Raili Mikkanen ja Laura Valojärvi: Iivari-tonttu karkuteillä

Raili Mikkanen (teksti) ja Laura Valojärvi (kuvat): Iivari-tonttu karkuteillä
Wsoy 2013, 32 sivua.

Iivari-tonttu karkuteillä on astetta vauhdikkaampi joulukirja: siinä ei tyydytä tunnelmoimaan kynttilänliekkiä ja lumihiutaleiden leijumista katsellen, vaan seikkaillaan niin sirkuksessa, eläintarhassa kuin karting-radallakin. Alkuasetelma tosin on klassinen: aputonttu Iivari kyllästyy joulunakuskiireisiin ja raadantaan ja päättää lähteä seikkailemaan. Karkumatka kiihtyy välillä sellaiseen vauhtiin, että Iivaria itseäänkin hirvittää, mutta jouluisella tarinalla on tietenkin onnellinen loppu.

Oli mukava aloittaa joulun odotus omien lasten kanssa Raili Mikkasen kirjaa lukien; olenhan itse lapsena odottanut joulua Mikkasen luoman Histamiini-hevosen seurassa. Ylen Elävänarkiston mukaan Histamiinin joulukalenteri on esitetty ensi kerran vuonna 1985, mutta ilmeisesti se on lähetetty joskus uusintana. Iivari-tonttu karkuteillä on tosiaan enemmän seikkailu- kuin joulukertomus, mutta niiden kynttilänhämyisten ja kuusentuoksuisten kirjojen pariin ehtii myöhemminkin.

Tästä kuvasta tulee mieleen Netta Walldénin lastenromaani Ruben ja ratikkaralli, jonka kuvitus on myös Laura Valojärven käsialaa.

Niin lapset kuin ennen kaikkea jouluvalmisteluista päävastuun kantavat aikuisetkin voivat varmaan allekirjoittaa Iivari-tontun ajatuksen: pieni irtiotto joulujössötyksestä tekee hyvää. Hetken hengähdystauon jälkeen aputontun omatunto alkaa kolkuttaa: miten muut Korvatunturin tontut selviävät askareistaan ilman Iivarin apua? Lopulta oma paikka, omat arkiset mutta tärkeät velvollisuudet alkavat tuntua merkityksellisiltä.

Kuten blogini sivupalkissa olevasta kirjailija- ja kuvittajahakemistosta (joka ei tosin ole täysin ajan tasalla, sillä en aina muista lisätä uusia hakusanoja luetteloon) voi päätellä, Laura Valojärven kuvittamia kirjoja on meillä luettu viime aikoina runsaasti. Valojärven hahmot ovat ilmeikkäitä ja kuvista löytyy niin liikettä kuin tunnelmaakin. Mikkasen ja Valojärven yhteistyönä ovat syntyneet myös pari viime vuosien parasta lasten tietokirjaa, Suomen lasten linnakirja ja Mennään sirkukseen!. Valojärven tyylistä tulee jossain määrin mieleen kuvataiteilija ja kuvittaja Riikka Juvosen kuvitukset. Yhteistä on ainakin ihmishahmojen suuret silmät ja murrettu, mutta vahva värimaailma.

Kirjasta on blogannut myös Leena Lumi.

Hyvää ensimmäistä adventtia kaikille! Tänään alkaa Kirjabloggaajien joulukalenteri, jonka ensimmäinen luukku aukeaa Luettua elämää -blogissa!

Hellevi Putkonen & Jussi Sinnemäki: Mahtava matikkamatka

Hellevi Putkonen & Jussi Sinnemäki: Mahtava matikkamatka
Kuvittanut Anita Polkutie.
Lasten Keskus 2013, 39 sivua.

Ihanaa! Loma oli alkanut. Tänä vuonna Aaltosen perhe matkusti maatilalle. Kati-äiti ajoi autoa, ja Juha-isä toimi kartanlukijana. Pikku Aapo nukkui turvaistuimessa päiväuniaan. 

Meneillään oli autojahtileikki. Veeti valitsi jahdattaviksi punaiset henkilöautot. Kun tällainen auto tuli vastaan, Veeti sanoi "YKSI". Seuraavaksi oli Ennin vuoro.

Kun Enni havaitsi punaisen henkilöauton, hän sanoi "KAKSI". Sitten vuorostaan Vilma sanoi "KOLME" nähtyään seuraavan punaisen auton.

Veeti aloitti uuden kierroksen, ja näin jatkettiin lukuun 20 asti. Sitten Vilma sai valita, minkälaisia autoja jahdattaisiin.

Mahtava matikkamatka on lasten kertova ja vuorovaikutuksellinen lasten tietokirja, joka kannustaa lapsia laskemaan, mittaamaan ja ratkaisemaan matemaattisia ongelmia. Kirjan otollisinta kohderyhmää ovat alle kouluikäiset; kirjan päähenkilöperheen lapset ovat 3-, 5-, 6- ja 8-vuotiaita ja perheen lomatouhuista saa vinkkejä siihen, miten matematiikkaa voi tuoda arkeen. Kirja alkaa klassisella "lasketaan punaisia autoja ajomatkalla" -kohtauksella, mutta kaikenkaikkiaan Matikkamatka esittelee monipuolisesti erilaisia pelejä ja leikkejä, joiden avulla lapsi kehittyy lukumäärien, mittojen ja ajan hahmottamisessa.

Kuvitus on olennainen osa tällaista kirjaa, ja Anita Polkutien selkeät, iloiset kuvat kutsuvat monenikäiset lapset tutkimaan kirjan sivuja. Tehtävät ja "matikkapähkinät" ovat kirjassa pääosassa kehystarinan jäädessä taustalle – hyvä näin, mutta tarinallisuutta olisi ehkä voinut hyödyntää enemmänkin. Kirjaa ei toki ole tarkoitettukaan luettavaksi kerralla kannesta kanteen, vaan tekijät suosittelevat aikuislukijaa käymään lapsen tai lasten kanssa läpi aukeaman kerrallaan.

Matematiikka on osa-alueena laaja, ja Matikkamatkassa esitellään myös liikennemerkit ja käydään läpi vuoden- ja vuorokaudenajat. Viimeksi mainituthan kuuluvat myös varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmaan: lapsen on hyvä oppia hahmottamaan vuorokauden- ja vuodenkierto. Kellonajat saattavat tuntua lapsesta abtrakteilta, mutta kirjassapa annetaan ohjeet vesikellon rakentamiseen!

Molemmat Mahtavan matikkamatkan kirjoittajat ovat pitkän linjan pedagogeja ja oppikirjailijoita. Hellevi Putkonen on saanut Suomen tietokirjailijoiden palkinnon elämäntyöstään oppikirjojen tekijänä ja Jussi Sinnemäki on väitellyt matematiikan oppimispelien psykologiasta.

Muissa blogeissa: Lasteni parhaaksi, Sininen keskitie, Hyllyjen uumenista nuorille ja naperoille

Jarkko ja Laura Antikainen: Lumottu saari

Laura Antikainen (teksti) ja Jarkko Antikainen (kuvat): Lumottu saari
Minerva 2013, 47 sivua.

–Mutta sinähän olet Vellamo, sanoivat tytöt. 
–Solmitko kalaverkkoa itsellesi?
–En toki. Sisareni Kuutar pyysi minua virkkaamaan teille valosta viitat. Niistä on paljon hyötyä Lumotussa saaressa. Vellamo ojensi tyttöjä kohti kahta hohtelevaa kuukangasviittaa.
–Pankaa ne nyt yllenne.
Kun Virginia ja Eleonoora kietoutuivat viittoihin, tapahtui kaksi asiaa. He tunsivat pienenevänsä kyynärän kokoisiksi ja heidän selkäänsä kasvoivat ihastuttavat läpikuultavat siivet. Tytöt katselivat ihmeissään toisiaan.
–Me olemme muuttuneet keijukaisiksi!

