Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa

- Minä kerron ensin itsestäni jotakin ja sitten kerrot sinä, ja samalla me juomme teetä. Odota täällä kaikessa rauhassa, minä tulen pian takaisin.
Vuokraemäntä alkoi nopeasti tuntua Iiriksestä tutulta. Matkan jälkeen oli hyvä olla paikassa, jossa toinen otti ohjat käsiinsä, sanoi mitä piti tehdä: olla vain ja levätä. Keittiöstä kuului kolinaa, jääkaapin ovi avattiin ja suljettiin, pian paahtoleipien tuoksu levisi olohuoneeseen ja Iiris nielaisi nälästä.


Riitta Jalosen Todistaja Brigitin talossa (Tammi 1998) on hyväätekevän hidas ja lempeä romaani. Se ei ole kuitenkaan siloiteltu ja makea, vaan pikemminkin yksinkertainen ja harmaa kuin pellavaliina. Jokainen sana on tarkkaan harkittu, ja kirjan ajatukset ovat pieniä helmiä. Pinnalta katsoen rauhallinen kerronta vie kipupisteisiin:

-Nuori ihminen on tikkuja täynnä. Vasta iän myötä ihminen vetää tikkuja itsestään ulos, ja se sattuu, mutta jos niitä ei poisteta, ne tulehtuvat ihmisen sisään ja jäävät ihon alle koteloitumaan. Kun vetää tikut pois silloin kun ne työntyvät ihon alta esille, ne tulevat helpoimmin. Tikut voi sitten polttaa pois pelkäksi tuhkaksi. 


Yllä olevan sitaatin lausuu Jalosen romaanissa irlantilaisen pikkukylän katolinen pappi, Isä O'Connor, joka käy joka sunnuntai teellä Brigitin luona, on käynyt jo vuosien ajan. Yhtä kauan Brigit, miehensä jo varhain onnettomuudessa menettänyt keski-ikäinen leski, on pitänyt asunnossaan vuokralaista. Kun 25-vuotias suomalaistyttö Iiris saapuu vuodeksi Irlantiin kirjoittamaan ja valokuvaamaan kotimaansa aikakauslehtiin, Brigit esittää erikoisen pyynnön: Iiriksen pitäisi olla kotona joka sunnuntai Isä O'Connorin vierailun ajan ja juoda Brigitin ja papin kanssa teetä. Jo ensi hetkestä Iiris aavistaa, että papin ja Brigitin välillä on enemmän kuin mitä tyynen kohtelias pinta antaa ymmärtää. Iiriksellä on myös omat haavansa, vanhempiensa kuolema ja jokin, jolle ei löydy sanoja ja se, että hänellä on monta eri käsialaa. 

Clogherny Church/Geograph.org.ie.

Kirjassa kuvataan pyhää, mutta pyhyyttä ei samasteta katoliseen kirkkoon eikä mihinkään muuhunkaan istituutioon, vaan se on jotain, minkä ihminen voi kohdata sisimmässään tai ympäristössään, yksin tai toisen ihmisen vierellä. 

Rehevien puitten ja pensaitten hiljaisuudessa Iiris kuvitteli kuulevansa kaukaa kaupungin toiselta laidalta toisiinsa sekoittuneiden äänien huminaa: Phoenix-puistossa laulavan kuoron ja paavia odottavan yleisön äänet. Hän ei tahtonut metelin ja hiljaisuuden keskelle. Niin hän oli jo päättänyt. Hän muistaisi paavin vierailupäivästä Pyhän Annen puiston läpi virtaavan pienen hiljaisen joen ja puiston lähellä virtaavan meren. 

"Ihminen tarvitsee vuoria, joille voi kiivetä, sillä ihminen tarvitsee uupumusta, pappi oli puolestaan sanonut kun he olivat etukäteen puhuneet pyhiinvaelluksesta: - Äärirajoille asti yrittäminen rikkoo ihmisestä jotakin joka on hyvä rikkoa." Kuvassa Crough Patrick, pyhiinvaeltajien vuori Irlannissa/Geograph.org.ie.

Todistaja Brigitin talossa sisältää kolme jaksoa, joista ensimmäinen on nimetty Brigitin ja Isä O'Connorin mukaan ja toinen Iiriksen mukaan, kolmas on nimeltään Pyhiinvaellus. Teoksen ensimmäinen osa sijoittuu kokonaan Irlantiin, toisessa osassa on siirrytty ajassa kaksitoista vuotta eteenpäin. Palattuaan Irlannista Suomeen Iiris on mennyt naimisiin miehen kanssa, joka ivailee Iiriksen ja Brigitin kirjeenvaihtoa, vaistonnut että mies vielä lähtee koska heillä oli liian hiljaista, saanut Isä O'Connorilta viestin Brigitin kuolemasta ja päättänyt hävittää kaikki muistot menneestä - kirjassa kipua kuvataan usein henkilön haluna rikkoa rakkaita esineitä tai kasveja ja poistaa ne ympäriltään. Pyhiinvaellus-jakso sulkee kehän, kun Iiris matkustaa jälleen Irlantiin, vuosien jälkeen. Sillä kuten Isä O'Connor on ennustanut, kämmenenkokoinen pala hänestä on jäänyt tuolle vihreälle saarelle.

Myös minä uskon palaavani Jalosen kuvaamaan Irlantiin vielä joskus.

Ihanaa sunnuntai-iltaa!

Kuva Flickr.

