistin pitkin matkaa kuin Edith Södergranin Sureva puutarha -runon (suom. Uuno Kailas, 1916) poljentoa ja tunnelmaa:


Voi, että ikkunat näkevät
ja seinät muistavat
ja puutarha voi surra
ja puu voi kääntyä kysymään:
Kuka ei ole tullut ja mikä ei ole hyvin,
miksi on tyhjyys raskas eikä sano mitään?
Katkerat neilikat seisovat riveissä tien varrella,
missä kuusen hämäryys on tutkimaton.


Romaanissa on kolme vahvaa kertojaa. Kolmas solmii tarinan langat yhteen, mutta hän jää samalla etäisimmäksi. Paikoin kolmannen kertojan taakka tuntuu liian raskaalta; kaikki mitä hän on kokenut ja mistä hän kertoo. Romaanin kolmas osio on eräänlainen suvanto, väliin liikaakin, mutta tempo kiihtyy taas ja loppu on upea, juuri sellainen kuin prologi lupaa: Rappusilla seisova on jähmettynut aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.

Lempissä koetaan suuria tunteita, intohimoa, kateutta, mustasukkaisuutta, rakkautta, katumusta. Näköjään en pääse vertaamasta Rytisalon esikoista kotimaisiin modernisteihin:  mieleen tulee Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta (1905) – ei juoni, mutta ne suuret tunteet, ilmaisuvoimainen kieli ja se, miten luontoa kuvataan. Tai Volter Kilven Bathseba (1900), sen soljuva tajunnanvirta, syyllisyyden teemat, jälleen kerran upea suomen kieli.

Olen nyt sanonut aika paljon enemmän kuin Hyryn mukaan kirja-arviossa olisi tarpeen. Tekisi mieli sanoa vielä jotakin siitä, miten Lempin ajankuva on rakennettu tai miten kaikilla kertojilla on oma äänensä ja persoonansa, mutta vaikenen – lukekaa itse, niin ymmärrätte! Sen vielä lisään, että vaikka Rytisalon romaanissa on rankkoja tapahtumia ja surun painolastia, siinä on myös uskomatonta kauneutta ja lisäksi jotakin kujeilevaa, kuin kauppiaan tyttären silmänisku tiskin takaa.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Colm Tóibín: Nora Webster



Colm Tóibín: Nora Webster
suom. Kaijamari Sivill.
Keltainen kirjasto 471.
Tammi 2016, 410 sivua.

Colm Tóibín on minulle tärkeä kirjailija – hänen romaaninsa, novellinsa ja esseensä koskettavat syvästi ja jättävät jälkeensä tunteen, että sain jo paljon, mutta vielä joskus ymmärrän tästä tarinasta ja näistä henkilöistä tai vaikkapa Tóibínin kirjallisuuskäsityksestä enemmänkin. Ensikosketukseni irlantilaiskirjailijan tuotantoon oli haikensuloinen siirtolaistytön tarina Brooklynja tein gradunikin romaanin nostalgiasta. Palkitsin itseni gradu-urakasta viime keväänä ostamalla Tóibín uutuuden alkukielellä, mutta niin siinä vain sitten kävi, että hankin ja luin toukokuunkeltaisen suomennoksenkin Nora Websteristä.

Siinä missä Brooklyn on nuoren tytön kasvutarina, kertoo Nora Webster keski-ikäisestä naisesta, jonka elämän perustukset ovat mullistuneet aviomiehen kuoleman myötä. Aikuistuvat tyttäret ovat jo omillaan, mutta kouluikäiset pojat asuvat yhä kotona. Pahimmasta järkytyksestä selvittyään Nora herää huomaamaan lastensa oireilun. Koko elämä on kuin pahaa unta, mutta siitä on herättävä, jatkettava eteenpäin, hapuiltava jonkinlainen ote.

Tóibínia ei suotta verrata Alice Munroon. Molemmat kirjailijat osaavat kuvata arkea, ihmistä, elämää. Molempien tarinoissa suuret asiat tapahtuvat pienisssä hetkissä, pinnan alla, merkitykset siinä mitä ei sanota. Molempien tuotannossa ajankuva  Munrolla usein 1900-luvun alkuvuosikymmenet, Tóibínin Nora Websterissä 1960-luku – piirtyy esiin konstailemattomasti mutta tarkasti. Molempien teksti kertoo enemmän kuin sanoo suoraan. Sanat saattavat tuudittaa suloiseen uneen, mutta äkkiä ne vetävät maton jalkojen alta tai paiskaavat räpiköimään viileään veteen.