Satukirja Lumottu saari kertoo kahdesta siskoksesta, Eleonoorasta ja Virginiasta, jotka lähtevät salaperäiseen saareen etsimään parantavia marjoja sairaalle äidilleen. Alkuasetelmasta tulivat mieleen Anni Swanin sadut, ja muutenkin kirjailija Laura Antikaisen ja valokuvaaja Jarkko Antikaisen kirjassa on kosolti viehättävää vanhojen satujen henkeä. Saaressa tytöt saavat oppaakseen Rosso-kissan, keskustelevat Puuvanhuksen kanssa, kuulevat tarinan tanssikumppania etsivästä sarvekkaasta Minotauruksesta ja pyristelevät irti hämähäkin seitistä. Vellamolta tytöt saavat hohtavat siivet ja he kutistuvat pieniksi keijukaisiksi, saavat apua sudenkorennolta ja tutustuvat prinssi Eerikiin.

Jarkko Antikaisen valokuvakuvituksesta tulee etsimättä mieleen Yrjö Kokon Pessi ja Illusia (Wsoy 2013) ja sen alkuperäinen, Kokon mustavalkokuvista koostuva kuvitus. Tuoreemmistakin lasten kuvakirjoista löytyy vertailukohta: myös Aura Sévoninin ja Paula Lehdon Aika metka retki (Karisto 2013), jossa Lehdon isoäitien lapsuutta kuvaavissa otoksissa on ripaus sadun taikaa esimerkiksi kiven takaa kurkkivan sammakkokuninkaan hahmossa. Osa Antikaisen kuvista on kirjan nimen mukaisesti lumoavia, mutta aivan kaikkiin en sommittelun ja hahmojen osalta ihastunut varauksettomasti. Toisaalta on hyvä, että kaikki kirjan kuvat eivät olleet kauniita – eihän luontokaan ole aina kaunis, ei edes saduissa, ja rujo Minotaurus-hahmo estää kirjaa olemasta liian siirappinen.

Tekstin ja kuvien sijoittelu aukeamille ei ole kaikilta osin onnistunut. Ratkaisu, jossa aukeaman vasemmanpuoleisella sivulla on aina pitkät pätkät tekstiä ja oikeaa sivua hallitsee (vähän toisellekin sivulle ulottuva) iso kuva, on kaavamainen, lukijaa (joka saattaa tällaisen kirjan kohdalla olla itsenäisen lukutaipaleensa alkupuolella haparoiva, jos kohta todennäköisemmin tällaista kirjaa luetaan ääneen lapsille, kuten meilläkin) väsyttävä eikä kovin esteettinen. Hienoa on kuitenkin se, että teksti on riittävän suurta nuorellekin lukijalle ja että pääosin upeat kuvat ovat saaneet riittävästi tilaa.

Kaiken kaikkiaan Lumottu saari tarjoaa viehättävän matkan mielikuvitukseen, seikkailuun ja omien rajojen ylittämiseen. Tarina huokuu välittämistä ja erilaisuuden hyväksymistä, ja sen juonen kaari kantaa.


P.S. Kirja toi mieleen Riihimäen tuntumassa sijaitseva perheiden retkeilypaikan, Aarniwalkean satupihan, jossa kävimme viime kesänä kahdesti.

Jenni Linturi: Malmi, 1917

Jenni Linturi: Malmi, 1917
Teos 2013, 203 sivua.

– Ajatella, Ingeborg sanoi. – Että joskus minä kuvittelin olevani rohkea.

Lettu ei vastannut mitään, hän istui isän nojatuoliin ja jäi odottamaan aamua. Kaikki he olivat joskus kuvitelleet olevansa toisenlaisia kuin olivat.

Jenni Linturin toinen romaani, Malmi, 1917, heittää niin suoraan keskelle tapahtumia, että olen jonkin aikaa hieman hukassa siitä, ketkä olivatkaan suomen-, ketkä ruotsinkielisiä, ketkä olivat punaisia huligaaneja ja ketkä valkoisia riistäjiä, kuka on kenenkin poika ja tytär. Toisaalta olen iloinen tästä hämmennyksestä, sillä sitä paremmin romaanin henkilöt piirtyvät näkyviin ihmisinä, kukin omana itsenään. Työläisten ja tilallisten kahakoista, miliisinpillien ja kiväärien ulvonnasta nousevat päähenkilöinä esiin ruotsinkielisen tilallisen tyttäret Ingeborg ja Lettu sekä maalta isän apulaisnimismiehen pestin perässä Helsingin laidalle Malminkylään muuttaneet veljekset Oiva, Antero ja Into.

Ingeborg haaveilee näyttelijänurasta ja matkalla maineeseen pyörittelee kiharoitaan sakilaisten pysähtyessä kadulla ostamaan ruusuja. Lettu pakkaa eväskoriin makkaraa ja juustoa ja salakuljettaa ne veljeksille. Romaanin naiskuvaus tuo mieleeni Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan ja ehkä vielä enemmän Katja Kallion vuoteen 1914 ja 1930-luvulle sijoittuvan romaanin Säkenöivät hetket, joista viimeksi mainitussa kuvataan myös siskoksia. Naiset joutuvat sotien ja muiden kahakoiden keskellä venymään ja kestämään, mutta rohkeimmat heistä uskaltavat myös unelmoida. Etenkin nuoret tytöt ovat tyttöjä myös poliittisten kuohuntojen aikana, heillä on omat salaiset haaveensa, turhamaisuutensa ja hupsuutensa.

Hänen olisi karattava Oivan kanssa vihille. Ehkä he lähtisivät Eurooppaan, eläisivät kuin boheemieläimet ja söisivät aamiaisensa italialaisilla kukkuloilla, Pariisin kaduilla. Tietenkin Oiva haluaisi mennä myös Berliiniin. Siloin Lettu sanoisi, että hän näkisi mieluummin maaseutua. Sitten he riitelisivät kiivaasti hotellihuoneessa. Oiva heittäisi tuhkakupin vihassa. Sirpaleet kimpoilisivat seinästä. Lettu painaisi päänsä käsiinsä. Silloin Oiva huomaisi typeryytensä ja laskeutuisi polvilleen Letun jalkoihin. Lettu syleilisi häntä ja itkisi. Eivätkä he lähtisi enää mihinkään vaan jäisivät hotelliin ja menisivät tunteistaan sekaisin.

Naiskuvaus on totisesti muuttunut niistä ajoista, jolloin Tyyni Tuulio kirjoitti nuorille naisille ihanteellisen ja opettavaisen romaanin Marja-Liisa harjoittelee, jossa päähenkilö haluaa tehdä velvollisuutensa kotimaataan ja perhettään kohtaan ja uskaltaa tavoitella unelmiaan vain, jos ne ovat sopusoinnussa isänmaan edun kanssa. Linturin naishahmot ovat inhimillisiä ja monitahoisia, mutta niin ovat Malmi, 1917 miehetkin, jotka aatesuunnasta riippumatta ovat milloin järkeävän maltillisia, milloin turhan kuumapäisiä, mutta harvemmin niin rohkeita ja johdonmukaisia kuin heidän ihateiden mukaan pitäisi.

