Tuuli Salminen: Surulintu

Tuuli Salminen: Surulintu
Like 2017, 263 sivua.

On loukkaavaa, että aurinko nousee niin kuin ennenkin ja raitiovaunut pysyvät kiskoillaan. Ja taivaalta ruikkivat likaisenharmaat lokit, nekin lentävät niin kuin maailma olisi ennallaan.

Romaanin alusta poimimassani sitaatissa on kaikuja W. H. Audenin runosta Pysäyttäkää kaikki kellot – miten maailma voi jatkua, jos menettää rakkaansa? Kirjailija Jakob Kara on kuolemassa syöpään, ja vaimo Ellen on hajoamassa palasiksi. Aviomiehestä luopuminen vähä vähältä on jo raskas taakka, mutta Elleniä painavat myös vuosia vaietut salaisuudet sekä Jakobin toive siitä, että vaimo ja Rhea-sisko hautaisivat vanhat kaunansa.

Tuuli Salmisen esikoisromaanin Surulintu kerronta on kaunista ja koskettavaa, mutta ei suinkaan eteeristä tai hempeää – hahmoissa on mukana tuntuva ripaus suolaa ja pippuria. Suru ei jalosta ainakaan heti Elleniä tai muitakaan katkerien ja vähän pikkumaistenkin ajatusten yläpuolelle. Oma viehätyksensä syntyy helsinkiläismiljööstä ja boheemin ja porvarillisen välimaastossa tasapainoilevista taiteilijapersoonista. Kertoja ja näkökulmat vaihtuvat valottaen vaikeaa vyyhtiä eri kulmista.

Romaanin nimi viittaa paitsi Jakobin samannimiseen romaaniin tarinan sisällä, myös miehen toistuvaan uneen: yö toisensa jälkeen tyynen veden pinnalla on yksi lintu vähemmän. Ellen ei halua tietää, montako niitä on jäljellä.

Karl Ove Knausgård: Talvi

Karl Ove Knausgård: Talvi
Om vinteren, suom. Jonna Joskitt-Pöyry.
Like 2017, 238 sivua.

Jokainen, joka on elänyt lapsuutensa talvet lumisissa maisemissa, tietää sen sävelen ja voi kuulla sen vaikkapa keskikesällä seistessään aurinkoisessa puutarhassa, nähdessään yhtäkkiä, oudon kaipuun vallassa, sielunsa silmin tyhjän metsän, jossa tuuli liikuttaa lumihiukkasverhoa hievahtamattomien, tummien puunrunkojen lomassa illan hämärtyessä.

Tiedän, nyt on kevät. Maaliskuun viimeisenä, lumipyryisenä päivänä kehtaan kuitenkin vielä tunnelmoida talvea. Aamulla ennen töihin lähtöä ehdin kuin ehdinkin napata Karl Ove Knausgårdin Talvesta kuvan lumista taivasta vasten (Kuvitelkaa, että tuossa valoisassa kuvassa kello on vasta puoli kahdeksan, eli talviaikaa puoli seitsemän, pilvisenä aamuna!) Kevät voittaa, mutta nyt tosiaan ajatukset hetkeksi Talveen.

Luin Knasun Syksyn viime syksynä, ja vaikka en tietenkään hurmaantunut siitä samalla tavalla kuin Taisteluni-sarjasta, oli selvää, että, tulen lukemaan vuodenaikasarjankin kokonaan. Knausgård kirjoitti sarjan ensimmäinen osan, kun hän ja kirjailija Linda Boström Knausgård odottivat neljättä lastaan. Tytär syntyy Talven lopussa, mutta Knausgårdille tyypillisesti kronologiaa tietysti rikotaan koko ajan, liikutaan menneen ja tulevan välillä. Teoksen tekstit on ryhmitelty talvikuukausien ympärille, ja jokaisen jakson aloittaa kirje syntymättömälle (helmikuussa vastasyntyneelle) tyttärelle.

Pidin juuri noista kirjeistä eniten, sillä niissä kurkistetaan Knausgårdin omaelämäkerrallisesta suurteoksesta tutun norjalais-ruotsalaisen lapsiperheen arkeen. Toki myös muissa teksteissä on viittauksia perheeseen, mutta en niin kauheasti välitä ensyklopediamaisesta rakenteesta eli siitä, kun Knasu selittää tyttärelleen arkisia ilmiöitä ja esineitä. Vahvimmillaan teksi on silloin, kun se kertoo luonnonilmiöistä tai muusta perustavanlaatuisesta, kuten lumesta, kuusta tai vedestä, tai palaa lapsuudenkokemuksiinsa.

Lapsena, kun maailma oli vielä uusi, hakeuduimme aina veden luokse. Lammen, puron, lahden. Ei kukaan meistä silloin miettinyt, mikä vedessä kiehtoi, mutta se täytti meidät jännityksellä, jollain huikealla ja dramaattisella, jonkinlaisella pimeydellä. Vesi oli maailmamme ääri, vaikka se olisi ollut vain pieni metsälampare muutaman sadan metrin päässä valaistuista taloista tai pienvenesataman betonisillan alla seisova vesi, jossa hyppelimme maaliskuisina iltoina jäälautalta toiselle sinertävässä pimeydessä, saappaat ja lahkeet märkinä ja painavina ja kämmenet kylmästä punaisina mutta oudon iloisina.

Karl Ove Knausgård: Syksy

Karl Ove Knausgård: Syksy
Om høsten, suom. Jonna Joskitt-Pöyry.
Like 2016, 217 sivua.

