Alice Hoffman: Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha
The Red Garden, suom. Raimo Salminen.
Gummerus 2012, 292 sivua.

Meni monta päivää ennen kuin Josephine ymmärsi, ettei hänen äitinsä palaisi. Monta viikkoa ennen kuin hän lakkasi tähystämästä Hightop Mountainin suuntaan. Hän ei ikinä kysynyt mieheltään, miksi tämä oli tappanut puutarhassa olleen karhun tai miksi hänen äitinsä oli juossut tiehensä. Hän ei ikinä kysynyt, miksi Harry vuosia myöhemmin, heidän oltuaan naimisissa monta vuotta ja kasvatettuaan kaksi tytärtä, yhtäkkiä päätti pyrkiä kaupungin pormestariksi. Ensimmäinen päätös, jonka Harry ajoi läpi, koski kaupungin nimen muuttamista.  Toisena virkatoimenaan hän allekirjoitti säädöksen, jonka mukaan kaupungissa kunnioitettaisiin Hallie Bradyn muistoa aina elokuun puolivälissä. Jotkut luulivat, että Hallie oli syntynyt silloin, mutta todellisuudessa ajankohta merkitsi vain mustikkakauden loppua, vaihetta jolloin seudun tuntevat ihmiset lakkasivat käymästä Hightop Mountainilla ja jättivät sen karhuille. 

Lukuhetkien Sonja luonnehti arviossaan Punaista puutarhaa "aikuisten tyttökirjaksi", jonka tarinoissa on jotain samaa kuin L. M. Montgomeryn romaanien sivujuonissa. Sonjan luonnehdinta on varsin osuva, ja Montgomeryn lisäksi minulle tulee mieleen Massachussetsissa varttuneen Louisa M. Alcottin tuotanto ja Laura Ingalls Wilderin uudisraivaajatarinat, ennen muuta pohjoiseen sijoittuva Pieni talo suuressa metsässä. Hoffmanin kuvaama uudisraivaajien pikkuhiljaa kaupungiksi kasvava yhteisö ei ole kuitenkaan suloisen viaton, vaan pikemminkin aika raadollinen. Elämä on varsinkin ensimmäisillä sukupolvilla rankkaa taistelua toimeentulosta, mutta lohtua tuo luonnon ja puutarhan kauneus sekä ripaus arjen taikaa: "[--] ihminen saattoi löytää maailmankaikkeuden yhdessä ainoassa hetkessä - vesipisarasta, ruohonkorresta, omenapuun lehdestä."

Punainen puutarha on oikeastaan enemmän tarinakokoelma kuin romaani. Lyhyehköt tarinat on paitsi nimetty, myös merkattu vuosiluvulla, ja kirjan aikajana ulottuu 1700-luvun lopulta nykypäivään. Tarinoita yhdistää esiäiti Hallie Brady, ensimmäisen tarinan sankaritar, jonka rohkeuden ja luonnon kunnioittamisen ansiosta ensimmäiset blackwelliläiset, Massaschussetsin ankariin oloihin saapuneet uudisasukkaat, selviävät talvesta. Seuraavat tarinat kertovat Hallien jälkeläisistä, jotka kohtaavat omat onnen hetkensä ja menetyksensä. Hallien muiston lisäksi tarinoita yhdistää Hallien perustama puutarha, johon on vuotanut mustakarhun veri ja jossa kasvaa vain punaisia kasveja, vaikka siihen kuinka istuttaisi keltaisia ruusuja tai lehtisalaattia. Lopussa ympyrä sulkeutuu ja menneisyyden luurangot nouseva pintaan, jopa kirjaimellisesti!

Iso osa kirjan viehätyksestä syntyy sen kronikoitsevasta tyylistä, tavasta kirjoittaa Yhdysvaltain historiaa pikkukaupungin ihmisten arkisen elämän lomaan. Muun muassa sisällissota jättää Blackwelliin jälkensä, vaikka sitäkin käsitellään Punaiselle puutarhalle ominaiseen runolliseen, sentimentaaliseen tyyliin:

Kukkien ilmestyminen toukokuussa antoi heille muistutuksen siitä, millaista elämä oli ennen ollut. Muistutus teki kipeää, se sai aikaan itkukohtauksia, epätoivoa ja riitoja jäljelle jääneiden kesken. Kevät itsessään oli loukkaus, ja pahimpia väärintekijöitä olivat Englannista vuosia aiemmin taimina tuotujen, nyt kattojen tasalle yltävien syreenien hyväntuoksuiset kukinnot.

Sukupolvien ketju on tärkeämpi kuin persoonalliset ihmiskohtalot, ja yksittäiset tarinat ovatkin aika kliseisiä. Yksi toistuva motiivi tarinoissa on kulkurimies, joka käväisee Blackwellissä antamassa Bradyjen sukuun uutta verta ja jatkaa sitten matkaansa. Mahdollisesti tällä toistuvalla kuviolla oli tarkoitus olla jokin syvempi merkitys, mutta se jäi ainakin minulta oivaltamatta. Miehen ja naisen välisestä rakkaudesta ei anneta kovin romanttista kuvaa; sen sijaan rakkaus omaan lapseen, eläimeen tai luontoon yleensä on voimakasta.

Kirja on minulle hyvin tunnelmallinen lukukokemus.  Luin Punaista puutarhaa syyslehtien haravoinnin lomassa, omenoiden tuoksussa. Hoffman kirjoittaa lämpimästi ja kauniisti, pysähtelin makustelemaan luontokuvauksia ja taitavaa tunnelmanluontia. Hoffman on perinteinen, leiritulten tuoksuinen tarinankertoja, ja siksi annan anteeksi kerronnan lomaan kudotut, paikoin imeliksi yltyvät elämänfilosofoinnit. Kun halun lukea jotain kevyempää, luen mielelläni Punaisen puutarhan kaltaisia kirjoja.