Joissakin historiallisissa romaaneissa vedetään laajoja kaaria yli vuosien, vuosikymmenten ja kenties vuosisatojenkin. Toisissa, kuten Malmi, 1917:sta, kuvataan lyhyttä ajanjaksoa, isoja ja pieniä käännekohtia, joissa joskus risteävät kansakunnan ja yksilön kohtalot. Linturi kirjoittaa tiiviisti, mutta ei lainkaan lakonisesti. Pikemminkin romaanin kieli on rujoja tapahtumia vasten runollista, maalailevaa: "Värisevä taivas, janoiset lehmukset pudottivat keltaisia lehtiään." Kieli olisi voinut enemmän ankkuroitua kuvattavaan aikakauteen, mutta näinkin tempauduin mukaan romaanin tapahtumiin, elävästi kuvattujen henkilöiden rinnalle.


Kirjasta on blogannut myös ainakin TuijaTa, jonka kanssa huomaaan verranneeni Linturin kirjaa muutamiin samoihin teoksiin.

P.S. Tätä postausta kirjoittaessani kello heilahti tiistain puolelle, eli tänään julkaistaan Finlandia-palkintoehdokkaat!

Taija Tuominen: Minusta tulee kirjailija

Kansi: Leena Kilpi. Takanannen kuva: Tapio Vanhatalo.

Taija Tuominen: Minusta tulee kirjailija
Kansanvalistusseura 2013, 168 sivua.

Hirvittää ajatellakin, mitä mitä minulle olisi elämässäni tapahtunut, jos en olisi kohdannut Mörsärin Hiljaa. Taide yksinkertaisesti pelasti elämäni. Yksi runo, yksi lehti, yksi teksti, yksi hetki, yksi kohtaaminen voi olla käännekohta elämässä.

Tämän vuoden alkupuolella Sinisen linnan kirjastossa vietettiin Kirjoittajan helmikuuta, jonka aikana luin ja arvioin useita kirjoitusoppaita, vanhoja ja uusia. Huhtikuussa luin Pirjo Rautiaisen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi -teoksen, joka on kirjailijahaastatteluihin perustuva tutkimus ja vähän opaskin kirjailijan alkutaipaleen karikoihin. Kirjailijan ja pitkän linjan luovan kirjoittamisen opettajan Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija julkaistiin Helsingin kirjamessuilla viime viikonloppuna ja päätyi oitis lukulistalleni.

Minusta tulee kirjailija -teoksen ote on varsin henkilökohtainen. Tuomisen tarinoivasta, anekdootein, muistoin ja vahvoin mielipitein väritetystä tyylistä tulee mieleen Natalie Goldberg, jonka Luihin ja ytimiin luin viime talvena. Tällaiset kertovat oppaat ovat miellyttäviä ja kiinnostavia lukea, ne luovat kokonaiskuvaa ja inspiroivat. Tuomisen kirja piirtää elämänmakuisen kuvan kirjoittavan ihmisen työstä, johon kuuluu paitsi oman tekstin työstämistä myös muiden tekstejä, opettamista, luovuutta ruokkivia matkoja, kirjalöytöjä, yllättäviä kohtaamisia, läpi vuosien kantavia ystävyyssuhteita, kustantamon hylsyjä ja arkoja toiveita.

Kuten teoksen nimikin vihjaa, Minusta tulee kirjailija ei ole niinkään kirjoitusopas vaan kirjoittaja- tai kirjailijaopas, joka vertautuu mielessäni paitsi edellä mainittuun Rautiasen kirjaan myös viime vuonna ilmestyneeseen Hännisen veljesten Haluatko todella kirjailijaksi? -teokseen. Siinä missä Hännisten kirja kuvaa ennen kaikkea kustannusmaailman käytäntöjä ja kirjailijan suhdetta kustantamokuvioihin, Tuomisen kirjan keskiössä on kirjoittavien ihmisten yhteisöt ja toisaalta jokaisen kirjoittajan yksilöllinen polku kirjailijaksi ja kirjailijana. Jokainen kypsyy omaan tahtiinsa, jokaisen tulee kuunnelma omaa ääntään – mutta ystäviltä, kollegoilta ja kirjoittamisen opettajilta (tai arvostelupalvelusta, Kirjailijaliitosta) kannattaa kysyä neuvoa ja apua.

Tuominen on haastatellut kirjaansa lukuisia kirjailijoita, opettajia ja kustantamojen työntekijöitä. Esimerkiksi Tammen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannuspäällikkö Saara Tiuraniemi valottaa kustantajaa kiinnostavan käsikirjoituksen ja kustantamo-kirjailijasuhteen ominaisuuksia monelta kannalta ja antaa hyviä neuvoja kirjan julkaisusta haaveilevalle. Tuomisen kirjassa näkyy ajankohtaisuus; osa kirjailijasitaateista viittaavat teoksiin, jotka eivät ole vielä edes ilmestyneet, mutta joista löytyy tietoa pikku hiljaa julki putkahtelevista kustantamojen kevätkatalogeista. Kirjaan on haastateltu muun muassa Terhi Rannelaa, joka on itsekin julkaissut kirjoitusoppaan, Kirjoita nuorille., ja lukuisia muitakin kirjailijoita, joilla oma luova työ ja kirjoittamisen opetus vuorottelevat ja tukevat toisiaan. Kuten Niina Repo kirjassa toteaa: "Kirjoittajakoulutus on antanut minulle ammatin. Ja se antaa ammatin monelle muulle. On helpotus, että saan elää kirjoittamisen kanssa."

Kirjasta on sanonut muutaman sanan myös kirjoittajablogia pitävä Rooibos.

Louise Pilsbury: On hienoa olla minä!

Louise Pilsbury (teksti) ja Mike Gordon (kuvitus): On hienoa olla minä!
It's Good to be Me!, suom. Terhi Leskinen.
Mäkelä 2013, 64 sivua.

Jos sinua moititaan jostakin, kuten epäsiististä käsialasta tai pallon potkaisemisesta ohi maalin, on parasta vain myöntää virhe ja pahoitella sitä. Älä jää murehtimaan asiaa. Pyydä anteeksi ja suuntaa katse eteenpäin. Muista, että jokaista virhettä kohti teet kymmeniä muita asioita oikein – sinun pitää vain muistuttaa itseäsi niistä.

Louise Pilsburyn On hienoa olla minä! on alakouluikäisille suunnattu tietokirja, opas vahvempaan itsetuntoon ja varmempiin sosiaalisiin taitoihin. Teos rohkaisee lukijaansa tutustumaan omiin heikkouksiin ja vahvuuksiin sekä antaa vinkkejä erilaisten ongelmien ratkaisemiseksi. Mitä voi tehdä, jos kateus valtaa mielen, kaverin kanssa tulee riitaa tai jokin asia nolostuttaa kovasti, mutta siitä olisi silti tärkeä kertoa esimerkiksi opettajalle tai luokkatovereille?

Kirjassa ei kierrellä vaikeampiakaan aiheita. Esimerkiksi ystävyys on ihana ja tärkeä asia, mutta siihenkin liittyy esimerkiksi riitoja, joita voi oppia ratkomaan rakentavasti. Jollekin ystävyyssuhteiden solmiminen voi olla vaikeaa, ja toisinaan joutuu miettimään, miten pääsisi "Eroon huonosta ystävästä". Hätkähdin ensin tuota viimeksi mainittua otsikkoa, mutta kirjan teksti puhui asiallisesti siitä, kuinka ystävyyden voi vakaan harkinnan jälkeen lopettaa, jos toinen toistuvasti pettää luottamuksen tai käyttäytyy muuten epäreilusti.

