Juuli Niemi: Et kävele yksin

Kuuntelin romaanin äänikirjana BookBeatista, mutta ostin sen myös paperikirjana omaksi.

Juuli Niemi: Et kävele yksin.
Wsoy 2016, 359 sivua.

Ehkä Ada tietää. Ehkä Ada juuri sen takia elää. Helmikuussa, kaula paljaana ja hiukset auki, joka ikinen hiuslenkki ja pinni kadonneena sinne, mistä ei enää mitään koskaan löydy, mutta kuka välittää. Kuka vittu välittää. Ada ei välitä. Hän on elossa ja viisitoista ja hänellä on jotain mitä kenelläkään ei ole koskaan ollut aiemmin, tämän pojan kädet ympärillään ja silmät kiinni taivaassaan.

Juuli Niemen ensimmäinen romaani, vuoden 2016 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittaja, kertoo tarinan ensirakkaudesta ja kipeästä kasvamisesta. Tarina kulkee pimeästä marraskuusta kevään  haavoittavaan valoon, alusta loppuun, joka on jonkin uuden alku.

Aada, ainoa lapsi, asuu kahdestaan vanhassa puutalossa vähän boheemin kuvataiteilijaäitinsä kanssa. Äiti ja tytär ovat hitsautuneet tiiviisti yhteen, mutta omia polkujaan kulkevan Elinan rinnalla on turhan vähän tilaa teini-iän kapinalle. Ada ei ole niinkään kiinnostunut kuvista kuin sanoista, hän haluaa kirjoittaa.

Egzon, perheen keskimmäinen poika, haluaisi olla joskus ensimmäinen, edes jossakin, jollekin. Hän haluaisi matkustaa ulkomaille, mutta perheellä ei ole varaa. Egzon ei ole koskaan käynyt edes Kosovossa, josta hänen vanhempansa ja isoveljensä ovat muuttaneet sotaa pakoon. Sanoja pitää usein vähän hapuilla, mutta värit ja viivat ovat kieltä, jota Egzon ymmärtää, jolla hän haluaa puhua.

Sekä Ada että Egzon kaipaavat isän läsnäoloa elämäänsä. Eno tai nuorisotalon työntekijä voi paikata  aukkoa, mutta ei ole sama asia. Ylipäätään aikuiset, ne ymmärtävätkin, jäävät hyväätarkoittavine neuvoineen sivurooliin silloin, kun rakkaus iskee.

Rakkauden huumassa Egzonin ja Aadan väliin jää valkoisia valheita, vahingossa. Lopulta molemmat loukkaavat ja haavoittuvat. Toisaalta kumpikin auttaa toista näkemään selvemmin sellaista, mitä ei aiemmin ole huomannut tai jolta on sulkenut silmänsä.

Monitasoisen, hyvin kaunokirjallisen romaanin kerronta vaihtelee pääasiassa Egzonin minäkerronnan ja Aadan näkökulmaan keskittyvän kaikkitietävän kertojanäänen välillä. Lisäksi romaanissa on lyhyitä, lukijaa puhuttelevia jaksoja, jotka korostavat tarinan fiktiivisyyttä ja kytkevät sen Igor Stravinskin Kevätuhrin dramatiikkaan.

Et kävele yksin on kirjoitettu nuorista nuorille, rakkaudella. Romaanin nimi on samaan aikaan kielto ja toteamus: Egzonin äiti kieltää poikaansa kävelemästä yksin, ja toisaalta kertoja toteaa lukijalle lohduttavasti: et kävele yksin, moni muu on käynyt läpi tai kokee parastaikaa samankaltaisia tapahtumia ja tunteita, ja sinulla on ympärilläsi ihmisiä, jotka välittävät ja kuuntelevat.

P.S. Itsenäinen Kosovo täyttää tänään kymmenen vuotta, onnea!

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohtaan 32.: Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta

Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta
Karisto 2017, 160 sivua.

Kuusitoistavuotias Milla muuttaa pitkin hampain etäiseen saareen hylkeitä tutkivan isänsä työn perässä. Äiti ja "Vaippapaviaani" asuvat Brysselissä, mutta Millan halutaan mieluummin käyvän etälukiota kahden muun nuoren kanssa kuin eurooppalaisessa suurkaupungissa. Klassinen nuortenkirjan asetelma siis: elämä syrjäisellä paikkakunnalla tuntuu maailmanlopulta, mutta pian uudet ihmiset ja sopivasti haastava tekeminen tulevat merkityksellisiksi. Milla pääsee mukaan nuoren taiteilijan projektiin ja saaren nykyisten asukkaiden lisäksi myös noituudesta syytetty Valpuri satojen vuosien takaa muodostuu hänelle tärkeäksi keskustelukumppaniksi.

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta kuvaa herkän ja luovan nuoren tytön kasvua ja nuorten elämää ihastumisineen, varovaisine kapinointeineen ja kokeiluineen, mutta kirjassa on myös jännityselementti. Joku terrorisoi tutkimusaseman toimintaa sotkemalla paikkoja, lähettämällä uhkailuviestejä ja varastamalla tietokoneet, ja loppua kohden tapahtumat kiihtyvät hyvinkin dramaattisiksi. Kerrontaa leimaa kuitenkin leppoisa arkisuus ja turvallisuus: rikoksia selvittämään saapunut poliisi on hetken Millalle eräänlainen äitihahmo ja Milla kavereineen tekee välillä omia tutkimuksiaan kuin Viisikko ikään. Luonnollisesti epäilyksen varjoja langetetaan milloin kenenkin saaren asukkaan ylle, ja kun syyllinen paljastuu, hänkin saa epilogissa kertoa oman tarinansa.

Tämän kaiken, ja paljon muuta, Palviainen on saanut mahtumaan 160 sivuun. Lukiessa syntyy toisaalta sellainen kutkuttava tunne, että kaikkea ei kerrota, että henkilöhahmoilla on menneisyys ja tulevaisuus myös tämän tarinan ulkopuolella. Toisaalta olisi ollut kiva lukea Millan elokuusta saarella pidempikin romaani ja saada henkilöistä vähän enemmän otetta, nyt moni keskeinenkin hahmo oikeastaan vain vilahtaa kirjassa. Tällaisenaan, tiiviinä ja selkeästi kerrottuna kirjalla on kyllä varmasti laajempi mahdollinen lukijakunta: voisin suositella tätä kirjaa niin heikolle kuin sujuvallekin lukijalle, niin jännityksen ystävälle kuin pohdiskelijalle.



Muissa blogeissa sanottua: Luetaanko tämä?, Dysphoria, Lukutoukan kiulttuuriblogi, Venlan maailma

Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta

Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta.
Tammi 2016, 210 sivua.

Viestejä Koomasta on tarina 15-vuotiaasta Silvasta, joka tekee kavereiden yllyttämänä uhkarohkean hypyn sillalta ja joutuu Koomaan, vehreään puistomaiseen välitilaan, josta eri maailmankolkista olevat ihmiset katoavat joko siirtyäkseen Tuonpuoleisiin tai palatakseen takaisin elävien kirjoihin maan päälle. Silva pelkää kuolevansa ja toivoo, että saisi Tuonpuoleisista vierailevilta kuolleilta viestejä toimitettavaksi sureville läheisille – se olisi matkalippu takaisin elämään. Viestien avulla Silvan olisi kenties mahdollista muuttaa monen ihmisen elämä parempaan suuntaan ja samalla ikään kuin hyvittää ennen onnettomuutta tekemiään virheitä.

Marja-Leena Tiaisen uusin teos on mielikuvituksellisesta juonestaan huolimatta pääosin realistinen nuortekirja. Kooma-osuus on erotettu muusta kerronnasta sivujen tummanharmaalla reunuksella, ja pääosin Viestejä Koomasta kuvaa tavallisen teinitytön elämää, jossa kaverit ja pojat vievät ison osan ajasta ja ajatuksista, mutta perhekin on yhä tärkeä. Käsitys omasta itsestään on vielä nupullaan, ja niinpä kavereiden sanomiset merkitsevät paljon ja Silvakin tekee paljon sellaista, mitä ei oikeastaan haluaisi ja mistä kokee huonoa omaatuntoa.

Marja-Leena Tiainen on julkaissut viime vuosina myös selkokirjoja: Poistui kotoaan -nuortenromaaninsa (Tammi 2005) ideaan pohjautuvan Poika joka katosi (Avain 2015) sekä nuortenromaanin Tatu, Iiris ja pääkallomies (Avain 2016). Kirjailija on varmasti havahtunut siihen tosiasiaan, että monet nuoret ovat entistä heikompia lukijoita ja on se johdosta ehkä "selkoistanut" ilmaisuaan – Viestejä koomasta on pitkälti päälausetta, hyvin selkeästi kerrottu ja "välitilaan" kurkottavasta juonestaan huolimatta helppotajuinen. Olen lukenut (niin ikään aikuisiällä) Tiaiselta aiemmin jo mainitun Poika joka katosi sekä jo moderniksi nuortenkirjaklassikoksi nousseen Rakas Mikael -romaanin, enkä muista, että niiden lauserakenteet olisivat olleet niin simppeleitä kuin Koomassa. Tämä uusinkin nuortenromaani on kuitenkin kirjoitettu kauniilla,
helppotajuisella mutta vivahteikkaalla kielellä.

Romaanin jännite on parhaimmillaan kahdella ensimmäisellä kolmanneksella eli ennen Silvan onnettomuutta sekä Kooma-osuudessa. Loppupuolella jännite hieman hajoaa, sillä Silvalla on monta viestiä kuljetettavanaan ja useimmat tehtävät saadaan onnelliseen päätökseen sen kummemmitta kiemuroitta. Se, miten Silvan oma elämä muuttuu, on kuitenkin kuvattu uskottavasti. Ulkoisesti elämä ei muutu paljoakaan, mutta Silvan omat ajatukset ja asenteet ovat hieman muuttuneet – hän uskaltaa olla enemmän oma itsensä ja tehdä omat ratkaisunsa.

Maria Autio: Varjopuutarha

Maria Autio: Varjopuutarha
Karisto 2014, 202 sivua.

Viimeinen linnakkeeni tässä sietämättömässä puuhamaassa on barokkipuutarha. Se on kallisarvoinen perintö hiljaisuuden ajoilta. Alussa minäkään en tunnistanut sitä vaan pidin pelkkänä ränsistyneenä puistona, amiksen takapihana. Oikotienä, jonka läpi ihmiset harppovat vähän peloissaan. He pälyilevät varjoja tai viskovat halveksien roskia ja pulloja.

Pihla on lukioikäinen tyttö, jonka lievä autismi ja ihmisten ennakkoluulot ovat työntäneet yksinäisyyteen. Pihla muistelee – ja samalla kirjoittaa Kronokselle, mystiselle pojalle – kulkemaansa polkua: tiukkailmeistä tarhantätiä, joka passitti melusta ahdistuvan ja tavanomaisiin lasten leikkeihin kykenemättömän lapsen tutkimuksiin; koulunaloitusta erityisluokalla, jossa ylivilkkaat pojat kiusasivat ja aikuiset rakensivat sermin suojaksi; siirtoa autismiluokalle ja lopulta lukioon, jossa ei ole erityisluokkia eikä luokkia ollenkaan, mutta jossa erityisyys näkyy silti eikä ole helppoa ystävystyä. Muistoissa etualalle nousee Pihla, juureton sijaiskodin kasvatti, jonka kanssa alkanut kaveruus muuttui pian Matjan taholta kiusaamiseksi ja päättyi Pihlan vaihtaessa koulua. Yllättäen Pihla tapaa Matjan uudelleen, omassa paikassaan. Tuo paikka on vanhan puutarhan paikalla sijaitseva puisto, barokkipuutarha, jonka dekadentti ilme ja historia kiehtovat Pihlaa.