Haasteet: So American (Modern Women Writers)

Punaisessa puutarhassa ovat astelleet myös Katja (joka löysi yhtymäkohtia esimerkiksi Tim Burtonin elokuvaan ja Twin Peaksiin) ja Norkku (jonka mielestä kirja sopii hyvin syksyyn, "hetkeen jossa hyvästellään kesä").

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Amor Towles: Seuraelämän säännöt
Rules of Civility, suom. Hanna Tarkka.
Wsoy 2012, Aikamme kertojia. 446 sivua.

Puuterimaisen lumen peittämä Washingtonin aukio näytti aivan ihanalta. Lumi oli kuorruttanut jokaisen puun ja portin. Parhaat päivänsä nähneet hiekkakivitalot, jotka kesäaikaan laskivat surkeina katseensa, vaipuivat joksikin aikaa hentomielisiin muistoihinsa. Numerossa 25 oli toisen kerroksen ikkunan verho vedetty sivuun, ja Edith Whartonin haamu kurkisti arasti ja hiukan kateellisena ulos. Tuo herttainen, paljon oivaltava, sukupuoleton olento seurasi meitä kolmea katseellaan ja mietti, milloin hänen niin ilmiömäisesti kuvittelemansa rakkaus rohkenisi tulla kolkuttelemaan hänenkin ovelleen. Milloin ja millaisena sopimattomana hetkenä se saapuisi, vaatisi päästä sisään, sujahtaisi hovimestarin ohi ja syöksyisi suoraan puritaaniseen portaikkoon toistellen itsepintaisesti hänen nimeään?


Kerroin taannoin Kirjallisia maisemia -haasteen yhteydessä, että rakastan New Yorkiin sijoittuvia kirjoja. En mitään Sinkkuelämää-opuksia tai muutakaan chicklitiä, vaan laaturomaaneja. Siteerasin postauksessa muun muassa William Styronin ja Siri Hustvedtin kirjoja, ja sittemmin olen lukenut kaksi ihanaa, New Yorkiin sijoittuvaa romaania lisää: Colm Toíbínin Brooklynin ja Edith Whartonin Viattomuuden ajan. Kun huomasin, että Wsoyn Aikamme kertojia -sarjassa ilmestyy 1930-luvun New Yorkin seurapiireihin sijoittuva romaani, mielenkiintoni heräsi. Kirja on manhattanilaisessa sijoitusyrityksessä työskentelevän Amor Towlesin esikoisromaani, ja lukemisesta teki erityisen kiehtovaa se, että kustantajan esittelyä lukuunottamatta en tiennyt kirjasta mitään.

Romaanin kertojapäähenkilö on kaksikymmentäkuusivuotias Katey Kontent, paljasjalkainen newyorkilainen alueelta, josta ei kannata hienommissa piireissä huudella. Katey työskentelee konekirjoittajana lakiasiaintoimistossa, asuu naisten täysihoitolassa ja seikkailee vapaa-aikanaan New Yorkin kaduilla ja ravintoloissa rikkaasta indianalaisperheestä lähtöisin olevan Even kanssa. Kohtalokkaana uudenvuodenyönä 1938 tytöt kohtaavat rikkaan ja komean nuorukaisen, Tinker Greyn, johon molemmat ihastuvat. Alkaa ystävyys ja peitellyn mustasukkaisuuden maustama kisailu, joka keskeytyy dramaattisesti niin, että "seuraelämän säännöt" menevät uusiksi:

Nyt ei ollut kyse siitä, kuka oli apustanut kenet tai kuka istunut elokuvissa kenenkin vieressä. Leikin luonne oli muuttunut, tai ei se oikeastaan edes enää ollut mitään leikkiä. Kysymys oli siitä, kuinka yhdestä yöstä selvittiin seuraavaan, mikä on usein vaikeampaa kuin miltä se kuulostaa ja aina erittäin yksilöllistä. 

Amor Towles onnistuu luomaan Seuraelämän sääntöihin heti ensi sivuilta jännitteen, joka pakottaa kääntämään seuraavan sivun. Samalla kirjaa haluaa lukea mahdollisimman hitaasti, nautiskellen. Näennäisesti ei tapahdu kovin paljon - Katey käy juhlissa ja raviradan harjoitusajoissa, naputtelee lausuntoja toimistossa ja hakeutuu magnolian varjoon lukiessaan Charles Dickensin Loistavaa tulevaisuutta Central Parkissa. Pidin erityisesti siitä, että kertoja-Katey ei paljasta kaikkia tunteitaan ja ajatuksiaan, vaan lukija saa tehdä omia päätelmiään hienovaraisista vihjeistä.

Romaanin kerronta on kuvailevaa, paikoin jopa runollista: Mutta perhosia löytyy kymmeniä tuhansia, Even kaltaisia miehiä ja naisia, joiden siivissä on kaksi dramaattisesti toisistaan poikkeavaa väriä - toinen vetää puoleensa ja toinen auttaa naamioitumaan - ja niitä voi vaihdella silmänräpäyksessä yhdellä siiveniskulla. Tarina ei kuitenkaan käy liian imeläksi, sillä lukija palautetaan silloin tällöin maanpinnalle jollakin ironisella lausahduksella. Seuraelämän säännöt on haikeankaunis mutta ei särötön, viihdyttävä mutta ei kuitenkaan kevyt romaani.