Mike Gordonin kuvitus (joka on tuttua varmaan ainakin Mäkelän helppolukuisista, vasta lukemaan oppineiden kirjoista) on kirjassa kohderyhmän iän mukaisesti tärkeässä roolissa. Usein tekstissä viitataan kuvitukseen tyyliin "Ota rento, itsevarma asento. (Matki kuvan vasemmanpuoleista poikaa.)" Kuvissa on huumoria, mutta mitään uusia oivalluksia ne eivät ehkä lukijalleen tuota vaan kulkevat uskollisesti tekstin rinnalla.

Kirjan tyyli on varsin opettavainen, kuten tällaisissa oppaissa sävy herkästi on, mutta käsikirjan tapaan kirjaa sieltä täältä lukiessa se tuskin häiritsee. Pohjimmiltaan kirjan sävy on kuitenkin ihanan kannustava, ja voisin kuvitella kirjasta olevan hyötyä monellekin kouluikäiselle, oli sitten pulmana liiallinen ujous tai vaikeus säilyttää malttinsa.

Stefan Moster: Rakkaat toisilleen

Stefan Moster: Rakkaat toisilleen
Lieben sich zwei, suom. Helen Moster.
Siltala 2013, 439 sivua.

Ines juoksee ja juoksee, kunnes pisteestä tulee pieni ihminen, joka seisoo vedenrajassa katse ulapalle päin, niin kuin joku menneisyyden maalari olisi voinut kuvitella kaiken mielessään, ylhäällä iso harmaa taivas joka vaihtuu sujuvasti harmaaksi mereksi jossa on alhaalla vähän sinistä, sen alla kapea kaistale merenvaahtoa rajaviivana rantaan, maalauksen alaosaan, johon Jumala panee rakkaansa pystysuoraan oikeaan kosmiseen asentoon.

Ines on nainen, joka kaipaa asumaan meren äärelle mutta tyytyy asuntoon Hampurissa, jonka ikkunasta avautuu näkymä edes suurelle joelle. Päivät kuluvat verkkaisesti oman viinimyymälän tiskin takana. Meren rantaan voi aina tehdä viikonloppuretkiä, mutta meri on oikullinen, ja joskus laskuveden jäljiltä on näkyvissä pelkkää liejua, meren kohistessa saavuttamattomana kauempana.

Daniel on menestyvä rakennussuunnittelun konsultti, jonka pää pursuaa jatkuvasti ideoita, joka katselee rakennuksia ja ihmisiä kiinnostuneena, vaistoaa herkästi ihmisten välisiä tunteita. Mies tuo mielellään töitä kotiin, uuteen moderniin asuntoon, loikoilee sohvalla läppäri sylissä – mutta laittaa koneen heti pois, kun vaimo tulee kotiin.

Ines ja Daniel ovat aviopari, jotka rakastavat toisiaan, nauttivat toistensa läheisyydestä, tuntevat toistensa pienimmätkin eleet. He ovat eräänlaisella vedenjakajalla muutettuaan Danielin työn perässä Hampuriin, Ineksen luovuttua tavoittelemasta kiinnostavaa työtilaisuutta toisaalla. Molemmilla on oma uransa ja työnsä, joka voi näyttäytyä enemmän tai vähemmän hohdokkaana, mutta Ineksellä ja Danielilla on myös yhteinen unelma: he haluavat lapsen. Kun lasta ei ala kuulua, he hakeutuvat hedelmöityshoitohin, jaksavat yrittää, toivoa ja haaveilla yhdessä. Yhteinen haave alkaa kuitenkin myös repiä paria edelleen.

Rakkaat toisilleen on yksi niistä tämän syksyn kirjoista, joita eniten odotin. Avioliitto on yksi kiinnostavimpia aiheita kirjallisuudessa (muiden perhesuhdekuvausten ohella, siskos- ja äitilukuhaasteita lämmöllä muistellen) Romaani on teemoiltaan, kerronnaltaan ja kieleltään kaunis – ei imelällä tavalla kaunis, vaan rosoinen, vähän viiltäväkin, ajatuksia herättävä. Ineksen ja Danielin tarinan rinnalla romaanissa vilautetaan kohtauksia muidenkin pariskuntien elämästä, joihin heidän tarinansa välillä paljastavasti peilautuu.

Moster kuvaa taitavasti sitä, miten parisuhteessa monet asiat kietoutuvat ja solmiutuvat yhteen. Miten lasta ei voi vain hankkia tai tilata, tavoitteli vauvahaavetta sitten millä keinoin hyvänsä. Ineksen ja Danielin suhteessa rakkaus, intohimo, läheisyyden ja toisaalta oman tilan tarve, mustasukkaisuus, pelot ja valheet, kipu ja anteeksianto vetävät pariskuntaa henkisesti yhteen ja erilleen.

Paikoin romaanin kerronta tuntui turhankin yksityiskohtaiselta ja hidassoutuiselta, mutta kerronnan tempo palveli kuitenkin tarinan etenemistä. Käynnit hedelmöityshoitoklinikalla kuvattiin osuvan kliinisesti ja merenrantakohtauksissa puolestaan haistoi meren. Mosterin kerronta on jollakin tapaa viileää, sileää ja etäistä, vaikka kertoja pääsee aivan henkilöiden ihon alle. Tunteet ovat romaanin keskiössä, mutta eivät räiskyvänä draamana vaan kuin pinnan alla tai lasin takana.


Haasteet: Teemamaana Saksa, Avioliittojuonia

Muuta kiinnostavaa:

Stefan Moster puhuu romaanistaan Rakkaat toisilleen Helsingin kirjamessuilla, Aleksis Kivi -lavalla sunnuntaina 27.10 klo 10.30.

Romaanin kääntäjä, kirjailijan vaimo Helen Moster on itsekin kirjailija, jonka esikoisromaani Hylky ilmestyi Avaimen kustantama vuonna 2011.

Marion Billet: Pentula

Marion Billet: Pentula
Littleland, suom. Raija Rintamäki.
Mäkelä 2013, 32 sivua.

Sinisen linnan kirjasto on ollut viime päivinä varsin (tyttökirja)klassikkopainotteinen, mutta nostanpa nyt esille erään uuden kuvakirjan, josta on tullut meidän lasten suosikki. Erityisesti kolmivuotiaani rakastaa kirjaa, ja hän taitaakin olla iältään juuri kirjan otollisinta kohderyhmää. Pentula-kirjassa on tarina, mutta ei varsinaista juonta: kirjassa seurataan Pentulan asukkaiden päivän kulkua auringon noususta hyvän yön toivotuksiin. Jokainen aukeama on eräänlainen tilannekuva, johon liittyy pieni sanallinen kuvaus, mutta kuvat ovat tärkeimmässä roolissa.

Kirja rohkaiseekin perheen pienimpiä enemmän toimijan ja keskustelijan kuin vain sadunkuuntelijan rooliin. Sivun alalaidassa on erillisinä kuvina muutama aukeaman ison kuvan yksityiskohdista, ja lasta kehotetaan etsimään esineet ja asiat aukeamalta. Lisäksi joillakin sivuilla esitetään lukijalle kysymyksiä, kuten "Osaatko matkia maatilan eläinten ääniä?" tai "Montako kirjaa pikkuväki on lukenut tänään?"

