Iltasatuja suomalaisille tytöille (mutta entäs pojat?)

Viime vuonna suomeksi ilmestynyt Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille nousi nopeasti kansainväliseksi ilmiöksi. Kirja esittelee tarinamuodossa kymmenien naisten elämän ja teot ympäri maailmaa (kirjan jatko-osassa, Iltasatuja kapinallisille tytöille 2, on mukana myös suomalainen jääsukeltaja Johanna Nordblad). Yhteistä näille muun muassa kulttuurin, tieteen, taiteen, politiikan ja urheilun eri saroilla vaikuttaneille naisille on se, että he eivät ole tyytyneet heille asetettuihin raameihin vaan ovat olleet jollakin tavalla uranuurtajia ja vaikuttajia. Kirjat eivät pitkästytä nuoria lukijoitaan sameilla mustavalkovalokuvilla, vaan vaikuttajanaisten muotokuvat ovat värikylläisiä taideteoksia 60 eri kuvittajan kynästä.

Ei siis ole ihme, että Favillin ja Cavallon kirjat ovat inspiroineet myös suomalaisia tekijöitä. Ei ehkä ole niinkään yllättävää, että kansalliseen kulttuuritehtävään ja markkinarakoon ovat tarttuneet useat eri tekijät ja kustantamot, mutta hieman hämmästelen sitä, että sama kustantamo on julkaissut peräti kaksi kirjaa samana syksynä samalla idealla. Tämä kustantamo on S&S, joka on julkaissut myös Iltasatujen suomennokset. S&S:n kattaukseen kuuluvat nyt siis myös Elina Tuomen Itsenäisiä naisia – 70 suomalaista esikuvaa sekä Ida Salmisen & Riikka Salmisen Tarinoita suomalaisista tytöistä jotka muuttivat maailmaa. Into puolestaan on julkaissut Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittaman Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan. Siinä missä Elina Tuomi on itse sekä kirjoittanut että kuvittanut teoksensa, on Salmisten kirja syntynyt parityönä ja Sankaritarinoita tytöille joukkovoimalla, sillä tekijöinä on 24 kirjoittajaa ja 41 kuvittajaa.

Jos haluaa lukea esimerkiksi kirjailija Minna Canthin tarinan lapsille ja nuorille sopivana versiona, voi lukea vaikka kolme. Myös taidemaalari Helene Schjerfbeck on itseoikeutetusti mukana kaikissa teoksissa, samoin poliitikko Elisabeth Rehn, kirjailija Sofi Oksanen ja presidentti Tarja Halonen – sekä tietenkin monilahjakas muumien äiti Tove Jansson. Vielä enemmän löytyy naisia, jotka ovat mukana kahdessa eri kirjassa. Jokaisessa kirjassa on mukana historiallisten merkkihenkilöiden lisäksi myös uraauurtavia nykynaisia erilaisilla taustoillaa ja hyvinkin erilaisilta aloilta – pölyisyys ja nurkkakuntaisuus on näistä kirjoista kaukana!

Salmisten ja Tuomen kirjoissa järjestys on kronologinen: Tarinoita suomalaisista tytöistä etenee vanhimmasta nuorimaan eli Aurora Karamzinista Noora Rätyyn, Itsenäisiä naisia puolestaan nykyhetkestä menneisyyteen eli Laura Eklung Nhagasta Aurora Karamziniin. Sankaritarinoita tytöille puolestaan esittelee uranuurtajanaiset etunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Jokaisessa kirjassa on värikäs kuvitus Favillin ja Cavallon kirjan tapaan. Salmisten kirjassa on muista vastaavista teoksista poiketen jokaisesta merkkihenkilöstä kaksi kuvaa: luvun alussa kokosivun lapsuudenkuva ja luvun lopussa pienempi kuva aikuisiältä. Kodikkaat ja lempeät kuvat ovat Riikka Salmisen käsialaa. Taiteen maisteri Elina Tuomi on itse kuvittanut kirjansa voimakkain vedoin ja värein. Esikuvansa Iltasatujen mukaisesti Sankaritarinoissa on usean eri taiteilijan upeita kuvituksia.

Kaikkien kirjojen teksteissä on käytetty samantapaista kertovan elämäkerran tyyliä, jossa kohdehenkilöiden elämänvaiheista kerrotaan nuorelle lukijalle tai kuulijalle ymmärrättävästi ja tarinallisesti. Ida Salmisen tekstit edustavat erityisesti "iltasatutyyliä", sillä ne alkavat "olipa kerran...", Tuomen tekstit taas alkavat napakalla luonnehdinnalla henkilön merkityksestä ja asemasta. Sankaritarinoiden jokainen luku päättyy kyseisen vaikuttajanaisen sitaattiin ja faktalaatikkoon, varsinaiset elämäkertatekstit puolestaan kutsuvat eläytymään erityisesti henkilön lapsuuteen.

Elina Tuomen tekstiä ja kuvitusta teokseen Itsenäisiä naisia

Kaikki nämä teokset ovat hienoja eikä niitä voi eikä tarvitse asettaa keskenään mihinkään järjestykseen. Salmisten teos soveltuu ehkä nuorimmille lukijoille sekä tekstien että kuvituksen puolesta. Haluaisin nämä kaikki omaan hyllyyni, mutta ostan omaksi ainakin Elina Tuomen Itsenäisiä naisia, sillä siinä on esitelty muiden mukana myös Helsingin yliopiston ensimmäinen naisprofessori ja lääkäri Laimi Leidenius, lasteni isoisoisotäti tai jotain sinne päin.

En siis valita runsauden pulaa kotimaisista naisvaikuttajista kertovissa kirjoissa. Haluan kuitenkin herätellä lahjakkaita suomalaisia kirjailijoita ja kuvittajia tekemään vastaavanlaisen teoksen myös suomalaisista merkkimiehistä, omien polkujen kulkijoista ja uranuurtajista, joista suomalaiset pojat voisivat löytää esikuvia yhtä laajalla skaalalla kuin näistä naisista kertovista kirjoista. Kansainvälinen esikuvakin tällaiselle teokselle jo löytyy, Ben Brooksin ja Quinton Winterin Rohkeiden poikien kirja: tositarinoita hämmästyttävistä pojista, jotka muuttivat maailmaa (suom. Mika Oksanen, readme.fi).