Lopuksi vielä kaikkien lukutoukkien mieltä hivelevä sitaatti (Katey on juuri muistellut isänsä lausahdusta, että tämä tiesi selvityvänsä niin kauan kuin hän aamulla iloiten odotti ensimmäistä kahvikupillistaan):

Nyt jälkeenpäin ajatellen minun aamukahvini on ollut Charles Dickensin tuotanto. Myönnän, että Dickensin sisukkaissa, kovaosaisissa lapsissa ja osuvin nimin kuvatuissa roistoissa on jotakin ärsyttävää. Mutta sen olen tajunnut, että vaikka elämä tuntuisi miten synkältä, niin jos yhden Dickensin luvun luettuani tunnen pakonomaista halua lukea eteenpäin, viis siitä vaikka oma kotiasemani ehtisi vilahtaa ohi, niin luultavasti kaikki tulee menemään hyvin. 

Haasteet: So American (Modern Men Writers)

Carol Shields: Ruohonvihreää

Carol Shields: Ruohonvihreää
The Box Garden (1977). Suom. Hanna Tarkka.
Otava 2012, Otavan kirjasto 233. Sivuja 261.

Myöhemmin, kun istutukset oli tehty, hän meni sisälle. Hän istui äidin kanssa keittiönpöydän ääressä, ja he juttelivat ja joivat kahvia, Louis sekoitteli omaansa sokeria ja äiti siemaili omaansa jäykästi, kiusaantuneesti, peräänantamattomasti. Kun katselin heitä siinä istumassa, mielessäni välähti kuva siitä, millaista heidän yhteinen elämänsä tulisi olemaan. Se olisi täsmälleen tuollaista, siinä ei olisi mitään mystistä, se koostuisi juuri tuollaisista kohtauksista. 

Ruohonvihreää on rakastetun kanadalaiskertoja Carol Shieldsin (1935-2003) varhaistuotantoa, eräänlainen sisarteos esikoisromaanille Pikkuseikkoja (Otava 2011, alkuteos Small Ceremonies 1976). Kanadassa nämä kaksi romaania ilmestyivätkin myöhemmin myös yhtenä niteenä nimellä Duet. Romaaneja yhdistää toisiinsa se, että niiden päähenkilöt ovat sisaruksia. Shields julkaisi kaksi muutakin perhesuhteiden kautta toisiinsa linkittyvää romaania, Happenstance ja A Fairly Conventional Woman, joista ensiksimainitun näkökulma on aviomiehen ja jälkimmäisessä vaimon. Suomeksi romaanit ilmestyivät yhtenä niteenä Sattumankauppaa.

Shieldsin kahden ensimmäisen romaanin päähenkilöt viettävät hyvinkin erilaista elämää, vaikka molempia yhdistää kirjailijan ammatti. Pikkuseikkoja kertoo keski-ikäisestä, vakaassa taloudellisessa tilanteessa ja avioliitossa elävästä elämänkertakirjailijasta Judithista, joka kirjoittaa salaa romaanikäsikirjoitusta, penkoo lomalla vaihtoasunnon omistajaperheen salaisimpiakin kaappeja ja alkaa nähdä elämänsä ja läheisensä uudella tavalla. Ruohonvihreän kertoja ja päähenkilö on Vancouverissa asuva nelikymppinen Charleen, joka on eronnut miehestään muutama vuosi aiemmin ja jonka elämän täyttävät teini-ikäisestä pojasta huolehtiminen, oikolukijan työ kasvitieteellisessä Aikakauskirjassa ja hapuileva suhde oikojahammaslääkäriin. Charleen on julkaissut muutaman runokokoelman, mutta parin vuoden ajan hän on kirjoittanut runojen sijasta kirjeitä kaikenlaisille puolitutuille. Seitsemänkymppisen, rintasyövästä selvinneen äidin yllättävä ilmoitus tulevasta avioitumisesta ja kutsu häihin Torontoon pistävät Charleenin kuviot sekaisin.

Pidin todella paljon Pikkuseikoista ja Ruohonvihreää oli eniten odottamani kevään uutuuskirja. Ensireaktioni romaaniin oli kuitenkin pettymys. Oliko rakastamani Shieldsin tyyli todella näin ironista, hänen henkilöhahmonsa näin karrikoituja, tämän romaanin päähenkilö kuin keski-ikäinen Bridget Jones? Minulla kesti hetken päästä sisään tarinaan ja hahmottaa, millainen nainen Charleen oikeastaan on. Romaanin alkuosa keskittyy Charleenin rahahuoliin, stressiin kampaamokäynnin onnistumisesta ja matkavalmisteluista sekä sen kuvaamiseen, kuinka Charleen pingottaa ja näyttelee ikään kuin roolia kaikissa ihmissuhteissaan. Kun Charleen pääsee lähtemään Toronton-matkalleen, kerronta alkaa lämmetä, samoin minun tunteeni Charleenin hahmoa kohtaan. Junamatka Torontoon Eugenen kanssa on itsessään elämys, jonka aikana pariskunta pui pieleen menneitä avioliittojaan, kokee mustasukkaisuuden ailahduksia ("Miksi sinun piti sanoa noin?" "Miten? Ai että se saa minut hehkumaan"), muistelee ensitapaamistaan ja jakaa kipeitäkin lapsuusmuistojaan.