Olen lukenut kirjan lapsille ääneen useita kertoja, mutta he tykkäävät lukea ja katsella kirjaa myös itsekseen, ja kolmivuotiaskin saattaa viihtyä pitkään itsekseen kirjaan äärellä ja pyytää vain silloin tällöin apua pikkukuvien etsintään: "Äiti, mä en löydä tuota ikkunaa!" Pentulan kuvamaailma miellyttää monenlaista katsojaa, sillä kuvituksesta löytyy niin autoja kuin kukkia ja leikkikenttiäkin. Mukavan pehmeät kannet ja selkeät, värikkäät kuvat miellyttävät meidän puolitoistavuotiastakin (joka tosin, se on myönnettävä, "lukee" ihan mitä vain!). Arvelen, että tämä kirja vetoaa erityisesti sellaisiin lapsiin, jotka rakastavat erilaisia pienoismaailmoja, kotileikkejä, eläimiä ja erilaisia yksityiskohtia.

Vaikka yleensä ottaen, tietenkin, rakastan syvällisiä taidesatuja ja taidokkaita piirros- tai akvarellikuvituksia sekä aikaa kestäviä klassikoita, niin pakko myöntää, että Pentula on minustakin aika söpö. Lisäpisteitä kirja saa siitä, että kaiken muun touhun ja puuhailun ohella lukeminen on pikkuväen päiväohjelmassa tärkeässä roolissa, ja yhdessä kuvassa näkyy kirjakauppakin!

On tullut yö ja Pentulassa on hiljaista. Hyvää yötä, pikkuiset!

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat
Avain 2013, sivua.

Sara Kokkonen ja Alcottin Tytöistä parhain v. 1890.

Tutkija Sara Kokkosen tietokirja Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat johdattaa kotimaisten tyttökirjojen ihanaan ja nostalgiseen maailmaan kirjailijaelämäkertojen, teosesittelyjen ja lukijoiden muistojen kautta. Kirjassa esitellään tarkemmin kymmenen suomalaista kirjailijaa, kronologisessa järjestyksessä Anni Swanista Tuija Lehtiseen.

Kokkonen keräsi kirjaansa aineistoa kirjoituskutsulla, jossa kyseltiin muun muassa kotimaista tyttökirjasuosikkia ja samastumiskohteita. Kaikkiaan 83 vastaajaa kirjoitti lukukokemuksistaan ja -muistoistaan tyttökirjojen parissa. Vastasin itsekin kyselyyn ja löysin kirjasta omia sitaattejani, samoin kuin muutaman muun tutun kirjabloggaajaan kirjoituksia. Kokkonen mainitsee inspiraation lähteekseen Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittaman Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt -antologian, jossa suomalaislukijat kertovat suhteestaan kanadalaisen L. M. Montgomeryn klassisiin tyttöromaaneihin.

Lukukokemukset tuovat Rasavillejä ja romantikkoja -kirjan tyyliin ja rakenteeseen virkistävää vaihtelua, kun lukijan subjektiivisuus vuorottelee tutkijan objektiivisen tekstin kanssa. Lukumuistojaan jakavat kirjoittajat kertovat suoraan, mistä ovat pitäneet ja mistä eivät – esimerkiksi Rauha S. Virtasen rakastetun Selja-sarjan 2000-luvulla ilmestyneet, osittain 1970-luvun Chilen tapahtumiin kytkeytyvät kaksi viimeistä osaa saavat lukijoilta moitteita liian surullisista tapahtumista ja liiallisesta poliittisuudesta. Aikuislukijat ovat saattaneet myös lukea uudestaan lapsuutensa suosikkeja ja ihmetellä, mikä jossakin hyvinkin opettavaisessa ja yksioikoisessa tyttöromaanissa on aikanaan kiehtonut. Parhaimmillaan suosikkikirjojen lumo on kuitenkin säilynyt.

Rasavillejä ja romantikkoja, Uuden kuun ja Vihervaaran tyttöjä.

Erityisen antoisaa oli lukea itselleni vähän tuntemattomanpien kirjailijoiden elämäkertoja ja lukijoiden muistoja sellaisista kirjoista, joita en itse ole lukenut. Haluan ehdottomasti viimeinkin lukea Rebekka Räsäsen Juoniemi-sarjan, josta kiinnostuin jo Illuusioita-blogin kirsimarian kirjoitettua siitä Tuntemattomat tyttökirjat -haasteen aikana. Lukulistalle päätyi muutama muukin kirja, esimerkiksi Annikki Sankarin Tuomirannan kesä ja Merja Otavan tuntemattomampi tuotanto. Toisaalta oli mielenkiintoista lukea, mitä muut lukijat sanovat omista tyttökirjasuosikeistani, kuten jo mainitusta Selja-sarjasta, Anni Swanin nuortenkirjoista ja Mary Marckin koululaisromaaneista. Ilokseni muutama muukin muistaa vielä myös muutaman melkein unohduksiin painuneen vanhan kirjan, kuten Helga Nuorpuun Ruusulan tytöt -sarjan, Marjatta Kurennniemen Kesälinnun ja Merja Otavan Priskan.

Monien vanhempien vastaajien kirjamuistoja tai varhaisimpien tyttökirjailijoidemme elämäkertoja lukiessa ajattelin jälleen kerran (kuten myös lasten- ja nuortenkirjailijoiden lapsuuden lukukokemuksia luotaavan Miten minusta tuli lukija -teoksen kohdalla) millaisen kirjojen yltäkylläisyyden keskellä elämmekään. Vielä muutama vuosikymmen sitten harvassa suomalaiskodissa oli kovinkaan paljon kaunokirjallisuutta hyllyssä ja yleisten kirjastojen lainausmäärät saattoivat olla rajoitettuja. Nykyään uutta nuortenkirjallisuutta, kotimaisia ja käännettyjä nimikkeitä, ilmestyy enemmän kuin juuri kukaan ehtii lukea, ja kirjoja (niitä uusimpia, vanhemmat valitettavasti usein makuloidaan mutta sittenkin niitä onneksi löytyy antikvariaateista ja kirjastoista) on jokaisen ulottuvilla. Silti, tässä uusien kirjojen tulvassakin, vanhat tyttökirjat säilyttävät paikkansa lukijoiden sydämissä.

Rakkaita suomalaisia tyttökirjoja.

Sara Kokkonen valmistelee suomalaisesta tyttökirjaillisuudesta myös väitöskirjaa Turun yliopiston kasvatustieteen laitokselle, mutta Rasavillejä ja romantikkoja on kirjoitettu yleistajuisesti ja suosittelen sitä kaikille tyttökirjojen ja kotimaisen nuorisokirjallisuuden ystäville. Kirjassa ei sivuta genren teoreettisia kysymyksiä, mutta Kokkosen käsitys tyttökirjallisuudesta muuttuvana ja elinvoimaisena kirjaillisuudenlajina tulee kirjan sivuilta ilmi. Lajityypin reunamille sijoittuvat Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -saturomaanit ja Merja Jalon hevoskirjat tulevat Rasavilleissä ja romantikoissa esitellyiksi, mutta historialliset nuortenromaanit sekä uusimmat tyttökirjaperinteen jatkajat, vahvoihin tyttöpäähenkiöihin nojaavat dystopiat ja fantasiakirjat on jätetty kirjan ulkopuolelle.

Rasavillejä ja romantikkoja on kuvitettu mustavalkoisin kirjailija- ja kansikuvin. Olen erityisen iloinen, että kauneutta ja suloisuutta henkivistä tyttökirjoista kertova tietokirja on saanut arvoisensa ulkoasun, kauniit kannet ja viehättävän typografian.

Tutustu myös kirjan facebook-sivuun ja kirjailijan Saran kirjat -blogiin.

Enna Airik: Korppipäinen mies

Enna Airik: Korppipäinen mies
Karisto 2013.