Mikko Majander: Lukemisen hulluus

Mikko Majander: Lukemisen hulluus.
Esseitä aikamme kulttuurista.
Into 2015, 227 sivua.

Kirjan nimi, Lukemisen hulluus, houkutteli tarttumaan Mikko Majanderin esseekokoelmaan. Kirjan tekstit ovat ilmestyneet alunperin Demokraatti-lehden kolumneina, mikä näkyy paitsi kirjoitusten tyylissä myös joidenkin aiheiden "epäajankohtaisuutena". Toisaalta tekstit luovat ilmestymisajankohtansa ajankuvaa, ja välillä havahduin ajattelemaan, esimerkiksi, että "onko siitä tosiaan noin kauan, kun Barack Obama valittiin ensimmästä kertaa USA:n presidentiksi?" tai "ai niin,   noista kirjoista kohkat tiin vuonna 2008!" Majander on ajankohtaistanut joitakin kolumneja lisäämällä niihin jonkinlaisen jälkikirjoituksen.

Kirjallisuus on tietysti perimmältään ajaton aihe, vaikka toisinaan tietyt teokset puhuttavat enemmän kuin toiset. Majander kirjoittaa kirjoista – "Keltaisen kirjaston kellokkaista, kuten Paul Austerista ja Jhumpa Lahirista, Barack Obaman muistelmista ja Panu Rajalan Walteri-elämäkerrasta  – ja ihmisistä ja ilmiöistä niiden takana Doris Lessingin Nobel-puheesta kotimaisen kirjallisuuden jokasyksyiseen "Sirkus Findandiaan".

Majander kirjoittaa myös esimerkiksi teatterista ja ennen kaikkea musiikista. Siinä missä kirjallisuusesseet herättivät omakohtaisia muistoja luetuista kirjoista, olivat musiikkiesseet pikemminkin polkuja tuntemattomaan, kurkistuksia maailmaan jota en juurikaan tunne. Onneksi kirjan tekstit ovat kautta linjan helposti lähesyttäviä ja keskustelevia.



Muissa blogeissa sanottua: Ullan luetut kirjat, Täällä toisen tähden alla.

Juha Suoranta & Sanna Ryynänen: Taisteleva tutkimus

Juha Suoranta & Sanna Ryynänen: Taisteleva tutkimus
Into 2014, 393 sivua.

Taisteleva tutkimus on tieteellisiin metodeihin perustuvaa tutkimusta, joka ottaa kantaa yhteiskunnan rakenteellisiin ja sosiaalisiin epäkohtiin ja pyrkii muuttamaan niitä. Taisteleva tutkimus on köyhien, riistettyjen, sorrettujen, syrjittyjen ja marginalisoitujen puolella, antaa vaiennetuille äänen. Kirjassaan  Taisteleva tutkimus yhteiskuntatieteilijät Juha Suoranta ja Sanna Ryynänen esittelevät taistelevan tutkimuksen historiaa, lähtökohtia, toimijoita ja erilaisia lähestymistapoja. 

Tiede ei ole oikeastaan koskaan arvovapaata, ja kaiken tutkimuksen tulisi olla eettistä. Taisteleva tutkimus vie nämä lähtöoletukset pidemmälle: tutkimuksen tarkoitus on vastustaa vallitsevia valtarakenteita, tehdä ahdingossa olevien hätä näkyväksi ja myös vaikuttaa ihan konkreettisesti olojen  parantamiseksi. "Taisteleva tutkija" voi olla alunperin innostunut nimenomaan tieteentekemisestä, mutta havahtuessaan epäkohtiin ympärillään alkaakin suunnata tutkimustaan niin, että se palvelee muutosta ja vaikeuksissa olevia ihmisiä. Joskus taas aktivisti törmää käytännön työssään ongelmiin, joiden selvittämiseen tutkimus tuntuisi antavan työkaluja. Taisteleva tutkimus voi olla monenlaista, mutta siihen liittyy Ryynäsen jan Suorannan mukaan olennaisesti osallistumista, yhteistoimintaa ja oppimista.

Filosofisten ja sosiologisten ajatusrakennelmien ohella kirja nostaa esiin tapausesimerkkejä taistelevista tutkimusprojekteista. Oli erityisen kiinnostavaa lukea kriittisestä kartografiasta, kun olin jokin aika sitten lukenut Ari Turusen kirjan nMaailman kuvat, joka herätti miettimään karttaprojektioiden takana olevia kansallisia, taloudellisia ja poliittisia intressejä. Kriittiset kartografit puolestaan ovat hyvinkin tietoisia siitä, miten karttojen avulla voi muokata maailmankuvia ja näyttää piilossa olevia rakenteita - he piirtävät karttoja tavoitteenaan nähdä ja esittää vallitsevia asiantiloja uusin tavoin. Yksi kirjassa mainittu esimerkki on Hackitectura, joukko espanjalaisia arkkitehtejä, hakkereita ja kansalaisaktivisteja, jotka esittävät Gibraltanin salmea kuvaavissa kartoissaan jotain ihan muuta kuin staattisen raja-alueen Espanjan ja Marokon välissä. Maahan- ja maastamuutto, viestintäyhteydet, pääoman reitit ja viranomaistoiminta tulevat kartoissa näkyviin, ja maiden erilaiset sijoittelut kartalla kyseenalaistavat arvo- ja valtaoletuksia.

Taisteleva tutkimus on tiivistä, runsaasti lähdeviitteitä ja teoriaa sisältävää tekstiä, mutta se hehkuu aitoa innostusta käytäntöön, todellisuuteen teorioiden takana.

Ari Turunen: Maailman kuvat

Ari Turunen: Maailman kuvat
Mitä kartat kertovat meistä ja muista.
Into 2014, 143 sivua.