Hän sulki silmät ja ui ponnistelematta, hiljakseen ohi siitä missä aallot murtuivat. Hän huomasi, miten aurinko alkoi lämmittää kun hän kääntyi selälleen ja kellui. Hänellä oli laiska ja väsynyt olo, mutta aamulla herännyt tarmo oli edelleen tallella. Hän viipyisi vedessä niin kauan kuin suinkin, hän ajatteli, käyttäisi kaikki voimansa. Hän tiesi, ettei ihan pian saisi nauttia tällaisesta aamusta, kun varhainen valo oli niin kaunis ja rauhallinen, meri niin kutsuva ja edessä niin lupaava pitkä päivä ja ilta, jonka hän saisi viettää taas yksinään ja kenenkään häiritsemättä, saisi nukkua.




Kun aloittelin Nora Websterin lukemista, oli maisema vielä tällainen – kieltämättä enemmän kirjan haikeaan tunnelmaan sopiva, vaikka tämänhetken heleä toukoukuu hivelee silmää.
Muissa blogeissa sanottua: Leena Lumi, Omppu, Kirjapolkuni, Tuijata, Ullan luetut kirjat, Kulttuuri kukoistaa.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Jukka Laajarinne: Tiloissa

Kirjan tyylikäs ulkoasu on Timo Mänttärin käsialaa.


Jukka Laajarinne: Tiloissa. Esseitä
Atena 2016, 260 sivua.

Joskus sitä on niin tiloissa jostakin kirjasta, eikä oikein tiedä, mitä kirjoittaisi siitä. Sitä lukee kirjaa aurinkoisessa puistossa tutunvieraassa kaupungissa ja miettii, miten paikka vaikuttaa lukukokemukseen ja miten tästä kirjasta on pakko kertoa muillekin, mutta miten? Jukka Laajarinteen Tiloissa on kokoelma esseitä, joissa on kävelyn rytmi, Alppien huimaus ja sivupolut.

Jukka Laajarinne kirjoittaa sujuvasti ja syvällisesti. Hän tarkastelee tilallisuutta toisinaan varsin filosofisesta kulmasta, mutta aina yleistajuisesti, nivoen pohdiskelut arkeen ja konkretiaan. Laajarinne kirjoittaa muun muassa siitä, miten ihmisen keho vaikuttaa siihen, millaisena koemme ympäristömme, miten identiteettimme rakentuu osin niiden paikkojen kautta, joissa olemme asuneet ja miten arkkitehtuuri ja mainosjulisteet ovat köyhtyneet yksityiskohdiltaan sitä mukaa, kun ihmisten liikkumisnopeus on kasvanut modernien kulkuvälineiden myötä.

Esseissä tutustutaan myös Kruunovuoren hylättyyn huvila-alueeseen,  tavarataloahdistukseen sekä muumitalon arkkitehtuuriin, joka saa muotokielensä kaakeliuunista. Tiloissa herättää miettimään tiloihin liittyviä valtarakenteita, mutta ennen kaikkea aistimaan sekä tuttuja ja vieraita ympäristöjä entistä valppaammin.

Tiloista toisaalla: Suketus kirjoitti kirjasta niin hyvin, että päätin oitis lukea sen.

"Luultavasti juuri silmien avaamiseksi matkailemme. Meidän on toisinaan aiheellista poiketa tutuilta poluiltamme, sillä vieraassa ympäristöissä näemme enemmän, tiedostamme enemmän ja elämme enemmän."

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Teatteri Jurkan Maagisen ajattelun aika sai nauramaan kyynelten läpi

Kristiina Halkola Joan Didionina Teatteri Jurkan monologinäytelmässä Maagisen ajattelun aika. Kuva: Marko Mäkinen.


Nojaan kylmään tiiliseinään ja koetan mahduttaa jalkani penkkirivien kapeaan väliin. Ilma on sakeaa jännityksestä ja yleisön hengityksestä. Näyttämöllä istuu nainen vaaleissa vaatteissa ja mustissa aurinkolaseissa. Kun nainen alkaa kertoa surusta, rakkaudesta ja menetyksestä, jokainen meistä pääsee osaksi maagisen ajattelun taikapiiriä: jos Joan ei laita pois Johnin kenkiä, niin mies kenties vielä tulee takaisin, tuleehan?