En yleensä itke kirjoja lukiessani, mutta Varjopuutarhaa lukiessa eivät kyyneleet olleet kaukana. Autio kuvaa todella koskettavasti lapsen ja nuoren tytön erillisyyden kokemusta. Pihlalla on rakastavat vanhemmat ja kaksi vuotta nuoremmat kaksoissisaret, jotka usein tuskastuvat kömpelöön isosiskoonsa mutta katuvat pian suorasanaisia tiuskaisujaan. Monet kirjassa kuvatut aikuiset sen sijaan raivostuttavat kapeakatseisuudellaan ja kylmyydellään.

Maria Autio kirjoittaa kauniisti ja monisävyisesti ja samalla kuitenkin kohderyhmälle (varhaisnuorille ja nuorille) helposti lähestyttävää tekstiä. Autio kuvaa hyvin ja konkreettisesti Pihlan kokemaa väsymystä mieltä kiihdyttäneiden välikohtausten tai suurten pettymysten jälkeen: ensimmäinen raivokohtaus koulussa vie mehut niin, että Pihla nukahtaa sänkyynsä kuraiset saappaat jalassa, ja kun koulukaveri ei tulekaan sovitusti kylään, Pihla nukahtaa jälleen ja vieraalle varattu jäätelö sulaa lammikoiksi lattialle. Jaksot, joissa Pihla muistelee varhaislapsuutensa tapahtumia, olisivat helposti saattaneet vaikuttaa keinotekoisilta (kuinka paljon lapsi todella voi muistaa, etenkään asioista, joita hän ei tapahtumahetkellä ole ikänsä takia täysin ymmärtänyt), mutta muistot asettuvat luontevaksi osaksi muuta kerrontaa.

Vaikka Varjopuutarhan kerronnan rytmi on rauhallinen ja kirjassa on melko paljon kuvailua ja muistelua, on Autio onnistunut rakentamaan romaaniin myös jännitteen, joka kulkee ja kuljettaa läpi kirjan. Mikä merkitys vanhalla puutarhalla on? Millainen tyttö Matja oikeastaan on, ja kuka on Kronos? Ja ennen kaikkea: miten Pihla pärjää, saako hän kokea todellista ystävyyttä rikkaan sisäisen elämänsä rinnalla?

Jostein Gaarder: Joulumysteerio

Jostein Gaarder: Joulumysteerio
Julemysteriet, suom. Katriina Savolainen.
Tammi 1996, 229.

– Joakim on oikeassa sanoessaan, ettemme saa ruveta riitelemään, vaikka uskommekin eri asioihin. Sekin on joulun sanoma. Kenties suurin kaikista totuuksista on se, että taivaallinen kauneus leviää hyvin helposti, mikäli ihmiset vain auttavat sitä leviämään. Kun kirjoitin kertomusta pienille paperilapuille, jotka taittelin huolellisesti ja sujautin joulukalenterin luukuista sisään, minulla oli vain muutama kiinnekohta.

Luin Joulumysteerion lapsille ääneen "joulukalenterina": yksi luku illassa joulukuun ensimmäisestä päivästä aattoiltaan. Siitä on monta vuotta, kun olen viimeksi lukenut kirjan alusta loppuun, vaikka esimerkiksi viime joulukuussa selailin kirjaa ja luin siitä muutaman luvun. Joulumysteerion lumo oli jäljellä, joskin hieman haalistuneena, ja kirja oli jännästi yhtä aikaa hyvin ajankohtainen ja toisaalta ajaton, mutta nuortenkirjana ehkä hivenen vanhentunut. Toki Joulumysteerio on kirja kaikenikäisille, mutta kirjan ensisijainen kohderyhmä ovat mielestäni varhaisteini- ja teini-ikäiset, joiden mielenkiinto ei välttämättä pysy yllä tällaisen (kirkko)historiallisella nippelitiedolla kuorrutetun ja varsin löyhäjuonisen tarinan parissa.

Joulumysteeriossa on tavallaan kaksi sisäkkäistä tarinaa. Kehyskertomuksessa noin kymmenvuotias (en muista mainittiinko ikää, mutta suunnilleen sen ikäisenä aina ajattelen päähenkilöä) Joakim etsii viime hetkellä joulukalenteria isänsä kanssa, ja löytää eräästä kirjakaupasta vanhan kuvajoulukalenterin. Kalenteri ei ole myynnissä – kirjakauppias arvelee torilla kukkia myyvän Johannes-nimisen miehen tuoneen jättäneen kalenterin myymälään kiitokseksi vesilasillisesta – mutta Joakim saa sen ilmaiseksi. Kotona Joakim avaa ensimmäisen luukun ja löytää paitsi kuvan, myös pienen paperilapun täynnä tekstiä. Näin käy joka luukun kohdalla, ja lappusista syntyy tarina, jatkokertomus kahdeksanvuotiaasta Elisabeth-tytöstä, joka lähti tavaratalon leluosastolta joulun alla seuraamaan karitsaa ja päätyi matkaamaan halki ajan ja Euroopan kohti Betlehemiä ajanlaskun alussa, Jeesuksen syntymähetkellä. Joka päivä Elisabethin ja karitsan seuraan liittyi uusi "pyhiinvaeltaja", milloin enkeli, milloin paimen, tietäjä tai itse keisari Augustus, jonka verollepanokäskyn johdosta jouluevankeliumi alkaa.

Joulumysteerion sisäkansille on kuvattu kartta Elisabethin ja hänen kanssavaeltajiensa matkareitistä. 

Jostein Gaarder toimi uskonnon ja filosofian opettajana ennen kuin jäi vapaaksi kirjailijaksi, ja vaikka Joulumysteerio ei ole yhtä tietopitoinen kuin vähän vanhemmille suunnatut Pasianssimysteerio ja Sofian maailma, on kirjassa pitkähköjä "luento-osuuksia", joissa esimerkiksi itämaan tietäjä tai enkeli selostaa Elisabethille jotakin historiallista tai kristinopillista anekdoottia. Ylipäätään "joulukalenterikertomus" on aika pitkäveteinen; pyhiinvaeltajajoukko kulkee eteenpäin, enkeli Efiriel tarkistaa silloin tällöin vuosiluvun "enkelikellostaan", seurueeseen liittyi joku uusi jäsen ja silloin tällöin joku tavallinen ihminen näkee vilauksen pyhiinvaeltajista. Lapsienkeli Umuriel tuo mukaan hieman vaivihkaista huumoria, mutta vaellustarinasta puuttuu oikeastaan jännite, vaikka lukija odottaakin uteliaana, mitä Betlehemissä tapahtuu.

Kehyskertomus on vähän jännittävämpi, vaikka toki sekin, joulukalenteri-ideasta johtuen, perustuu toistolle. Toistosta puheen ollen, Joulumysteeriossa kerrataan jatkuvasti aiemmin kerrottua, ja kuusivuotiaani kysyikin eräänä iltana hämmästyneenä, että miksi aloitan alusta. Kertauksen ansiosta vähän nuoremmatkin lukijat/kuuntelijat pysyvät kärryillä siitä, mitä sisäkkäisissä tarinoissa tapahtuu (etenkin, jos kirjaa luetaan juurikin kalenterimaiseen luku päivässä -tyyliin), ja osittain se taitaa olla kerronnan tehokeinokin, mutta toisto meni ehkä vähän liiallisuuksiin. Joka tapauksessa kehyskertomukseen luo jännitettä ennen kaikkea se, että Joakim vanhempieneen saa selville, että kahdeksanvuotias norjalaistyttö on todellakin kadonnut tavaratalosta äitinsä seurasta – vuosikymmeniä aiemmin, vuonna 1948.

Viimeisessä luvussa "maagisen joulukalenterin" arvoitus selviää jollain tapaa ja langat solmitaan muutenkin yhteen, mutta tietty arvoituksellisuus säilyy. Tapahtumia voi tulkita monella tavalla, ja varsin suuretkin asiat kuitataan lopulta joulun hengessä. Kadonneen Elisabethin kohtalo kietoutuu Palestiinan kansan kohtaloihin ja pakolaiskysymyksiin, ja vaikka norjankielisen alkuteoksen ilmestymisestä on jo yli kaksikymmentä vuotta, ei Betlehemissä ja sen ympäristössä ole vieläkään todellinen rauha. Hämmentävän ajankohtaiseksi Joulumysteerion tekee myös se, että joulukalenterin tekijä Johannes on kotoisin Syyrian Damaskoksesta.

Joulumysteeriossa on hippunen ikiaikaista viisautta, hyvyyttä ja kauneutta. Ajoittaisesta pitkäpiimäisyydestä huolimatta kirja on kiehtovaa luettavaa, ja koska olin sopivasti unohtanut loppuratkaisun, sain vähän jännittääkin miten mysteeri selviäisi. Gaarderin mielikuvitus ja kyky punoa yhteen faktaa ja fiktiota sekä leikitellä elämän ja kirjallisuuden lainalaisuuksilla on ihailtavaa, ja nyt tekisi mieli lukea hänen muutkin suomennetut kirjansa uudestaan.

Kirsti Kuronen: 4x100

Kirsti Kuronen: 4x100
Karisto 2013, 179 sivua.
Lukuhaasteet: Nykyajan tyttökirjat

Katson Sirin perään. Polvipituisessa maiharissa ja liian suuressa kalastajanlakissa se näyttää hennolta menninkäiseltä.
– Siri tulee meidän joukkueeseen Jeminan tilalle.
– En tiennytkään, että se on kiinnostunut yleisurheilusta.
– Ei se olekaan.

Isla, Hertta, Seela ja Jemina ovat kahdeksasluokkalaiset ystävykset, jotka muodostavat loistavan tiimin niin vapaa-ajalla kuin Viippolan Virin viestijoukkueessakin. Nelikon onnea varjostaa vain se, että Jeminan täytyy kesän kynnyksellä muuttaa toiselle paikkakunnalle. Rakasta ystävää ei korvaa kukaan, mutta viestijoukkue tarvitsee uuden jäsenen. Sellainen löytyy seiskaluokkalaisesta Siristä, tummatukkaisesta ja hiljaisesta tytöstä, joka vieroksuu urheiluvaatteita ja oikeastaan koko juoksuharrastusta. Varsinkin Seela suhtautuu Siriin varsin epäluuloisesti, kertoja-Isla ystävällisemmin ja uteliaammin. Siri on kuitenkin uskomattoman nopea, ja joukkueen on vain totuteltava uuteen jäseneen.

Kirsti Kurosen nuortenromaanin 4x100 tärkeimmiksi teemoiksi nousevat ystävyys ja erilaisuuden hyväksyminen, niin itsessä kuin toisissakin. Isla on ihana nuortenkirjasankaritar, joka toteuttaa unelmansa laskuvarjohypystä ja käy läpi ristiriitaisiakin tunteita selvittäessään, kuka hän oikeastaan on.

4x100 etenee sujuvasti ja nopeatempoisesti; tarinaan mahtuu muutama varsin hätkähdyttäväkin episodi, jotka jäävät varsin vähälle käsittelylle. Hyvä niin, sillä elämässä tapahtuu kaikenlaista, etenkin nuorten elämään, ja toiset asiat jättävät syvempiä jälkiä kuin toiset. Kuronen osaa taitavasti luoda henkilöilleen persoonallisuuden ja taustat pienilä vihjeillä ja osuvilla kuvauksilla. Viestijoukkueen tytöistä voisi kirjottaa useammankin kirjan, vaikkapa kertojaa vaihdellen, mutta 4x100 on itsenäinen ja ehyt kirja, jossa päähenkilö oivaltaa kesän kokemusten jälkeen asioita hieman uudella tavalla. Kirjan juoni on kehä, kuin juoksurata, jossa saavutaan takaisin lähtöpisteeseen, mutta askeleet ja vaihdot startin ja maaliviivan välissä ovat saaneet aikaan muutoksia.