Maailmasta ei ole yhtä oikeaa kuvaa.Ainoa todellinen kuva maailmasta syntyy, kun tutustutaan erilaisiin tapoihin katsoa maailmaa. Tällainen maailmankuva jää kuitenkin helposti syntymättä, jos jäämme vain yhden valtakulttuurin kielen ja median vaikutukseen -- oli tuo kulttuuri sitten angloamerikkalainen tai han-kiinalainen.

Suhtaudumme karttoihin helposti totuutena: saatamme vähän naureskella kuvalle keskiaikaisesta kartasta, jossa pannukakun muotoisen maan reunoilla vaanivat hirviöt, mutta nykyaikaiset, satelliittikuviin ja tarkkoihin mittauksiin perustuvat kartat ovat toki eri asia - ne vaikuttavat tieteeellisiltä ja kyseenlaistamattomita. Olemme ehkä kuulleet, että maapalloa ei voi kuvata kaksiulotteiselle kartalle ilman, että mittasuhteet vääristyvät, mutta pysähdymme tuskin ajattelemaan, miksi asiat on esitetty tietyssä koossa suhteessa toisiinsa tai tietyssä paikassa suhteessa karttalehden ylä- ja alareunaan tai vaikkapa karttapallon alustaan.

Ari Turusen kiinnostavasti kirjoitettu sekä runsaasti ja havainnollisesti kuvitettu tietokirja Maailman kuvat herättää pohtimaan karttojen suhteellisuutta, petollisuutta ja puolueellisuutta. Turusen mukaan meille ihmisille on tyypillistä nähdä itsemme keskipisteessä ja havainnoida maailmaa sen mukaan. Tämä on inhimillistä, mutta karttoja piirrettäessä tulevat mukaan poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset tarkoitusperät, ja sellaiset arvot kuin tieteellisyys, todenmukaisuus ja tasapuolisuus jäävät taka-alalle. Voittajat kirjoittavat historiat ja piirtävät kartat.

Maailman kuvat tarjoaa karttojen kriittiseen tutkiskeluun perspektiiviä esittelemällä ensin muinaisia karttoja, kuten babylonialaisen maailmankartan 600-luvulta eaa. ja arabialaisen kartan vuodelta 1154. Hauskimpia tutkailtavia ovat kuvat kartoista, joihin on kaupunkien ja jokien lisäksi piirrettuy "havainnollistavia" ihmis- ja eläinhahmoja kuten "pohjoisen alaston villi" 1400-luvun katalonialaisessa maailmankartassa. Karttoihin ja nimistöön tarttuu jälkiä harhakäsityksistä ja sattuman oikuista: kutsumme Kristoffer Kolumbuksen "löytämää" "uutta" mannerta Amerikaksi vielä tänäkin päivänä Americo Vespuccin mukaan, vaikka kyseisen retkeilijän kertomukset mantereella kohdatuista kannibaaleista ja jättiläisistä ovat jo aikanaan joutuneet kyseenalaiseen valoon.

Ensimmäinen matemaattisen tarkka ja navigointiin soveltuva maailmankartta oli flaamilaisen Gerardus Mercatorin käsialaa. Matemaattisesti nerokas ja merenkäyntiä suuresti helpottanut kartta oli kuvitukseltaan varsin mielikuvitusrikas: Uudessa-Guineassa asuu kääpiöitä, Etelä-Amerikassa jättiläisiä ja kannibaaleja. Mercatorin nimi jäi kuitenkin elämää karttaprojektion nimenä, ja prokjetion mukaiset kartat ovat laajasti käytössä vieläkin.

Meidän suomalaisten on varsin helpppo hyväksyä pohjoisamerikkalainen maailmankuva ja Mercatorin projektio: sijaitseehan Suomikin pohjoisella ja "läntisellä" pallonpuoliskolla, jonka esimerkiksi projektioon pohjautuva, Yhdysvaltojen tuottama maailmankartta kuvaa kartassa ylös ja keskelle ja ennenkaikkea tavallista kokoaan suuremmaksi. Esimerkiksi Kananda, Alaska ja Grönlanti ovat Mercatorin projektioon perustuvissa kartoissa suhteettoman suuria verrattuna vaikkapa Australiaan, Intiaan tai Brasiliaan. Piskuinen kotimaammekin näyttäytyy kartalla todellista
suhteellista kokoaan suurempana ja on vieläpä keskeisellä paikalla. Sama pätee niin ikään Mercatorin
projektioon perustuvaan neuvostoliittolaiseen maailmankaarttaan vuodelta 1947: olemme siinäkin korkealla ja keskellä, todellakin "idän ja lännen välissä" -- Neuvostoliitto puolestaan on kartalla yhtä suuri kuin koko muu maailma.

Esimerkiksi australialaiset ovat kyllästyneet maansa asemaan pienenä saarena kartan oikeassa tai vasemmassa alanurkassa ja ovat tehneet oman karttaprojektionsa, jossa Australia on ylhäällä oikealla.  Esimerkiksi Hobo-Dyerin projektioon perustuvaa australialaiskarttaa katsoessa alkaa melkein huimata; ihan kuin olisi pää alaspäin (kuten australialaiset ovat, eikö niin?). Suomea tuskin löytää alareunasta kartassa, jossa maanosien pinta-alat on kuvattu oikeassa suhteessa toisiinsa eikä pieni Eurooppa näyttäydy omana maanosanaan, vaan Euraasian niemimaana.

Turunen muistuttaa kirjassaan, että kaikki kartat vääristävät, toiset enemmän ja toiset vähemmän hja kaikki jollekulle edulliseen tai epäedulliseen suuntaan. Tarvitsemme erilaisia karttoja eri tarkoituksiin ja hahmotamme maailmaa kuvien kautta. Maailmankarttoja kannattaa uteliaasti ja epäluuloisesti, ja erityisesti periferiaan tavalla tai toisella sijoitetuilla on oikeus piirtää omat karttansa, esittää maailma toisin.