Charleenilla on myös ihan oma salaisuutensa, jota hän ei halua jakaa Eugenin kanssa: kirjeenvaihto Veli Adamin kanssa - miehen, jota hän ei ole koskaan tavannut mutta joka kirjoittaa kiinnostavasti "ruohon sosiologiasta" (vaikkei artikkeli kasvitieteelliseen Aikakauskirjaan kelvannutkaan). Veli Adam yrittää todistaa, että siellä missä ihmisillä ei ole ympärillään ruohoa vaan pelkkää betonia ja asvalttia, ihmisen olemisen ehdot alkavat rappeutua. Sanojensa vakuudeksi mies lähettää Charleenille laatikon, multaa ja ruohonsiemeniä, joista syntyy arkea sulostuttava hempeänvihreä box garden.

Charleenin ja hänen Judith-siskonsa luottamuksellisten keskustelutuokioiden kuvaukset sekä Charleenin ja Eugenin suhteen kehittymisen seuraaminen olivat minulle romaanin parasta antia; niissä on sitä lämminhenkisyyttä, jota Shieldsissä kaipasin lukiessani viime viikolla toisen kanadalaista naisprosaistin, Shieldisiä viiltävämmin kirjoittavan Alice Munron novellikokoelmaa Julkisia salaisuuksia. Vaikka Ruohonvihreää kertoo myös kompleksisesta äitisuhteesta, lapsuuden traumoista (kun äiti sisusti lakkaamatta ja kampasi tyttärensä liian kovakouraisesti ennen kouluun lähtöä) ja monenlaisista pettymyksistä, lempeys voittaa katkeruuden ja hyväntahtoinen huumori piikikkään ironian. Pidän Shieldsistä eniten aivan tavallisen arjen ja näennäisen tapahtumattomuuden kuvaajana enkä oikein pitänyt juonen kirjan loppupuolella saamista dramaattisista käänteistä, mutta annan nekin anteeksi, kun harmonia kuitenkin saavutettiin. 

Omalla "Shields-asteikollani" Ruohonvihreää ei nouse aivan kärkeen Sattumankaupan, Ellein ja Pikkuseikkojen rinnalle enkä myöskään pitänyt siitä yhtä paljon kuin herttaisesta Rakkauden tasavallasta, mutta kuitenkin paljon enemmän kuin sekavasta Kaiken keskellä Mary Swan -romaanista (Kivipäiväkirjat ja Larryn juhlat ovat minulta vielä lukematta ja novellikokoelma Tavallisia ihmeitä kesken). Tämä siis Shields-asteikolla; alun takeltelusta huolimatta pidin Ruohonvihreästä todella paljon.  Romaanin tapa kuvata ihmissuhteita lämpimästi mutta romantisoimatta on taattua Shieldsiä.

Ei silti, että ymmärtäisin mitään siitä monimutkaisesta yhtälöstä, jossa he yhdessä horjuvat, tai voimaa, joka heidät alun pitäen saattoi yhteen. Mieleen juolahtaa sekin, että on tiettyjä tapahtumia, joihin ei pidäkään suhtautua ymmärtävästi vaan ainoastaan ihmetellen ja hyväksyen. 

Poplaari-blogin Pekka on kirjoittanut alkukielisestä teoksesta lyhyesti täällä.

Joyce Carol Oates: Putous

Joyce Carol Oates: Putous
The Falls. Suom. Kaijamari Sivill.
Otava 2006. Otavan kirjasto 182.
Sivuja 565.

Putouksen kaukainen pauhu. Heidän verensä pauhu.


Joyce Carol Oatesin Putouksen alkuasetelma muistuttaa Ian McEwanin Rannalla-romaanin asetelmaa: kaksi ajalleen tyypillisen (Oatesin romaanin alussa eletään vuotta 1950 ja McEwanin kirjassa vuotta 1962) häveliään ja estoisen kasvatuksen saanutta nuorta ihmistä viettää hääyötään, joka muuttuu katastrofiksi. Oatesin romaanissa seuraukset ovat näkyvän dramaattiset: sulhanen heittäytyy Niagaran putouksiin kuuluvaan Hevosenkenkäputoukseen varhain ensimmäisenä hääpäivän jälkeisenä aamuna, ja leskimorsian viettää viikon putousten liepeillä odottaen, että sulhasen mädäntynyt ruumis nousee pintaan.

Oates kuvaa vaikuttavasti naisen, Ariahin, tunteita miehen itsemurhan jälkeen: ahdistusta ja häpeää, pettymystä, vihaa ja tunnetta siitä, että on kirottu. Ariah ei kuitenkaan kaipaa miestään, sillä rakkautta pariskunnan välillä ei ollut, ainoastaan halua paeta jotakin kestämätöntä omassa tilanteessaan. Myös aviomiehen, fossiileista kiinnostuneen papin, tunteita ja ajatuksia seurataan hyppäämistä edeltäneinä minuutteina. Pelkkä Putous-romaanin ensimmäinen osa, Kuherruskuukausi, voisi olla kokonainen romaani - mutta se on vasta alkusoitto Ariahin tarinalle, jota seurataan vuosia ja joka jatkuu seuraavaan sukupolveen.

Paikallinen asianajaja Dirk Barnaby rakastuu kalpeakasvoiseen, miehensä löytymistä odottavaan naiseen, huolehtii hänestä painajaismaisen viikon ajan ja pian ruumiin löytymisen jälkeen etsii kotiseudulleen palanneen Ariahin ja kosii tätä.