4x100 on lempeä ja valoisa nuortenromaani, jossa on tilaa unelmille, epäröinnille ja muutamille harha-askelillekin. Kirjan otollisinta kohderyhmää ovat varmaankin 10–14 -vuotiaat nuoret (tytöt), mutta nautin itsekin vilpittömästi sen lukemisesta.

Kirjan on lukenut myös Veera, joka kirjoittaa siitä Kirjavinkeissä.

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä
Wsoy 2013, 230 sivua.

Vasta kun olen purkanut viimeisenkin letin, pääsen kainaloon ja saan suukkoja. Ensin ihan kevyitä ja puolihuolimattomia. Nenään, poskiin, suulle, kaulalle, poskiin taas. Sitten vauhti kiihtyy. Samuli jyystää jaloillaan hiekkaa kammetessaan kimppuuni. Katselen hänen kuopimiaan jälkiä hiekassa. Ihan heti en pääse hänen fiiliksiinsä mukaan vaan lämpenen hitaasti niin kuin Kyylahden kämpän oikutteleva takka.

– Älä nyt murjota, Samuli kuiskii vasten poskeani ja silittää tukkaa pitkin, vaativin vedoin saaden sen veto vedolta suoremmaksi. – Mä en vain tykännyt niistä leteistä. 

Aino on kuusitoistavuotias tyttö, omien sanojensa mukaan kasvanut viilipurkissa versovien pikkutaimien ja hentojen siveltimenvetojen välimaastossa. Koulussa Aino on aika hiljainen ja yksinäinen, niitä jotka istuvat välitunnit kukkaruukkujen reunalla. Vapaa-ajallaan hän on oman vartioryhmänsä tyttöjen esikuva, kiltti ja vastuuntuntoinen vartiojohtaja, jolle voi purkaa sydäntään. Ainolla on myös samanikäisiä kavereita, reipas ja järkevä Hanna sekä naapurin Otto, mutta hän kokee olevansa vähän syrjässä oikeasta elämästä. Eihän häntä ole edes koskaan suudeltu.

Ainon elämä muuttuu, kun suosittu ja vähän salaperäinen Samuli iskee häneen silmänsä – ja lopulta myös nyrkkinsä. Aino ei oikein tiedä, kuinka hänen pitäisi suhtautua Samulin ailahtelevaisuuteen, toistuviin mykkäkouluihin ja koviin otteisiin. Mitä kaikkea seurusteluun kuuluu, kuinka paljon pitää antaa anteeksi ja potkiiko hevonen todella rakkaudesta? Aino ei uskalla kertoa tilanteestaan kenellekään, purkaa vain pahaa oloaan vuorollaan heikompiinsa.

Lähteenmäki kuvaa taitavasti Ainon tilanteen kompleksisuutta. Ainon ihastus Samuliin on vahvaa, ja ensi kertaa seurustelevana hän on aidosti epävarma siitä, miten asioihin pitäisi suhtautua. Suositun pojan huomio myös hivelee hänen itsetuntoaan, ja Samulin kautta Aino uskoo pääsevänsä samoihin piireihin etäältä ihailemansa Auroran, vanhemman partiokaverin kanssa. Ainolla ei ole sisaruksia, ja vanhempiinkin on vaikea tukeutua, kun työttömäksi jäänyt kuvataiteilijaäiti haahuilee päivät pyjamassa ja maalaa surullisia bambumaisemia.

Rankalla aiheella, parisuhdeväkivallalla, ei Iskelmissä mässäillä. Tapahtumat kuvataan kuitenkin elävästi, lukija pääsee syvälle Ainon pelon, tyrmistyksen ja kivun tunteisiin. Tarina ei ole liian ahdistava, sillä Ainolla on onneksi elämässään paljon muutakin kuin Samuli, vaikka suhteessa koettu tunteiden vuoristorata vaikuttaa kaikkeen ja epävarma nuorukainen yrittää tarkoituksella kaventaa Ainon elinpiiriä. Ainon läheisetkin havahtuvat pikku hiljaa - he ovat kenties huomanneet enemmän kuin Aino aavistaakaan.

Ainon hahmoon on helppo samastua, vaikka en kirjan varsinaiseen kohderyhmään (noin 13-16 -vuotiaat) kuulukaan. Koskettava tarina tulee erityisen lähelle, koska Lähteenmäki kirjoittaa niin kaunista kieltä. Maailma on kaunis, nuoruus on ihanaa aikaa, ja sitä synkempinä näkyvät mustelmat.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Siljan laulu (Nykyajan tyttökirjat -haaste)

Vilja-Tuulia Huotarinen: Siljan laulu. Tarina tyttöbändistä
Karisto 2007, 236 sivua.
Siskodisko-sarja.
Kirja on luettu osana Nykyajan tyttökirjat -haastetta.

Kaksi asiaa, jotka saivat hänet itkemään: yksinäiset kiviä potkiskelevat pikkupojat, jotka hän kuvitteli syntymättömiksi veljikseen, ja isä. Asia, jota hän häpesi: vihan ajatuksia iltaisin. Kaksi asiaa, joita hän rakasti: villihevoslaumat ja Lumiukko-piirretyn musiikki. Mutta ei hän niistä halunnut puhua, ei näin, ei tällaisena iltana. 

Viisitoistavuotiaan Silja Kaikumaan isä on hiljattain kuollut. Siljan äiti, joka ei ole koskaan ollut mikään elämänhallinnan mestari, koettaa selvitä omasta surustaan parhaansa mukaan eikä oikein osaa lohduttaa masentunutta tytärtään. Siljan edesmennyt isä on ollut kirjailija, ja Siljan äiti yrittää ehdottaa tyttärelleen piristykseksi sanataideleiriä. Tytär kokee kuitenkin sävelet enemmän omakseen kuin sanat ja saa uudelleen kiinni elämänilostaan päästessään laulajaksi Sisko-nimiseen bändiin. Bändi soittaa utuista rockia - termi tarkoittaa sitä tunnelmaa, kun kävelee puiden alla ja kuulee niiden humisevan tarinoitaan.

Vuonna 2011 Vilja-Tuulia Huotarinen sai Finlandia Junior -palkinnon nuortenromaanistaan valoa valoa valoa. Runoilijana debytoineen Huotarisen ensimmäisen nuortenromaanin Siljan laulu käsikirjoitus puolestaan voitti Kariston Tiina 2006 -kilpailun, jossa etsittiin "raikasta ja modernia tyttökirjaa".

Koska luen 2000-luvulla julkaistuja nuortenkirjoja osana Nykyajan tyttökirjat -haastetta, kiinnitän tietoisesti huomiota yhtymäkohtiin, joita teoksilla on tyttökirjaklassikoiden kanssa. Siljan laulun tärkein interteksti on mielestäni L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö. Montgomeryn romaanin alussa Emilian isä kuolee (äiti on kuollut Emilian ollessa pikkulapsi) ja orpo Emilia muuttaa Blair Wateriin äitinsä sukulaisten vanhaan taloon Uuteen kuuhun. Samaten Silja vaihtaa tavallaan yhteisöä, tarkemmin sanottuna kaveripiiriä, isänsä kuoleman jälkeen. Suhde poikaystävään päättyy ja ystävätkin tuntuvat kääntävän selkänsä. Uudet ystävät löytyvät bändin myötä, ja he ovat aiempia kavereita taiteellisempia ja tiedostavampia. Uusi ihastus, Johannes, käy juuri Siljan ennakkoluuloisesti torjumaa sanataideleiriä, lukee Pentti Saarikosken runoja ja kertoo ihailevansa Siljan edesmenneen isän tuotantoa - hän on siis vähän kuin Emilian Teddy, taiteellisesti lahjakas (hieman eri alalla kuin sankaritar itse) ja salaperäinen.

Paikoin Siljan laulun kohtauksissa on hyvinkin montgomerylaista tunnelmaa. Eräässä kohtauksessa Silja on unohtanut avaimensa eikä pääse kotiinsa ukonilmalla. Naapurin omituisena pidetty neiti Irene Haapa kutsuu Siljan kotiinsa. Silja voittaa ennakkoluulonsa ja löytääkin Irenestä rohkaisijan ja auttajan. Mieleeni tuli Pieni runotyttö -kirjasta mieleen erityisesti Emilian vierailu Isä Cassidyn luona - ylimyksellisen kissan vastineena neiti Haavalla on omanarvontuntoinen lemmikkipossu nimeltä Attila. Ajoittain myös lyyriset luonto- ja tunnelmakuvaukset liittävät kirjan romanttiseen tyttökirjaperinteeseen, mutta kirjassa on paljon myös nuorten puhekielistä dialogia ja vähemmän suloisia tapahtumia ja aiheita.

Yhtymäkohdat Montgomeryyn eivät Siljan laulussa ole samalla tavalla auki kirjoitettuja kuin Terhi Rannelan Scarlettin puvussa -nuortenkirjan Tuulen viemää -viittaukset, vaikka jo melkein Siljan laulun ensisivuilla mainitaan "palavaposkinen Emilia, jolla on lohtuna kynttilänvalossa vietetyt kirjoittamisen hetket". Kirjan Montgomery-viittaukset sitovat sen tyttökirjallisuuden perinteeseen, mutta samaan aikaan Siljan laulu on esimerkiksi kirjassa mainittujen muusikoiden ja nuorten ajatusten ja ajanviettotapojen kautta hyvin kiinni kirjoittamisajankohdassaan.

Pidin Siljan laulusta kovasti. Se on kirjoitettu nuorten maailmaa ja surun keskellä elävän tytön tunteita syvästi ymmärtäen, kauniisti mutta ei siirappisesti. Musiikin, ystävyyden, positiivisen tyttöenergian ja rakkauden parantava voima soi kirjan sivuilla.

Kirjan jatko-osat ovat nimeltään Siljan syksy (2008) ja Rakkaudella Silja (2010).

Terhi Rannela: Scarlettin puvussa (Nykyajan tyttökirjat -haaste)

Terhi Rannela: Scarlettin puvussa
Otava 2011, 208 sivua.
Kirja on luettu osana Nykyajan tyttökirjat -haastetta

Terhi Rannelan nuortenromaani Scarlettin puvussa on Tuulen viemää -mukaelma, jossa viitataan sekä Margaret Mitchellin Amerikan sisällissodan aikaan sijoittuvaan romaanin että Victor Flemingin ohjaamaan elokuvaan, jossa pääosaa esittää Vivien Leight. Rannelan kirjan sankaritar on nimetty Leighin mukaan Viivi Lintuseksi, kun taas monen muun hahmon nimi on mukailtu Mitchellin romaanista: Viivin pitkäaikainen on-off -poikaystävä on Aki Virtanen (vrt. Ashley Wilkes) joka kihlautuu yllättäen vaatimattoman näköisen, hiljaisen ja kiltin Olivian (vrt. Melanie) kanssa. Sopivalla (tai Viivin mielestä tietenkin sopimattomalla) hetkellä näyttämölle astuu Reko Putkonen (vrt. Rhett Butler), pohjanmaan murretta puhuva ja Harley Davidsonilla ajava, hillittyä Akia huomattavasti rosoisempi nuori mies.