Sen minä olen puutarhanhoidosta kokemuksen kautta oppinut, että on aivan turha varoa tai pelätä, sillä elämä kestää kyllä, se ryöpsähtelee esiin sokeana viheriöivänä, mikä voi joskus pelottaa, koska me ihmisetkin olemme eläviä mutta elämme tavallaan kontrolloiduissa olosuhteissa ja pelkäämme siksi kaikkea sokeaa, villiä ja kaoottista, kohti aurinkoa kurkottavaa mutta useimmiten kaunista, ja se pelko on hyvin kokonaisvaltaista, kaikki aistit kattavaa, sillä multa haisee mädältä ja pimeydeltä ja kuhisee vipeltäviä kovakuoriaisia ja kouristelevia matoja, kukkien varret pursuavat mehua, teriöt tuoksua, ja ilma, kylmä ja pureva, lämmin ja kostea, täynnä auringonsäteitä tai sadepisaroita, liimautuu sisätiloihin tottuneelle iholle kuin tungetteleva kääre.

Huh. Tuskin on Taistelusta selvitty, kun Knausgård vyöryttää monipolvisia lauseita "Vuodenaika-sarjan" sivuilla. Neliosainen sarja on omaelämäkerrallisesta romaanisarjastaan tunnetun Karl Oven pitkä kirje tyttärelle, joka kirjoitusajankohtana vielä kasvoi äitinsä, kirjailija Linda Boström Knausgårdin, vatsassa.

Vuodenaikasarjassa ideana on, että isä selittää maailmaa syntymättömälle lapselleen. Knausgård käy läpi erilaisia käsitteitä, kuten hiljaisuus tai lehdet, ja antaa tajunnan virrata. Toki keski-ikäisen miehen näkökulma erilaisiin asioihin on varsin kaukana lapsen maailmasta, joten kirjan ideaa ei tarvitse ottaa ihan kirjaimellisesti. Kirjailija kirjoittaa aina laajalle yleisölle, tähyää tulevaisuuteen: "ehkä [lukija] luet näitä sanoja monta vuotta näiden kirjoittamisen jälkeen ja minä olen jo kuollut".

Eihän Syksy ihan Taisteluni-kirjojen veroinen elämys ole, mutta minä pidin. Kirjassa on aitoknausgårdimaista rujon ja kauniin vuoropuhelua ja viipyilyä ohikiitävissä hetkissä. Tänään on syksyn viimeinen päivä, ja tuntuu hyvältä viipyä kirjan tunnelmissa juuri nyt.

Syksy toisaalla: Lumiomena, Ullan luetut kirjat,

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika & Iltojen sinessä sekä pari sanaa teatterikritiikin kurssista

Joan Didion:

Maagisen ajattelun aika
The Year of Magical Thinking, suom. Marja Haapio.
Like 2012 (pokkaripainos), 221 sivua.

Iltojen sinessä
Blue Nights, suom. Kirsi Luoma.
Like 2012, 151 sivua.

Jännästi jotkut kirjat tulevat vastaan useaa eri reittiä, ennen kuin ne päätyvät lukulistalle. Muistan kuulleeni Joan Didionista ja hänen kirjoistaan Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä ensi kertaa joskus pari vuotta sitten, mainintana jonkun toisen kirjailijan teoksessa. Muutama kuukausi sitten eräs  kirjakaveri intoili Didionista facebookissa, Kirjatoukka ja herra Kamera -blogin Anna luonnehti Didionia "Amerikan Merete Mazzarellaksi" ja sitten tuli Teatteri Jurkan ja Liken Lue, koe ja kirjoita -haaste: kirjabloggaajat kutsuttiin lukemaan Didionin kirjat, oppimaan teatteriarvion kirjoittamista ja katsomaan Teatteri Jurkan monologia, jonka tähtenä loistaa upea Kristiina Halkola.

Teatterikritiikin iltapäivä

Vietin tänään mukavan ja innostavan iltapäivän teatterikritiikin intensiivikurssilla. Kymmenkunta kirjabloggaajaa – joukossa kaltaisiani teatterikritiikkiummikoita mutta myös muutamia, jotka käyvät viikottain teatterissa ja kirjoittavat kokemuksistaan blogiin – oli kokoontunut hakemaan työkaluja teatteriarvioiden kirjoittamiseen. Oppaana aiheeseen toimi teatterikriitikko ja bloggari Katri Kekäläinen, ja tunnit kuluivat leppoisasti keskustellen ja uutta oppien. (Tutustuin myös uuteen bloggajaan, ja kotimatkalla selasin Tuhat ja yksi kirjaa -blogia ja ihastuin sen riemastuttavaan huumoriin, suosittelen!)

Teatterikritiikki ei pohjimmiltaan poikkea kirja-arviosta: tuttu kolmijako kuvailusta, arvottamisesta ja tulkinnasta pätee siihenkin, samoin se, että hyväksi (teatteriarvioiden) kirjoittajaksi tullaan kirjoittamalla ja katsomalla paljon esityksiä. Erityisen hyödyllistä oli se, että kurssilla käytiin läpi teatteriesityksen eri puolia, kuten näyttelijäntyötä, ohjausta, dramaturgiaa, valaistusta ja äänimaailmaa, joihin on hyvä kiinnittää huomiota katsomossa ja kirjoittaessa. Oli myös hauska kuulla toisten ajatuksia heidän teatterielämyksistään, siitä, miten he ovat kokeneet esityksen erilaisia puolia.