Kyllä. Ariah sanoi kyllä. Kyllä koko innokkaalla jäntevällä pikku vartalollaan, joka mukautui mieheen kuin säikky kissa. Kyllä miehen isoille, komeille kasvoille, jotka olivat kuin kuu. Kyllä hänen hämmästyneille nappisilmilleen. Kyllä hänen äänelleen, syvälle, vaivattomalle baritonille. Kyllä sille, minkä Ariah nokkelasti tajusi miehen hyvyydeksi, kunnollisuudeksi. Kyllä miehen suulle, jota Ariahin varomaton sana saattaisi loukata. Kyllä miehen urheudelle. Hänen julkeudelleen. Ariah oli sentään ollut toisen miehen morsian, jollei ihan toisen miehen vaimo. Toinen mies oli vienyt hänet vihille, vaikkei ollut rakastanut. 


Oates kuvaa Ariahin ja Dirkin intohimoista rakastumista hengästyttävästi ja pakahduttavasti, mutta rakkauttakin vahvempana kuuluu putousten jyly. Dirkin isoisä on vuosikymmeniä aiemmin pudonnut Niagaraan yrittäessään tasapainoilla sen yli bambukepin varassa, ja Ariah on yhä varma kirouksestaan, siitä, että hän saa nauttia onnestaan vain rajallisen ajan.

Lukukokemus oli niin väkevä, että minun piti pitää välillä taukoa Putouksesta ja lukea muuta. Jokainen sana kirjassa on niin latautunut, jokainen kohtaus täynnä tunnetta. Intensiivisyyttä selittää ehkä osittain se, että osia kirjasta on alunperin julkaistu erillisinä teksteinä lehdissä tai erillispainoksina. Aluksi tarinan fokus on Ariahissa ja Dirkissä, mutta kirjan edetessä henkilögalleria laajenee ja näkökulmat monipuolistuvat. Minulle Putous on kuitenkin ennen muuta Ariahin tarina.

Haasteet: So American
Kirjasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Tuulia, Liisa, Mari A. ja Norkku.

Edith Wharton: Viattomuuden aika

Edith Wharton: Viattomuuden aika
The Age of Innocence (1920). Suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran Otavan kustantamana 1955.
Seven-pokkari 2000. 386 sivua.

Mitä voivat he kaksi todella tietää toinen toisistaan, koska hänen, Archerin, velvollisuus oli "kunniallisena" miehenä salata tytöltä menneisyytensä, ja Mayn velvollisuus avioliittokelpoisena tyttönä oli pitää huolta siitä, ettei hänellä ollut puolestaan mitään menneisyyttä salattavana?


Newland Archer on nuori, vakavarainen newyorkilaismies, jonka päivät kuluvat sanomalehtiä lukien lakiasiantoimistossa ja illat teatterissa, oopperassa ja kutsuilla muiden kaupungin seurapiireihin kuuluvien parissa. Ihmisten välistä kanssakäymistä säätelevät sopivaisuussäännöt ja perinnäistavat, joita Archer toisinaan mielessään ironisoi mutta ei vakavissaan suunnittele rikkovansa niitä vastaan. Odotusten mukaisesti hän kihlaa suloisen ja viattoman 22-vuotiaan May Wellandin ja odottaa kärsimättömästi häitä, jotka lykätään myöhemmäksi jotta kaikki kapioihin kuuluvat liinavaatteet ehditään kirjailla asiaankuluvalla huolellisuudella.

Mayn serkku, kreivitär Ellen Olenska, on hiljattain palannut Euroopasta jätettyään konnamaisen miehensä. New Yorkin seurapiirit paheksuvat itsenäisesti asuvaa, tiukoista normeista poikkeavaa naista, mutta suku - nuori Archer heidän mukanaan - asettuu tukemaan Elleniä ja saa tämän myös luopumaan suunnitelmistaan hakea avioeroa. Mielenjärkytyksekseen Archer huomaa, että paljon kokenut, tavallisista seurapiirinaisista sekä älykkyytensä että sisäisen ja ulkoisen säteilynsä ansiosta erottuva Ellen vetää häntä vastustamattomasti puoleensa.

Kuten monille muillekin, minullekin Mayn, Archerin ja Ellenin tarina tuli ensin tutuksi Martin Scorsesen ohjaamana elokuvana Viattomuuden aika (1993), jossa Winona Ryder, Daniel Day-Lewis ja Michelle Pfeiffer tekivät erinomaiset roolityöt. Edith Whartonin samanniminen romaani julkaistiin 1920, mutta sen tapahtuma-aika on varhaisempi, suunnilleen 1870-luku. Tämä ehkä selittää sen ironisen etäisyyden, jolla Wharton puhuu New Yorkin seurapiireistä, joihin itsekin nuoruudessaan kuului. Ellen Olenskan tavoin myös kirjailija Wharton oli kiinnostuneempi kirjallisuudesta ja taiteesta kuin tanssiaisista ja etikettisäännöistä, ja hänen pitkä avioliittonsa päättyi eroon miehen uskottomuuden vuoksi. Whartonille myönnettiin - ensimmäisenä naisena - Pulitzer-palkinto Viattomuuden aika -romaanista.

Romaanissa kuvataan yksityiskohtaisesti naisten pukeutumista, päivälliskutsujen tarjoiluja ja toisinaan myös ooppera- tai teatterinäytäntöjen kohtauksia. Ajankuva rakentuu myös romaanissa mainituista kirjailijoista ja heidän teoksistaan. 1870-luvun New York on kuin pikkukaupunki, jossa kaikki samoihin seurapiireihin kuuluvat tuntevat toisensa, juorut kulkevat nopeasti ja epätoivotut henkilöt on helppo sulkea piirien ulkopuolelle. Seurapiirejä kuvataan pyramidiksi, jonka huipulla ovat vanhoihin sukuihin kuuluvat moraalivartijat - etenkin, jos he ymmärtävät näyttäytyä kutsuilla vain harvoin ja muodostuvat siten erityisen toivotuiksi vieraiksi - ja alemmilla tasoilla uusrikkaat, jotka hyväksytään mukaan, jos he järjestävät kyllin kiinnostavia tanssiaisia ja maittavia päivällisiä. Taitelijat, kirjailijat ja lehtimiehet eivät kuulu tähän pyramidiin vaan muodostavat kehiä sen ympärille, eikä vuorovaikutusta eri ryhmittymien välillä juuri ole. Palveluskunta, joka huolehtii herrasväen arjen ja juhlan sujumisesta, on tietenkin oma lukunsa.

