Joyce Carol Oates: Putous

Joyce Carol Oates: Putous
The Falls. Suom. Kaijamari Sivill.
Otava 2006. Otavan kirjasto 182.
Sivuja 565.

Putouksen kaukainen pauhu. Heidän verensä pauhu.


Joyce Carol Oatesin Putouksen alkuasetelma muistuttaa Ian McEwanin Rannalla-romaanin asetelmaa: kaksi ajalleen tyypillisen (Oatesin romaanin alussa eletään vuotta 1950 ja McEwanin kirjassa vuotta 1962) häveliään ja estoisen kasvatuksen saanutta nuorta ihmistä viettää hääyötään, joka muuttuu katastrofiksi. Oatesin romaanissa seuraukset ovat näkyvän dramaattiset: sulhanen heittäytyy Niagaran putouksiin kuuluvaan Hevosenkenkäputoukseen varhain ensimmäisenä hääpäivän jälkeisenä aamuna, ja leskimorsian viettää viikon putousten liepeillä odottaen, että sulhasen mädäntynyt ruumis nousee pintaan.

Oates kuvaa vaikuttavasti naisen, Ariahin, tunteita miehen itsemurhan jälkeen: ahdistusta ja häpeää, pettymystä, vihaa ja tunnetta siitä, että on kirottu. Ariah ei kuitenkaan kaipaa miestään, sillä rakkautta pariskunnan välillä ei ollut, ainoastaan halua paeta jotakin kestämätöntä omassa tilanteessaan. Myös aviomiehen, fossiileista kiinnostuneen papin, tunteita ja ajatuksia seurataan hyppäämistä edeltäneinä minuutteina. Pelkkä Putous-romaanin ensimmäinen osa, Kuherruskuukausi, voisi olla kokonainen romaani - mutta se on vasta alkusoitto Ariahin tarinalle, jota seurataan vuosia ja joka jatkuu seuraavaan sukupolveen.

Paikallinen asianajaja Dirk Barnaby rakastuu kalpeakasvoiseen, miehensä löytymistä odottavaan naiseen, huolehtii hänestä painajaismaisen viikon ajan ja pian ruumiin löytymisen jälkeen etsii kotiseudulleen palanneen Ariahin ja kosii tätä.


Kyllä. Ariah sanoi kyllä. Kyllä koko innokkaalla jäntevällä pikku vartalollaan, joka mukautui mieheen kuin säikky kissa. Kyllä miehen isoille, komeille kasvoille, jotka olivat kuin kuu. Kyllä hänen hämmästyneille nappisilmilleen. Kyllä hänen äänelleen, syvälle, vaivattomalle baritonille. Kyllä sille, minkä Ariah nokkelasti tajusi miehen hyvyydeksi, kunnollisuudeksi. Kyllä miehen suulle, jota Ariahin varomaton sana saattaisi loukata. Kyllä miehen urheudelle. Hänen julkeudelleen. Ariah oli sentään ollut toisen miehen morsian, jollei ihan toisen miehen vaimo. Toinen mies oli vienyt hänet vihille, vaikkei ollut rakastanut. 


Oates kuvaa Ariahin ja Dirkin intohimoista rakastumista hengästyttävästi ja pakahduttavasti, mutta rakkauttakin vahvempana kuuluu putousten jyly. Dirkin isoisä on vuosikymmeniä aiemmin pudonnut Niagaraan yrittäessään tasapainoilla sen yli bambukepin varassa, ja Ariah on yhä varma kirouksestaan, siitä, että hän saa nauttia onnestaan vain rajallisen ajan.

Lukukokemus oli niin väkevä, että minun piti pitää välillä taukoa Putouksesta ja lukea muuta. Jokainen sana kirjassa on niin latautunut, jokainen kohtaus täynnä tunnetta. Intensiivisyyttä selittää ehkä osittain se, että osia kirjasta on alunperin julkaistu erillisinä teksteinä lehdissä tai erillispainoksina. Aluksi tarinan fokus on Ariahissa ja Dirkissä, mutta kirjan edetessä henkilögalleria laajenee ja näkökulmat monipuolistuvat. Minulle Putous on kuitenkin ennen muuta Ariahin tarina.

Haasteet: So American
Kirjasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Tuulia, Liisa, Mari A. ja Norkku.