Kirjassa on kaksikin Scarlett O'Haran rakasta kotiplantaasia vastaavaa "Taraa": Viivin Tara-niminen muotiblogi ("Vintagea ja menneiden vuosisatojen lumoa rakastavan 17-vuotiaan neidon ajatuksia"), jossa Viivi voi purkaa sydäntään, kirjoittaa sydämensä kyllyydestä lempikirjastaan ja -elokuvastaan, esitellä vaatteitaan ja saada vakiolukijoiltaan vinkkejä ja henkistä tukea asuvalintoihinsa ennen tärkeitä juhlia. Toinen Taran vastine on Viivin rakas kotitalo Villa Viisas "yhdeksänkymmentävuotias, vaaleansiniseksi maalattu puutalo", jonka tilalle kaupunki aikoo yllättäen kaavoittaa kerrostaloja. Idyllisen puukaupunginosan asukkaat nousevat kapinaan kaavasuunnitelmaa vastaan, ja tämä taistelu vanhojen rakennusten ja rakkaiden kotien puolesta on tämän tyttöromaanin "sisällissota".

Kirjassa kuvataan elävästi Viivin kokemia kiukun, loukatun itsetunnon ja ihastumisen tunteita, mutta ei mennä niihin kovin syvälle, vaan kirjan pääpaino on tapahtumissa ja lukiolaisten arjen kuvauksessa. Kuten esikuvansa Scarlett, myös Viivi on toiminnan nainen, joka ei jää rypemään itsesäälissä vaan ottaa vastoinkäymiset haasteina. Ystävien, perheen ja koirien (jotka ovat nimeltään Onneli ja Anneli!) seura, bloggaaminen sekä teekupilliset piristävät ja rohkaisevat, jos Lintusen siipi meinaa olla maassa.

Olen lukenut Mitchellin romaanin yli viisitoista vuotta sitten ja varmaan nähnyt elokuvankin viimeksi samoihin aikoihin, mutta Rannelan romaani palautti monet kohtaukset elävästi mieleen. Pidin siitä, että Scarlettin puvussa -romaanin intertekstuaalisuus on paitsi aivan ilmeisellä tasolla (nimet), myös vähän vähemmän alleviivatusti romaanin juonessa, kohtauksissa ja henkilöiden persoonissa. Lukija joko tunnistaa nämä Tuulen viemää -viittaukset (ja viittaukset muihin kirjoihin, elokuviin ynnä muihin) tai sitten ei, mutta kirja on yhtä kaikki viihdyttävää ja paikoin naurunpyrskähdyksiinkin houkuttelevaa luettavaa.

Mitchellin Scarlett O'Hara ei ole itsekkyydessään ja ajattelemattomuudessaan suinkaan suosikkini kirjallisuuden naishahmoista, mutta ihailen kyllä hänen sinnikkyyttään, periksiantamattomuuttaan ja vahvuuttaan (Scarlett muistaakseni kehittyi hieman empaattisempaan ja sympaattisempaan suuntaan romaanin kuluessa). Viivi Lintusessa on esikuvansa mukaista impulsiivisuutta, sähäkkyyttä ja omanarvontuntoa, mutta myös herkkyyttä, lämpöä (erityisesti äitiään ja mummaansa kohtaan) sekä rakkautta kaikkeen kauniiseen ja perinteiseen. Viivin käsitykset itsestään ja muista muuttuvat hieman romaanin aikana, vaikka Scarlettin puvussa ei mikään varsinainen nuoren naisen kehitysromaani olekaan.

Viivi tekee runsaasti huomioita kanssaihmisistään heidän pukeutumisensa perusteella ja mietti itse paljon vaatteitaan - Viivin äiti työskentelee teatterin puvustajana ja on opettanut tyttärensäkin suunnittelemaan ja ompelemaan vaatteita. Vanhojentanssit ovat tärkeä osa Viivin toista lukiovuotta (tämä herätti minussa muistoja yli kymmenen vuoden takaa...): Viivi suunnittelee ja ompelee pukunsa yhdessä äitinsä kanssa ja panikoi, kenestä tulee hänen tanssiparinsa Akin peruttua lupauksensa kihlautumisensa myötä.

Jos hakee Rannelan romaanille esikuvia kotimaisesta tyttökirjaperinteestä, mieleen tulevat toisaalta Mary Marckin huolettomat, kahviloissa ja illanvietoissa pyörivät koululaisromaanit ja toisaalta eräät Rauha S. Virtasen kirjat (muun muassa miljöökuvausten vuoksi). Scarlettin puvussa on varsin kepeää - ei kuitenkaan höttöistä - luettavaa, niin sanottu "hyvän mielen kirja" (kuten tyttökirjan mielestäni jossain määrin kuuluukin genrensä mukaan olla), mutta siinä herätellään myös ajatuksia nais- ja mieskuvasta.

Terhi Rannelan Scarlettin puvussa on ensimmäinen Nykyajan tyttökirjat -haasteeseen lukemani kirja, ja kirja olikin pitkälti sellainen, jollaisia toivoin tässä haasteessa löytäväni. Kirjan sankaritar on teini-ikäinen, kirjassa kuvataan tavallista, turvallista arkea, perhettä ja kaveri- ja seurustelusuhteita sekä niitä harrastuksia ja asioita, jotka kiinnostavat monia nuoria tyttöjä: vaatteita, elokuvia

Lumiomena-blogissa on tänään kirjoitettu vanhemmasta tyttökirjasta. Katja kirjoittaa Helmi Krohnin Eeva-Liisasta (1943): "Romaanina Eeva-Liisa kantaa hyvin tyttökirjojen perintöä: Eeva-Liisa on kirjoittava - vaikkakin kirjoittamista aloitteleva - tyttö, jonka keskeishuolenaiheena ovat koululaisten sosiaaliset suhteet" Samaa kirjoittamishalua löytyy myös Rannelan modernista tyttökirjasankarittaresta.

Scarlettin puvussa on luettu myös Tarinoiden taikaa -blogissa, Saran kirjoissa, Sallan lukupäiväkirjassa, Kirjakaapin avaimessa, Le masque rouge -blogissa ja Susan kirjastossa.

Markku Karpio: Mun isäni on avaruusmies

Markku Karpio: Mun isäni on avaruusmies
Tammi 2012, 170 sivua.

Jari ajaa melkein kiinni rantakallioon. Mun tekisi mieli hypätä maihin ja mennä seisomaan hetkeksi linjataulun vieteen. Jos olisi tullut kamera mukaan, niin Jari voisi ottaa musta samanlaisen kuvan kuin isästäkin. Isällä olisi ikuinen kesä ja mulla ikuinen talvi.

Markku Karpion varhaisnuortenromaanin kertoja, kaksitoistavuotias Aleksi matkustaa Fyrön majakkasaarelle serkkunsa Jonnin luo joulukuun ajaksi. Aleksin isä on kuollut vähän yli vuotta aiemmin (tätä ei mielestäni sanota suoraan missään kohtaa kirjassa, mutta se käy varsin selväksi - kirjan nimi tulee selityksestä, jonka Jonni keksii Aleksin isän poissaololle). Kotona äiti on itkuinen ja uusi miesystävä Mika ärsyttää Aleksia pelkällä olemassaolollaan. Kun vielä Aleksin rakkaan Shurka-koiran ja Mikan sukset menevät hetkellisesti ristiin, Aleksi pääsee hetkeksi muihin maisemiin vetämään henkeä ja käsittelemään suruaan. Mukaan lähtee tietenkin Shurka sekä isän valokuva, jolle Aleksi näyttää salaa maisemia bussin ja lautan ikkunasta.

Fyrössa, syrjäisellä saarella, jonne matkataan Pärnäisistä veneellä neljä tuntia, Aleksi asuu Jari-enonsa ja Jonni-serkkunsa kanssa (perheen Mia-äiti on parhaillaan ruotsinlaivalla kahden viikon työputkella), käy saaren pientä ruotsinkielistä koulua "vierailevana tähtenä" ja tutustuu saarelaisiin. Samalla Aleksi muistelee edellistä vierailuaan saarella - silloin oli kesä, mukana isä ja äiti. Näiden lyhyiden muisteluiden lisäksi pääosin preesensissä tapahtuvaa kerrontaa elävöittävät Aleksin mennessä aikamuodossa kertomat takaumat. Muun muassa Aleksin ensimmäisisät päivistä Fyrössa kerrotaan näin - se tuo kyllä kerrontaan vaihtelua, mutta hieman hidastaa juonen kulkua ja tekee tunnelmasta laimeamman. Tarinan jännite syntyy hienovaraisesti, koululaiselämän sattumuksista ja Aleksin mielenliikkeistä.

Saaren asukkaita ja paikkoja kuvataan melko paljon, jopa sellaisia, jotka eivät esiinny tarinassa kuin kerran. Tämä tekee miljööstä ja tunnelmasta hyvin elävän, ja mielellään olisin lukenut fyrölaisista enemmänkin, mutta nuortenromaaniksi kirja olisi silloin paisunut liian pitkäksi ja verkkaiseksi. Paitsi saaristomiljööllä, myös joulun odotuksella on kirjassa tärkeä rooli. Koululaiset leipovat Lucia-pullia ja kiertävät laulamassa kaikissa saaren asuintalossa. Jännitystä joulun odotukseen tuovat veneiden kulkua haittaavat myrskyt ja vanhempien muuttuvat työkuviot. Saadaanko kaikki vanhemmat, jouluruuista ja -lahjoista puhumattakaan, aatoksi saarelle?

Mun isäni on avaruusmies on nuortenkirjallisuuden slow literaturea - mitään kovin jännittävää ei tapahdu (helikopterin laskeutuminenkin paljastuu miehistön vessahädäksi eikä saarelaisen akuutiksi sairauskohtaukseksi) eikä tarinaan sisälly mitään mullistavia juonenkäänteitä. Kirjassa kuvataan Fyrön tavallista arkea, joka mantereella kasvaneelle Aleksille tietenkin näyttäytyy tietenkin varsin eksoottisena. Minusta on ihanaa, että tällaisiakin nuortenkirjoja vielä kirjoitetaan ja julkaistaan, että kaikissa kirjoissa ei tarvitse olla jännityselementtejä.

Kirjan otollisinta kohderyhmää lienevät noin yhdeksästä kahteentoistavuotiaat pojat, miksi eivät tytötkin. "Varhaisnuortenromaani" on varsinainen sanahirviö, mutta termi kyllä kuvaa Avaruusmiestä kaikkein parhaiten. Teiniangstiin ja vakaviin ihastumisiin on vielä matkaa, saaren yhteisö ja aikuiset turvallisina ja Aleksi saa olla rauhassa lapsi, joka ikävöi isäänsä, on vähän pihalla uusissa kuvioissa, nauraa kaverinsa kanssa hassuille vitseille ja ihastuu ihan pikkuisen "Jenni-Luciaan". Aleksin sympaattisen hahmon ohella ihastuin kirjan lämminhenkisyyteen ja maanläheisyyteen, siihen, että suuristakin tunteista voi kertoa pienieleisesti.


(Tämä on blogijoulukalenterin luukku 13, vaikka en sitä tuohon otsikkoon saanut nätisti sopimaan. Valoisaa Lucianpäivää kaikille!)

Seita Vuorela: Karikko

Seita Vuorela: Karikko
Kuvittanut Jani Ikonen.
Wsoy 2012, 359 sivua.

En ehtinyt saada häntä kiinni. Kävi nimittäin niin, että kun olin jo saavuttamaisillani hänet, hän ihan yllättäen heittäytyi muurilta sen metsäpuoleista kaltevaa seinää pitkin ja painui kyykkyyn sammalikkoon. Kului hetki ja hän oli kadonnut metsään. Voisin unohtaa hänet, minun kannattaisi. Me lähtisimme huomenna.