Vielä taitavammin kuin seurapiirien kaksinaismoralistista ja itsekeskeistä elämää, Wharton kuvaa päähenkilönsä Archerin mielenliikkeitä, tukahdutettuja tunteita ja yrityksiä täyttää velvollisuutensa ja yhteisön odotukset. Myös Ellenin ja Mayn hahmot tulevat eläviksi ja ratkaisut ymmärrettäviksi pienistä eleistä ja ilmeistä. Vaikka tiesin vuosia sitten näkemäni elokuvan perusteella juonenkulun pääpiirteet, oli kiehtovaa seurata, kuinka tilanteet ja tunteet kehittyivät.

Viattomuuden aika on suomennettu vuonna 1955, ja elokuvan siivittämiin uusintapainoksiin vanhentunutta ja jonkin verran virheitä sisältävää suomennosta ei ole millään lailla uudistettu, muokattu tai korjattu (jopa fontti on säilynyt samana). Siksi kirjan kieli on ajoittain hieman kömpelöä, lauserakenteet vanhanaikaisia ja May ja hänen ystävänsä pelaavat "tennisraketeilla". Kokonaisuudessaan suomennos on kuitenkin ihan nautittavaa luettavaa.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja korkkaan kategorian American realism. Viattomuuden aika onkin täydellinen kirja tähän haasteeseen, sillä siinä pohditaan paljon amerikkalaisuutta (tai oikeastaan newyorkilaisuutta) ja vertaillaan vanhaa ja uutta maailmaa.

Anne Tyler: Pyhimys sattuman oikusta

Anne Tyler: Pyhimys sattuman oikusta
Saint Maybe. Suom. Raija Mattila.
Ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1992
Otavan kustantamana (Otavan kirjasto 101.)
Suuri Suomalainen Kirjakerho 1998. 368 sivua.

Pidin tavattoman paljon Anne Tylerin romaanista Aikaa sitten aikuisina, jossa ei oikeastaan tapahtunut mitään. Mainittu kirja on tasaisen ja turvallisen arjen kuvausta, jonka jännite syntyy keski-ikäisen naisen mielenliikkeistä hänen kaivatessaan vuosia sitten kuollutta miestään ja etsiessään itseään vuosien saatossa omaksutun roolin takaa.

Pyhimys sattuman oikusta on aivan erilaista Tyleria. Siinä on juoni ja varsin dramaattisia tapahtumia, joissa ainakin minulle oli nieleskelemistä. Jos et ole lukenut Pyhimystä mutta ajattelit lähiaikoina lukea, niin kannattaa lopettaa lukeminen tähän: en pysty kirjoittamaan lukukokemuksesta puhumatta juonesta.

Romaanin päähenkilö Ian on tarinan alkaessa (1960-luvun lopulla) seitsemäntoistavuotias. Hänen muutamaa vuotta vanhempi veljensä Daniel menee salamana naimisiin kauniin Lucyn kanssa, jolla on jo kaksi pientä lasta edellisestä liitosta. Alle yhdeksän kuukautta ensitapaamisesta Danielille ja Lucylle syntyy pieni tyttö, jota virallisesti kutsutaan keskoseksi. Ianin epäluulo Lucya kohtaan kasvaa, kun tämä katoaa useaksi tunniksi (Ianin ollessa lapsenvahtina) ja palaa uusia vaatteita ynnä muuta sellaista mukanaan, johon hänellä ei oikeastaan olisi varaa. Eräänä iltana Ianin mitta täyttyy ja hän viskaa epäilyksensä veljensä kasvoille. Daniel tekee oman traagisen ratkaisunsa, ja seuraa sydäntäsärkevää kuvausta Lucyn ja hänen lastensa elämän alamäestä. Uuden dramaattisen käänteen jälkeen lapset (joiden isästä ei ole mitään tietoa) jäävät myös äidittömiksi, ja Ianin niveltulehduksen invalidisoima äiti ja epäkäytännöllinen isä ottavat lapset hoiviinsa.

Ian kokee olevansa vastuussa veljensä perheen tragediasta. Kun hän vielä ajautuu erään kristillisen lahkon, "Uuden mahdollisuuden kirkon" vaikutuspiiriin, hän kokee velvollisuudekseen "sovittaa rikkomuksensa" ja huolehtia veljensä lapsista. Ian lopettaa collegen kesken ollakseen lähellä lapsia, opiskelee puusepäksi ja toimii aktiivisesti "Kirkossaan" (joka, muutamista opillisista omituisuuksistaan huolimatta on varsin vaaratonta toimintaa talkoineen ja kesäleireineen). Vähitellen elämä asettuu uomiinsa: lapset kasvavat, Ian kehittyy työssään mutta pysyy perheenperustamishaaveistaan huolimatta poikamiehenä vuodesta toiseen. Tapahtumia kerrotaan paitsi Ianin, myös hänen veljenlastensa ja isänsä näkökulmasta.