Surua iltojen sinessä

On kuin vuodenaika vaihtuisi. Sää ei juuri lämpene, ei oikeastaan lainkaan, mutta äkkiä voi aistia kesän läheisyyden. Se näyttäytyy mahdollisuutena, jopa lupauksena. Kun kulkee ikkunan ohi tai kävelee Keskuspuistoon, huomaa kylpevänsä sinessä: valo itsessään on sinistä, ja noin tunnin kuluessa sinisyys vain syvenee, voimistuu vielä tummetessaankin ja alkaessaan hiljalleen häipyä näkyvistä.

Palaan Didionin kirjoihin vielä sitten, kun olen nähnyt Jurkan esityksen, mutta pari sanaa lukukokemuksesta jo nyt. Maagisen ajattelun aika kertoo Joan Didionin tyttären Quintanan vakavasta sairaudesta sekä aviomiehen, kirjailija John Dunnen, äkillisestä kuolemasta, Iltojen sinessä puolestaan keskittyy edesmenneen tyttären muisteluun. Molemmat kirjat käsittelevät siis pitkälti samoja teemoja: menetystä, kuolemaa ja surua.

Vaikka Joan Didion kirjoittaa todella surullisista asioista, hänen tyylinsä kertoa on jotenkin viileää tai etäännytettyä, niin että lukeminen ei tunnu liian raskaalta. Kuitenkin Didionin teksti myös koskettaa, ja ehkä se olenkin minä, joka otan etäisyyttä – en ehkä haluakaan eläytyä niihin suuriin menetyksiin sekä syyllisyyden tunteisiin, joita Didion käy läpi.

Lukukokemuksessa oli myös jotain samaa kuin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa lukiessa: hyppään tarinaan keskeltä. Joan Didion on mitä ilmeisemmin kotimaassaan varsin tunnettu kirjailija, mutta hänen teoksistaan on suomennettu vain nämä kaksi myöhäisempää teosta (Edit. Itse asiassa Didionilta on suomennettu 1977 romaani Keskipäivän illuusio). Didion myös kertoo paljon tuttavapiiristään, johon kuuluu monia kuuluisia näyttelijöitä ja ohjaajia – sekä toisaalta monia sellaisia, joita en tunnista. Omppu luonnehtiikin blogissaan varsin osuvasti, että Maagisen ajattelun aika on "elämäkerran palanen". Toki Didion piirtää myös laajempaa kaarta etenkin Iltojen sinessä muistellessaan esimerkiksi tyttärensä adoptiota ja lapsuusvuosia.

Iltojen sinessä -kirjan nimi tulee siitä, kuinka äkkiä ja lopulta yllättäen onni särkyy, juuri kun kaikki tuntui olevan ihanimmillaan. Tytär halvaantuu pian sen jälkeen, kun on juhlittu hänen häitään ja Joan ja John ovat haaveilleet lapsenlapsista. Toisaalta Didion on näkevinään retrospektiossaan myös ennakoivia merkkejä ja kehityskulkuja, joiden uskoo vaikuttaneen tyttärensä kohtaloon. Rakkaus, syyllisyys, onni ja menetys kietoutuvat yhteen.

Iltojen sinessä tuntuu, ettei päivä lopu koskaan. Kun siniset illat päättyvät (niin kuin väistämättä käy, voi aistia vilunväreen, hiipivän aavistuksen sairaudesta huomatessaan ensimmäisen kerran sinisen valon hiipuvan, päivien lyhenevän jo, kesän olenvan ohi.

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani
Expedition. Min kärlekshistoria, suom. Petri Stenman.
Like 2015, 289 sivua.

Vielä muutama askel ja olen ylhäällä paikalla, jolla ilmapallotalo seisoi. Maassa lojuu purkautuneita köydenpätkiä edelleen. Soraan juuttuneet kankaanpalat liehuvat tuulessa. Ne ovat takuulla peräisin ilmapallohuoneen lattiaa peittäneestä huovasta, joka esti lankkujen tilkkuja tekemästä reikiä pallokankaaseen. Keskellä ylännettä voi erottaa painuman. Sen enempää ei ole jäljellä pallokoria varten kaivetusta kuopasta. Juuri tällä paikalla Andrée, Strindberg ja Frænkel seisoivat 37 791 päivää sitten. Keskittyneinä. Lähtöä odottaen. Nyt täällä seison minä. Olen täsmälleen oikeassa paikassa, mutta täysin väärään aikaan.

Bea Uusman Naparetki. Minun rakkaustarinani on helmi, kirja-aarre. Luen kirjaa sydän pamppaillen, seuraten kahta löytöretkeä: Andréen retkikuntaa, joka suuntasi heinäkuussa vuonna 1897 vetypallolla kohti Pohjoisnapaa, ja lääkäri-kuvittaja-kirjailija Bea Uusmaa, joka 113 vuotta myöhemmin pyrkii selvittämään, miksi retkikunnan jäsenet kuolivat lokakuussa Valkosaarella, vaikka heillä oli yllin kyllin ruokaa, lämpimiä varusteita ja ammuksia.

Bea Uusma tekee kaikkensa päästäkseen Valkosaarelle, paikkaan jonne Salomon August Andréen, Nils Strindbergin ja Knut Frænkelin matka päättyy. Lähes kaikki retkikunnasta säilynyt on talletettu arkistoihin ja museoihin, kenties kiehtovimpina Andréen ja Strindbergin päiväkirjamerkinnät. Uusma menee fragmentaaristen vihjeiden avulla niin liki naparetkeläisten kohtaloita kuin mahdollista, heidän nahkoihinsa, jopa kirjaimellisesti.