Marjut Hjelt: Lapsuuden sadut ja seikkailut

Marjut Hjelt: Lapsuuden sadut ja seikkailut
Into 2014, 231 sivua.

Lapsuuden ja nuoruuden aarteet ovat osa henkistä perintöämme. Siihen kuuluu kaikki se kauno- ja tietokirjallisuus ja kaikki ne lehdet, joita painotuotteiden olemassaolon ajan on huviksi ja hyödyksi luettu. Samoin siihen kuuluvat kaikki ne kuvat, pelit ja paperinuket, joiden parissa on vietetty vapaa-aikaa. Ne piirtävät tunteisiimme usein pysyvät jäljet. Ehkä ne aika ajoin jättävät aikuisiin myös halun palata lapsuuden tilaan, jolloin mielikuvituksen voima oli avain maailman hallitsemiseen. Silloin yksi hetki sisälsi kaikki mahdollisuudet, kun kädessä oli kuvittelun näkymätön taikasauva, alla itämainen lentävä matto, yöpöydällä lampun henki ja esikuvina rakastettujen kirjojen sankarit.

Yllä oleva sitaatti Marjut Hjeltin esipuheesta teokseen Lapsuuden sadut ja seikkailut kiteyttää hienosti sen, minkä ajattelen olevan tärkeä osa lapsuutta, suorastaan sen ydintä. Lapsuuteen kuuluu vapaus vaellella mielikuvitusmaailmoissa, niin toisten sommittelemissa kuin itse keksityissä. Lapsuuteen kuuluu sadun lumo, ihanat prinsessat ja sopivasti pelottavat velhot. Lapsuuteen kuuluu seikkailuromaaniin tai tyttökirjaan uppoutuminen tuntikausiksi kerrallaan, kuviteltuun eläytyminen ja samastuminen.

Lapsuuden sadut ja seikkailut on johdatus Kansalliskirjaston Brummeriana-kokoelmaan, kansainväliseen lasten- ja nuortenkirjakokoelmaan, joka sisältää kirjojen lisäksi muun muassa koulujen opetustauluja, paperinukkeja ja seurapelejä. Kirjaan on koottu taustatietoa kokoelman kirjojen ja kuvien tekijöistä, kirjan erilaisista ja erikielisistä painoksista sekä lastenkirjallisuuden, erityisesti satujen, historiasta. Opin tästä kirjasta muun muassa sen, että Syyrian, Persian ja Egyptin tarinaperinteestä kootut Tuhannen ja yhden yön sadut julkaistiin ranskaksi 1704 ja siitä syntynyt innostus satuihin sai monet naiset ryhtymään satukirjailijoiksi; että tyttökirja juontaa juurensa keskiaikaisesta neitosäädylle tarkoiteutusta uskonnollisuutta ja neitsyyttä korostavasta kirjallisuudesta (vaikka nykyaikaisen tyttöromaanin äitejä ovatkin Louisa M. Alcott, Susan Coolidge ja Johanna Spyri) ja että  lehtien kultakaudella Suomessakin ilmestyi viitisenkymmentä lapsille ja nuorille tarkoitettua lehteä. 

Lapsuuden sadut ja seikkailut on visuaalisesti hyvin kaunis teos, eikä ihme: onhan se kuvitettu pääosin vanhojen lasten- ja nuortenkirjojen kansi- ja kuvituskuvilla sekä muutamilla kiehtovilla kuvilla opetustauluista, joiden rinnalla monet nykyisistä oppimateriaaleista tuntuvat kovin latteilta ja siloitelluilta. Aika on ajanut ohi monista vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja vanhoista nuorisokirjoista, mutta parhaat kuvitukset ovat ajattomia tai vähintäänkin kantavat kaunista ajan patinaa.

Aaltonen, Hämäläinen & Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa

Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen ja Sanni Seppo:
Anna Ahmatova Fontankan talossa
Into 2012, 79 sivua.

Fontankan talon kattojen alla, 
missä illan raukeus vaeltaa, 
aivainnippu ja lyhty kädessään, 
jostain etäältä ääneni huhuili, 
sopimaton ääneni häiritsi
esineiden sikeää unta;
missä vanha vaahtera, todistaja,
auringonkiertojen vartija,
katselee sisälle huoneeseen, 
ja eromme ennalta aavistaen
ojentaa kuin apua tarjoten
mustaa, kuivunutta kättään.

Kiinnostuin Anna Ahmatova Fontankan talossa -kirjasta luettuani siitä muutaman blogiarvion, mutta lukuisista kehuista huolimatta en osannut täysin kuvitella, kuinka kiehtova teos on kyseessä. Tätä kirjaa täytyy pitää kädessä, käännellä sen lehtiä ja nähdä omin silmin Anne Hämäläisen upeat valokuvat ja Sanni Sepon niistä ja aikalaiskuvista koostamat kollaasit. Lainasin kirjan ensin kirjastosta, mutta ihastuin siihen niin, että toivoin sitä puolisolta joululahjaksi. Nyt voin aina halutessani palata kirjan tunnelmiin, ihastella sen herkkää kauneutta.

Useimmat kirjan kuvista ovat tosiaan kollaaseja, joissa valokuvat Anna Ahmatovasta ja Fontankan talon esineitä ja interiööreistä kuultavat toistensa lävitse. Näin kuviin syntyy uusia merkityksiä ja ajallista kerroksellisuutta. Kuin Anna Ahmatova itse olisi yhä läsnä Fontankan talossa – ja varmasti hän eräällä tavalla onkin. En ole käynyt koskaan Pietarissa enkä siis myöskään Fontankan talossa, mutta voisin kuvitella, että talon tunnelmassa on samaa ajan virtauksen ja pysähtyneisyyden haikeaa leikkiä kuin Sanna Sepon työstämissä kollaasikuvissa.