Lukiessani minua raivostutti suunnattomasti se vastuu, joka sysättiin keskeskasvuisen Ianin harteille. Lahkon puolelta häntä avoimesti kehotettiin keskeyttämään opintonsa ja huolehtimaan lapsista, ja Ianin vanhemmille järjestely sopi loppujen lopuksi mainiosti, vaikka collegen jättäminen saikin heidät vähän takertelemaan. Ylipäätään koko tapahtumaketju, jolla tilanteeseen oli tultu, tuntui epäuskottavalta ja ylidramaattiselta. Onneksi suurin osa romaanista oli kuitenkin Tylerille tyypillistä arjen ja ihmisten mielenliikkeiden kuvausta. Läheskään kaikilla kuvatuilla tapahtumilla tai henkilöillä ei ole varsinaista merkitystä juonen kannalta; ne vain kuuluvat elämään, antavat sille sävyjä ja vivahteita.

Romaanin teema, syyllisyys ja sovitus, tulee tarinassa jonkinlaiseen katharsikseen. Ratkaisevat sanat lausuu lahkon pastori, jonka mukaan kyse ei ole siitä, saako Ian anteeksi, vaan siitä, onko hän itse valmis antamaan anteeksi.


Osallistun kirjalla So American -haasteeseen.

P.S. Kiitos kirjasta Susalle, jonka blogin arvonnassa taannoin voitin Pyhimyksen!

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä
Summer without Men. Suom. Kristiina Rikman.
Otava 2012, Otavan kirjasto 225. Sivuja 232.

Inhimillisten tunteiden katoavaisuus on jokseenkin naurettavaa. Minun tunteideni häilyväisyys tuon yhden ainoan illan aikana pani ajattelemaan että luonteeni oli kuin purukumia. Olin vaipunut syvälle itsesäälin syövereihin, maastoon joka oli nipinnapin epätoivon vielä hirveämpien syvyyksien yläpuolella. Ja sitten, helposti vikiteltävissä kun olen, olin tuota pikaa hekumoinut äityiden kukkuloilla, ja miltei pyörtynyt onnesta hyppyyttäessäni ja hyväillessäni naapurin lainalasta. Olin syönyt hyvin, juonut liikaa viiniä ja halannut nuorta naista, jota tuskin tunsin. Lyhyesti sanottuna, olin nauttinut elämästäni täysin siemauksin ja aioin tehdä niin toistekin. 


Viisikymppisen Mian aviomies Boris ilmoittaa vaimolleen yhtäkkiä haluavansa pitää paussin. Paussi ruumiillistuu Boriksen nuoremman kollegan hahmossa, hän on ranskatar, jolla on ohut mutta kiiltävä, ruskea tukka. Hänellä on huomattavan upeat rinnat, aidot, eivät silikonia, kapeat suorakulmion muotoiset silmälasit ja järki joka leikkaa kuin partaveitsi. Mia romahtaa, joutuu pariksi viikoksi mielisairaalaan ja matkustaa sitten kotiseudulleen Minnesotaan toipumaan. Alkaa kesä ilman miehiä, jonka aikana runoilija ja kirjallisuudentutkija pitää runopiiriä teinitytöille, tutustuu äitinsä ystäviin vanhainkodissa ja käy läpi traumojaan lapsuudesta alkaen.

Toisin kuin aiemmat Hustvedtilta lukemani romaanit (Kaikki mitä rakastin, Amerikkalainen elegia ja Lumous), jotka ovat imaisseet syvälle vahvaan ja joskus varsin omituiseenkin tunnelmaansa, Kesä ilman miehiä etäännyttää, saa lukemaan itseeään ajoittain kuin esseetä, vaikka Mian kärsimyksiin onkin helppo eläytyä. K-blogin Jenni on kokenut samoin, ja hän onkin omassa arvioissaan luonnehtinut Kesää ilman miehiä "epäromaaniksi". En ole lukenut Hustvedtin omaelämäkerrallista teosta Vapiseva nainen. Hermojeni tarina, mutta voisin kuvitellla Kesän ilman miehiä olevan sen sisarteos.

Hustvedt kutkuttelee lukijan älynystyröitä höystämällä tekstiään teoreettisilla pohdinnoilla(an), mutta romaanin kunniaksi on sanottava, että se onnistuu koskettamaan myös emotionaalisesti, ainakin minua. Miasta, kaikessa neuroottisuudessaan, ei voi olla pitämättä, ja eri ikäisten naisten ystävyys ja välittäminen lämmittää. Etenkin teinityttöjen maailma on kuvattu uskottavasti ja koskettavasti: hämmennys oman kehon muuttumisesta (tai liiallisesta muuttumattomuudesta!), joukossa tiivistyvä, toveriin kohdistuva julmuus, leiskuvat tunteet jotka purkautuvat kömpelöiksi säkeiksi. Kiehtova sivuhenkilö on myös vanhainkodissa asuva yhdeksänkymppinen Abigail, joka on purkanut kiellettyä vihaansa taiteilemalla piilokuvia tilkkutöihinsä. Mian pelastus onkin, että hän saa uusien ystäviensä myötä jotain ajateltavaa oman napansa ulkopuolelta.

Hauska yksityiskohta kirjassa ovat Hustvedtin pienet mustavalkopiirrokset, joita on muutama tekstin lomassa. Pidin myös minäkertoja-Mian tavasta puhutella lukijaansa, jopa väitellä kuvitteellisten vastaanväittäjien kanssa. Ajoittaisesta luentomaisuudestaan ja rankoistakin aiheistaan huolimatta kirja oli yllättävän kepeää, ajoittain naurunpyrskähdyksiin juksaavaa luettavaa.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen.