Näin maallikkona sitä ei osaisi niin yllättyä siitä, että kolme miestä menehtyy keskellä jäälauttoja arktisen talven kuluessa, etenkin aikana ennen goretexiä ja muuta kehittyneempää selvitymisvarustusta. Pikemminkin sitä ihmettelee, miksi Arktista ylipäätään lähdettiin ylittämään vetypallolla, kun matkan oli laskettu kestävän suotuisella tuulella kuusi päivää ja yksikään kuumailmapallo ei ollut pysynyt ilmassa vuorokautta kauempaa. Retkikunnan tarkoitus oli siis ylittää Pohjoisnapa, jonne kukaan ei ollut vielä päässyt (Nansen ja Johansen olivat pari vuotta aiemmin päässeet suksilla leveyspiirille 86º asti, noin 360 kilometrin päähän navasta), ja merkitä paikka "käydyksi" pudottamalla nimikoitu poiju navalle ja jatkaa sitten tuulen suunnan mukaan esimerkiksi Kanadaan tai Siperiaan. Perillä oli tarkoitus juhlia saavutusta, ja siksi matkatavaroiden joukossa oli muun muassa samppanjaa ja silkkisolmioita.

En muista kuulleeni Andréen retkikunnasta, vaikka tarinat monista muista naparetkistä Amundsenista  Scottiin ovat tuttuja. Aikanaan, 1897 sekä kun retkikunnan jäsenten jäänteet löytyivät Valkosaarelta vuonna 1930, on tapahtumista tietysti kohistu Suomessakin, ja jostakin Kansalliskirjaston tai antikvariaattien uumenista voi vielä löytää aiheesta tuolloin julkaistuja kirjojakin, kuten Andréen ja Strindbergin muistiinpanoista toimitettu, suomeksikin julkaistu Kotkan lento Pohjoisnapaa kohti (1930). 

Bea Uusman tutkijanluonteessa ja tavassa kirjoittaa on paljon samaa kuin tietokirjailija Anna Kortelaisella, joka on viime aikoina kirjoittanut muun muassa isoisästään Reino Peltosesta Ei kenenkään maassa, Kivipiirtäjästä ja Karjalan Kannaksen Avojaloin kulkijoista. Ajattelen nyt kuitenkin ennen kaikkea Kortelaisen varhaisempaa teosta Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (Tammi 2002), jossa taidehistorioitsija jäljittää Edelfeltin maalauksissa esiintyvää salaperäistä naista vanhojen asiakirjojen, matkojen ja eläytyvän päättelyn avulla.

Naparetki on niin rikas ja kiehtova teos, että en tahdo löytää sanoja kuvailemaan sitä. Kirjaa täytyy pitää itse kädessään ja selailla, jotta voi aistia sen kauneuden ja sommittelun, värit, kuvat ja tekstin asettelun, jotka osaltaan rakentavat tarinan rytmiä. Päällimmäisenä kirjan tarinasta jää mieleen hulluus ja rakkaus. Miten uhkarohkeita miehet olivat, miten epäloogisesti he monessa asiassa käyttäytyivät, keräten napatalven lähestyessä savi- ja levänäytteitä, uhmaten jääkarhuja ja raahaten mukanaan jokseenkin toisarvoisia tavaroita, vaikka eteneminen jäälautoilla hidastui entisestään.

Ja kyllä, Naparetki on rakkaustarina. Se kertoo rakkaudesta seikkaluun, uuden löytämiseen ja tavoitteiden saavuttamiseen, mutta ennen kaikkea rakkaudesta nuoreen naiseen, Anna Charlieriin, joka ei voinut seurata rakastettuaan vetyilmapalloon, mutta jonka valokuva kulki nuoren miehen mukana loppuun asti.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja.
Min kamp. Fjerde bok, suom. Katriina Huttunen.
Like 2014, sivua.

Voi, tämä on laulu siitä kun ihminen on kuudentoista ja istuu bussissa ja ajattelee tyttöä, sitä ainoaa, tietämättä että tunteet muuttuvat hitaasti, hitaasti vaimeammiksi ja heikommiksi, että elämä, se joka on nyt niin suuri ja valtava, vääjäämättä muuttuu yhä pienemmäksi, kunnes siitä tulee käsiteltävä suure, sellainen joka ei tee yhtä kipeää mutta toisaalta ei myöskään tunnu yhtä hyvältä. 

                                                                   *
Tämän pystyi kirjoittamaan vain neljäkymmentävuotias mies. Olen nyt neljäkymmentä, yhtä vanha kuin isäni oli silloin, istun asunnossamme Malmössä, perheeni nukkuu ympärilläni olevissa huoneissa. 

Kuten Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen romaanisarjan aiemmissakin osissa, myös Neljännessä kirjassa nuori ja keski-ikäinen Karl Ove elävät ja kertovat rinnakkain ja lomittain. Taisteluni-sarja järjestyy pikemminkin temaattisesti kuin kronologisesti: ensimmäisessä osassa puitiin lapsuuden traumoja, toisessa osassa avioliittoa ja pikkulapsiperheen elämää, kolmannessa palattiin jälleen isäsuhteen ruotimiseen ja nuoruuden kasvukipuihin, ja tässä neljännessä osassa fokuksessa on Karl Oven hapuileva varhaisaikuisuus opiskeluineen, ensimmäisine työpaikkoineen, päihteineen ja epämääräisine ihmissuhteineen. Tänä vuonna ilmestyneeltä Viidenneltä kirjalta odotan kurkistusta Knausgårdin kirjailijantyöhön. Luonnollisesti niin aikatasot kuin teematkin sekoittuvat kirjasta toiseen ja tietyt peruskokemukset kulkevat punaisena lankana kaikkiaan kuusi osaa kattavan teossarjan läpi.