Esikoisteoksessaan Haavemaa (Karisto 2012) kirjailija-kuvittaja Enna Airik kertoi lapsen vaikeasta sairaudesta, orpoudesta ja kuolemasta. Juuri ilmestyneessä toisessa kuvakirjassaan Airik tarttuu jos mahdollista vieläkin vaikeampaan aiheeseen: mitä lapsi voi tehdä, jos joku aikuinen on paha ja pelottava sellaisella tavalla, jota ei oikein saa sanoiksi? Airik kertoo herkän Emi-tytön tarinan vertauskuvallisesti ja kauniisti, mutta aikuislukijalle on selvää, mistä kirja kertoo. Lapselle goottilaistyylisiä kauhuelementtejä sisältävä tarina voi olla pelottava, mutta koska kauheimmat asiat kuvataan verhotusti, ei lapsi joudu käsittelemään liian vaikeita asioita. Lapsikin varmasti ymmärtää, että kirjan "korppipäinen mies" eli makeiskauppias Krook on paha, ja että on tärkeää kertoa turvallisille ja kilteille aikuisille, jos on kokenut jotain mikä tuntuu pahalta.

Valo ja pimeys vaihtelevat Korppipäisen miehen kuvituksessa vähän samaan tapaan kuin Haavemaassa; molemmissa kuvitus kertoo samoilla aukeamilla kahta rinnakkaista tarinaa. Emillä on rakastava perhe ja turvallinen koti, mutta rotkon toisella puolella näkyy yksinäinen autiotalo, jossa korppipäinen mies asuu. Autiotaloon on vangittuna toinen, Emin ikäinen ja oloinen tyttö, joka varoittaa Emia ylittämästä rotkoa: autiotalosta ei ole paluuta. Autiotalo, korppipäinen mies ja toinen tyttö esiintyvät Emin painajaisissa, mutta pahojen unien uhkilla on vastineensa valvemaailmassa. Tytön kanssa käymänsä kirjeenvaihdon ja viisaan ja hyvän lintuparantajanaisen kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen Emi saa kerrottua herra Krookista vanhemmilleen, ja poliisit vievät makeiskauppiaan pois. Kirjan lopussa toinenkin tyttö on jälleen vapaa. Sekä kuvat että teksti jättävät jonkin verran tulkinnanvaraa, mutta itse haluan tulkita tarinan niin, että kenellekään lapselle ei tapahtunut mitään lopullisen kauheaa, vaan vangiksi kuvattu tyttö oli Emin pelkojen värittämä kuva siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jonkinlainen kaksoisolento siis.

Enna Airikin piirrosjälki on viehättävän vanhanaikaista, siroa ja kaunista. Kuvituksen yleistunnelmassa on jotakin brittiläistä, talot taas ovat tyyliltään vähän kuin Keski-Euroopan vanhat kaupunkitalot. Korppipäisen miehen hahmosta minulle tuli mieleen Edward Goreyn kirjan The Doubtful Guestin salaperäinen lintumainen hahmo; kahdeksanvuotiaani taas hoksasi oitis yhdennäköisyyden Emin pelkojen "korppipäisen miehen" ja herra Krookin välillä. Kuvituksen yksityiskohtiin ja moniin tasoihin voisi syventyä vaikka kuinka pitkäksi aikaa; toisaalta ensimmäisellä lukukerralla kirja oli pakko lukea nopeasti loppuun, niin vangitseva ja lumoava tarinan tunnelma on.

Sekä kuvituksessa että tarinassa on sen verran pelottavaa ainesta – vastavoimana toimivan kauniin ja heleän ohella – että suosittelen vanhempia lukemaan kirjan ensin itse ja vasta sitten, harkinnan mukaan, lapsille. Korppipäinen mies on ennen kaikkea upeasti kerrottu ja kuvitettu taidesatu, mutta aiheensa puolesta se voisi toimia (sanon tämän ilman mitään psykologin tai terapeutin koulutusta) myös terapiakirjana lapsille, jotka ovat kokeneet jotakin, mistä on vaikea puhua. Ihan jokaiselle lapselle, ja aikuisellekin, kirja korostaa kauniisti kertomisen tärkeyttä ja sanojen voimaa vaikeuksista ja peloista selviämisessä.

Viime vuoden Blogistanian Kuopus -äänestyksessä äänestin Airikin Haavemaan vuoden parhaaksi lastenkirjaksi, ja myös Korppipäinen mies nousee korkealle tänä vuonna lukemieni lastenkirjojen joukossa.

Haltiakuusen alla

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen: Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja.
Avain 2013, 272 sivua.

Ahvenanmaan repaleinen ja tuulinen saaristo, luotojen yksinäinen tunnelma, sileät kalliot ja meren nöyryyttämät katajat ovat kirjailija Anni Blomqvistin maisemaa. Kun ajaa kiemurtelevia, punertavalla asvaltilla päällystettyjä teitä pitkin ja keinahtelee tuokion odottelun jälkeen ensin yhdellä ja sitten toisella lossilla Simskälän saareen, tuntee tulleensa Myrskyluodon Maijan maisemiin. Kaksikerroksinen, valkoinen talo, saaristolaiskirjailija Anni Blomqvistin kotitalo, näyttää kallioisella mäennyppylällä kutsuvan kodikkaalta. 

Suomalaisia kirjailijakoteja esittelevä Haltiakuusen alla vie sekä tuttuihin että tuntemattomiin tupiin, monella tavalla: en ole koskaan käynyt esimerkiksi Mika Waltarin kesämökillä, mutta olen lukenut siellä työskentelystä ainakin teoksista Kirjailijan muistelmia sekä Neljä päivänlaskua; en ole ikinä nähnyt Zacharias Topeliuksen kotikartanoa tai sen puiston romanttista huvimajaa, mutta olen varmasti aistinut niiden henkeä Topeliuksen romaaneissa ja saduissa. Olen rakastanut Aino Kallaksen tekstejä ja nyt etärakastuin hänen kauniiseen taloonsa Hiidenmaalla. Nils-Aslak Valkeapään taiteellinen tuotanto ei ole minulle tuttua, mutta nähtyäni kuvat hänen upeasta talostaan Jäämeren rannalla haluan tutustua hänen töihinsä, ennen muuta tuohon mainittuun taloon taideteoksineen.

Haltiakuusen alla herättää lukuhalun ja matkakuumeen: haluan ehdottomasti lukea (lisää) Anni Blomqvistia ja käydä hänen talossaan Ahvenanmaan saaressa, talossa, jonka keittiön pöydän ääressä on katsottu merelle ja kirjoitettu Myrskyluodon Maija. Tuollaiset vähän vaikeapääsyisemmissä paikoissa olevat kirjailijakodit tuntuvatkin kiehtovan kaikista eniten; sellaiset, joissa ei ole käynyt jo koulun luokkaretkellä tai perheen kanssa lauantaireissulla. Olen käynyt ainakin Runebergeilla ja Juhanin ja Vennyn Aholassa sekä Aleksis Kiven synnyin- ja kuolinmökeissä, muutaman muun olen saattanut nähdä ohimennen ulkopuolelta. Olen tietenkin jo kauan halunnut käydä Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Klovharussa, jossa K-blogin Jenni kirjoitti kesällä ihanan postauksen, ja joitakin vuosia sitten ihastuin Hartolaan ja haluaisin päästä sinne uudelleen paremmalla ajalla, sisältäen visiitin Maila Talvion kirjailijakotiin (joka, kuten Haltiakuusesta selviää, ei ollut Talvion asunto mutta jonne hänen helsinkiläiskotinsa irtaimisto on siirretty).