Neljätoistavuotias Mitja, isoveli Vladimir ja heidän äitinsä matkaavat ikäkululla vuokra-asuntoautolla kesälomareissulle. Liikemies-isä on jossakin päin maailmaa työmatkalla, hän on läsnä muun perheen arjessa vain äidin kanssa puhumiensa, riitojen sävyttämien puhelujen välityksellä. Sekä Mitjan että Vladimirin mieltä painaa Mitjan ystävän Noelin kohtalo, se, mitä tapahtui öisellä Siilolla. Suru ja syyllisyys yritetään painaa taustalle, mutta ne nousee pintaan, painaen samalla kokijansa syvemmälle.

Mitjan perheen tarkoituksena on siirtyä nopeasti paikasta toiseen, mutta oleskelu Land's End -nimisellä leirintäalueella pitkittyy eräiden sattumusten myötä. Mitja on viivytyksestä mielissään, sillä hän on kohdannut alueella salaperäisen valkomekkoisen tytön ja tutustunut rantajengin rötösteleviin poikiin, joilla on omat salaisuutensa. Merenrantapaikalla on oma synkkä menneisyytensä; rannan asukkaat ovat joskus muinoin ryöstöaikeissa houkutelleet laivoja karille näyttämällä vääriä merkkitulia. Henkilöhahmojen menneisyys ja nykyisyys, realismi ja fantasia sekoittuvat Karikon tarinassa kiehtovalla ja hyytävällä tavalla.

Karikossa on paljon paikkojen, ihmisten ja henkilöiden tunteiden kuvausta, mutta jännite säilyy silti koko ajan. Vuorela on erityisen taitava kuvaamaan miljöitä ja luomaan tunnelmia - näitä tukee kirjassa myös Jani Ikosen mustavalkoinen valokuvakuvitus. Myös henkilöhahmoissa on syvyyttä.

Karikko ei ole helppo lukukokemus, mutta palkitseva se on. Kerronnan näkökulma, aikatasot ja tyyli vaihtelevat ja tarina riipaisee syvältä. Sanotaan, että "hyvällä kirjalla ei ole ikärajaa", mutta ala-asteikäisille en Karikkoa suosittelisi. Muuten Vuorelan romaani tulee toivottavasti löytämään mahdollisimman laajan lukijakunnan eri ikäluokista, sillä vaikka näkökulma on vahvasti nuoren, Karikon teemat ja kerronnan monivivahteisuus vaikuttavat voimakkaasti aikuiseenkin.

Karikosta on kirjoitettu myös ainakin Kirsin kirjanurkassa, Saran kirjoissa, Jokken kirjanurkassa ja Kirjavinkeissä.

Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas

Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas
Wsoy 2012, 258 sivua. 

Laura Lähteenmäen nuortenromaani North End - Niskaan putoava taivas sijoittuu ei-kovin-kaukaiseen tulevaisuuteen, Suomeen, jossa sääolosuhteet vaihtelevat äärimmäisyydestä toiseen. Kirja toi vahvasti mieleeni Emmi Itärannan keväällä ilmestyneen esikoisromaanin Teemestarin kirja (Teos). Molemmat ovat dystopioita, joissa eletään jonkinlaisen suuren (ilmaston)muutoksen jälkeistä aikaa, jolloin aiempi yltäkylläisyys ja liikkumisen vapaus on muisto vain. Jännästi Itärannan ja Lähteenmäen luomat maailmat ovat kuin toistensa peilikuvia siinä mielessä, että Teemestarin kirjassa on pula vedestä, North Endissä puolestaan muun muassa lämmöstä - toisessa kiusaa kuumuus ja kuivuus, toisessa kylmyys ja lumi:

Pohdin, miltä lumi tuntuu kämmenellä juuri ennen sulamistaan vedeksi, tai miltä jää näyttää talvipäivänä, kun aurinko kuorruttaa maiseman ja piirtää varjoille terävät ääriviivat, mutta niitä tarinoita jouduin etsimään toisista kirjoista. (Emmi Itäranta, Teemestarin kirja)

Palmun alle heittäytyminen oli kummallinen kielikuva. Oli vaikea kuvitella, millaista se olisi. Isä oli käynyt lapsuudessaan maassa, jossa kasvoi palmuja ja jossa syötiin jäätelöä. Kun yksi jäätelö oli saatu syötyä, kädessä oli alkanut sulaa toinen. Surullisinta oli kuulemma ollut se, jos jäätelö oli pudonnut tulikuumaan hiekkaan. (Laura Lähteenmäki, North End - Niskaan putoava taivas)

Itärannan Teemestarin kirja on niin sanottua yleistä kaunokirjallisuutta, mutta suosittelen sitä erityisen lämpimästi nuorille aikuisille. Lähteenmäen Niskaan putoava taivas puolestaan on nimenomaan nuorille kirjoitettu kirja, North End -sarjan avausosa. Sen päähenkilö on 14-vuotias Tekla, joka on vastikään joutunut muuttamaan isänsä työn perässä North Endiin, pohjoiseen. Vanhemmat ovat eronneet, ja asuvat isän työsuhdeasunnossa vuoroviikoin - "etäviikoillaan" äiti asuu kommuunissa kaupungin toisella laidalla ja vastaavasti isä on työmatkoilla silloin, kun ei ole hänen vuoronsa huolehtia lapsista. Teklan kahdeksanvuotias pikkuveli Kauri kieltäytyy isän poissaollessa pukeutumasta lämpimästi ja lintsaa koulusta, pelataten tietokonepelejä ja tuijottaen apaattisena sarjakuvia tabulaltaan.

Kirjan tunnelma on - kuten lumen ja jään maata kuvaavaan teokseen sopiikin - hyytävä. Romaani alkaa äidin lähtiessä töihin ja kommuuniin. Isän pitäisi saapua pian työmatkaltaan, mutta häntä ei ala kuulua. Alkusäikähdyksen jälkeen Tekla huomaa tilaisuutensa koittaneen, ja alkaa viikko ilman vanhempia. lhan pellossa ei North Endissä pysty silti elämään, sillä niin tiukka koulujärjestelmä "moraalitunteineen" kuin taloyhtiön pomokin ulottavat valvovat silmänsä lähes kaikkialle. Parikymmentä vuotta sitten Suomessa kasvissyöntiä pidettiin radikaalina; North Endissä puolestaan Tekla kapinoi järjestelmää vastaan muun muassa tilaamalla lihaa pekoriinosta.

Vaikka Niskaan putoava taivas on dystopia yhteiskunnallisine ongelmineen ja jännittävine maanalaisine käytävineen, siinä kuvataan koskettavasti myös ihan tavallisia nuorten iloja, murheita ja sosiaalisia kuvioita. Teklan yksinäisyyttä korostaa paitsi vetäytyvä pikkuveli, myös se, että kaikki ystävät sekä ihastuksen kohde Lenny ovat jääneet "vanhaan paikkaan", etelämmäksi. Uudessa koulussa hän ei ole vielä ehtinyt tutustua kehenkään. Kerrostaloasunnon naapurustossa asuu kaikenlaista outoa hiipparia, kuten tekoturkiksia myyvä mies, jolla - kuinka järkyttävän vanhakantaista! - on lemmikkinä kissoja. Pelottavinta on kuitenkin nähdä nälkiintyneitä ja palelevia nuoria, jotka tuntuvat ilmestyvän kuin tyhjästä ja haihtuvan yhtä nopeasti.

Lähteenmäki on luonut North Endiin uskottavan fiktiivisen todellisuuden. Se ei ole kovin kaukana meidän omastamme, tabula on vähän kuin iPad, lämmitykseen käytettävät juparit ovat eräänlaisia "hiilipellettejä", lapset leikkivät legojen sijasta geloilla, lihan- ja suklaansyöntiä sekä matkustelua on pitänyt rajoittaa. Kontrolliyhteiskunnan Idols on taulu-ohjelma "Arvioi käytökseni". (Wsoy:n järjestämällä bloggaaja-aamiaisella kirjailija tunnusti tosin unohtaneensa miettiä, millainen olisi North Endin vessa!) Lähteenmäen kerronta on sujuvaa, ja vaivihkainen huumori keventää kirjan raskaitakin teemoja.

Kirjasta on bloganneet myös ainakin Marjis, Jane, Nafisan, Jossu ja VJ. Lastenkirjahyllyn Rouva Huu, alias lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkija Päivi Heikkilä-Halttunen nosti Niskaan putoavan taivaan omalle Finlandia Juniorin "varjolistalleen" - nähtäväksi jää, kuinka romaanin käy oikeassa Finlandia Juniorin ehdokasasettelussa tai 1.12 järjestettävässä Blogistanian Kuopus -äänestyksessä!

Enid Blyton: Vanhan majatalon arvoitus

Enid Blyton: Vanhan majatalon arvoitus
The Ragamuffin Mystery, suom. Sirpa Parviainen.
Gummerus 2012, 178 sivua.

Lapsena ahmin Viisikkoja sekä SOS-, Salaisuus- ja Seikkailu-sarjoja, ne olivat suosikkilukemistani Neiti Etsivien ohella (kunnes yhdeksänvuotiaana löysin klassiset tyttökirjat ja seikkailukirjat jäivät sivuun). Aivan viime vuosina Gummerus on julkaissut aiemmin suomentamatonta Arvoitus-sarjaa, josta tänä kesänä ilmestyivät Lumisen laakson arvoitus ja Vanhan majatalon arvoitus. Päätin lukea jälkimmäisen, sillä Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävien Viisikko-viittaukset saivat kaipaamaan Enid Blytonin maailmaan. (Villasukka kirjahyllyssä -blogissa on tänä kesänä uudelleenluettu Viisikoita, käykääpä kurkkaamassa!)


En tiedä, onko Enid Blyton ajatellut hieman nuorempia lukijoita Arvoitus-sarjaa kirjoittaessaan, sillä Vanhan majatalon arvoitus on enemmänkin kodikas ja turvallinen kuin jännittävä kirja (tai ehkäpä lapsena sitä vain koki kirjojen tilanteet kiperämpinä ja jännempinä...). Varsinainen seikkailu alkaa vasta kirjan puolenvälin jälkeen. Sitä ennen kuvataan, kuinka Diana ja Roger Lynton lomailevat äitinsä ja neiti Pepperin kanssa asuntovaunulla, kunnes he saavat radiosta (tämä tapahtui aikana ennen kännyköitä!) tiedon tätinsä joutumisesta sairaalaan. Lomasuunnitelmat muuttuvat: kun äiti lähtee pitämään huolta sisarestaan, lasten vanha ystävä Barney rientää isänsä (ja marakattinsa Mirandan!) kanssa apuun. Asuntovaunu kuljetetaan Walesin rannikolle, rappioromanttisen majatalon pihalle, ja paikalle saapuu vielä Dianan ja Rogerin serkku Töpseli (lempinimi tulee nenän muodosta) Höpö-koiransa kanssa. Sitten on porukka koossa ja arvoitusten ratkominen voi alkaa.

Kaikki ei tunnu olevan aivan kunnossa vanhassa majatalossa. Miksi Diana ja neiti Pepper eivät olisi saaneet majoittua huoneeseen, jossa on heidän mielestään paras näköala, vaan majatalon isäntä yritti pelotella heitä huoneeseen kuuluvilla salaperäisillä äänillä? Miten köyhällä walesilaismiehellä on ollut varaa ostaa majatalo - tai oikeammin, miksi hänen "lontoolaiset ystävänsä" ovat lainanneet rahaa siihen? Keneksi Töpseliä oikein luullaan, kun häneltä vaaditaan koodikielellä kirjoitettua viestiä?