Maagisen ajattelun aika
Teatteri Jurkka
Ennakkonäytös 6. 4. 2016

Teksti Joan Didinon
Roolissa Kristiina Halkola
Ohjaus ja lavastus Johanna Freundlich
Valosuunnittelu Jukka Kuuranne
Musiikki Rene Ertomaa

Ajatus suruvuosien muistelmiin perustuvasta monologinäytelmästä on raskas, mutta Kristiina Halkolan tulkitsemana teos on lämmin, intiimi ja lohdullinen: elämän ilo ja suru kietoutuvat yhteen.

Joan Didion on itse kirjoittanut näytelmän samannimisen muistelmateoksensa pohjalta. Siinä missä koin muistelmateoksen jossain määrin etäisenä, paikoin paperinmakuisena ja yksityiskohdiltaan ja viittaussuhteiltaan turhakin runsaana, on dramatisointiin tiivistetty olennainen. Paperinmakuisuudesta muistuttavat enää lavastuksessa käytetyt kopiopaperit ja liimalaput, joiden funktio ei minulle avautunut. Kuvastivatko ne kenties sitä, että kirjailija löytää lopultakin lohdun juuri tekstistä, tarrautuu kirjaimiin ja paperiin, kun kaikki muu rakas katoaa tavoittamattomiin?

Muutoin näytelmän lavastus on vaaleaa ja ilmavaa, kodikasta ja lempeää. Aivan tavallisessa olohuoneessa, takkatulen taikapiirissä. voi tapahtua pahin: Joan Didion kertoo siitä, kuinka hänen miehensä kuoli äkillisesti kesken illallisvalmistelujen. Tästä alkoi "maagisen ajattelun aika", jolloin kirjailija ei täysin käsittänyt tuskallista tosiasiaa vaan odotti Johnin palaavan hetkenä minä hyvänsä. Näytelmässä maagiseen ajatteluun johdattavat Halkolan elätyvän kerronnan rinnalla helisevä äänimaailma ja valojen leikki.

Kristiina Halkolan Joan Didion on humoristinen, viisas ja itseironinen nainen. Monologinäytelmässä on huumoria, jota en Didionin alkupeäisen muistelmateoksen riveiltä lukenut. Halkolan Didionin tuntuu sanovan: tämä käsittämättömän painava suru tapahtuu teillekin, mutta te selviätte siitä.


tiistai 12. huhtikuuta 2016

Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten



Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten.
Käytännön opas kulttuuriviidakkoon.
Avain 2016, 168 sivua.

Kustannustoimittaja Katja Jalkanen ja toimittaja Aino-Maria Savolainen ovat kirjoittaneet hersyvän kulttuurioppaan, joka rohkaisee tutustumaan uusiin taidelajeihin, jakamaan kokemuksia vaikkapa lukupiirissä ja ottamaan lapsetkin mukaan sopiviin kulttuuritapahtumiin. Korot kopisten on jo toinen kaksikon yhteistyönä syntynyt teos: Linnasta humisevalle harjulle - 50 parasta kirjaa ilmestyi pari vuotta sitten.

Kirja on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, huumorilla ja ripauksella itseironiaa. Mukana on leikkimielisiä testejä, hevonkakkabingo ja ajan henkeen sopivasti värityskuvakin. Teoksen sivuilta voi kuitenkin ammentaa myös ihan oikeaa tietoa vaikkapa oopperan tai baletin historiasta sekä poimia vinkkejä gallerioista ja teattereista, joissa kannattaa vierailla, sekä miten lähestyä itselle vierasta kulttuurin lajia pienin askelin.

Korot kopisten on limenvihreine kenkävinjetteineen ja puolipehmeine kansineen raikas ja rennon tyylikäs niin ulkoasultaan kuin sisällöltäänkin. Kirjaa elävöittävät osaltaan myös "ystäväkirjasivut", joissa mm. Jaakko Hämeen-Anttila, Minna Tervamäki ja Ville Tietäväinen paljastavat varhaisimmat ja rakkaimmat kulttuurielämyksensä ja lempisävellyksensä sekä haastavat itsensä ja lukijat vaikkapa tutustumaan suomalaiseen nykyrunouteen tai käymään enemmän teatterissa.