Karl Oven kasvukivut eivät ole kaunista luettavaa, ja sittenkin sitä vain lukee eteenpäin, rypistää kulmiaan, lukee nopeammin saadakseen tietää mitä tapahtuu, tekeekö nuori mies tuon virheen, kyllä vain teki, entä tuon, ei sentään – ja ennen kaikkea myötäelää tunnemysrkyissä, joissa nuorilla yleensäkin on aimo annos häpeäntunnetta ja itsesyytöksiä, mutta Knausgårdilla sitäkin enemmän. Kauneuttakin on, sentään, se sekoittuu kipeään ja rujoon, tapahtumien taustalla vuonon vastarannan tunturit olivat hämärissä lähes mustat.

Autofiktiivisen romaanin kruunaa kertojan itseironia, vaikka se paikoin tahtoo hukkua itsesäälin ja -syytösten alle. Silloinkin, kun "Karl Ove" on kömpelö murrosikäinen tai mokaileva nuori aikuinen, hän on myös romaanihenkilö, joka houkuttaa niin samaistumaan kuin erottautumaankin.


Kirjasta toisaalla: Lumiomena, Kirjallisena, Nannan kirjakimara, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Anita Konkan Sanat,

Jukka Pakkanen: Antonella

Jukka Pakkanen: Antonella
Like 2014, 142 sivua.

hän olisi voinut elää sen miehen kanssa, rakasti sen sinisiä silmiä otsalle putoavaa vaaleaa tukkaa kömpelöiden sormien avuttomia kosketuksia sen vaiteliaisuutta häivähtäviä hymyjä, yksikin sana
olisi voinut pelastaa sen mitä enää oli
vielä kiintymys, mutta sitten
marraskuun sateisena yönä tanssiravintolan värivalot
Antonellalla vielä mielessään

Kun kolme vuotta sitten luin ensi kertaa Jukka Pakkasta, Elena Damianin kirjeet, vertasin pienoisromaania aiheensa ja tunnelmansa osalta Joel Haahtelan tuotantoon. (Sittemmin olen lukenut Haahtelalta monta romaania lisää, ja sanonpa niille, jotka ovat hurmaantuneet Haahtelan haikeasta romaanista Tule risteykseen seitsemältä, että lukekaa Pakkasen Antonella!) Kirjoitin myös, että "Elena Damianin kirjeet on ihana kirja niille, jotka rakastavat Helsingin katuja, kahviloita ja raitiovaunujen kolinaa." Voisin sanoa samaa myös Pakkasen uusimmasta romaanista Antonella, jossa niin ikään liikutaan sekä Helsingissä (ertyisesti Lauttasaaressa) että Italiassa (erityisesti uneliaassa pikkukylässä nimeltä Traminia), juodaan kahvia tunnelmallisissa kuppiloissa, tutustutaan eläkkeelle siirrettyyn raitiovaunuun (!) sekä etsitään kauan sitten näköpiiristä kadonnutta naista ja ennen kaikkea omaa identiteettiä:

Minä vain olen syntynyt itseeni. Kuka minä olen? Samat silmät ja aivot ja sydämensykintä ja verenkierto kuin silloin, kun radiosta kuului: "you are my dream come true..." ja valo syttyi Antonellan huoneeseen. Olen sama, ja olen joku toinen. Kuka?

Tätä identiteettityötä tekee Johan, viisikymppinen mies, joka saa postikortin, jossa on italialainen postileima ja vähän arvoituksellista tekstiä mutta ei lähettäjän nimeä eikä allekirjoitusta. Tekstin pienet vihjeet saavat Johanin uskomaan, että kortti on italialaiselta laulajattarelta Antonellalta, nuoruuden aikaiselta palvonnan kohteelta. Muistot alkavat virrata Johanin mieleen, ja hän matkustaa etsimään aikanaan yhtäkkiä, jäljetyömiin kadonnutta naista. Kuten tällaisissa miehen identiteetitarinoissa usein, salaperäisen naisen lisäksi tärkeä hahmo on oma isä.

Osa romaanin jaksoista (ne, joissa kuvataan Antonellaa kolmannen persoonan kertojan sanoin) on kirjoitettu runollisesti ja jotenkin ilmavasti, ilman isoja alkukirjaimia. Teksti virtaa eteenpäin – se ei ole tajunnanvirtaa vaan pikemminkin havaintojen virtaa, tunnelmia ja kauniita häivähdyksiä ohikiitävistä hetkistä, muistijäljistä.

Jukka Pakkasen Antonella on ihana kirja, kuin kesäinen iltatuuli tai auringonlasku. Varmaan arvasittekin tämän jo, mutta varoitan vielä: tämä kirja ei ole kyynikoille.

Jäädä tänne vai lähteä täältä? Jään, yöt ja päivät seuraavat toisiaan ja raitiovaunut kulkevat reittejään. Lähden, Helsingissä muista Traminian etääntyvänä unena.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja
Min kamp. Tredje bok. suom. Katriina Huttunen.
Like 2013, 470 sivua.

Sinä iltana ymmärsin, mitä äidin poissaolo merkitsi.
Huoneet olivat kuolleita.
Isä istui työhuoneessaan, ja olohuone ja keittiö olivat ihan kuolleita. Livahdin sinne, ja minulle tuli heti sama tunne kuin silloin kun olin yksin metsässä ja metsällä oli tarpeeksi tekemistä itsessään eikä se halunnut ottaa minua vastaan.
Huoneet olivat vain huoneita, ne ammottivat tyhjyttään kun menin sisään.
Onneksi ei sentään oma huoneeni. Se sulkeutui ympärilläni pehmeäst ja ystävällismielisesti kuten aina ennenkin.