Viihdyin erinomaisesti Vanhan majatalon arvoitusta lukiessani (joskin jouduin hakemaan keittiöstä evästä lukiessani, kuinka aamiaisella tarjottiin kylmää kinkkua, keitettyjä kananmunia, kuumaa paahtoleipää, kotitekoista marmeladia, paksua voita ja höyryävän kuumaa kahvia), mutta lapsuuden viattomaan lukukokemukseen ei kolmekymppisenä tietenkään ollut enää paluuta. Mietin esimerkiksi monista juonenkäänteistä ja asetelmista, ovatko ne sarjan osasta toiseen toistuvia kuvioita: joutuvatko lapset aina sattuman kautta viettämään lomaa keskenää samaan paikkaan ja niin edespäin. Toisaalta kirjassa viitataan siihen, että Arvoitus-sarjan kuluessa henkilöiden elämässä olisi tapahtunut muutoksia, esimerkiksi Barney olisi löytänyt (?) perheensä vasta jossain vaiheessa sarjaa kierreltyään sitä ennen sirkus- ja tivoliporukoiden mukana.

Kiinnitin myös huomiota teoksen maailmankuvaan: kun majatalon isäntäväen pieni poika pistää nenänsä joka paikkaan, näpistelee ja antaa ankkansakin käyttäytyä huonosti, neiti Pepper ilmoittaa pojan äidille, että poika ei saa tulla ruokasaliin heidän siellä ollessaan. Nykyajan nuortenkirjoissa aikuinen alkaisi varmaankin miettiä, mikä on syynä pojan oireiluun, ja suhtautua tämän vanhempiin entistäkin epäluuloisemmin - sen sijaan, että katsoo kaikenlaista läpi sormien, koska "ruoka on oikein hyvää, oikein todella hyvää!"

Joka tapauksessa: lapsena olisin varmaan rakastanut tätä kirjaa, ja näin paatuneena aikuisenakin tykkäsin. Ajattelin tarjota kirjaa miehen ja lasten iltasatulukemiseksi, sillä verrattuna viimeksi lukemistona olleisiin unkarilaisiin kansansatuihin Vanhan majatalon arvoitus on varsin siloista luettavaa.

Marita Lindquist: Maleenan ilo

Marita Lindquist: Maleenan ilo
Malena och glädjen. Suom. Tuula Ikonen.
(Ilmestynyt aikaisemmin nimellä Maleenan joulu, 1977)
Kuvittanut Kerstin Thorvall.
Wsoy 2007. 134 sivua.

Se tapahtui syksynä jona Maleena oli kymmenvuotias ja kävi neljättä luokkaa. Se jakoi kaiken aikaan ennen ja jälkeen, eivätkä ennen ja jälkeen muistuttaneet toisiaan.


Keskiviikko, yhdestoista joulukuuta, oli synkkä kuten kaikki joulukuun päivät. Maleena ei ollut iloinen herätessään, ei ole iloinen silloin kun äiti on sairas. Joulujuhla oli lähellä, niin, jouluunkaan ei ollut pitkä aika, ja taka-alalla oli ajatus ettei äiti ehkä parantuisikaan jouluaatoksi. Maleena työnsi ajatuksen syrjään, mutta joka ilta ja joka aamu se oli mielessä: ajatella jos...! Kaksi viikkoa jäljellä, tuskin kahta viikkoa. Eikä joulua voinut lykätä.


Maleenan ilo on nimestään huolimatta surullinen kirja. Se käsittelee lasten- ja nuortenkirjoissa harvinaista aihetta, pienten lasten äidin kuolemaa. Erityisen koskettavan tarinasta tekee se, että kirjan ilmestyessä ensi kerran 1960-luvulla (suomeksi 70-luvulla) Maleena oli jo monille lukijoille tuttu ja rakas hahmo, jonka elämän onnellisempia vaiheita oli seurattu kirjoissa Maleena saa pikkuveljen, Maleena menee kouluun ja Maleenan paras kesä. Maleenan äiti sairastuu yllättäen vakavasti kesken joulunodotuksen ja kuolee pian. Alkaa toisenlainen joulunodotus, joka ei tunnu lupaavan enää mitään iloista.


Suuresta menetyksestä huolimatta kirjan maailma on turvallinen. Maleenalla on hyvä isäsuhde, ja myös sukulaiset ja ystävät rientävät avuksi. Maleena itse on tukena nelivuotiaalle pikkuveljelleen Matille, joka ryömi vuoteen alle ja kieltäytyi tulemasta esiin. Hän tuli harmaaraidalliseksi pölystä ja kyynelistä. Kirjan tunnelma on ymmärrettävästi melko synkkä, ja arjen kuvauksen - koulunkäynnin, jouluvalmistelujen - ohella liikutaan paljon Maleenan äitiin liittyvissä muistoissa ja valveunissa. Lauseet putoilevat raskaina kuin märät lumihiutaleet.

Suru unohtuu välillä, kun leivotaan piparkakkuja isolla porukalla tai haaveillaan joululahjoista. Vaikka ilo tuntuu kadonneen Maleena elämästä, se palaa sittenkin, kyynelten sävyttämänä, viimeistään jouluaattona.

Silloin isä nousi ja otti Maleenan syliinsä. 
- Mikä sinun on, Maleena? Isä sainoi. - Etkö sinä olekaan iloinen?


Maleena nyökkäsi. Hän oli iloinen, sehän se kauheaa olikin.


- Mutta silloinhan kaikki on hyvin, isä sanoi. - Eihän sinun silloin tarvitse itkeä. 
- Tarkoitatko sinä - ? Maleena sanoi. - Tarkoitatko sinä, että minä saan olla iloinen, vaikka äiti -?


Nyt isä ymmärsi. Hän katsoi Maleenaa. Hän hymyili, mutta oli kuitenkin vakava. 
- Maleena, isä sanoi. - On oltava aina iloinen kun vain voi. Siinä ei ole mitään pahaa. 


- Vaikka äiti -? Maleena sanoi.
- Vaikka meillä ei ole enää äitiä, isä sanoi. - Äiti oli melkein aina iloinen, hän ei pitäisi siitä, että tietäisi meidän olevan surullisia.  


Maleenan ilo ilmestyi alunperin suomeksi nimellä Maleenan joulu. Kirjasta (mutta ei valitettavasti sarjan muista osista) otettiin pehmeäkantinen uusintapainos, kun se oli Kirjapöllö-ehdokkaana vuonna 2007. Marita Lindquist kirjoitti vielä Maleenan tarinalle  valoisamman jatko-osan, Maleena yksitoistavuotias.


Haasteet: Underbara finlandsvenskor vid papper - Barn- och ungdomslitteratur

Kirsti Kuronen: Omenapuu laulaa

Kirsti Kuronen: Omenapuu laulaa
Nuortenromaani.
Karisto 2012. 276 s.

Omenapuu laulaa kertoo kolmen nuoren, Katrin, Riikan ja Eliaksen itsenäistymisestä ja unelmista. Juuri ylioppilaaksi valmistunut Katri tuskailee äitinsä ylihuolehtivaisuutta, paras ystävä Riikka taas toivoo, että joku taas tekisi lämmintä kaurapuuroa voisilmällä - isä on symppis, mutta ei mikään mahtava kokki, ja äiti on muuttanut pois ja asuu nykyään "Ihmemies-Jarinsa" kanssa. Isä antaa Riikalle vapautta, mutta mustasukkainen poikaystävä vahtii jatkuvasti tekemisiä. Riikka on pettynyt, kun Sibelius-Akatemian ovet eivät auenneet ensiyrittämällä, Katri puolestaan aikoo pitää välivuoden ja pohtia, mikä olisi hänen juttunsa.

Matkalla Provinssirockiin tytöt kohtaavat kaksi mukavaa poikaa, Tanun ja Eliaksen, ja festarit muuttuvat lennossa mökkiviikonloppuun nuorisoporukassa. Parikymppinen Elias haaveilee runokokoelman julkaisemisesta, mutta kokee tukehtuvansa menestyneen runoilijaäitinsä vähättelevän asenteen alle. Katrin ja Eliaksen välille syntyy yhteys: Olen varma, ettei yksikään otus voi olla yhtä luotettava kuin delfiiniä puhuva tähtisolutyttö. Jos nyt kertoisin. Nyt. 

Katri, Riikka ja Elias vuorottelevat minäkertojina, pari kertaa ääneen pääsee myös joku nuorten kavereista. Kuronen kuvaa kesäiltaa ja yötä niin elävästi, että saatoin melkein maistaa grillatun kalan ja nähdä usvan järven yllä. Tarinaan tulee tummempia sävyjä, kun nuoret huomaavat Eliaksen kadonneen yön aikana. Tyttöjen elämä kuitenkin jatkuu; Katri pääsee haaveilemalleen Lontoon-matkalle ja Riikka selvittää välejään poikaystävänsä kanssa.

Pidin Kurosen kielellä leikittelevästä kerronnasta, kiireettömästi mutta varmasti etenevistä tapahtumista. Pidin myös tarinan sävystä ja tunnelmasta: nuorilla on omat kasvukipunsa ja haasteensa, mutta pohjimmiltaan elämä kantaa heitä. Paikoin tuntui hassulta, kun muutamaan (lähinnä Eliakseen liittyvään) kipukohtaan viitattiin lyhyesti, mutta aiheeseen ei ikänä palattu. Toisaalta on hyvä, että kaikkea ei selitetä puhki, pienetkin viittaukset auttavat ymmärtämään henkilöiden sielunmaisemaa ja motiiveja.

Kaunis ja herkkä kansi on Laura Valojärven käsialaa. Kantta ja kirjan kaunista nimeä on osittain kiittäminen siitä, että halusin lukea kirjan, ja niiden herättämät odotukset täyttyivät. Omenapuu laulaa on herkkä mutta maustettu myös huumorin pilkkellä, kevytlukuinen mutta myös syvempiä teemoja sivuava.

Kirsti Kuronen on kirjoittanut lukuisia nuortenkirjoja sekä runokokoelman Likkojen lipas. Tyttöromaani Piruettiystävyys (Karisto 2010) voitti viime vuonna Topelius-palkinnon (lue kirjasta arvio Saran kirjat -blogista).

Maria Gripe: Salaisuus varjossa

Maria Gripe: Salaisuus varjossa
Skuggan över stenbenken. Suomentanut Eila Kivik'aho.
Tammi 1993, 3. painos. 277 sivua.
Genre: syvällinen nuortenromaani.

Elettiin vuotta 1911. 
Minä olin neljätoistavuotias. 
Eksjöstä tuli isoäidiltä kirje, jossa sanottiin, että meidän uusi sisäkkö tulisi maanantaina marraskuun kuudentena päivänä, peräti Kustaa Adolfin päivänä. Mutta junalle ei saanut mennä vastaan. Sitä tyttö ei tahtonut. Tyttö oli hyvin "itsenäinen", niin isoäiti kirjoitti, ja äiti olikin jo kurkkuaan myöten kyllästynyt tähänastisiin, jotka eivät saaneet ominpäoin rikkaa ristiin, joten tuo kuulosti hänestä lupaavalta. 


Maria Gripen nuortenromaanin Salaisuus varjossa kertoja Berta on porvarillisen ruotsalaisperheen tytär, jonka perheeseen kuuluu veli ja nuorempi sisar, alati huolestunut ja päättämätön äiti sekä opettajana toimiva, mutta todellisena intohimonaan Emmanuel Swedenborg-tutkielmaa kirjoittava isä. Käytännön asioissa komento on taloudenhoitaja Svealla, jonka apuna  työskentelee sisäkkö.