Kuvat nousevat Fontankan talossa -kirjassa pääosaan, mutta myös tekstit ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Pirjo Aaltonen kertoo runoilija Anna Ahmatovan (1889–1966) elämästä, etenkin niiltä osin, kuin se kytkeytyy Fontankan taloon, jossa Ahmatova asui vuosina 1928–20 sekä myöhemmin 1920-luvulla. Seremetevin kreivisuvun upeassa barokkipalatsissa, joka sai kutsumanimensä edessään virtaavasta Fontankajoesta, toimii nykyään Ahmatova-museo, jossa esitellään paitsi Ahmatovan, myös muiden talossa asuneiden tai vierailleiden ihmisten – sukulaisten, ystävien ja elämänkumppanin, taidehistorioitsija Nikolai Puninin – elämää.

Kirjassa on myös muutamia Anna Ahmatovan runoja, Marja-Leena Mikkolan ja Pentti Saaritsan suomennoksina. Anna Ahmatova Fontankan talossa on täydellinen kirja juuri tällaisena, mutta se herättää halun lukea lisää Ahmatovalta ja Ahmatovasta. Lukulistalle päätyvät siis ainakin Jelena Kuzminan elämäkertateos Anna Ahmatova, koditon sekä Mikkolan suomentamat Ahmatovan Valitut runot.

Kirjasta muualla: Täällä toisen tähden alla, Oksan hyllyltä, Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Kirjava kukko

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen
Suomentanut Hilja Mörsäri.
Into 2013, 71 sivua.

Kosmoksen runot voivat olla vain kuiskauksia.

Aforismit eivät ole minun genreni, mutta Edith Södergranin (1892-1923) aforismeista koostettu kaunis pieni kirja, Kaikkiin neljään tuuleen houkutteli kiteytettyjen ajatusten pariin. Södergranin runotkin ovat monesti aforistisia, kuten Hilja Mörsäri kirjoittaa aforismien jälkeen sijoitetussa Södergran-taustoituksessaan, mutta kieltämättä tuntui erikoiselta lukea lauseen tai kahden mittaista Södergrania.

Erikoisia ovat jotkut aforismitkin; esimerkiksi: Se joka ei ole toiminnan ihminen, saattaa sanoa, että laumat haisevat pahalta, mutta Napoleonilla ei ole nenää ja aallot kantavat häntä. Toiset taas ovat kauniita kuin runo, kuten tuo postauksen alkuun siteeraamani aforismi kosmoksen runoista, tai väkeviä, kuten Ihailtavaa on syksyn nopea tuhotyö. Ajattelemisen aihetta (ainakin tällaiselle "valekriitikolle") antaa myös tämä vähän pidempi aforismi:

Arvostelija on usein henkilö, joka puhu kirjasta niin kauan, ettei kukaan enää tiedä, minä arvoinen se on. Jotta kritiikki täyttäisi tehtävänsä, kriitikon tulisi selvästi, ilman yhtään epäröintiä, sanoa, millainen kirja on. Kirjat tarvitsevat tavaramerkkinsä niin kuin muutkin tavarat.

No, lisättäköön "tuoteselosteeseen" sitten vielä, että kirjasta löytyy myös Parantolateksti, jonka Södergran kirjoitti suomeksi Nummelan keuhkotautiparantolassa arviolta vuonna 1910 ja jossa Elämässäni ainoa päämäärä on päästä parantolan isolle katolle ja Synkkä virta syöksee myllertävän meren maininkiin. Ja jos ei muuten, niin Kaikkiin neljään tuuleen kannattaa tarttua kauniiden vanhojen vaokuvien vuoksi, joissa Södergran katsoo kameraan tai siitä ohi lapsena, aikuisena, peilin kautta.

Edith Södergran. Kuva: Svenska litteratursällskapet.

Päätän tähän postaukseeni osallistumiseni Pakolaisavun ja kirjabloggaajien lukutaitokampanjaan. Lahjoitan keräykseen euron jokaisesta kuluneen viikon aikana lukemastani kirjasta sekä viisi euroa tämän lastenkirjapostaukseni johdosta. Yhteensä luin siis "kahdeksan euron edestä", jonka pyöristän kymppiin ja käyn lahjoittamassa huomenna täällä. Kirjaboggaajien avaamalle tilille on kertynyt upeasti jo yli tuhat euroa. Kiitos Kirjainten virran Hannalle tempauksen ideoinnista ja käynnistämisestä!

Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Susan Sellers: Vanessa & Virginia
Vanessa and Virginia, suom. Soili Takala.
Into 2013, 243 sivua.

Majakka oli eri asia. Siinä koin ensimmäisen kerran neroutesi täyden voiman. Sommitelman ja näkemyksen hienovaraisesta tasapainosta, jokaisen lauseen hienostuneesta toteutuksesta tiesin, että olit täydellinen taiteilija ja että mikään, mihin minä pystyisin, ei voisi koskaan kilpailla sen kanssa. Jälleen kerran olit kertonut meidän tarinamme, mutta tällä kertaa tavalla, joka silloitti kuilun elämäkerran ja taiteen välillä.

Susan Sellersin romaani Vanessa & Virginia on kuvataiteilija Vanessa Bellin pitkä fiktiivinen kirje sisarelleen kirjailija Virginia Woolfille. Se on myös elegia sisarelle, joka käveli jokeen kiviä taskussaan. Se on fiktiivinen kaksoiselämäkerta kahdesta tunnetusta, lahjakkaasta ja omaäänisestä taiteilijasta. Se on sujuvasti kirjoitettu, kaunis ja raadollinen tarina, joka ei kuitenkaan kaunokirjallisena teoksena jättänyt minuun kovin syvää jälkeä. Sen sijaan se herätti halun tietää enemmän sekä Virgianista ja Vanessasta.