Kirjainten virran Hanna on kirjoittanut Riitta Jalosen romaanista Kuvittele itsellesi mies,  Lainatäti Hyvää yötä Irma Noorasta ja Anna Elina on maininnut Todistajan Brigitin  talossa 100 naisten kirjoittamaa kirjaa -listallaan.

Liitän Jalosen kirjan osaksi Totally British -haastetta, Éirinn go Brách! -alakategoriaan.

Jean Kwok: Käännöksiä

Minä huokaisin. Tuntui siltä kuin äidin soiton kuuntelemisesta olisi kulunut pitkä aika, vaikka olimme olleet  Amerikassa vasta pari viikkoa. Hongkongissa olin kuullut usein äidin soittoa, sillä hän oli opettanut musiikkia koulussa ja antanut kotona viulu- tai pianotunteja, mutta yleensä hän oli liian väsynyt soittamaan enää illalla mennessäni nukkumaan. Mutta nyt äiti oli täällä, ja hänen musiikkinsa soi ainoastaan minulle.


Jean Kwokin Käännöksiä (Girl in Translation 2010, suom. Ulla Lempinen, Bazaar 2011) on osittain omaelämäkerrallinen tarina kiinalaisesta leskiäidistä ja tyttärestä, jotka pakenevat Hongkongin köyhyyttä ja näköalattomuutta äidin siskon, Paula-tädin luo Yhdysvaltoihin. New Yorkin Brooklyn ei kuitenkaan tarjoa siirtolaisille lähtömaata parempia oloja: Paula-täti järjestää sukulaisilleen torakoita ja rottia vilisevän kylmän asunnon ja työpaikan miehensä omistamasta vaatetehtaasta. Tytär Kim eli amerikkalaisittain Kimberly ponnistelee päivät koulussa aluksi heikon englanninkielentaitonsa varassa ja työskentelee iltaisin tehtaassa äitinsä rinnalla. Kysessä on siis klassinen, romanttinen tuhkimotarina. Yksi suosikkiromaaneistani, Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani, on myös tuhkimotarina - mutta silloin kun kyse ei ole lasten sadusta, odotan tuhkimotarinaltakin hieman moniulotteisuutta, syvyyttä ja harmaan sävyjä. Käännöksien maailma on kuitenkin varsin mustavalkoinen ja hahmot stereotyyppisiä, kuuluupa henkilögalleriaan pelastava prinssikin. Varsinkin alun perusteella kirjan olisikin voinut luokitella nuortenkirjaksi*, ja jos olisin äidinkielenopettaja, varmaan luetuttaisinkin kirjaa oppilaillani. Käännöksiä on viihteellinen, juonivetoinen lukuromaani koskettavasta aiheesta ja uskomattomasta sitkeydestä vaikeissa oloissa.

Romaanin kertoja on Kim, joka muistelee tapahtumia ja jonka kielellisten väärinymmärrysten kautta Kwok kuvaa osuvasti maahanmuttajan vaikeuksia vieraassa kieliympäristössä. Kiinalaiset sanonnat kuulostavat hauskoilta englanniksi (suomeksi) käännettyinä: kun Kim vihdoin murtaa pelon, riippuvaisuuden ja kohteliaisuuden siteet tätiinsä, tädin syytös on, että Kimin ja hänen äitinsä "sydämissä ei ole juuria" (he ovat kiittämättömiä) ja vakuuttaa, että "jos ihmiset näkisivät tämän tunteellisen näytelmän, heidän lihansa tuntuisi nukutetulta" (Kimin ja hänen äitinsä käytös on Paulan mielestä noloa).
Kimin äiti sen sijaan säilyttää kiinalaisen tyyneytensä ja kohteliaisuutensa kuohunnan keskellä: "Isosisko, olet auttanut meitä paljon, mutta ehkä meidän on nyt aika lakata tukeutumasta sinuun niin paljon." Edellä kuvattu kohtaus, jossa Kim vihdoin sanoo tädilleen suorat sanat, tuo mieleeni Montgomeryn Emilia Byrd Starrin laittamassa jauhot suuhun ilkeälle Ruth-tädilleen.

Kimin maailma avautuu englannin kielen avautumisen mukana, ja kielen kautta hän saa myös keinot päästä pois kurjuudesta - kirjan nimikin viittaa käännöksiin kahden kulttuurin välissä ja Kimin enemmän tai vähemmän onnistuneisiin käännöksiin kuulemastaan ja lukemastaan englannista. Käännöksiä on niitä romaaneja, jotka mieluiten lukisi alkukielellä, mutta Ulla Lempisen käännös on mielestäni onnistunut ihan kiitettävästi ilmaisemaan Kimin hapuilua kielen käännöksissä.

Vilpittömästä Kimistä ja hänen lempeästä äidistään ("emosta ja poikasesta") ei voi olla pitämättä, mutta monien sivuhenkilöiden julmuus, varsinkin Paula-siskon, käy yli ymmärryksen, ja yritykset selittää Paulan motiiveja jäävät valjuiksi. Kim ei myöskään saa koulussa minkäänlaista tukea kielellisiin tai kulttuurisiin alkuvaikeuksiinsa, mutta lahjakkaana ja älykkäänä hänen onnistuu taistella tiensä pois laittomasta vuokraloukosta ja opiskelemaan stipendiaatiksi Yaleen. Maahanmuuttotarinana Käännöksiä pysäyttää ajattelemaan vaikeaa tasapainoilua kulttuurien ja kielten välitilassa. Minulle Käännöksiä ei ollut mikään suuri elämys, mutta lukemaan koukuttava, sympaattinen kirja kuitenkin.