Muistan joskus nuorena lukijana miettineeni, millainen olisi romaani, jossa kuvattaisiin elämää "reaaliaikaisesti" ja yksityiskohtaisesti, siis niin, että kerrottaisiin kaikki päähenkilön tekemät ja kokemat asiat arkisimpia ja triviaaleimpia myöten. Karl Ove Knausgård on melkein toteuttanut tuon ajatusleikin mittavassa, omaelämäkerrallisessa Taisteluni-romaanisarjassaan – paitsi että tietenkin kirjailija on rajannut ja jättänyt pois asioita tässäkin. (Auto)fiktiivisen Karl Oven elämä ei myöskään kaikkiaan kuusiosaisessa sarjassa etene kronologisesti (ei sillä, että elämäkään aina etenisi siinä mielessä, etteivätkö muistot veisi aina välillä ajassa taaksepäin), vaan Knausgård tuntuu keskittyvät milloin mihinkin ajanjaksoon elämässään. Sarjan Ensimmäinen kirja keskittyy kirjailijan teinivuosiin, Toinen kirja taas kuvaa erityisesti avioliittoa ja perhe-elämää kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan Linda Boström Knausgårdin (joka on niin ikään kirjailija ja jonka romaani Helioskatastrofi ilmeistyi suomeksi viime syksynä) kanssa, ja tässä kolmanessa osassa Knausgård kertoo lapsuus- ja kouluvuosistaan.

Fokus on siis jälleen Knausgårdin lapsuudenperheessä, jota hallitsee pelottava, kohttuuttomia vaativa ja arvaamaton isä. Kolmas kirja oli minulle raskaampi ja vaikeampi kokemus kuin Toinen kirja, sillä vaikka Karl Oven ja Linda perhe-elämä sairauksineen, väsymyksineen ja riitoineen ei totisesti ole kuvattu mitenkään auvoiseksi, on paljon hyytävälpää lukea lapsen (Karl Oven) kodissaan kärsimästään pelosta. Aikuinen kertoja-Knausgård tekee samansuuntaista vertailua kirjassa itsekin; hän toteaa olevansa isänä kaikkea muuta kun täydellinen, mutta sentään parempi kuin oma isänsä – hänen omat lapsensa eivät pelkää häntä.

Knausgård on vähintään yhtä hyvä kuvaamaan herkän lapsen tuntoja kuin kipuilevan aikuisen ajatuksia. Etelä-norjalainen 1970-luvun saarikaupunki herää eloon, koulupojan ilot ja surut tulevat liki. Pelko isän reaktioista pakottaa Karl Oven olemaan varpaillaan, luovimaan, keksimään epätavallisia selviytymiskeinoja ihan tavallisistakin vaikeuksista ja vaikenemaan, mutta poikavuosiin mahtuu sentään myös leikkiä, seikkailuja, sarjakuvia ja suukkoja tyttöjen kanssa. Isoveli Yngve on Karl Ovelle kohtalotoveri ja tärkeä tuki, Sissel-äiti lempeä ja empaattinen nainen, joka lohduttaa poikaansa pienissäkin suruissa (kuten pojan itkussa siitä, että äidillä on toinen nimi, josta hän ei ollut tiennyt – mitä kaikkea muuta äiti on voinut salata!), mutta ei syystä tai toisesta pysty vaikuttamaan kodin yleiseen ilmapiiriin ja pelastamaan lapsiaan heidän isänsä tyrannialta.

Onneksi ahdistavan keskelläkin voi nähdä ja kokea kaunista ja hyvää. Kirjallisuuden luonto- ja maisemakuvaukset ovat vähän huonossa huudossa, mutta minä nautin niistä, etenkin kun ne on kirjoitettu samalla intensiteetillä ja ilmaisuvoimalla kuin muukin Knausgårdin proosa:

Silmiinpistävintä eivät kuitenkaan olleet mittasuhteet vaan värit, ne vaikuttivat täällä syvemmiltä – vihreä väri ei ole missään yhtä syvä kuin Länsi-Norjassa – ja kirkkaammilta, jopa taivas, sen sinikin oli kirkkaampi ja syvempi kuin kotiseutuni taivas. Laaksojen reunat olivat vihreitä ja viljeltyjä, keväällä ja alkukesästä hedelmäpuiden kukinnan aikaan japanilaisen valkoisia, tuntureiden huiput olivat utuisen sinisiä, siellä täällä lumen peittämiä, ja, voi, näiden molemmin puolin kohoavien tunturijonojen välissä oli vuono itse, paikoin vihertävä, paikoin sinertävä, kaikkialla auringossa kimmeltävä, yhtä syvä kuin tunturit ovat korkeita

Mikä parasta, Neljännen kirjan on määrä ilmestyä suomeksi aivan pian!

Muissa blogeissa sanottua: Lumiomena, Les!Lue!, Nannan kirjakimara

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Helioskatastrofen, suom. Petri Stenman.
Like 2013, 138 sivua.

Minä nukahdin taas. Minä näin unen tulevan ja se oli kuin vihreät sormet kurottautuisivat päähän ja syvemmälle ruumiiseen. Minä en pystynyt liikkumaan. Minä vajosin läpi patjan ja makasin sängyn alla hyvän tovin ja katsoin sängyn lautapohjaa ja pölytukkoja ennen kuin nousin uudestaan ja leijuin katonrajaan. Minä katsoin alas Ulfiin, joka istui edelleen vierelläni. Minä näin itseni suljettuine silmineni ja yritin päästä alas sinne missä minä olin. Näinhän minä sen, että minä makasin siellä. Vihreys veti minut takaisin ja hyppäsin itseeni kuten sukelletaan mereen.

