Kolme jouluista kuvakirjaa: Velhovaari ja joulupukin parta, Lumiukko tuli tupaan ja Onko jo joulu?

Hanna Kallio (teksti) ja Antti Kallio (kuvitus): Velhovaari ja joulupukin parta
Art House 2013. (arvostelukappale)

Ian Bowie (teksti) ja Keanne van der Kreeke (kuvitus): Lumiukko tuli tupaan
Aurinko-kustannus 2013. (kustantamosta)

Jane Chapman: Onko jo joulu?
Is it Christmas Yet?, Suom. Raija Rintamäki.
Mäkelä 2013. (arvostelukappale)

Tässäpä kolme tuoretta, tänä vuonna julkaistua lasten jouluista ja talvista kuvakirjaa, joista ainakin kahdessa on joulukuusi, kahdessa lumiukko ja kaikissa kolmessa tähtien tuiketta. Kuvitustyyliltään ja tarinaltaan kirjat ovat kuitenkin varsin erilaisia.

Velhovaari ja joulupukin parta on sekoitus talvista satukirjaa ja lasten tietokirjaa. En ole lukenut kuvakirjasarjan aiempia osia Velhovaari ja taikasieni ja Velhovaari ja kultahippu, mutta juonesta saa hyvin kiinni, kun kirjan alkusivuilla esitellään keskeiset henkilöt ja kerrataan lyhyesti aiemmin tapahtunutta: "Velhovaari oli alun perin nukke, joka asui pitkään Hevosvaaran kartanossa Suvilaaksossa. Hän heräsi eloon ensimmäisen kerran 1850-luvulla Kuhmu-Iisakki-velhon kehittämän velho-eliksiirin avulla. Velhovaari päätyi Myöhäsen perheen taloon, jonka kellarikerrokseen hän rakensi omat tilansa. Talon leluhyllyssä istuivat pikkuiset Klara- ja Kerkko-nuket, jotka Velhovaari herätti eloon."

Antti Kallion kuvitus on varsin persoonallista, etenkin suurisilmäisten mutta rimppakinttuisten hahmojen osalta. Tietokonepiirroksista ja karrikoiduista hahmoista tulee sarjakuvamainen vaikutelma. Vaikutelmaa lisää tekstin fontti ja sijoittuminen omiin laatikoihinsa. "Tarinalaatikoiden" ohella sivuilla on "Velhovaarin tieto" -infolaatikoita esimerkiksi matkaluistelusta ja lintujen talvimuutosta. Lopussa on vielä erikseen tehtäviä, joihin voi etsiä vastauksia kirjan sivuilta.

Lumiukko tuli tupaan alkaa kodikkaissa joulunajan tunnelmissa: Anna istuu lempinojatuolissaan lukemassa, vieressä pino lisää kirjoja. Äkkiä ovikello soi ja lumiukko tulee visiitille. Lyhyen kuvakirjan tarina etenee verkkaisesti, kunnes tapahtuu hätkähdyttävä käänne. Lopuksi lukijalla on kuitenkin taas hymy huulilla.

Keanne van der Kreeken kuvitus on kaunista, kuvien miljööt hieman boheemeja katosta riippuvine hämähäkkeineen ja muine yllätyksineen.

Onko jo joulu? on näistä kolmesta kirjasta jouluisin, perinteisin ja lämminhenkisin, mutta myös tavanomaisin. Isokarhu ja Pikkukarhu valmistelevat yhdessä joulua. Pikkukarhu on odotuksesta aivan täpinöissään ja säheltää ja koheltaa sotkeutuen niin paketointinaruihin ja teippiin kuin kakkutaikinaankin. Isokarhu alkaa vähitellen hermostua, kun tehtävää olisi vielä paljon ja Pikkukarhusta ikuisuudelta tuntuva aika ennen joulua tuntuu Isokarhusta aivan liian lyhyeltä. Kuusenkakureissullakaan ei vältytä kommelluksilta, mutta Isokarhu osaa eläytyä poikasensa tunteisiin ja lopulta kaikki on valmista joulua varten – myös Pikkukarhu, joka nukahtaa odotellessaan suloiseen uneen...

Enää muutama päivä jouluun, iloista odotusta ja mahdollisimman stressittömiä joulutouhuja ennen sitä!