Haltiakuusen alla esittelee luonnollisesti myös monia sellaisia kirjailijakoteja, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Esimerkiksi Ilmari Kiannon värikkässti sisustettu koti vei kuvien perusteella sydämeni! Kianto tunnetaan ennen kaikkea kainuulaista köyhälistöä kuvaavista romaaneistaan Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi, mutta tällaisessa miljöössä olisi voinut kuvitella syntyvän kuolematonta lastenkirjallisuutta vähän Astrid Lindgrenin tyyliin:

Ikin tupa, Ilmari Kiannon kesäkoti.

Lauri Viidan lapsuudenkoti Tampereen Pispalassa.

Runoilija Einari Vuorelan kesäkoti Jukojärvellä on säilynyt pitkälti 1930-luvun asussaan yksityiskohtia myöten.

Pidin kovasti lämpimästä ja kuvailevasta tavasta, jolla Haltiakuusen alla on kirjoitettu. Anne Helttunen ja Annemari Saure ovat aistineet paikkojen tunnelmia ja osaavat välittää ne kirjan sivuilla. Monen kirjailijan elämäntarina tulee lähelle ja koskettaa. Kirjailijoiden mukaan nimetyt luvut johdattavat ensin kotipihoille, poluille ja kamareihin ja luonnehtivat kirjailijaa ja tämän elämää muutamilla anekdooteilla. Tämän jälkeen kirjailijakuvaa, taiteilijan asemaa kotiseudullaan tai ympäristön antamia virikkeitä ja vaikutteita syvennetään lyhyemmillä artikkeleilla. Jari Suomisen valokuvat kirjailijamiljöistä ovat upeita. Monet vanhoissa taloissa otetuista sisäkuvista jäävät pakostakin hieman hämäriksi, eivätkä kaikki kuvat pääse täysin oikeuksiinsa mattapintaisilla sivuilla, mutta kokonaisuus on todella kaunis. Isojen miljöö- ja interiöörikuvien asettelua rytmittävät pienemmät kuvat kirjailijakotien arkisista, mutta tärkeistä yksityiskohdista, keinutuoleista, sulkakynistä, pihapuun kukista, kirjoituskoneista ja kahvipannuista.

Haltiakuusen alla on varsinainen aarre kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita kirjailijoista, historiasta, vanhoista taloista ja kulttuurimaisemista. Kirja nostaa esille sen, kuinka materiaalinen ja henkinen, ulkoinen miljöö ja sielunmaisema eivät ole toistensa vastakohtia vaan vahvasti sidoksissa toisiinsa. Anni Blomqvist ei olisi voinut kirjoittaa Myrskyluodon Maijaansa, ellei hän olisi itsekin asunut saaristossa, Minna Canthin salongissa muotoituivat monien teosten, muidenkin kuin Canthin omien, aiheet ja ideat. Monelle kirjailijalle juuri suojainen kesäpaikka on ollut ehdoton edellytys luovalle työlle, monen kirjoissa näkyvät lapsuuden maisemat.

Huvimaja Topeliuksen lapsuudenkodin, Kuddnäsin kartanon puistossa.

Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän mökki Klovharun luodolla.

Aleksis Kiven kirjoituspöytä (uudelleenrakennetussa) Fanjunkarsissa – tämän pöydän ääressä syntyi ensimmäinen suomenkielinen romaani Seitsemän veljestä.

Haltiakuusen alla ovat tunnelmoineet myös Jenni ja Leena Lumi.

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Helioskatastrofen, suom. Petri Stenman.
Like 2013, 138 sivua.

Minä nukahdin taas. Minä näin unen tulevan ja se oli kuin vihreät sormet kurottautuisivat päähän ja syvemmälle ruumiiseen. Minä en pystynyt liikkumaan. Minä vajosin läpi patjan ja makasin sängyn alla hyvän tovin ja katsoin sängyn lautapohjaa ja pölytukkoja ennen kuin nousin uudestaan ja leijuin katonrajaan. Minä katsoin alas Ulfiin, joka istui edelleen vierelläni. Minä näin itseni suljettuine silmineni ja yritin päästä alas sinne missä minä olin. Näinhän minä sen, että minä makasin siellä. Vihreys veti minut takaisin ja hyppäsin itseeni kuten sukelletaan mereen.

Helioskatastrofi on Linda Boström Knausgårdin, puolisonsa Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisesta Taisteluni-romaanisarjasta tutun runoilijan ja novelistin ensimmäinen romaani. Auringonhehkuisesta nimestään huolimatta romaani piirtyi mieleeni pikemminkin lumenhohtoisena ja kylmän säkenöivänä. Olen lukenut jonkin matkaa niin ikään tänä syksynä Likeltä ilmestynyttä esikoisromaania, Sarianna Vaaran Huomenkellotyttöä, ja huomaan kirjoissa samoja teemoja ja talvisia kuvia. Näitä teemoja ovat ainakin mielenterveyden rajat sekä nuoren tytön kasvu epävakaissa oloissa.

Jostain syystä – ehkä siksi, että romaani alkaa surrealistisella kuvauksella siitä, kuinka tyttö syntyy isänsä päästä kypärässä ja haarniskassa – olin kuvitellut Helioskatastrofin paljon kryptisemmäksi, vaikeammaksi ja kokeilevammaksi romaaniksi kuin mitä se oli. En kuitenkaan missään nimessä pettynyt kirjaan; se ei ole yksiulotteinen kurjuuskertomus, vaan koskettava ja väkevä, runollinen ja surullinen nuoren tytön kasvutarina mielisairauden ja uskonnollisen hurmoshenkisyyden ristipaineessa. Linda Knausgård kirjoittaa kuulasta, tiivistä tekstiä, jossa arkiset hetket ja mielen harhailut rytmittyvät hengästyttävästi mutta sulavasti.

Helioskatastrofin minäkertoja on kaksitoistavuotias tyttö, jonka isä sairastuu skitsofreniaan ja viedään sairaalaan. Sosiaaliviranomaiset ottavat tytön hoiviinsa, nimeävät hänet uudelleen Anna Bergströmiksi ja sijoittavat hänet perheeseen, johon on jo kauan toivottu tyttöä. Anna päätyy asumaan pohjoisruotsalaiseen pikkukylään, jossa vaikuttaa kaksi voimakasta liikettä: helluntaikirkko ja raittiusliike. Annan kasvatti-isä Sven toimii raittiusliikkeen johdossa, ja Annakin laitetaan kasvattiveljiensä Ulfin ja Urbanin kanssa levittämään täysraittiin ja liikunnallisen elämäntavan sanomaa talosta taloon (tässä kohtaa ajattelin Olli Jalosen Poikakirjan poikia myymässä poliittisin iskulausein koristeltuja tulitikkuja).  Anna halutaan mukaan myös helluntaiseurakunnan toimintaan. Hänen uskotaan pystyvän puhumaan kielillä, ja tarpeeksi tiukassa tilanteessa Anna puhuukin.

Koskaan ennen en ollut tuntenut kuten tunsin nyt, kirkossa joka oli täynnä minusta tulevia sanoja, syvimmältä sisältäni.

Ne tulivat ja maalasivat kaiken ympäriltäni siniseksi. Ne pyörähtelivät ja minä sukelsin aaltoihin. Minä näin tytön makaavan sängyssä nukkumassa, hänen hiuksensa olivat hajallaan tyynyllä. Kumarruin hänen päälleen silittääkseni hänen poskeaan. Silloin hän avasi silmänsä. Minä putodin tunnelin läpi ja heräsin siihen, että makasin lattialla. Pastorin pojat ja Ulf kumartuivat päälleni.

