maanantai 15. lokakuuta 2012

Alice Hoffman: Punainen puutarha


Alice Hoffman: Punainen puutarha
The Red Garden, suom. Raimo Salminen.
Gummerus 2012, 292 sivua.

Meni monta päivää ennen kuin Josephine ymmärsi, ettei hänen äitinsä palaisi. Monta viikkoa ennen kuin hän lakkasi tähystämästä Hightop Mountainin suuntaan. Hän ei ikinä kysynyt mieheltään, miksi tämä oli tappanut puutarhassa olleen karhun tai miksi hänen äitinsä oli juossut tiehensä. Hän ei ikinä kysynyt, miksi Harry vuosia myöhemmin, heidän oltuaan naimisissa monta vuotta ja kasvatettuaan kaksi tytärtä, yhtäkkiä päätti pyrkiä kaupungin pormestariksi. Ensimmäinen päätös, jonka Harry ajoi läpi, koski kaupungin nimen muuttamista.  Toisena virkatoimenaan hän allekirjoitti säädöksen, jonka mukaan kaupungissa kunnioitettaisiin Hallie Bradyn muistoa aina elokuun puolivälissä. Jotkut luulivat, että Hallie oli syntynyt silloin, mutta todellisuudessa ajankohta merkitsi vain mustikkakauden loppua, vaihetta jolloin seudun tuntevat ihmiset lakkasivat käymästä Hightop Mountainilla ja jättivät sen karhuille. 

Lukuhetkien Sonja luonnehti arviossaan Punaista puutarhaa "aikuisten tyttökirjaksi", jonka tarinoissa on jotain samaa kuin L. M. Montgomeryn romaanien sivujuonissa. Sonjan luonnehdinta on varsin osuva, ja Montgomeryn lisäksi minulle tulee mieleen Massachussetsissa varttuneen Louisa M. Alcottin tuotanto ja Laura Ingalls Wilderin uudisraivaajatarinat, ennen muuta pohjoiseen sijoittuva Pieni talo suuressa metsässä. Hoffmanin kuvaama uudisraivaajien pikkuhiljaa kaupungiksi kasvava yhteisö ei ole kuitenkaan suloisen viaton, vaan pikemminkin aika raadollinen. Elämä on varsinkin ensimmäisillä sukupolvilla rankkaa taistelua toimeentulosta, mutta lohtua tuo luonnon ja puutarhan kauneus sekä ripaus arjen taikaa: "[--] ihminen saattoi löytää maailmankaikkeuden yhdessä ainoassa hetkessä - vesipisarasta, ruohonkorresta, omenapuun lehdestä."

Punainen puutarha on oikeastaan enemmän tarinakokoelma kuin romaani. Lyhyehköt tarinat on paitsi nimetty, myös merkattu vuosiluvulla, ja kirjan aikajana ulottuu 1700-luvun lopulta nykypäivään. Tarinoita yhdistää esiäiti Hallie Brady, ensimmäisen tarinan sankaritar, jonka rohkeuden ja luonnon kunnioittamisen ansiosta ensimmäiset blackwelliläiset, Massaschussetsin ankariin oloihin saapuneet uudisasukkaat, selviävät talvesta. Seuraavat tarinat kertovat Hallien jälkeläisistä, jotka kohtaavat omat onnen hetkensä ja menetyksensä. Hallien muiston lisäksi tarinoita yhdistää Hallien perustama puutarha, johon on vuotanut mustakarhun veri ja jossa kasvaa vain punaisia kasveja, vaikka siihen kuinka istuttaisi keltaisia ruusuja tai lehtisalaattia. Lopussa ympyrä sulkeutuu ja menneisyyden luurangot nouseva pintaan, jopa kirjaimellisesti!

Iso osa kirjan viehätyksestä syntyy sen kronikoitsevasta tyylistä, tavasta kirjoittaa Yhdysvaltain historiaa pikkukaupungin ihmisten arkisen elämän lomaan. Muun muassa sisällissota jättää Blackwelliin jälkensä, vaikka sitäkin käsitellään Punaiselle puutarhalle ominaiseen runolliseen, sentimentaaliseen tyyliin:

Kukkien ilmestyminen toukokuussa antoi heille muistutuksen siitä, millaista elämä oli ennen ollut. Muistutus teki kipeää, se sai aikaan itkukohtauksia, epätoivoa ja riitoja jäljelle jääneiden kesken. Kevät itsessään oli loukkaus, ja pahimpia väärintekijöitä olivat Englannista vuosia aiemmin taimina tuotujen, nyt kattojen tasalle yltävien syreenien hyväntuoksuiset kukinnot.

Sukupolvien ketju on tärkeämpi kuin persoonalliset ihmiskohtalot, ja yksittäiset tarinat ovatkin aika kliseisiä. Yksi toistuva motiivi tarinoissa on kulkurimies, joka käväisee Blackwellissä antamassa Bradyjen sukuun uutta verta ja jatkaa sitten matkaansa. Mahdollisesti tällä toistuvalla kuviolla oli tarkoitus olla jokin syvempi merkitys, mutta se jäi ainakin minulta oivaltamatta. Miehen ja naisen välisestä rakkaudesta ei anneta kovin romanttista kuvaa; sen sijaan rakkaus omaan lapseen, eläimeen tai luontoon yleensä on voimakasta.