Aiemmin tiesinkin tuskin mitään Vanessa Bellistä ja vain perusasiat Virginia Woolfista: lahjakkuuden etenkin modernin tajunnanvirtakerronnan kirjoittajana, kirjapainokäsityöläisyyden ja kulttuuritahtoisen kustannustoiminnan yhdessä aviomiehen ja liikekumppanin Leonard Woolfin kanssa, syvän ahdistuksen ja itsemurhan. Sellersin romaanin myötä opin, että Virginian ja Vanessan lapsuuteen kuului paljon surua (muun muassa äidin varhaisen kuoleman vuoksi), varhaista vastuuta kotitöistä, nuoremmista sisaruksista ja perheen miesväestä, pelkoa joidenkin perheenjäsenten käytöksen vuoksi sekä köyhyyttä, jos kohta myös jännittäviä leikkejä, mielikuvituksen lentoa ja orastavia taiteellisia pyrkimyksiä.

En tiedä, kuinka paljon Sellers on käyttänyt kirjailijan vapautta kirjoittaessaan sisarusten suhteista, mutta oletettavasti hänellä on ollut joitakin lähteitä, joiden perusteella hän on tehnyt tulkintojaan. Vanessa&Virginia -romaanissa sisarusten välillä on kateutta ja mustasukkaisuutta sekä kilpailua taiteellisesta menestyksestä, mutta myös syvää kiintymystä, uskollisuutta ja jopa insestiä hipovaa läheisyyttä.

Kirjassa oli useampikin kohtaus, joita lukiessani aprikoin, miksi ne ovat mukana. Näiden kohtausten merkitys avautuu ehkä paremmin niille, jotka tuntevat taiteilijasisarusten elämäkertaa ja seurapiirejä paremmin. Kiinnitin huomiota myös muutamiin ristiriitaisuuksiin, kuten että Vanessa sanoi eräässä kohtaa, että tuli Leonard Woolfille antamillaan harkitsemattomilla neuvoilla vaikuttaneeksi Woolfien liiton fyysiseen kylmyyteen, toisaalla taas, että Virginia sai avioliitossaan kokea aistillisia asioita, joista Vanessa saattoi vain haaveilla. En osaa sanoa, olivatko tämänkaltaiset ristiriidat tarkoituksellisia, onhan muistaminen aina aukkoista ja Vanessan ja Virginian suhde muutenkin ambivalentti; Vanessa saattaa hyvinkin tulkita asiat eri tavoilla kulloisista mielialoistaan riippuen.

Joka tapauksessa Vanessa&Virginia on ihan hyvä romaani. Sen kieli ja kerronta on kaunista ja soljuvaa, joskaan ei mitään erityisen säväyttävää tai havahduttavaa. Mikä parasta, siskokset Vanessa ja Virginia tulevat kirjassa lähelle – niin toisiaan kuin lukijaakin.

No niin, se on tehty. Sidon sivut yhteen ja menen eteiseen pukemaan ylleni takin ja saappaat. Kävelen joelle ja polvistun rantaan. Avaan pakettini ja kastan ensimmäisen sivun veteen. Sanat sekoittuvat. Odotan, kunnes paperi on läpimärkä, ettei tuuli vie sitä, ja päästän sitten irti. Virta nappaa sen sormistani ja vie sitä kiivaasti alavirtaan. Otan pinosta seuraaan paperin. Kun viimeinenkin on päästetty irti, teen omistuksen. Tämä kertomus on sinulle.

Muissa blogeissa: Leena Lumi, Täällä toisen tähden alla

Brooke Allen: Satumainen Syyria

Brooke Allen: Satumainen Syyria. Matka loisteliaan kulttuurin ja historian maahan.
The Other Side of the Mirror – An American Travels Trough Syria.
Suom. Eila Salomaa.
Into 2013, 291 sivua.

Syyrian ensimmäiset kansannousut tapahtuivat suunnilleen samaan aikaan kuin tämä kirja julkaistiin englanniksi, mikä sai minut moittimaan itseäni siitä, että olin kirjoittanut, kuten ajattelin, historian huonoimmin ajoitetun matkakirjan. Kuitenkin jonain päivänä, ja mahdollisesti ei niin kaukaisessa tulevaisuudessa, Syyriassa tulee jälleen rauhallista. Kun se aika koittaa, maan tarjoamat monet ilot, historialliset, arkeologiset, kulinaariset, kadun ihmiset, ovat yhä jäljellä yllättämässä, valistamassa ja innoittamassa.

Brooke Allen on yhdysvaltalainen toimittaja, joka matkusti Syyriaan viranomaisten varoituksista välittämättä ja löysikin jotain muuta kuin vaaroja, amerikkalaisiin kohdistuvaa epäluuloa hankalaa byrokratiaa: Syyria olikin vieraanvarainen, kulttuuriltaan ja historialtaan satumaisen rikas ja elävä maa, jossa satunnainen kahvilatuttavuus saattoi aloittaa keskustelun vanhasta englantilaisesta runoudesta ja "pieni lounas" tarkoittaa yhdeksän ruokalajin ateriaa tuoreista lähiraaka-aineista.

Syyriassa Rooman valtakunnan aika on lähihistoriaa, sillä alueella oli kukoistavia kaupunkeja jo kolmannella vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua. Syyriassa historia ei tarkoita museoita ja raunioita (vaikka niitäkin toki on), vaan monet vanhat rakennukset esimerkiksi Aleppon tai Damaskoksen keskustassa ovat yhä alkuperäisessä käytössään esimerkiksi majataloina ja rukoushuoneina. Maassa kunnioitetaan monia vanhoja perinteitä ja tapoja, mutta moderni maailma on myös läsnä – Allenin sanoin välimerellisyys kohtaa arabimaailman ja aavikko metropolit.