Helioskatastrofi on Linda Boström Knausgårdin, puolisonsa Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisesta Taisteluni-romaanisarjasta tutun runoilijan ja novelistin ensimmäinen romaani. Auringonhehkuisesta nimestään huolimatta romaani piirtyi mieleeni pikemminkin lumenhohtoisena ja kylmän säkenöivänä. Olen lukenut jonkin matkaa niin ikään tänä syksynä Likeltä ilmestynyttä esikoisromaania, Sarianna Vaaran Huomenkellotyttöä, ja huomaan kirjoissa samoja teemoja ja talvisia kuvia. Näitä teemoja ovat ainakin mielenterveyden rajat sekä nuoren tytön kasvu epävakaissa oloissa.

Jostain syystä – ehkä siksi, että romaani alkaa surrealistisella kuvauksella siitä, kuinka tyttö syntyy isänsä päästä kypärässä ja haarniskassa – olin kuvitellut Helioskatastrofin paljon kryptisemmäksi, vaikeammaksi ja kokeilevammaksi romaaniksi kuin mitä se oli. En kuitenkaan missään nimessä pettynyt kirjaan; se ei ole yksiulotteinen kurjuuskertomus, vaan koskettava ja väkevä, runollinen ja surullinen nuoren tytön kasvutarina mielisairauden ja uskonnollisen hurmoshenkisyyden ristipaineessa. Linda Knausgård kirjoittaa kuulasta, tiivistä tekstiä, jossa arkiset hetket ja mielen harhailut rytmittyvät hengästyttävästi mutta sulavasti.

Helioskatastrofin minäkertoja on kaksitoistavuotias tyttö, jonka isä sairastuu skitsofreniaan ja viedään sairaalaan. Sosiaaliviranomaiset ottavat tytön hoiviinsa, nimeävät hänet uudelleen Anna Bergströmiksi ja sijoittavat hänet perheeseen, johon on jo kauan toivottu tyttöä. Anna päätyy asumaan pohjoisruotsalaiseen pikkukylään, jossa vaikuttaa kaksi voimakasta liikettä: helluntaikirkko ja raittiusliike. Annan kasvatti-isä Sven toimii raittiusliikkeen johdossa, ja Annakin laitetaan kasvattiveljiensä Ulfin ja Urbanin kanssa levittämään täysraittiin ja liikunnallisen elämäntavan sanomaa talosta taloon (tässä kohtaa ajattelin Olli Jalosen Poikakirjan poikia myymässä poliittisin iskulausein koristeltuja tulitikkuja).  Anna halutaan mukaan myös helluntaiseurakunnan toimintaan. Hänen uskotaan pystyvän puhumaan kielillä, ja tarpeeksi tiukassa tilanteessa Anna puhuukin.

Koskaan ennen en ollut tuntenut kuten tunsin nyt, kirkossa joka oli täynnä minusta tulevia sanoja, syvimmältä sisältäni.

Ne tulivat ja maalasivat kaiken ympäriltäni siniseksi. Ne pyörähtelivät ja minä sukelsin aaltoihin. Minä näin tytön makaavan sängyssä nukkumassa, hänen hiuksensa olivat hajallaan tyynyllä. Kumarruin hänen päälleen silittääkseni hänen poskeaan. Silloin hän avasi silmänsä. Minä putodin tunnelin läpi ja heräsin siihen, että makasin lattialla. Pastorin pojat ja Ulf kumartuivat päälleni.

– Minähän sanoin että hän osaa, Ulf sanoi.

Boström Knausgård kirjoittaa raadollisistakin asioista kauniisti ja kirkkaasti, ja alkuteokseen tutustumattakin voin sanoa, että Petri Stenmanin suomennos on hyvin onnistunut. Helioskatastrofi on hyisen kirkas pieni romaani siitä lähes näkymättömästä rajasta, joka erottaa "hullut" "meistä muista" ja kuinka sen rajan taakse työnnetään.

Osallistun tällä kirjalla Tea with Anna Karenina -blogin lukuhaasteeseen Mieleni on rajaton.

Kyllikki ja Saara Villa: Äidin lokikirja

Kyllikki ja Saara Villa: Äidin lokikirja
Like 2013, 363 sivua.

20/6 Maanantai, Englannin kanaalissa, iltapäivällä

Sivuutamme parhaillaan Kanaalin saaria. Laiva keinuu hiukan, miellyttävästi. Istuin puolisen tuntia yläkannella tuulensuojassa – tuulenhenki on niin viileä, että villatakit ja huivit ovat tarpeen. Katselin välillä saarten profiileja, välillä istuin silmät ummessa ja ajattelin. Yhä selvemmin tunnen kuinka oikea lääke tämä matka on minulle viime talven lamaannuksen jälkeen. Elämä maistuu taas. Ennen kaikkea: huomaan ajattelevani uusia asioita, en lainkaan vanhoja. Näen mahdollisuuksia, toivo ja voimat heräävät. Olen särkenyt ympyräni, murtautunut taas kerran ulos. Olen erityisen onnellinen että tällä laivamatkalla on kaikki niin kuin on, juuri tämä on minulle sanomattoman hyvä.