Käännöksien sivuja ovat käännelleet myös ainakin Mari.A (alkukielellä), Linnea, Susa, Hanna, Katja, Norkku, Leena ja Lainatäti. Aasialais-amerikkalaisen miehen arvio, johon kirjailija itse on käynyt kommentoimassa, löytyy täältä. Käykää myös kurkkaamassa Mari.A.:n hauska postaus nuttura- ja säärikirjoista, joista ensiksimainittuihin Käännöksiäkin kansikuvansa perusteella kuuluu!

Polkuja eteenpäin: muita (omaelämäkerrallisiakin) romaaneja amerikanimmigranteista


Kiran Desai: Menetyksen perintö
Frank McCourt: Amerikan ihmemaassa 
Lars Sund: Colorado Avenue
Amy Tan: Ilon ja onnen tarinat
Colm Tóibín: Brooklyn
Antti Tuuri: Ameriikan raitti


*On toki paljon syvällisiä nuortenkirjoja moniulotteisine henkilöhahmoineen, mutta nuorten maailmassa ja nuortenkirjoissa mustavalkoisuus ja sankari-konna -asetelma on jossain määrin ymmärrettävää.

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

Ei kahta ilman kolmatta... Ketunleipiä kotiportaidemme juurella.

Hänellä on uskomattoman pienet sormet. Puoliso kaivaa taskustaan keltaisen pupuhelistimen ja näytän sitä lapselle. Painan pupun mahaa, mahasta kuuluu ääni. Silloin lapsi yhtäkkiä nauraa ääneen. Katsomme puolison kanssa toisiamme ja toistelemme monta kertaa asiaa, jonka molemmat näkivät: "Hän hymyili ja nauroi!"

Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka (Tammi 2011, 240 s.) on sisäinen matka äitiyteen, ihan tavalliseksi perheeksi, ja konkreettinen  matka Kiinaan ja takaisin, oma kauan kaivattu lapsi paluumatkalla mukana. Matkaa tehdään hitaasti ja perusteellisesti: ensin jonotetaan adoptioneuvontaan, sitten käydään adoptioneuvonnassa, kunnes virkailija toteaa Annalle ja hänen miehelleen voivansa lämpimästi suositella heitä vanhemmiksi. Sitten odotetaan useampi kuukausi adoptiolautakunnan päätöstä, ja odotuksen palkitsee kaikessa kapulakielisyydessäänkin maailman kaunein lausuma: "Lautakunta katsoo, että hakijat täyttävät lapseksiottamisessa annetussa laissa (153/1985) lapseksiottajille annetut edellytykset. Tämän vuoksi lautakunta on päättänyt mainitun lain 27. pykälän 1 momentin nojalla myöntää hakijoille luvan lapseksiottamiseen." Lauseita toistetaan onnellisena kerta toisensa jälkeen, mutta matka pienen kiinalaistytön vanhemmiksi on vasta alussa.

Adoptiomatka on sarja päiväkirjamaisia merkintöjä, jotka alkavat ensimmäisestä käynnistä adoptioneuvojalla ja päättyvät yli viisi vuotta myöhemmin, kun lapsi on ollut jo muutaman kuukauden kotona. Adoptioprosessia edeltänyttä aikaa tuloksettomine hedelmötyshoitoineen sivutaan vain lyhyesti, ne itkut on jo niistetty. Anna pohtii, miten saada muut ymmärtämään, että adoptio ei ole heille mikään kakkosvaihtoehto eikä adoptoitava lapsi biologisen lapsen korvike, vaan juuri se lapsi, jota hänen tulevat vanhempansa odottavat, toivovat ja rakastavat. Vaikka haltiatarkummi lupaisi raskauden taikasauvan heilautuksella, pariskunta valitsisi adoption. Edes kohdemaan vaihtaminen adoptioprosessin nopeuttamiseksi ei tule Annalle kysymykseen, sillä kiinalaislapsen odotus on jo alkanut sydämessä.

Annan kuvailemista ajoittain vallan saavista pelon, katkeruuden ja toivottomuuden tunteista huolimatta Adoptiomatka on valoisa kirja, sillä se kertoo kasvusta, rakkaudesta vielä tuntematonta lasta kohtaan ja perheestä, joka vihdoin toteutuu. Alkuvuodesta luin Anna-Kaisa Hakkaraisen lapsettomuutta käsittelevän kirjan Ihmeet tapahtuvat muille (2010), joka kuvaa raastavasti kerta toisensa jälkeen kuukautisiin tai keskenmenoon päättyviä hedelmöityshoitoja. Hakkarainen ja hänen miehensä päätyivät myös adoptioon, ja toivon voivani lukea perheen syntymisestä kertovan kirjan myöhemmin myös Hakkaraiselta.