Allen kirjoittaa kiehtovasta aiheestaan asiantuntemuksella ja lämmöllä. Syyrian salaisuudet tarjoaa avartavan nojatuolimatkan maahan, johon ei tällä hetkellä arvaisi matkustaa ja jonka kuvissa näkyvistä rakennuksista ja muinaismuistoista osa on ehkä jo tuhoitunut levottomuuksissa. Kirjan kirjoitusajankohtana Syyriaa myöhemmin kohtaavista myllerryksistä ei ollut vielä tietoa, mutta Allen miettii omaleimaisen kulttuurin ja autenttisten miljöiden tulevaisuutta toisesta näkökulmasta: länsimaistuuko ja nykyaikaistuuko maa liikaa? Allen vertaa muutamaankin otteeseen Syyrian historiallisesti kerrostunutta elämäntapaa ja kulttuuria kotimaahansa, jossa satavuotias talo on jo vanha, jossa vähänkään vanhemmat kaupunginosat muutetaan helposti ulkoilmamuseoiksi ja jossa joutuu usein asioimaan ankeissa, suurissa kauppakeskuksissa: Nämä basaarit ovat pysyneet parituhatta vuotta tunnistettavasti samoina kuin niiden on täytynyt olla varhaisina arabi- tai ehkä varhaisina roomalaisaikoina. Miten niiden käy ostoskeskusten aikakaudella? 

Vaikka Allen on selvästi ihastuksissaan Syyrian ihmisten vieraanvaraisuudesta ja historiaa huokuvista kaduista, hän kertoo myös näkemistään vähemmän kauniista asioista, kuten tienvarsien roskista, kaupungin keskustan ympärille levittäytyneistä ankeista, kauniin joen alleen tukahduttaneista lähiöistä ja aavikon ilmastoon täysin soveltumattomista moderneista rakennuksista. Päällimmäiseksi nousee kuitenkin kokemus kauneudesta, niin ihmisten, rakennusten kuin luonnonkin kauneudesta.

Kulkiessamme takaisin roomalaisleiriin kohtaamme absurdin romanttisen näkymän: poika arabialaisen hevosen selässä harjoittelemassa ilmeisesti dresyyriliikkeitä. Aurinko on laskemassa horisontin taakse. Huomaamme, että nuori kamelinajaja on viimein saanut englantilaistytön koukkuunsa. He istuvat nyt huovalla yhdessä pojan äidin ja pikkusiskon – karamellitytön – kanssa juomassa teetä. Yhteisten sanojen loppuessa he hymyilevät. Idyllinen näkymä.

Satumaiseen Syyriaan on matkustettu myös Assyriologin lifestyle-blogissa (jonka kirjoittajalle Syyria on omakohtaisesti tuttu) sekä blogissa Nipvet.

Heikki & Elli-Alina Hiilamo: Isän kirjeitä tyttärelle

Heikki & Elli-Alina Hiilamo: Isän kirjeitä tyttärelle
Into 2012, 177 sivua.

Ennen kuin alat lukea kirjeitäni haluan pyytään anteeksi. En voi sille mitään, että välillä puhun isänä ja välillä tutkijana, välillä yksityisestä ja välillä yleisestä näkökulmasta. Perhepolitiikan tutkijana noita rooleja on vaikea erottaa toisistaan. 

Tutkimusprofessori, toimittaja ja tietokirjailija Heikki Hiilamo (s. 1964) kirjoittaa kirjemuodossa tyttärelleen muistoja tämän lapsuudesta - kun toimittaja-isä ja pappiäiti elivät ruuhkavuosia, tekivät töitä ja koettivat pitää viisilapsisen perheen arjen pyörimässä - ja näkemyksiään perhepolitiikasta ja suomalaisesta yhteiskunnasta. Tytär Elli-Alina Hiilamo (s. 1991) vastaa joihinkin kirjeisiin lyhyesti, mutta pääasiassa tämä on isän kirja, josta tyttären osuudet olisi voinut jättää pois kokonaisuuden juurikaan kärsimättä. Se, että Heikki Hiilamo osoittaa sanansa tyttärelleen, tuo kuitenkin kirjaan henkilökohtaisemman vivahteen ja suuntaa sen katsetta muistoista tulevaisuuteen: millaisia ratkaisuja tytär tulee tekemään parisuhteessa, perhettä perustaessaan ja työelämässä?

Elli-Alinan kirjeet lähinnä toistavat Heikin kirjoittamaa omasta näkökulmastaan, mutta se, miten aikuistunut lapsi näkee lapsuutensa, on yhtä kaikki kiinnostavaa. Elli-Alina ei valitettavasti juurikaan kommentoi sitä, millaista oli kasvaa perheen toiseksi vanhimpana lapsena tai ainoana tyttönä, mutta kertoo hieman niistä tunteista, joita isän uppoutuminen töihinsä odotetulla kesämökkireissulla herätti. Tytär on enemmän äänessä silloin, kun puhutaan koulunkäynnistä ja opiskelusta. Sekä Heikki että Elli-Alina kertovat omat kokemuksensa opettajasta, jonka rohkaisu ja positiiviset odotukset kantoivat pitkälle, ja muistelevat vuoronperään Elli-Alinan vaihto-oppilasvuotta Yhdysvalloissa.

Hiilamoiden perhe eli varmaankin Elli-Alinan lapsuudessa ja nuoruudessa niin sanottua "tavallista hyvää arkea", mutta toki perheessä on ollut heikot kohtansa ja sokeat pisteensä, kuten kaikilla. Isä tuntee syyllisyyttä siitä, että hän on ollut työnsä ja omien projektiensa vuoksi poissaoleva - fyysisesti tai henkisesti - ja asettanut joskus oman viihtymisensä pienen lapsen turvallisuuden edelle kohtalokkain seurauksin. Hiilamo, ja tytärkin, arvelevat isän jättäneen liian paljon vastuuta kotitöistä ja lapsista äidin kontolle, vaikka ei papin puolisona olekaan voinut välttää tilanteita, joissa on läsnä ainoana aikuisena.

Loppujen lopuksi ongelmat ovat kuitenkin hyvin keskiluokkaisia. Harmittaa, kun soittotunnit ovat jääneet urheiluharrastusten jalkoihin, tai kun suureen omakotitaloon on kertynyt vuosien myötä niin paljon tavaraa, että muuttoraivaus vie tolkuttoman paljon aikaa. Kiire ja uupumus ovat pääosin seurausta siitä, että halutaan edetä uralla ja pitää kiinni tietystä elintasosta - vaikka Hiilamo kertoo joutuneensa kerran asioimaan myös toimeentulotukiluukulla, mikä oli myöhempien työtehtävien kannalta opettavainen kokemus.