Aiemmin nämä aika ajoin vaihtuvat sisäköt ovat olleet huomaamattomia hiirulaisia, mutta kaikki muuttuu, kun Carolin tulee taloon. Svea joutuu hieman hellittämään valta-asemastaan ja ajautuu Carolinin kanssa väittelyyn muun muassa naisten äänioikeudesta. Perheen kuopus Nadja palvoo rohkeaa Carolinia, nuori Roland-veli ihastuu viehättävään tyttöön ja Carolinin ja kertoja-Bertan välille syntyy läheinen ystävyys. Ystävyyttä kuitenkin hiertää jokin: Bertasta tuntuu, että Carolin salaa jotakin, ja Carolin tuskastuu ajoittain Bertan pikkuporvarillisuuteen ja hissukkamaisuuteen.

Salaisuus varjossa kertoo ystävyydestä ja sisaruudesta, identiteetin etsimisestä ja luokkaeroista. Niin ihmisillä kuin yhteiskunnallakin, jopa Bertan silmissä aiemmin melko idyllisenä näyttäytyneellä kansankodilla, on varjopuolensa. Gripe luo taitavasti ajankuvaa ja kontekstia: 1900-luvun alkupuolen murrokset tulevat ilmi muun muassa perheenjäsenten reaktioissa Titanicin uppoamiseen ja sen matkustajien epätasa-arvoisuuteen pelastusveneitä täytettäessä.

Kirjan alkuperäinen nimi Skuggan över stenbänken viittaa vanhaan valokuvaan, jossa kuvaajan varjo lankeaa kivipenkin yli erottaen pikkutytön ja hänen puiden siimekseen häviävän äitinsä hahmot. Varjon henkilöllisyys ja tarina valokuvan takana selviää kirjan lopussa, mutta se on vasta alkua Caroliniin kytkeytyvien salaisuuksien ja erilaisten identiteettien vyyhdessä. Bertan ja Carolinin tarina jatkuu kirjoissa ...ja metsän valkeat varjot, Varjojen lapset ja Varjojen kätkö. Voidaan siis puhua "Varjo-sarjasta", mutta Gripen kirjat eivät ole mitään kaavamaisia nuorten sarjakirjoja vaan itsenäisiä teoksia ja laadukasta kaunokirjallisuutta.

Salaisuus varjossa -romaanin tunnelmassa on jotakin määrittelemätöntä. Kerronta on  hyvin realistista ja kieli kaikessa kauneudessaankin konstailematonta, paikoin jopa arkista. Toisaalta salaisuudet, runous ja filosofia ovat voimakkaasti läsnä. Sarjan myöhemmissä osissa tunnelma on hieman erilainen, mutta kaikille Varjo-kirjoille on tunnusomaista pohdiskelevuus ja salaperäisyys. Olen lukenut Varjo-teokset moneen kertaan, ensimmäistä kertaa joskus toisella kymmenellä, mutta kirjojen lumous on yhä tallella ja ymmärrän joka kerta jotakin uutta Bertasta, Carolinista ja heidän ystävyys- ja perhesuhteistaan.

En malttanut lähteä ikkunasta. En ollut ikinä nähnyt niin huikaisevaa näkyä. Ihastuksen värinä kulki pitkin selkäpiitäni. Mitä enemmän katsoin, sitä kauniimmalta se näytti. Kuu purjehti korkeuksissaan kuin valaistu laiva, ja maan ja taivaan välillä poimuili hunnun, harson kaltainen hieno hopealakojen kudos. Tuo kauneus teki kipeää. Toivoin voivani irtaantua ruumiistani, kohota lentoon, leijua puutarhan yli, raueta kuutamon valoon tai sykertyä huurteen kiehkuraksi ja haipua...


Äkkiä tajusin, että puutarhassa oli joku. Jokin hahmo piirtyi hangen taustalle liikkumattomana patsaana, kasvot kohotettuina kohti kuuta. Seuraavana hetkenä se oli poissa mutta lumen yli liukui väikkyvä varjo. Se siirtyi portille päin kevyesti ja varoen. Kenen varjo, sitä en nähnyt. Varjo itsessään erottui selvemmin kuin hahmo, joka sen langetti. 


Mutta sekunnin verran erotin hoikan olennon, joka katosi joutuin tielle paketti kainalossa. 
Ei epäilystä, se oli Carolinin veli. 


Kirja on luettu osana Siskoskirjahaastetta.

P.S. Olisi ihanaa, jos Tammi ottaisi uusintapainoksen näistä kirjoista, joita ei tahdo saada enää kirjastostakaan. Uskoisin, että uusia lukijoita kyllä löytyisi!

Leena Laulajainen: Maria ja taikalyhty - romaani nuoresta Maria Jotunista

Leena Laulajainen: Maria ja taikalyhty. Romaani nuoresta Maria Jotunista.
Tammi 2011. 243 sivua.

Yliopistoon syksyllä 1900 hyväksytyistä noin neljäsosa on naisia, mutta ilmoittautumisjonossa heitä on vain muutama. Maria ilmoittautuu opiskelemaan historiaa ja estetiikkaa. Historian opinnoista hän toivoo saavansa taustaa ajan ilmiöille, estetiikasta pohjaa kirjoittamistyölleen. Ihmiset yksilöinä, heidän ihmissuhteensa, heidän tunteensa ja vaistonsa, heidän tekonsa ja niiden salaiset syyt kiinnostavat Mariaa enemmän kuin kasvoton yhteiskunta. Kirjoittaessaan nimeään ilmoittautumislomakkeeseen hän tuntee astuvansa korkean kynnyksen ylitse. Hämillään hän panee merkille kiinnostuksen, jota hän vastakkaisessa sukupuolessa herättää. 

Leena Laulajaisen historiallinen nuortenromaani Maria ja taikalyhty (nimi viittaa taikalyhtyesitykseen, josta Maria lapsuudessaan hurmaantuu) on kiehtova kurkistus 1800- ja 1900-luvun taitteen Suomeen, jossa naiset saivat opiskella yliopistossa anottuaan vapautusta sukupuolesta, Minna Canth kohahdutti yhteiskunnallisilla näytelmillään ja Venäjä kiristi otettaan pienestä läntisestä suurruhtinaskunnastaan. Ennen kaikkea romaani on tarina poikkeuksellisen lahjakkaasta ja itsenäisesti ajattelevasta tytöstä, Maria Haggrénista, josta kasvoi erityisesti näytelmistään ja novelleistaan tunnettu kirjailija Maria Jotuni (1880-1943).

Romaanissa ei ole varsinaista juonta tai draaman kaarta; se kuvaa (preesensissä) Marian elämää kolmivuotiaasta 23-vuotiaaksi eli vuosia 1883-1903. Tapahtumien näyttämönä on ensin Kuopio ja myöhemmin myös Helsinki. Episodirakenteesta huolimatta kirja pitää koko ajan otteessaan, ja vaikka itselleni preesenskerronta romaanissa on aina hieman etäännyttävää, niin tässä se toimii. Tapahtumissa ja ajassa siirrytään paikoin nopeastikin eteenpäin, vaikka välillä pysähdytään tunnelmoimaan ensirakkauden kanssa luistinradalle.

Kirjan alkupuolella kuvataan paljon Marian lapsuudenkotia ja perheenjäsenten välisiä suhteita. Perheeseen kuuluvat jörö, savoa viäntävä peltiseppä-isoisä, miestään hienompaa sytyperää oleva, kirjakieltä puhuva isoäiti, silloin tällöin "korkin päälle astuva" mutta muuten leppoisa isä ja taloustöiden kuormittama äiti. Maria kasvaa kuusilapsisen sisarusparven vanhimpana tyttärenä. Hänen osakseen koituu pikkusisarusten paimentaminen, mutta lukeneen isoäidin ansiosta Maria pannaan kansakouluun ja myöhemmin lyseoon.

1800-luvun loppupuolen Kuopio on kulttuurihistorialliselle romaanille erityisen kiitollinen tausta: Marian isoäiti Maria Sofia Haggrén viihtyy "lankakaupan rouvan", kirjailija Minna Canthin salongissa ja tilaa Canthin toimittamaa Wapaita Aatteita -lehteä. Kuopion yhteiskoulussa Marian koulutoverina, tosin luokkaa alempana, on tuleva kirjailija Joel Lehtonen, johon Maria tutustuu paremmin opiskeluvuosinaan Helsingissä. Helsingin yliopiston luennoilla ja osakuntatoiminnassa Maria tutustuu myös runoilija Otto Manniseen ja Viljo Tarkiaiseen, josta tulee myöhemmin kirjallisuuden tohtori ja Maria Jotunin aviomies ja hänen kirjallisen työnsä tukija.

Laulajainen on tehnyt perusteellista taustatyötä romaaniaan varten, ja lukijaa palvelee paitsi lähdeluettelo myös viitteet, joissa selitetään muutamia kirjassa käytettyjä vanhahtavia ilmauksia ja taustoitetaan historiallisia tapahtumia. Laulajainen viljelee runsaasti viittauksia historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin isorokosta kenraalikuvernööri Bobrikoviin, mutta keskiössä on koko ajan Maria ja hänen tunteensa ja ajatuksensa. Ympäristön epäkohdat, kuten köyhien ja naisten kohtelu, herättävät Marian sosiaalisen oikeudentunnon, joka myöhemmin näkyy myös hänen kirjallisessa tuotannossaan.

Omat lukukokemukseni Maria Jotunin teksteistä rajoittuvat muutamaan yliopistossa luettuun näytelmään ja novelliin, mutta Marian ja taikalyhdyn myötä kiinnostuin todella paljon paitsi Jotunin henkilöhistoriasta, myös postuumisti julkaistusta romaanista Huojuva talo, josta Jenni on kirjoittanut hyvin innostavasti.

P.S. Vastaan tällä kirjalla Satun "Lapsen silmin" -minihaasteeseen.

Rauha S. Virtanen: Ruusunen

Rauha S. Virtanen: Ruusunen
Wsoy 1968, 2. painos.

- Minä pidän enemmän siitä, että puolukkametsä on jossakin ihmisessä. Ja kun ajattelee havupuiden tuoksua ja saniaisten kahinaa ja levottomia muuttolintuja, jotka hankkivat koko ajan lähtöä, siinä on sinua enemmän kuin uskotkaan.

Näin kuvailee kirjailija Antti Rannikko seitsemäntoistavuotiasta Niina Lähdettä, Rauha S. Virtasen nuortenromaanin Ruusunen päähenkilöä. Katkelma on hyvin kuvaava: Ruusunen on romanttinen, luontoa runsaasti kuvaileva ja syksyinen romaani. Romaanin jännite syntyy ennen kaikkea siitä, että se kuvaa Niinan ja Antin rakastumista ja suhdetta - siis alaikäisen abiturientin ja naimisissa olevan kolmikymppisen pienen lapsen isän suhdetta. Jos olisin lukenut kirjan teini-ikäisenä, olisin varmaankin lukenut Ruususta ennen muuta Niinan tarinana, mutta nyt luin sitä enemmänkin perhekuvauksena.

Niinan perheeseen kuuluvat Pirtamon tekstiilitehtaalla työskentelevät myyntijohtaja-isä ja sihteeri-äiti sekä kaksi siskoa, järkevä ja käytännöllinen Susanna sekä hieman yksinäinen, itseään ja vahvuuksiaan vielä etsivä kömpelö Tuire. Susanna jää tarinassa jokseenkin varjoon, hänen tehtävänsä on lähinnä huomautella Tuirelle tämän virheistä ja olla perheen tyttäristä se, josta ei tarvitse kantaa huolta. Tuire sen sijaan on melko tasaveroinen päähenkilö, vaikka romaanin nimi viittaakin nimenomaan Niinaan.

