Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu.
Wsoy 2018, 205 sivua (10h 59 min.).
Äänikirjan lukija: Vuokko Hovatta.

Jos joku olisi sanonut minulle, kun luin L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogiaa ensimmäistä kertaa ollessani toisella kymmenellä, että jonakin päivänä luen kahden suomalaiskirjailijan kirjoittamaa jatko-osaa Emilian tarinalle, minun olisi ollut vaikea uskoa. En varsinkaan olisi uskonut, että luen tuota jatko-osaa e-kirjana älypuhelimen ruudulta, kirjojen striimauspalvelusta, josta maksan melkein 17 euroa kuukaudessa. Eihän minulla olisi ollut edes sanoja tuollaiselle tavalle nauttia kirjoista! (Myöhemmin, kun olin jo lukenut kirjan, se tuli BookBeatiin tarjolle myös ihanan Vuokko Hovatan lukemana äänikirjaversiona, jota oli pakko jonkin verran kuunnella.)

Yhtä lailla Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen Emilia Kentillä on nyt sellaisia sanoja sanavarastossaan, joita Montgomeryn – ja suomentaja I. K. Inhan – Emilia Byrd Starrilla ei ollut. Kieli on tuoretta ja raikasta, vaikka maailma on nostalginen. Voin kuvitella Emilia Kentin sivujen kääntyvän sujuvasti myös nuoren lukijan käsissä, vaikka romaanin ilmeisin kohderyhmä olemme me aikuiset, jotka olemme tyttöiässä lukeneet Montgomeryn kirjoja sydän pamppaillen.

Kirjailijat ovat tarttuneet taitavasti sellaisiin draaman aineksiin, solmimattomiin langanpätkiin, joita Montgomery on aikanaan Emilian tarinaan kutonut. Lukijoita kiinnostaa totta kai, siunautuuko Autioon taloon jälkikasvua ja miten jatkuu Emilian orastava kirjailijanura. Riittääkö Prinssi Edwardin saarella ammennettavaa tuleviin romaaneihin? Miten arki järjestetään kirjailijan ja kuvataiteilijan perheessä? Entä onko ihan ongelmatonta, että Emilian aiempi kihlattu Dean Priest lahjoitti itseään ja Emiliaan varten ostamansa talon nuorelle parille, vaatien kuitenkin vastineeksi aina pienen nurkan Autiosta talosta matkoiltaan poiketessaan?

Näihin kysymyksiin Huotarinen ja Koskimies vastaavat aika lailla sellaiseen tapaan, että Emilia-fani voi nyökytellä tyytyväisenä. Varsinkin Dean-tapaus on ratkaistu hyvällä tavalla modernisti ja voimaannuttavasti. Elisabeth-tätiin liittyvä juonne on uskottava, sen sijaan Laura-tätiin liittyvä juoni aiheutti minussa nikottelua, vaikka ihan herttainen onkin. Loppujen lopuksi tämä pieni kurkistus Blair Waterin elämään ei kuitenkaan tarjoa mitään erityisen uutta, yllättävää tai ajatuksia herättävää. Aika iso osa kirjasta on lopulta aiempien käänteiden muistelua ja niiden tulkintaa päähenkilön mielessä. Tuttu ja turvallinen on varmasti ollut tämän fanifiktiomaisen jatko-osan tavoitteenakin, ja tyttökirjagenressä on vaikea kuvata esimerkiksi avioliiton haasteita kovinkaan monitahoisesti.

Emilia Kent on ennen kaikkea taitava pastissi, tyylijäljitelmä. Paikoin tulee ihan deja vu -olo, esimerkiksi silloin, kun Emilia ja paras ystävänsä Ilse syövät munkkeja. Hahmot ja heidän käytöksensä ovat toden totta tuttuja ja romaani on täynnä montgomerylaisia kohtauksia, vuoroin humoristisia, vuoroin luonnosta tai taiteesta hurmoksellisia.




Helmet-lukuhaaste, kohta 36: Runo on kirjassa tärkeässä roolissa