Vaikka Adoptiomatkakin nostatti useaan kertaan kyynelen silmäkulmaan, se sai minut myös hymyilemään. En voi olla hymyilemättä, kun luen kuinka Anna ja hänen miehensä ottavat valokuvia Kiinan adoptioviranomaisia varten kesämökillä: yleensä kalsareissa klapikirveen varressa viihtyvä mies laitetaan poseeraaman kauluspaidassa aamukahvin ja Helsingin sanomien äärelle, kun taas Anna sonnustautuu kokkaamaan jakkupuvussa, esiliinassa ja äidiltä lainatuissa matalissa avokkaissa - kiinalaiset oudoksuisivat sukkasillaan hipsuttelua. Adoptiomatkan kerronnan vahvuus on paitsi pohdiskelevaisuudessa ja omien tunteiden vilpittömässä esittämisessä, myös siinä, että kirjoittaja ei ota itseään liian vakavasti - ainakin minä pystyin samastumaan enemmän kirjoittamisesta ja lukemisesta kuin siivoamisesta nauttivaan, ajoittaista yksinoloa tarvitsevaan Annaan, joka haluaa kasvaa ja rohkaistua odotuksen mukana.

Ryhdistäydy, hyvä nainen, komennan itseäni. Leivänmuruilla keittiön lattialla ei ole merkitystä. Adoptiovanhemmalta ei vaadita täydellisyyttä, onhan se sinulle monta kertaa kerrottu. Riität ja kelpaat. Lakkaa murehtimasta pieniä, keskity olennaiseen. Siihen, että osaat kaivaa esiin ja ottaa adoptioneuvonnan aikana puheeksi kaiken oikeasti vaikean, jonka käyminen on tulevan lapsesi parhaaksi.

Annan pohdinnat lapsenkaipuun motiiveista, vanhemmuuden haasteista ja peloista koskettavat ketä tahansa vanhempaa tai lasta odottavaa riippumatta siitä, kuinka lapsi saadaan. Adoptiolasta toivovat joutuvat vain käymään näitä asioita läpi huomattavasti perusteellisemmin kuin biologista lasta odottavat   - ja perustelemaan valintojaan myös ulkopuolisille, usein ajattelemattomille ja kapeakatseisille utelijoille. Yhteiskunnalla ei ole resursseja järjestää adoptioneuvonnan kaltaisia keskusteluja kaikille vanhemmiksi tuleville, mutta jokaisen on hyvä miettiä esimerkiksi lapsuudenkotinsa henkistä perintöä, omia arvojaan ja parisuhdettaan äidiksi tai isäksi kasvaessaan, ja usein odotus ja lapsen saaminen synnyttävätkin näitä mietteitä.

Kiinalaisesta lastenkodista Annan ja hänen puolisonsa syliin siirtyvä tyttö saa kasvattaa vahvat juuret uuteen maaperään. Kun hän saapuu vanhempiensa kanssa Suomeen, häntä ovat vastaanottamassa isovanhemmat ja muut sukulaiset, ja hänen kodikseen tulee talo, jossa jo hänen isoisoisänsä on asunut. Lapsen omassa kirjahyllyssä odottavat Pupet, Maisat, Lindgrenit ja Mikko Mallikkaat. Siteitä synnyinmaan kulttuuriin tullaan myös vaalimaan.

Häntä kaivattiin niin pitkään ja häntä rakastetaan niin paljon, mutta nyt on arki. Joskus kiirettä, joskus väsymystä, kaiken ilon takana.

Kirja perustuu Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka-blogin merkintöihin.

Kansi: Jukka Aalto

Adoptiomatkasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Jonna, Ilse, Sanna, EmmyAurora ja tata.

Romaani kansainvälisestä adoptiosta: Anne Tyler, Amerikan lapset, josta on kirjoittanut Lumiomena.

Tuulia (Tyyni Tuulio): Marja-Liisa harjoittelee

Kuva Antikvariaatti.net

Nyt he ovat jo kaikki puutarhassa, pikkutytöt perhoskoltuissaan, Elsa-täti, pojat ja Harri. Harri on kaunis ja kalpea mustassa siviilipuvussaan, kukka napinlävessä. Sydäntäni pusertaa juuri nyt, kun ajattelen, että hänen vasen käsivartensa ei voi tukea minua tällä hetkellä. Mutta tunnen suurta hellyyttä tuota tyhjää hihaa kohtaan, ja saanhan olla vain ylpeä miehestäni, joka on antanut uhrinsa isänmaalle. 

Joskus ala-asteella opettajamme lahjoitti meille oppilailleen vanhoja kirjojaan. Minä valitsin joukosta Tuulia-nimimerkillä julkaistun Marja-Liisa harjoittelee (1943), joka on periaatteessa aikuistenkirja mutta sota-ajan romaanina niin viaton ja puhdashenkinen, että soveltui varsin hyvin varhaisteinin luettavaksi. Romaanin nimihenkilö ja minäkertoja on yhdeksäntoistavuotias ylioppilastyttö, joka harjoittelee taloudenpitoa ja aikuisen vastuuta isän ollessa sotilaslääkärinä ja äitipuolen lääkintäottana. Romantiikka astuu kuvaan, kun rintamalla oleva isoveli Riston tuo lomalle tullessaan mukanaan ystävänsä, luutnatti Harri Nousian. Kirja päättyykin luonnollisesti häihin, mutta selatessani Kotimaisia nuortenklassikoita 1 -teosta minulle selvisi, että Marja-Liisan tarinalle kirjoitettiin jatkoa, vuonna 1945 ilmestynyt Marja-Liisan oma koti.