Kirja on minulle hyvin tunnelmallinen lukukokemus.  Luin Punaista puutarhaa syyslehtien haravoinnin lomassa, omenoiden tuoksussa. Hoffman kirjoittaa lämpimästi ja kauniisti, pysähtelin makustelemaan luontokuvauksia ja taitavaa tunnelmanluontia. Hoffman on perinteinen, leiritulten tuoksuinen tarinankertoja, ja siksi annan anteeksi kerronnan lomaan kudotut, paikoin imeliksi yltyvät elämänfilosofoinnit. Kun halun lukea jotain kevyempää, luen mielelläni Punaisen puutarhan kaltaisia kirjoja.

Haasteet: So American (Modern Women Writers)

Punaisessa puutarhassa ovat astelleet myös Katja (joka löysi yhtymäkohtia esimerkiksi Tim Burtonin elokuvaan ja Twin Peaksiin) ja Norkku (jonka mielestä kirja sopii hyvin syksyyn, "hetkeen jossa hyvästellään kesä").

14 kommenttia:

  1. Minä katselin tätä sillä silmällä jo katalogista ja kiinnostuin Katjan jutun perusteella. Nyt vielä vähän enemmän. Kuulostaa kiehtovalta! Etenkin kun rakastan (vanhoja) tyttökirjoja, mutta en jotenkin jaksa enää lukea nuortenkirjoja.

    VastaaPoista
  2. Karoliina, tässä on tosiaan tyttökirjamaista esimerkiksi luonnon ja puutarhan romantisoiminen (sillai ihanalla tavalla) ja Sonjan mainitsemat montgomerymaiset sukutarinat ja -anekdootit. Ihmissuhdekuviot sen sijaan ovat aika raadollisiakin. Uskon, että sinäkin nauttisit tästä!

    VastaaPoista
  3. Tämä on minulla jo hyllyssä, ekaa juttua olen jo uteliaana aloitellut ja hyvältä vaikuttaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva lukea vaikutelmiasi tästä sitten, Elma Ilona :).

      Poista
  4. Mielenkiintoiselta vaikuttava teos Annan ja _Emilian seurassa viihtyneelle.
    Täytyy laittaa lukulistalle, kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanne, tässä on tosiaan jotain samaa kuin Montgomeryn & co kirjoissa (ks. kommenttini Karoliinalle yllä) :)

      Poista
  5. Tässä on tosiaan tyttökirjojen henkeä, mutta pienen outoutensa vuoksi myös kilteintä Tim Burtonia (se Big Fish) sekä aavistus Twin Peaksia. Ihana kirja. Olen samoilla linjoilla kuin sinä: kepeän kirjallisuuden nälkään tämä on täydellinen. Aionkin lukea joskus lisää Hoffmania.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tässä oli kyllä tuota "outoutta", sillä lailla sopivasti. Mäkin ajattelin ottaa selvää, millaisia Hoffmanin aiemmin suomennetut kirjat ovat :)

      Poista
  6. Minunkin silmiini tämä osui jo katalogissa ja kiinnostuin. Jotenkin minulta kuitenkin meni ohi, että kyseessä ei olekaan yhtenäinen romaani vaan novellikokoelma... Vaikuttaa silti lukemisen arvoiselta :)

    VastaaPoista
  7. Villis, mun mielestä tää ei oo kyllä novellikokoelmakaan. Kyllä tätä voi romaaniksi luonnehtia, tässä on jonkinlainen kaari ja noita tarinoita yhdistää paikka ja sukupolvien ketju, muun muassa. Luvut on enemmän tarinoita kuin novelleja. Joka tapauksessa oikein mukavaa luettavaa, uskon että sinäkin tykkäisit :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En saanut muotoiltua ajatusta oikein niin jätin sitten termiksi tuon novellikokoelman :D

      Poista
  8. Mukava kuulla, että pidit kirjasta:) Tällaisille tarinoille on tosiaan aina paikkansa ja aikansa muiden tarinoiden välissä. Kaiken aikaa ei Punaisen puutarhan tyylisiä kertomuksia voisi lukea, menisi tosiaan liian sentimentaaliseksi:) Ja voi kun osaisin löytää sanat kirjasta kertomiseen yhtä hyvin kuin sinä! Blogijuttujasi on aina ilo lukea, tuntuu että osaat tosiaan kuvailla kirjan kuin kirjan tunnelman "juuri oikein":)

    VastaaPoista
  9. Nyt on uusi sana käännöskirjallisuudessa, tirskuu. Sana tirskuu, oli tässä Punainen puutarha sivulla 111 oikeassa yhteydessä eli varpuset tirskuivat. Muissa kirjoissa tirskuvat, pojat, agentit, tytöt.

    VastaaPoista
  10. Sinisarja, minulta jäi tuo varpusten tirskuminen huomaamatta - itsekin kyllä miellän sen ennemminkin (ihmisten) nauruksi :).

    VastaaPoista