Hiilamot kirjoittavat myös muun muassa tupakkateollisuudesta, Steiner-koulusta, yksinhuoltajuudesta, toimittajan työstä ja erilaisista yhteiskunnallisista ongelmista. Lähes jokaisen kirjeen sisäisessä pienessä tarinassa on "happy end" - se on sympaattista, mutta toistuessaan hieman puuduttavaa. Teoksessa ei ole samanlaista rohkeutta puhua vaikeistakin asioista kuin Armas Alvarin ja Matilda Katajamäen Kirjeitä lapsiperheestä -teoksessa (Edita 2008), ja Isän kirjeitä tyttärelle onkin enemmän leppoisa hyvän mielen kirja ja sarja pintaraapaisuja sosiaali- tai koulutuspoliittisiin aiheisiin kuin mikään kovin syväluotaava teos perhesuhteista.

Hiilamoiden kirjassa on jotain samaa kuin Riina Katajavuoren kolumneista ja muista lyhyistä kirjoituksista kootussa Perhehytissä. Tyyli on jutusteleva ja lämmin. Parhaat oivallukset eivät synny maailmanpolitiikkaa syleilevistä pohdinnoista, vaan arkisista muistoista.

Saara Henriksson: Linnunpaino

Saara Henriksson: Linnunpaino
Into 2012, 246 sivua.

Hitaan ja surullisen teeman aikana Judith käy läpi muutoksen epävarmasta pikkutytöstä nuoreksi naiseksi jonka on voitettava sulhasen vihamielinen perhe puolelleen. Tarina tuntuu paperilla edelleen oudon yksioikoiselta mutta liikemateriaali täyttää juonen aukot.

Siniparta-sadussa uteliaisuus ajaa nuoren vaimon avaamaan kielletyn huoneen oven aviomiehensä linnassa. Oven takaa paljastuvat Siniparran edellisten vaimojen ruumiit, ja tuorein vaimo päätyy joukon jatkoksi - tai, onnellisemmissa versioissa, pelastuu. Grimmin veljesten versio kansansadusta kulkee nimellä Outolintu, jossa linnunsulat auttavat neuvokkaan neidon vapauteen. Siniparta-sadun kaikuja voi lukea sellaisista romaaneista kuin Charlotte Brontën Jane Eyre, Jean Rhysin Siintää Sargassomeri, Jeannette Wintersonin Appelsiini ei ole ainoa hedelmä, Angela Carterin Maaginen lelukauppa ja John Fowlesin Neitoperho sekä Margaret Atwoodin novellissa "Siniparran muna". Esikoisteoksestaan Moby Doll kiitosta niittänyt Saara Henriksson tarttuu teemaan toisessa romaanissaan Linnunpaino, jossa nuori tanssija Lilja harjoittelee Siniparran vaimon roolia ja ihastuu lintututkija Tommiin, joka ei halua paljastaa kaikkea menneisyydestään.

Liljan minäkerronnan lomassa on lyhyitä kursivoituja jaksoja, joissa kerrotaan Siniparran ja hänen vaimonsa Judithin tarinaa. Loppu on yhtä lohduton kuin alkuperäisessä sadussa, mutta erilainen. Se, mihin vaimon pakkomielle Siniparran menneisyyttä kohtaan johtaa, saa Judithin kertomuksessa uuden tulkinnan. Luin tietysti Liljan ja Tommin tarinaa Judithin ja Siniparran tarinan valossa, etsien vastaavuuksia ja yhteyksiä.

Liljan pakkomielteeksi muodostuu Tommin aikaisempi suhde toiseen mieheen, Petriin. Vaikka suhteesta on kulunut kymmenen vuotta, Lilja kokee Petrin kilpailijakseen, hahmoksi, jolta hänen pitää voittaa Tommi. Lukijana en päässyt oikein perille siitä, mihin Liljan - joka itse on hetkeä aikaisemmin haikaillut hiljattain päättyneen lyhyen miessuhteensa perään - Petri-agsti perustuu, mutta ilmeisesti siihen, että Tommilla on ollut suhde nimenomaan mieheen. Lilja itse sanoo olevansa mustasukkainen, mutta hänen tunteensa eivät välity hänen puheistaan tai käytöksestään. Ilmeisesti Petri on vain jonkinlainen syntipukki, johon Lilja purkaa ahdistustaan siitä, että Tommi tarvitsee paljon yksinäisyyttä ja omaa tilaa eikä halua sitoutua suhteeseen samalla tavalla kuin Lilja

Ylipäätään Liljan ja Tommin rakkaustarina jää hieman etäiseksi ja laimeaksi. Romaanin kiinnostavammaksi anniksi nousee kuvaus Liljan työstä tanssijana. Työhön liittyvät tiiviit ihmissuhteet toisten tanssijoiden ja tanssiryhmän johtajan kanssa ovat kompleksisia ja mustasukkaisuuden ja kateuden värittämiä, mutta niissä on myös aitoa ystävyyttä, lojaalisuutta ja kiintymystä. Työsuhteessakin on kysymys omasta tilasta ja mahdollisuudesta toteuttaa omaa tietään, päätöksestä lähteäkö vai jäädä.

Henriksson kuvaa tanssijan arkea ja syksyistä Helsinkiä kauniisti, rosoineen ja flow-hetkineen. Linnunpainon kieli ja kerronta ovat helposti lähestyttäviä, eikä romaanista nauttiminen edellytä Siniparta-perinteen tuntemista - kiinnostuneet voivat kuitenkin lukea lisää vaikkapa Helsingin kaupunginkirjaston sivuilta.

Saara Henrikssonin blogissa Margaret Pennyn muistikirja on käynnissä hauska satuaiheinen kysely, jphon osallistumalla voi voittaa Linnunpaino-romaanista oman painotuoreen kappaleen.