Aikanaan ihmettelin nimimerkkiä ja mietin, kuka sen taakse kätkeytyi. Asia selvisi edellä mainitusta Kotimaisia nuortenklassikoita -teoksesta, kun satuin lukemaan Päivi-Heikkilä-Halttusen artikkelin Tyyni Tuuliosta (1892-1991, tunnetaan myös nimellä Haapanen-Tallgren), joka oli minulle ennestään tuttu pitkän linjan kirjallisuudentutkijana, kirjailijana ja suomentajana. Marja-Liisan tarina ilmestyi alunperin Kotiliedessä jatkokertomuksena. Heikkilä-Halttusen mukaan Tuulio on kirjoittanut Marja-Liisan kertomukseen omia muistojaan ajoilta, jolloin hän akateemisesti koulutettuna ja käytännön töihin tottumattomana joutui harjoittelemaan kodinhoitoa itseään neljätoista vuotta vanhemman Oiva Tallgrenin puolisona.

Marja-Liisa harjoittelee on aikamatka maailmaan, jossa koti, uskonto ja isänmaa olivat kantavat arvot ja äitiys oli ihanne. Kirja sekä alkaa että päättyy Marja-Liisan edesmenneen äidin kuvan äärellä. Äiti kuoli Marja-Liisan ollessa lapsi, mutta Äiti on aina äiti, vaikkakaan ei muuta kuin hyvin, hyvin epämääräinen lapsuudenmuisto ja hohtava kuva salin seinällä flyygelin vieressä, eikä Marja-Liisa halua kutsua äidiksi äitinsä siskoa, ankaraa Elsa-tätiä, vaikka tämä on ollut jo hänen äitipuolensa yli kymmenen vuotta. Hääpäivänään Marja-Liisa seisoo äitinsä kuvan edessä - hiuksillaan sama huntu, jota äitini käytti hääpäivänään ja kiittää äitiään elämän lahjasta ja siitä, että olet hoivannut minua vielä sieltä, missä olet, kasvattanut pientä Marja-Liisaasi tähän asti! Isänsä ja Elsa-tädin ollessa hoitamassa velvollisuuksiaan isänmaataan kohtaan Marja-Liisa on vastuussa nuoremmista sisaruksistaan, veljestään Jukasta ja siskopuolistaan Tytistä ja Leenasta. Marja-Liisa katuu, että ei aikanaan ruvennut pikkulotaksi jotta voisi nyt toimia oikeana lottana: Varmasti selviytyisin paremmin puhelin- tai radistilottana kuin tällaisena - tyhjänpäiväisenä ja epäonnistuneena emännänsijaisena täällä kotona, jossa ei edes koskaan tapahdu mitään jännittävää.


Ajan hengen mukaisesti Marja-Liisa tietenkin kasvaa tehtäviensä mukana ja löytää onnen kotoisista toimistaan ja velvollisuuksien täyttämisestä. Yhdessä sulhasensa kanssa he aikovat rakentaa ja jälleenrakentaa isänmaataan. Marja-Liisa on kokemistaan vastoinkäymisistä ja suruista huolimatta onnellinen, että ei ole entinen huoleton, itsekeskeinen Marja-Liisa, sillä nyt on minun vuoroni lähteä elämään, enkä saa vapista.


Olisi mielenkiintoista lukea Marja-Liisan oma koti, sillä Heikkilä-Halttusen mukaan jatko-osa on jo arkisempaa kuvausta nuoren avioparin ensimmäisestä yhteisestä vuodesta Helsingissä. Marja-Liisa tasapainottelee musiikin ja latinan opintojen, sodan vammauttaman aviomiehen tukemisen ja kasvavan perheen paineissa. Nyt viipyilen kuitenkin vielä Marja-Liisan kesäisen hääpäivän suloisissa tunnelmissa:

Meidät on aiottu vihkiä salissa, mutta koska on säteilevän kaunis ilma, olen pyytänyt, että se saisikin tapahtua puutarhassa Mustialan ruusujen lähellä. 

Kuva Geographic.org.uk

Jumissa Rantahotellissa, todistajana Brigitin talossa

Glenon kylä Irlannissa/Geographic.ie

Olen jumissa sveitsiläisessä järvenrantahotellissa, Hotel du Lacissa kirjailijatar Edith Hopen ja muutaman muun eksentrisen hotellivieraan kanssa. Edith Hope on lähetetty Rantahotelliin kuin pahainen lapsi, koska hänellä on suhde naimissa olevaan mieheen. Edith Hope kirjoittaa (myyvemmällä nimellä kuin omansa) romanttisia romaaneja naisille, niille harmaille hiirulaisille ja "kilpikonnille", jotka jäävät nuolemaan näppejään "jänisten" viedessä kaikki miehet. Kirjoissaan Edith haluaa antaa hiirulaisille toivoa, että unelmien prinssi voisi huomata heidät ja rakastua heihin; todellisuudessa hän kuitenkin uskoo että voiton vievät ne kaunottaret, joilla ei ole aikaa lukea kirjoja. Edith muistuttaa hieman Carol Shieldsin Pikkuseikkojen Judithia; hän on syrjästäkatsoja ja tarkkailija, utelias ihmisten havainnoija.