(Kesästä ilman miehiä on kirjoitettu niin monessa blogissa, että en tavoistani poiketen nyt linkitä ketään.)

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina
Back When We Where Grownups.
Suom. Kristiina Drews.
Otava 2002. Otavan kirjasto 153.

Hakim kohotti lasinsa, samoin lapset, mutta muut vain mutisivat "Eläköön!" ja jatkoivat jutusteluaan. He olivat elämänsä aikana kuulleet jo kylliksi maljapuheita. Rebecca ymmärsi heitä. Hänestä tuntui että hän joutui alituiseen lietsomaan innostusta iloisten perhetapahtumien johdosta - milloin oli kihlajaiset, milloin häät, lapsia syntyi, lapset saivat hyviä todistuksia ja päärooleja koulun näytelmissä ja suorittivat tutkintoja. Joskus, kun parempaa aihetta ei ollut, Rebecca ehdotti maljaa torstaille. 


Rebecca Davitch on leski ja suurperheen 53-vuotias isoäiti. Hän pyörittää suuressa talossaan Avoimet ovet -nimistä juhlapalvelua, huolehtii edesmenneen miehensä lähes satavuotiaasta isosedästä ja pyrkii sovittelemaan suuren ja suorapuheisen suvun välisiä pikku kinoja ja ristiriitoja. Kolmekymmentäkolme vuotta aiemmin Rebecca opiskeli historiaa yliopistossa ja suunnitteli tulevaisuutta samanikäisen poikaystävänsä kanssa. Kun eronnut kolmen tytön yksinhuoltaja iski häneen silmänsä eräissä ystävättären juhlissa, Rebeccan elämä otti uuden suunnan. Viisikymppisenä Rebecca sitten herää pohtimaan, oliko tuo suunta oikea. Millaista elämä olisi ollut, jos Rebecca olisi jatkanut opintojaan ja mennyt naimisiin nuoruudenihastuksensa kanssa?

Tyler on taitava perheen, suvun ja arjen kuvaaja. Hänen romaaneissaan on usein runsaasti henkilöhahmoja ja tapahtumilla on pitkä aikajana, Aikaa sitten aikuisena -romaanissa liikutaan takautumien kautta kuusikymmentäluvulta 90-luvulle. Kerronta on miellyttävän kiireetöntä; Tyler kuvaa yksityiskohtaisesti puhelinkeskusteluja, sukupäiväivällisiä, ihmisten ilmeitä ja pieniä eleitä. Kirja ei käy kuitenkaan missään vaiheessa pitkästyttäväksi, vaan koko ajan tapahtuu jotakin pientä kiinnostavaa, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin ja syventää henkilöiden luonnekuvausta.

Tylerin romaanien peruskohderyhmää taitavat olla keskiluokkaiset, keski-ikäiset naiset. Mutta ehkä juuri vähän nuoremmille aikuisille Tylerin, ainakin Aikaa sitten aikuisten, lukeminen on erityisen lohdullista, sillä niissä on perspektiiviä: elämä ei lopu viisikymppisenä, eikä edes satavuotiaana (tästä esimerkkinä satavuotias Poppy, joka on vielä täysin mukana perheen elämässä dementiasta huolimatta). Mikään dreams come true -romaani Aikaa sitten aikuisina ei kuitenkaan ole, vaan Rebecca joutuu huomaamaan monet pyrkimyksensä turhiksi, unelmansa harhakuviksi ja muutokset mahdottomiksi. Kaikki kuvataan kuitenkin lempeän huumorin sävyttämänä.

Aikaa sitten aikuisina ei ole perinteisessä mielessä romanttinen romaani, mutta siinä on pienieleistä romantiikkaa niin takaumissa kuin nykyhetkessäkin. Eniten romaanissa kuvataan kuitenkin rakkautta lapsiin, lapsenlapsiin, vanhuksiin ja muihin perheejäseniin, sellaista rakkautta, joka syntyy vaikka ihan vain vuosien yhdessäolosta - ja kestää kaikenlaista.

Olen lukenut Tylerilta aiemmin romaanit Avioliiton lyhyt oppimäärä ja Amerikan lapset, ja Aikaa sitten aikuisina nousi suosikikseni jälkimmäisen rinnalle, ehkä jopa ohitse. Oli hauska huomata, kuinka kansainvälisestä adoptiosta kertovan Amerikan lasten aihio on jo muhinut kirjailijan päässä Aikaa sitten kirjoitettaessa, kuten seuraavasta lainauksesta käy ilmi:

"Minä sain idean kerran kun olin jotakuta tyttöä vastassa lentokentällä ja näin valtavan hälisevän ja ilakoivan porukan, joka kantoi ilmapalloja ja plakaatteja ja videokameroita ja valokuvauskameroita ja kukkia ja lahjapaketteja, ja sitten kone laskeutui ja sieltä tuli nainen, jolla oli sylissään pikkuruinen vauvannapero, ehkä korealainen tai kiinalainen, ja väkijoukko alkoi hurrata, ja sitten joukosta astui esiin pariskunta, ja vaimo ojensi käsivartensa ja lentokoneesta tullut nainen ojensi vauvan hänelle, ja... Minusta on tavallaan pettymys, ettei meidän suvussa ole yhtään adoptiota.


Suosittelen Tylerin kirjoja rauhallisiin iltoihin, flunssaisiin päiviin ja niihin hetkiin, kun kaipaa lohtua ja hyvää mieltä.

Kirja on luettu osana So American -haastetta.

Aikaa sitten aikuisina on lukenut hiljattain myös Kaisa.