Kirjaa lukiessa tuli vähän haikeakin olo: oi niitä aikoja, kun tuli käytyä baletissa, oopperassa ja teatterissa aina silloin tällöin. Tekisi mieli syyttää nykyisestä, kulttuurin saralla lähes yksinomaan lukemiseen keskityttyvästä elämäntavasta kaikenlaisia arjen kiireitä ja velvotteita, mutta syy taitaa löytyä enemmänkin omasta saamattomuudesta ja kotihiiren luonteenlaadusta. Meillä on tapana "kulttuurikylvettää" koko perhe vuosittain Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla, jossa nautimme rautaisannoksen musiikkia, tanssia ja usein vähän sirkustaidettakin, mutta esittävää taidetta voisi käydä katsomassa myös talvi-iltojen piristykseksi. Ja museokortin hankin ehdottomasti heti tilaisuuden tullen!


Ihan viime aikoina olen onneksi päässyt nauttimaan teatterista, siitä lisää huomenna!

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Tietokirjoittamista oppimassa


Tietokirjallisuus ja -kirjoittaminen voi nykyään olla vaaleanpunaista, subjektiivista, juonellista ja kerronallista, ja yhä useammin se onkin. Tietokirjoittaja tarvitsee tietoa ja asiantuntemusta, mutta myös luovuutta, viihtyisän kirjoitusympäristön ja sekä tietysti kahvia ja tietokoneen, jonka kannessa olevan halkeaman voi peittää vaaleanpunaisilla tietokirjoilla.

Viime vuoden tammikuussa aloitin Kirjoittamisen perusopinnot Jyväskylän yliopiston Avoimessa yliopistossa. Taisin saada ajatuksen näistä opinnoista päähäni edellisenä syksynä Kirjojen kamarista, lukiessani Katjan aiheeseen liittyvää postausta. Olin vastikään palannut omien opintojeni pariin ja aloittanut gradun kirjoittamisen. Ruokahaluhan tunnetusti kasvaa syödessä, joten kohta huomasin olevani myös kirjoittamisen opiskelija. Haku opintoihin on muuten juuri meneillään, katso lisätietoa oppiaineen kotisivuilta!

Ensin gradusta, sittemmin työnhausta ja nykyään töistä johtuen kirjoittamisen perusopinnot ovat edenneet varsin hitaasti. Puolentoista lukuvuoden mittainen opinto-oikeus päättyy osaltani heinäkuun lopussa, ja puolet kaikkiaan kuudesta viiden opintopisteen laajuisesta opintojaksosta on vielä suorittamatta. Verkkokurssien aikataulut pitivät minut kohtuullisen hyvin ruodussa muista kiireistä huolimatta, mutta kolme viimeistä kurssia (tietokirjoittaminen, proosa ja tekstikokoelma) suoritan itsenäisinä opintoina, ja kummasti vain kuukaudet kuluvat, ilman että olen palauttanut oppimistehtävätiedostoa millekään mainituista kursseista. Haahuiltuani proosan parissa palasin taas tietokirjoittamisen pariin, käärin hihat ja ihmettelen, miksi en ole kirjoittanut sivuja täyteen jo aikapäiviä sitten.

Kurssikirjallisuudessa on pääosin ennalta tuttuja kirjoja: Kirjablogikirja, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Tieteen yleistajuistaminen, Tieto kirjaksi, Hyvä journalismi. Useimmat olen lukenut aiemmin joko kokonaan tai osittain. Myös kirjoitustehtävät ovat pitkälti tuttuja tekstilajeja: kirjoitan opiskeluesseetä, oppimispäiväkirjaa, analyysia, tietokirjasuunnitelmaa, esseetä, henkilöjuttua ja blogiartikkeleita (osa näistä on keskenään valinnaisia). Ehkä juuri näennäisen helppouden vuoksi nostan riman korkealle: koska asiat ja luettavat tekstit eivät ole haastavia, pitää minun panostaa juuri siihen olennaiseen, omaan kirjoittamiseen. Uraudun kirjoittamisessa helposti samaan tuttuun, tylsään asiatyyliin ja haluan nyt ehdottomasti oppia uutta, kirjoittaa kurssin harjoitustehtävät huolella, mutta samalla heittäytyen, rakentaen tekstejä vähän toisin kuin ennen.


Kevätaurinko kutsuu välillä ulos, mutta lupaan itselleni, että huhtikuun lopussa tietokirjoittamisen kurssi on valmis. Heleää sunnuntaita!