Edithin ja minut on Rantahotelliin kuljettanut Booker-palkittu kirjailija Anita Brookner. Olen aiemmin yrittänyt lukea Brooknerin Hyvää seuraa -romaania, mutta tuskastuin kirjan hidastempoiseen kuvailuun ja tunteeseen, että mikään ei liiku, ei sen enempää tapahtumien, tunteen kuin kielenkään tasolla. Rantahotellissa on samaa unenomaista tunnelmaa, mutta tapahtumien havainnoiminen sydänsuruisen Edithin kautta tuo kirjaan intiimiyttä ja tiiviyttä, jonka uskoin kantavan lyhyen romaanin (176 s.) loppuun. Rantahotelli oli minulla mukana kahdella lyhyellä heinäkuisella lomareissulla; järvenrantatalossa ja merenrantamökissä, mutta kirja on yhä kesken. Brooknerin kerronnassa on jotakin rauhoittavaa ja nautittavaa, mutta tuskastuin kuitenkin romaanin keskivaiheilla ja päätin lukea välillä jotakin muuta. Sateinen päivä inspiroi minut tarttumaan Irlantiin sijoittuvaan romaaniin, Riitta Jalosen Todistajaan Brigitin talossa.

Riitta Jalosesta kiinnostuin luettuani hänen kirjalijantiestään ja työstään Kirjailijan työmaat -teoksesta. Todistaja Brigitin talossa on yhtä hidastempoinen ja ulkoisten tapahtumien sijasta tunteiden liikahduksiin keskittyvä kirja kuin Rantahotelli, mutta Jalosen ihmiskuva on valoisampi kuin Brooknerin ja pienen irlantilaisen pikkukylän pienet piirit tuntuvat rauhoittavilta, eivät ahdistavilta kuten Hotel du Lacin eristyneisyys. Kirja kertoo nuoresta Iiriksestä, joka muuttaa Irlantiin vuodeksi kirjoittaakseen free-lancerinä artikkeleita ja reportaaseja suomalaisiin aikakauslehtiin. Hän saa edullisen vuokrahuoneen huolehtivaisen Brigitin, keski-ikäisen naisen luota, joka pyytää Irikseltä palvelusta: joka sunnuntai kylän katolinen pappi tulee teelle Brigitin luo, ja Iiriksen toivotaan olevan silloin paikalla.

Pakenin näistä jylhistä sveitsiläisistä maisemista irlantilaiseen pikkukylään.

Toivon palaavani näihin molempiin kirjoihin blogissani pian, kunhan olen saanut ne luettua loppuun. Brigitin talon lisäksi minulla on kesken toinenkin kirja, jonka päähenkilönä on leski - mutta nuorempi, vapaampi ja kevyemmin vedoin kuvattu kuin Brigit. Onneksi on erilaisia kirjoja erilaisiin tunnelmiin!

Vesa A. Korhonen: Hyvä, parempi, valmis (Kirjallista elämää)

Paulan mainion Kirjallista elämää -haasteen innostamana tutkin pari viikkoa sitten kotikuntani pääkirjaston kirjoittamisaiheista hyllyä erityisen tarkkaan. Etsin erityisesti Antti Tuurin kehuttua Kuinka kirjoitan romaanin -teosta, mutta Tuurin kirjallisen elämäkerran lisäksi halusin luettavaksi jonkin kirjoitusoppaan, joita olen lukenut viimeksi varmaankin Äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettajaopintoihin liittyen. Luovan kirjoittamisen opetus ja opiskelu on minusta kiehtova aihe: sanataiteen opetus on marginaalissa verrattuna esimerkiksi musiikin tai kuvataiteen opetukseen, mutta kirjoittamisen opetuksen ja ohjauksen arvostus kasvaa vähitellen ja yhä harvempi kirjailija tulee enää "pystymetsästä" - monet ovat käyneet oriveden opistonsa ja kriittiset korkeakoulunsa. Kirjoittaminen on myös monelle rakas harrastus, joka voi toimia varaventtiilinä pöytälaatikossa tai olla tavoitteellista, julkaisemiseen pyrkivää. 

Monet kirjoittajat kärsivät valkoisen paperin kammosta tai aiheen puutteesta, mutta yleinen ongelma on myös, että tekstiä kyllä syntyy, mutta valmista ei tule. Vesa A. Korhosen Hyvä, parempi, valmis - eli miten kirjoittaa se loppuun asti (Muruja-kustannus 2009) paneutuu nimensä mukaisesti viimeksi mainittuun ongelmaan. Korhosen (jonka ensimmäinen kirja tämä kirjoittamisen opas on) kirja on tarkoitettu lähinnä harrastekirjoittajille ja aloittelijoille: Tekijä kulkee kirjallisessa virrassa huomattavasti lähempänä tuota villin vallatonta rantaa. Jos se tuntuu ongelmalliselta eikä uteliaisuus tunnu kantavan, niin kenties on parempi jättää lukeminen jo tähän. Kiitos ajastasi. Sammuttaisitko valot lähtiessäsi. Korhosen teos ei keskity mihinkään tiettyyn tekstilajiin eikä edes rajaa fokusta fiktiivisten tai tietotekstien käsittelyyn, vaan tekstin työstämisestä puhutaan yleisellä tasolla.

Varmaankin tällaiselle kansantajuiselle, tulostimista, tekstinkäsittelyohjelmista ja kirjoittamisharrastuksen vuosikuluista jutustelevalle oppaalle on tilausta. Kirjoittamisen tekniikalle eli tietokoneille ynnä muille laitteille on kirjassa oma lukunsakin, jossa mainitaan muun muassa tulostimien ja värikasittien hintoja. No, julistihan Mika Waltarikin aikoinaan: "hanki kirjoituskone" klassikoksi muodostuneessa oppaassaan Aiotko kirjailijaksi? (1938), ja nykyään useimmat  Waltarin käytännön ohjeista ovat tietenkin vanhentuneita (teoksen kaunokirjallinen arvo sen sijaan ei). Nykyään tekniikka ja ohjelmistot vanhenevat todella nopeasti, enkä usko, että Korhosen kirjan liitteenä olevat Office Word 2003:n käyttöön liittyvät vinkit ovat enää kovinkaan ajankohtaisia. Kaipaan kirjallisuuten ja kirjoittamisen opetukseen hitautta ja syvyyttä, joka kestää aikaa. Kiehtovan tarinan resepti ei ole varmaan paljonkaan muuttunut vuosisatojen saatossa, mutta tavat tallentaa ja jakaa tarinaa eteenpäin aikalaisille ja tuleville kuulijoille ja lukijoille ovat tietenkin muuttuneet.