Jarkko ja Laura Antikainen: Lumottu saari

Laura Antikainen (teksti) ja Jarkko Antikainen (kuvat): Lumottu saari
Minerva 2013, 47 sivua.

–Mutta sinähän olet Vellamo, sanoivat tytöt. 
–Solmitko kalaverkkoa itsellesi?
–En toki. Sisareni Kuutar pyysi minua virkkaamaan teille valosta viitat. Niistä on paljon hyötyä Lumotussa saaressa. Vellamo ojensi tyttöjä kohti kahta hohtelevaa kuukangasviittaa.
–Pankaa ne nyt yllenne.
Kun Virginia ja Eleonoora kietoutuivat viittoihin, tapahtui kaksi asiaa. He tunsivat pienenevänsä kyynärän kokoisiksi ja heidän selkäänsä kasvoivat ihastuttavat läpikuultavat siivet. Tytöt katselivat ihmeissään toisiaan.
–Me olemme muuttuneet keijukaisiksi!

Satukirja Lumottu saari kertoo kahdesta siskoksesta, Eleonoorasta ja Virginiasta, jotka lähtevät salaperäiseen saareen etsimään parantavia marjoja sairaalle äidilleen. Alkuasetelmasta tulivat mieleen Anni Swanin sadut, ja muutenkin kirjailija Laura Antikaisen ja valokuvaaja Jarkko Antikaisen kirjassa on kosolti viehättävää vanhojen satujen henkeä. Saaressa tytöt saavat oppaakseen Rosso-kissan, keskustelevat Puuvanhuksen kanssa, kuulevat tarinan tanssikumppania etsivästä sarvekkaasta Minotauruksesta ja pyristelevät irti hämähäkin seitistä. Vellamolta tytöt saavat hohtavat siivet ja he kutistuvat pieniksi keijukaisiksi, saavat apua sudenkorennolta ja tutustuvat prinssi Eerikiin.

Jarkko Antikaisen valokuvakuvituksesta tulee etsimättä mieleen Yrjö Kokon Pessi ja Illusia (Wsoy 2013) ja sen alkuperäinen, Kokon mustavalkokuvista koostuva kuvitus. Tuoreemmistakin lasten kuvakirjoista löytyy vertailukohta: myös Aura Sévoninin ja Paula Lehdon Aika metka retki (Karisto 2013), jossa Lehdon isoäitien lapsuutta kuvaavissa otoksissa on ripaus sadun taikaa esimerkiksi kiven takaa kurkkivan sammakkokuninkaan hahmossa. Osa Antikaisen kuvista on kirjan nimen mukaisesti lumoavia, mutta aivan kaikkiin en sommittelun ja hahmojen osalta ihastunut varauksettomasti. Toisaalta on hyvä, että kaikki kirjan kuvat eivät olleet kauniita – eihän luontokaan ole aina kaunis, ei edes saduissa, ja rujo Minotaurus-hahmo estää kirjaa olemasta liian siirappinen.

Tekstin ja kuvien sijoittelu aukeamille ei ole kaikilta osin onnistunut. Ratkaisu, jossa aukeaman vasemmanpuoleisella sivulla on aina pitkät pätkät tekstiä ja oikeaa sivua hallitsee (vähän toisellekin sivulle ulottuva) iso kuva, on kaavamainen, lukijaa (joka saattaa tällaisen kirjan kohdalla olla itsenäisen lukutaipaleensa alkupuolella haparoiva, jos kohta todennäköisemmin tällaista kirjaa luetaan ääneen lapsille, kuten meilläkin) väsyttävä eikä kovin esteettinen. Hienoa on kuitenkin se, että teksti on riittävän suurta nuorellekin lukijalle ja että pääosin upeat kuvat ovat saaneet riittävästi tilaa.

Kaiken kaikkiaan Lumottu saari tarjoaa viehättävän matkan mielikuvitukseen, seikkailuun ja omien rajojen ylittämiseen. Tarina huokuu välittämistä ja erilaisuuden hyväksymistä, ja sen juonen kaari kantaa.


P.S. Kirja toi mieleen Riihimäen tuntumassa sijaitseva perheiden retkeilypaikan, Aarniwalkean satupihan, jossa kävimme viime kesänä kahdesti.