Vaikka Niina ryhtyy epäsovinnaiseen suhteeseen, josta seurauksena on vuorenvarmasti sydänsuruja ja yhteisön karsaita katseita, olin lukiessani enemmän huolissani Tuiresta, joka yrittää saada kavereita toisia tyttöjä kiusaamalla, alisuoriutuu koulussa ja jää entistä enemmän yksin, kun ennen niin läheinen ja avoin Niina sulkeutuu omaan maailmaansa. Muilta perheenjäseniltä kuin Niinalta Tuire saa sitäkin vähemmän ymmärrystä ja positiivista huomiota. Vanhemmat lähinnä toruvat Tuirea läksyjen laiminlyömisestä, nauravat, kun neljätoistavuotias tyttö pyytää rahaa meikkeihin ja koruihin ja vertaavat Tuirea jatkuvasti kauniiseen, suosittuun ja koulussa pärjäävään Niinaan.

Aiemmin lukemissani Rauha S. Virtasen nuortenkirjoissa päähenkilöiden vanhemmat on yleensä kuvattu varsin sympaattisiksi, ymmärtäväisiksi ja taidetta ja kulttuuria arvostaviksi ihmisiksi - joissain kirjoissa vanhemmat ovat jopa hieman idealisoituja. Lähteen perheen vanhemmat sen sijaan ovat varsin inhimillisiä vikoineen ja rajoitteineen. Niinan, Tuiren ja Susannan isälle ja äidille on tärkeää, mitä muut ajattelevat, he väsyvät ajoittain töistään niin, että sen vaikuttaa perhe-elämään ja uusivat sohvakaluston, kun tehtaan silmäätekeviä on tulossa päivälliselle. Äiti tosin mainitsee, että jos vain isä saa ylennyksen, hän lopettaa työt ja alkaa panostaa enemmän kotiin ja omiin taiteellisiin harrastuksiinsa, kuten korttien maalaamiseen, mutta pääasiassa Lähteen perheen arvot ovat melko konservatiiviset, materialistiset ja sovinnaiset.

Lähteen perheen elämä avartuu, kun heidän vanhaan taloonsa tien toiselle puolelle muuttaa vuokralaisiksi Rannikon perhe. Lähteen perheen äiti innostuu harrastamaan Rannikon Annariitan, vanhan perhetuttunsa kanssa, ja tytöt, ennen muuta Niina, menettävät sydämensä Rannikon pienelle Petri-pojalle. Kirjallisuutta rakastavalle ja kirjoittamista tavoitteellisesti harrastavalle Niinalle kirjailijan muutto naapuriin on iso juttu, ja vähitellen hän saa Antilta palautetta omista novelleistaan ja romaanikäsikirjoituksestaan. Romaanissa käsitelläänkin jonkin verran myös Niinan kirjallisia haaveita ja  hänen kehittymistään kirjoittana vajaan vuoden ajanjaksolla.

Niinan ja Antin suhteesta tuli jonkin verran mieleen L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjojen Emilian ja Dean Priestin suhde. Emilian ja Deanin ikäero on suurempi, mutta toisaalta Emilia on 1900-luvun alkuvuosiin sijoittuvan siveän kihlauksensa alkaessa jo lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä, siis aikuinen nainen, ja Dean ei ole naimisissa toisen kanssa. Suhteessa on kuitenkin samantyyppistä vanhemman ja kokeneemman osoittamaa vallankäyttöä suhteessa nuoremman kirjoittamisharrastukseen: vaikka Dean ei ole kirjailija, hän on paljon lukenut ja kirjoittanut mies, jonka makuun ja arvostelukykyyn Emilia luottaa niin, että polttaa romaanikäsikirjoituksensa, kun Dean on puhunut siitä ivallisesti ja vähätellen. Myöhemmin Dean tunnustaa olleensa vain mustasukkainen Emilian kirjoittamiselle; tämä kuvio tuli mieleeni kun Ruususen Niina arvelee Antin arvostelun kärkkään sävyn johtuvan osittain siitä, että mies on tullut hetkeä aiemmin torjutuksi.

Antin hahmo ei saa minulta muutenkaan juuri sympatiaa. Eniten minua häiritsi se laskelmoivuus ja röyhkeys, jolla Antti lähestyi Niinaa: heti alussa vuodatetaan siirappisia sanoja ja kohta jo ehdotetaan elokuvatreffejä. Antti käyttää myös poikaansa sumeilematta tekosyynä vierailla usein Niinan luona.

Antin vaimo Annariitta esitetään ensin Niinan silmin kylmänä ja kovana, tunteet järjen kustannuksella sivuuttavana naisena. Annariitta on kuitenkin ensimmäinen aikuinen, joka huolestuu Tuiren alavireisestä olemuksesta, puhuu asiasta tytön vanhemmille ja yrittää piristää Tuirea. Ja kuten Annariitta toteaa, Antti ja Niina ovat niin tunteidensa viemiä, että muiden on oltava ennen kaikkea järkeviä.

Lukukokemuksena Ruusunen oli ihana, mukaansatempaava ja nautittava. Kesällä luin kaksi muuta lapsena/nuorena minulta lukematta jäänyttä Virtasen kirjaa, Kiurut laulavat ja Luumupuu kukkii, jotka ovat suloisia, mutta episodimaisuudessaan ja melko nuorille suunnatussa viattomassa maailmankuvassaan hieman ikävystyttäviä luettavia näin aikuisena (ilman nostalgiakerrointa). Ruususessa sen sijaan oli selkeä juoni ja jännite ja hyvin kiinnostavat, moniulotteiset henkilöhahmot. Haluaisin tietää Niinan ja Tuiren myöhemmistä vaiheista. On sääli, että Virtanen ei kirjoittanut Ruususelle jatkoa, mutta toisaalta teoksen voima on juuri sen kuvaamassa, suhteellisen lyhyessä (n. 9kk) ajanjaksossa, jonka jälkeen niin Niina kuin Tuirekin jätetään uuden elämänvaiheen kynnykselle, edessään kaikenlaista innostavaa ja ihanaa.

Kuva Flickr.

Sara vertasi jokin aika sitten kiinnostavasti Riikka Pulkkisen Rajaa ja Rauha S. Virtasen Ruususta. Virtasen kirjassa vedetään raja eikä Niinan ja Antin suhde etene suudelmia pidemmälle. Pulkkisen kirjassa sen sijaan kuvataan niin ikään seitsemäntoistavuotiaan Marin ja kolmikymppisen opettajansa Julianin fyysistä suhdetta hyvinkin yksityiskohtaisesti. Yksi syy siihen, että Virtasen kirja on viattomampi, on tietenkin julkaisuajankohta (1960-luvun loppu) ja se, että Ruusunen on nuortenkirja kun taas Raja on aikuisten romaani. Ilmestyessään Ruusunen on kuitenkin varmaan herättänyt enemmän moraalista kuohahtelua kuin Raja. 

Ruususesta ovat kirjoittaneet myös ainakin Liisa, Booksy, Salla ja tata, ja siitä on hiljattain keskusteltu Lukupiiri-blogissa.

Liitän Virtasen kirjan osaksi Siskoshaastetta.

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Varpaitani paleli, ja nyt oli keskikesä. Olin kuullut Vanhimpien puhuvan siitä, miten ennen oli toisenlaista. Joskus kauan sitten kesäpäivät olivat lämpimiä ja yöt lempeitä. Silloin tuulen humina puiden latvoissa oli kuulostanut siltä kuin suuri, hyväntahtoinen olento olisi kammannut hyräillen paksuja hiuksiaan. Nyt kuuset ritisivät tuulessa.


Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia. Karisto 2011.

Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia on tarina Nimettömästä, tytöstä, joka on eksynyt maahisten kansoittamaan Varjojen maahan. Hän ei muista kuka on, mutta unet ja kyky itkeä todistavat, että hän ei ole vielä täysin unohtanut menneisyyttään - ja että jossakin joku kaipaa häntä. Vaikka Varjojen maan asukkaat ovat ystävällisiä, Nimetön ei halua olla yksi heistä, sillä hän tietää kuuluvansa jonnekin muualle. Koiransa Jacobin kanssa Nimetön lähtee etsimään kotiaan, vaeltamaan kohti Orientiaa, jonne Nimettömälle kuuluva silkkitakki tuntuisi viittaavan. Ikävä kyllä muinoin rikas Orientia on nykyään köyhä maa, jonka nälkäiset asukkaat pelkäävät joutuvansa orjiksi suolakaivoksiin, jos he uhmaavat keisari Solimania tai hänen neuvonantajaansa Nepotia.

Eksyneet näkevät unia pohtii ikiaikaisia, erityisesti nuoria askarruttavia kysymyksiä: kuka minä olen, missä ovat juureni, kuka minua kaipaa? En ole juurikaan lukenut nuorten fantasiaa, mutta satuja ja saturomaaneja paljon, ja Ellilän kirja liittyy vahvasti tarinankerrontaperinteeseen. Löysin Eksyneistä paljon samaa tematiikkaa kuin Maria Gripen saturomaanista Lasinpuhaltajan lapset: perhe, jonka jäsenet ovat joutuneet eroon toisistaan - osin omaa syytään, jatkuva vierauden tuntu ja koti-ikävä vieraassa maassa. Myös surumielisyys ja paikoin pelottava tunnelma on näille kirjoille yhteistä. Toinen samanlaista surullisenkaunista tunnelmaa henkivä ja perheen eroa kuvaava satu, joka tuli mieleeni Eksyneitä lukiessa, on Leena Laulajaisen kuvakirja Kultamarja ja metsän salaisuudet. Tyttö, joka pelastaa yhteisön pahan vallasta matkaten maitten ja metsien halki, on myös Tuula Kallioniemen sadussa Kuinka Sepontyttö vapautti taivaanvalot. Sadunhohtoiset luontokuvaukset ja metsää kansoittavat suohuurulaiset, kultakorennot ja maapulliaiset tuovat tarinaan samanlaista lumoavaa jännitystä kuin kakkiaiset ja ajattarat Lindgrenin Ronja ryövärintyttäreen.

Ellilän teksti on kaunista ja runollista, ja juoni tempaa mukaansa. Uskon, että kirjassa on paljon sellaisia viittauksia ja merkityksiä, joista en ensi lukemalla saa otetta. Kun lukukokemuksesta on kulunut aikaa, teksti todennäköisesti alkaa elää mielessä ja saan uusia oivalluksia esimerkiksi eri henkilöhahmojen nimistä (joista monet ovat raamatullisia, kuten Salomon ja Filemon). Mikään kysymys ei kuitenkaan jäänyt vaivaamaan, vaan kokonaisuus on ehyt ja juoni etenee perinteisesti jännityksen kautta onnelliseen loppuun. Aavistan - ja toivon! - että Nimettömän tarinalle on tulossa jatkoa, sillä päästyään kotiinsa tyttö alkaakin kaivata Varjojen maahan jäänyttä ystäväänsä...

Kirjojen luokitteleminen tietyn ikäisille on hankalaa - ja usein tarpeetontakin - mutta uskoisin että Eksyneet näkevät unia sopii parhaiten noin 8-13 -vuotiaiden luettavaksi. Oma, kirjailijalta saamani kappale kirjasta pääseekin seuraavaksi nuorten luettavaksi - odotan mielenkiinnolla, mitä he siitä pitävät!

Eksyneet näkevät unia -kirjasta on kirjoittanut myös Kirsi.

Kirsti Ellilä on turkulainen kirjailija, joka on kirjoittanut aiemmin nuorille muun muassa Emma-kirjoja sekä nuortenromaanit Iiris ja Reetta ja linnan vangit.