Kirjoittamisen prosessia käsittelevässä luvussa Korhonen antaa vinkkejä tekstin työstämiseen. Liiallisten rönsyjen karsimiseen hän rohkaiseen osuvasti: "Poistaminen ei ole tuhoamista, pikemminkin varastoimista myöhempää käyttöä varten." Jokin tekstinpätkä, henkilöhahmo, teema tai juonenkäänne ei ehkä mahdu juuri työn alla olevaan käsikirjoitukseen, mutta johonkin toiseen tekstiin se saattaa kuulua.  Kirjoittajan "jumia" tai "blokkia" Korhonen pitää normaalina työhön kuuluvana vaiheena, joka paljastaa kirjoitustyön laajuuden ja vaativuuden. Lääkkeeksi "tekstipöhöön" hän ehdottaa kunnollisen tauon pitämistä, kuitenkin niin, että kaikki sekavatkin tekstin jatkoa koskevat ideat kirjataan talteen vaikkapa ranskalaisilla viivoilla - sitä hetkeä varten, kun tekstiin jaksaa taas tarttua.

Laajin oma kirjoitusprojektini on ollut gradu, joka on yhä - no, kesken. Sitä kirjoittaessani toimin poistojen kanssa juuri niin kuin Korhonenkin kehottaa tekemään: perustin poistoille oman tiedoston, jossa tekstifragmentit olivat tallessa, jos niitä joskus johonkin kaipaisi (oppiaineemme professori kutsui joskus tällaisten hylättyjen tekstinosien hyödyntämistä kannibalisoinniksi). Tekstin karsiminen on Korhosen mukaan hyvä keino myös silloin, jos "teksti lähtee omille teilleen". Tekstin harharetket ovat toisaalta myös hyvä merkki, joka kertoo siitä, että teksti elää. Joskus alkuperäisen tekstin turhilta tuntuvat 

rönsyt ovat uuden tekstin versoja. Silloin, kun uusia teksti-ideoita suorastaan pursuaa, ei kannata harhautua keskeneräisestä tekstistä liiaksi sivupoluille vaan 

Hyvä, parempi, valmis sisältää myös tarinan omasta synnystään, eräänlaisen "tapaustutkimuksen" Korhosen kirjoitusprosessista. Lopuksi lainaan vielä Korhosen kiteytyksen kirjansa sanomasta, "johtopaatoksen": Opi työstämään tekstiäsi ankarasti ja sitä kautta saamaan jotakin valmiiksi. Kaiken muun, lukijat, tekstin lajit, tyyli- ja tehokeinot, julkaisemisen kiemurat, voit omaksua ja oppia sitten myöhemmin. Uskon, että Korhosen teoksesta aloitteleva kirjoittaja löytää rohkaisua ja käytännön vinkkejä, mutta minkään tietyn tekstilajin ongelmien kanssa kanssa kamppailevalle tai syventäviä kirjoitustaitoja etsivälle tämä kirja ei ole se oikea.

P.S. Verkossa surffaillessani löysin mielenkiintoisen kirjoittajablogin, Kirjoita romaani. Blogi on kesän ajan tauolla, koska sen kirjoittaja keskittyy käsikirjoitukseensa, mutta odotan innolla jatkoa syksyllä!

Marjatta Kurenniemi: Kesälintu

Rouva Rainta nousi ja hiipi narisevan lattian yli ikkunan ääreen. Suuret puut seisoivat tummina ja salaperäisinä hämärässä kesäyössä, järvi oli peilityyni ja kaukana selällä ui vesilintu jättäen jälkeensä hopeaisen juovan. Ja jossakin rantapensaikossa lauloi lintu - mikä se mahtoi olla? - lauloi väkevästi, kyltymättä, kuin pakahtuakseen. Oli ihana yö.
  Rouva Rainta pujahti takaisin vuoteeseensa, ja unen ja valveen rajamailla hän jollakin merkillisellä tavalla tunsi olevansa kotona.

Marjatta Kurenniemi on minulle lapsuudesta saakka tuttu ja rakas kirjailija Onneli ja Anneli - sekä Putti-kirjojen ansiosta. Kuinka Kum-maa on kaikkialla ja Puuhiset ovat kestäneet aikaa, ja seuraavaksi tutustun lasteni kanssa Unikon satuihin. Lumiomenan Katjalta opin, että Kurenniemi on julkaissut myös yhden nuortenromaanin, Kesälinnun, vuonna 1959.