– Minähän sanoin että hän osaa, Ulf sanoi.

Boström Knausgård kirjoittaa raadollisistakin asioista kauniisti ja kirkkaasti, ja alkuteokseen tutustumattakin voin sanoa, että Petri Stenmanin suomennos on hyvin onnistunut. Helioskatastrofi on hyisen kirkas pieni romaani siitä lähes näkymättömästä rajasta, joka erottaa "hullut" "meistä muista" ja kuinka sen rajan taakse työnnetään.

Osallistun tällä kirjalla Tea with Anna Karenina -blogin lukuhaasteeseen Mieleni on rajaton.

Tikka&Lappalainen&Järvinen: Kahvintuoksuinen Helsinki. Historiaa ja tarinoita kahviloista

Katja Tikka & Leea Lappalainen & Anu Järvinen: Kahvintuoksuinen Helsinki.
Historiaa ja tarinoita kahviloista.
Minerva 2013, 152 sivua.

Villipuutarhan kannattelevana voimana on eräänlainen luovuuden filosofia. Yllättäviä ratkaisuja sovelletaan yhtä hyvin sisustuksessa kuin kahvilan tuotteissa ja vaihtuvassa ohjelmistossa. Inspiraation lähteestä syntynyt kahvila vaikuttaa samalla tavoin asiakkaidensakin mielikuvitukseen, ja monen voi nähdä kirjoittavan tai lukevan koko iltapäivän santsikupin ääressä. Paikka, jota ei ole koskaan markkinoitu, houkuttelee yllättäen kävijöitä Japania ja Amerikkaa myöten.

Voi ei – amerikkalaiset ja japanilaisetkin ovat löytäneet aivan hurmaavalta kuulostavan Kahvila Villipuutarhan, mutta minä en muista edes kuulleeni siitä, vaikka olen asunutkin Helsingissä muutaman vuoden. Nykyään Helsingin kahvilat ovat minulle turhan kaukana pikaiselle piipahdukselle, mutta Kahvintuoksuinen Helsinki -teosta selatessani laitoin Villipuutarhan lisäksi muistiin pari muutakin kahvilaa, joissa haluan ehdottomasti käydä.

Paitsi uusia löytöjä, Kahvintuoksuinen Helsinki tarjoaa myös nostalgisia muistoja: lukiessani tutuista kahviloista muistan, kuinka livahdimme lukiokavereiden kanssa "hyppytunneilla" Stockan kahvilaan, kuinka opiskeluaikoina Yliopiston päärakennuksen kahvilassa tuli käytyä lähes päivittäin, kuinka ystäväni veivät minut polttariaamunani brunssille Fazerille tai kuinka etsiydyimme miehen ja lasten kanssa Saarenvartijan tupaan kesken Korkeasaaren kierroksen. Kahvintuoksuinen Helsinki -kirjassa esitellään myös kahviloita, joissa en ole koskaan käynyt enkä voi ikinä käydäkään, sillä niitä ei enää ole – kuten The English Tea-Room ja Nissenin kahvilaketjun kahvilat.

Kirja on jaettu kahvinjuonnin ja helsinkiläisen kahvilakulttuurin historiaa käsittelevän johdannon jälkeen neljään osioon: Empire-Helsingin helmiä, Meren ja luonnon äärellä, Kantakaupungin katuvilinässä ja Ratikkamatkan varrella. Jokaiseen "kahvilatarinaan" on valittu oma näkökulmansa tai jonkilainen fokus; toisissa kahviloissa kiinnostaa ennen muuta sen pitkä ja kenties vaiheikas historia, toisissa tunnelma, ympäristö tai vaikkapa kahvilarakennuksen tai perustajaperheen tarina. Artikkelit ovat kohtalaisen pitkiä ja niissä on paljon tietoa.

Silmä lepää kirjan upeissa ja herkullisissa valokuvissa. Kuvakulmat kahvilaelämään ovat monipuolisia: toisissa kuvissa näkyy yksityiskohtia, kuten leivonnaisia tai koristeita, toisissa kahvilamiljöötä tai sitä ympäröiviä maisemia laajemminkin. Suurin osa kuvista on Anu Järvisen varta vasten tätä kirjaa varten ottamia, mutta mukana on myös mustavalkokuvia vanhempien kahviloiden historiasta.

Olisipa ihanaa päästä torikahville tai vaikkapa Regattaan meren äärelle. Missä sinä olet juonut kahvia tai teetä tänään? Kahvintuoksuista ja leivoksenmakeaa sunnuntaita!

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen
Suomentanut Hilja Mörsäri.
Into 2013, 71 sivua.

Kosmoksen runot voivat olla vain kuiskauksia.

Aforismit eivät ole minun genreni, mutta Edith Södergranin (1892-1923) aforismeista koostettu kaunis pieni kirja, Kaikkiin neljään tuuleen houkutteli kiteytettyjen ajatusten pariin. Södergranin runotkin ovat monesti aforistisia, kuten Hilja Mörsäri kirjoittaa aforismien jälkeen sijoitetussa Södergran-taustoituksessaan, mutta kieltämättä tuntui erikoiselta lukea lauseen tai kahden mittaista Södergrania.

Erikoisia ovat jotkut aforismitkin; esimerkiksi: Se joka ei ole toiminnan ihminen, saattaa sanoa, että laumat haisevat pahalta, mutta Napoleonilla ei ole nenää ja aallot kantavat häntä. Toiset taas ovat kauniita kuin runo, kuten tuo postauksen alkuun siteeraamani aforismi kosmoksen runoista, tai väkeviä, kuten Ihailtavaa on syksyn nopea tuhotyö. Ajattelemisen aihetta (ainakin tällaiselle "valekriitikolle") antaa myös tämä vähän pidempi aforismi:

Arvostelija on usein henkilö, joka puhu kirjasta niin kauan, ettei kukaan enää tiedä, minä arvoinen se on. Jotta kritiikki täyttäisi tehtävänsä, kriitikon tulisi selvästi, ilman yhtään epäröintiä, sanoa, millainen kirja on. Kirjat tarvitsevat tavaramerkkinsä niin kuin muutkin tavarat.

No, lisättäköön "tuoteselosteeseen" sitten vielä, että kirjasta löytyy myös Parantolateksti, jonka Södergran kirjoitti suomeksi Nummelan keuhkotautiparantolassa arviolta vuonna 1910 ja jossa Elämässäni ainoa päämäärä on päästä parantolan isolle katolle ja Synkkä virta syöksee myllertävän meren maininkiin. Ja jos ei muuten, niin Kaikkiin neljään tuuleen kannattaa tarttua kauniiden vanhojen vaokuvien vuoksi, joissa Södergran katsoo kameraan tai siitä ohi lapsena, aikuisena, peilin kautta.

Edith Södergran. Kuva: Svenska litteratursällskapet.

Päätän tähän postaukseeni osallistumiseni Pakolaisavun ja kirjabloggaajien lukutaitokampanjaan. Lahjoitan keräykseen euron jokaisesta kuluneen viikon aikana lukemastani kirjasta sekä viisi euroa tämän lastenkirjapostaukseni johdosta. Yhteensä luin siis "kahdeksan euron edestä", jonka pyöristän kymppiin ja käyn lahjoittamassa huomenna täällä. Kirjaboggaajien avaamalle tilille on kertynyt upeasti jo yli tuhat euroa. Kiitos Kirjainten virran Hannalle tempauksen ideoinnista ja käynnistämisestä!