Vastikään vanhaan taloon muuttaneena hurmaannuin kirjan ideasta, vanhaan huvilaan muuttavasta helsinkiläinperheestä. Nelilapsinen Rainnan perhe ei tosin muuta maalle vapaaehtoisesti, vaan koska vuokrahuoneisto myydään alta ja kirjastonhoitaja-äidin ja tutkija-isän tulot eivät riitä pääkaupungin korkeisiin vuokriin. Lasten koulut, äidin virka ja isän opetusvelvollisuudet sitovat perheen Helsinkiin, mutta  pakon edessä perhe vuokraa kesäksi järvenrantahuvilan, Kesälinnun, seitsemänkymmenen kilometrin päässä kaupungista. Muutto on kova pala erityisesti perheen kuusitoistavuotiaalle esikoiselle Kirstille, joka joutuu jättämään romanttisen ihastuksensa kohteen sekä vilkkaan toverielämän kahviloineen ja elokuvineen. Järvessä uiminen hyttystenruokana ei Kirstin mielestä korvaa pulahtamista uimastadionin turkoosinsävyiseen veteen. Nuoremmat koululaiset Lassi ja Kaisa sekä viisivuotias Outi-kuopus sopeutuvat paremmin. Tutkijaisä ihastuu syrjäisen huvilan tarjoamaan omaan työhuoneeseen ja parempaan työrauhaan, mutta äiti väsyy pitkiin työmatkoihin ja eroon perheestä työviikkojen aikana. 

Kuten äskettäin lukiessani Rauha S. Virtasen nuortenromaaneja Kiurut laulavat ja Luumupuu kukkii, harmittelen myös Kesälintua lukiessani, että en lukenut sitä kuuluessani siihen ikäryhmään, jolle kirja on suunnattu. Nyt en ihan pystynyt hurmaantumaan, vaan huomioni kiinnittyi ennen kaikkea romaanin maailmankuvaan ja sen välittämiin arvoihin. Kirjan arkinen ja realistinen kerronta oli lisäksi vähän perttymys; Kurenniemen satujen ja saturomaanien perusteella olin kuvitellut tarinan sisältävän enemmän maagisuutta, että talo olisi ollut enemmän salaperäisenä "henkilöhahmona" ja tapahtuminen katalysaattorina Onnelin ja Annelin talon hengessä. Aivan romaanin alussa kerronta onkin persoonallisempaa kaikkitietävän kertojanäänen kommentoidessa perheen luonteita ja edesottamuksia eräänä lauantai-iltana. Perhettä hyväntahtoisella huumorilla luonnehtivasta kertojanäänestä tuli mieleen Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas (Marsipansoldaten 2001).

Kesälinnussa vallitsee voimakas vastakkainasettelu kaupungin ja maaseudun välillä. Kaupunki nähdään huonompana kasvuympäristönä, jossa viisivuotias Outi karkaa omille teilleen etsimään satulinnaksi luulemiaan Johanneksen kirkon torneja, Lassi käy ikäisiltään kielletyissä elokuvissa eikä uskalla opetellla ajamaan polkupyörällä kavereiden nähden, Kaisa ikävystyy kun ei pääse tekemään mitään käsillään ja Kirsti oppii niin ennakkoluuloiseksi ja ylemmyydentuntoiseksi "landepukkeja" kohtaan, että ei helsinkiläisystäviensä seurassa edes tervehdi polkupyöränsä korjannutta maalaispoikaa. Maalla lapset oppivat kitkemään rikkaruohoja ja nauttimaan enemmän perheen yhteisestä ajasta. Epäkäytännöllisen perheen auttaa uuden elämän alkuun Kesälinnun piharakennuksessa asuva Nymannin pariskunta.

Perhekuvauksena Kesälintu tuo mieleen aiemmin mainitut Rauha S. Virtasen nuortenromaanit, Kirstin helsinkiläisen toverielämän kuvaus puolestaan Mary Marckin koululaisromaanit. Tarina maalla ulkoilmaelämään ja puutarhanhoitoon innostuvista lapsista tuo muistuttaa minua lapsena lukemastani Marie Louise Fischerin nuortenkirjasta Itsepäinen Isabella, jossa perheen hemmoteltu kymmenvuotias kuopus jätetään hiihtolomalla maalaistaloon oppimaan luistelua, murtomaahiihtoa ja toisten kunnioittamista. Kirsti nousee tavallaan Kesälinnun päähenkilöksi, mutta tässä elämänvaiheessa samastun ennen kaikkea perheensä asunto-, talous- ja pyykkipäivähuolten rasittamaan rouva Raintaan tai kirjansa ensimmäisenä muuttolaatikoista purkavaan, hajamieliseen tohtori Raintaan.

Eniten nautin Kesälintua lukiessani huvilan ja sen puutarhan kuvauksista:

Talon ohitse vei puoleksi nurmettunut tie rantaan, jonne koko puutarha loivasti vietti. Aivan talon takana oli kivilaatoilla katettu pengermä. Sen reunat oli muurattu harmaista luonnonkivistä ja jokainen kivenkolo kukki. Valkeata pitkäpalkoa, aniliininpunaista sammalleimukukkaa, keltaista vuohenjuurta, ruusunpunaista ja hienolehtistä särkynyttä sydäntä ja väkevänsinistä katkeroa. Niitä kasvoi tuuheina mättäinä pengermän reunoilla ja riippui rehevinä mattoina alas. Talon seinustalla kasvoi narsisseja, sekä valkoisia että keltaisia, punaisia ja keltaisia tulppaaneja, sinisiä scilloja ja keltaisia krookuksia, jotka olivat melkein kukkineet.

Tämän suloisen kirjan sanoma on, että kaikki järjestyy - ja että talokin voi olla kiltti.