Suomentaja-kirjailija Kyllikki Villa (1923–2010) eli 1960–70 -luvulla varsin epätavallista yksinhuoltajaäidin elämää: hän hankki elantonsa freelancerina (Villa halusi omien sanojensa mukaan "myydä työtään, ei aikaansa"), matkusteli tyttärensä kanssa eri puolilla maailmaa ja käänsi maailmankirjallisuutta hotellin parvekkeella samalla kun Saara-tytär leikki rantahiekalla paikallisten lasten kanssa. Poikkeuksellista oli myös se, miten Villa dokumentoi ja arkistoi elämäänsä: päiväkirjoja, kirjeenvaihtoa, matkapäiväkirjoja ja valokuvia kertyi vuosikymmenten ajalta. Villa julkaisi eläessään matkoistaan kirjat Vanhan rouvan lokikirja ja Myrskyssä; postuumisti ilmestynyt Äidin lokikirja sisältää Kyllikki Villan päiväkirjamerkintöjen lisäksi Saara Villan taustoituksia ja tarkennuksia.

Kyllikki Villa kirjaa matkapäiväkirjoihinsa vaikutelmiaan ja tunnelmiaan, kertoo ilon- ja ärsytyksenaiheistaan, väsymyksestään ja innostuksestaan, näläntunteesta ja herkullisista aterioista, käännöstyön etenemisestä ja matkan varrella luetuista kirjoista. Monet merkinnät keskittyvät matkan tekemiseen, konkreettisesti: kuinka laivat myöhästyvät tai matkalaiset itse myöhästyvät junasta; kuinka tärkeää on saada asemalla kantaja matkalaukuille, rahan vaihtamisesta, täysistä hotelleista, höyrylaivan savupiipusta tupruttavasta noesta, tympeistä asiakaspalvelijoista. Toki myös upeista maisemista, kiehtovista kaupungeista, viehättävistä herrasmiehistä ja sydämellisistä rouvista, kohdemaan taiteilijoista ja kirjailijoista.

Pakko tunnustaa, että ajoittain matkapäiväkirjamerkintöjen yksityiskohtaisuus ja toisteisuus, esimerkiksi jatkoyhteyksien ja muuttuvien aikataulujen kertaaminen tuntui lukiessa hieman puuduttavalta. Toki merkinnät kuvaavat hyvin sitä, kuinka matkanteko – tai kommunistisessa Puolassa oleskeluun – kuuluun paljon odottelua, jonottamista, rutiineja ja käytännön järjestelyjä, mutta kieltämättä olisin mieluummin lukenut enemmän Kyllikki Villan mielenliikkeistä kuin niistä. Näistä pienistä napinoista huolimatta rakastan Kyllikki Villan maanläheistä tyyliä kertoa matkoistaan ja kokemuksistaan sekä siitä,  kuinka Saara-tytär kasvaa vuosien kuluessa, ollen heti alusta saakka reipas ja rakastettava matkakumppani.

Monina hetkinä tuntuu aivan epätodelliselta että olen täällä Saaran kanssa. Ison iloisen vahvan viisaan lapsen kanssa, josta minulla ei ollut aavistustakaan kun viimeksi olin tääällä. Merkillinen sekoitus haikeutta ja onnea. 


P.S. Toisen ihanan matkailevan rouvan, Vivi-Ann Sjögrenin, matkoista voi lukea muun muassa kirjasta Mustaa kahvia, keksinmuruja.

Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto

Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen.
The Right to Write. Suom. Juha Ahokas.
Like 2004, 295 sivua.

"Suhtaudu rakkaudella kaikkeen, mitä kirjoitat", sanoin Reginelle. "Hyväksy kirjoittaminen pysyväksi asiaksi, kuin ihmiseksi johon olet rakastunut ja jolla on hyviä ja huonoja päiviä, ärtyisiä ja haltioituneita hetkiä. Anna kirjoittamisen olla oma itsensä. Anna hänelle rakkautta, ja hän yllättä sinut."

Suhtauduin Julia Cameronin Tyhjän paperin nautintoon toisaalta suurin odotuksin, toisaalta hieman epäluuloisesti. Kirjaa ja Cameronin oppeja yleensäkin ovat toisaalta kehuneet monet fiksut ihmiset ja taivavat kirjoittajat, toisaalta olin jostakin lukenut kirjan olevan periamerikkalaisen self-help -tyylinen. Odotin kirjan olevan samaa tyylilajia kuin Natalie Goldbergin Luihin ja ytimiin, ja olin oikeassa: molemmissa rohkaistaan antamaan omalle luovalle energialle lupa virrata, antamaan aikaa itselle ja kirjoittamaan joka päivä sisäisestä kriitikosta välittämättä.

Itse asiassa Cameronin ja Goldbergin kirjoissa on niin paljon yhtäläisyyksiä, että tuntuu suorastaan hämmentävältä, etteivät kirjailijat viittaa toisiinsa (paitsi Cameron mainitsee ystävänsä Goldbergin ja sanoo tämän tekevän pitkiä kävelyretkiä autiomaahan). Kumpi siis on alunperin keksinyt taiteilijatreffit, yksinäiset retket kahvilaan, taidenäyttelyyn, puistoon tai vaikka lankakauppaan inspiraation herättämiseksi? Entä aamusivut, tavan kirjoittaa joka aamu käsin muutama sivu mitä tahansa tekstiä, mikä mieleen juolahtaa? Ovatko Cameron ja Goldberg kehitelleet näitä metodejaan yhdessä, vai ovatko ne osa laajempaa kirjoittamisen kulttuuria, jotka nämä tunnetut kirjoittajagurut vain ovat nimenneet ja nostaneet puheenaiheeksi suosituilla teoksillaan?

Yksi Cameronin teeseistä on, että me kaikki olemme kirjailijoita ja että kirjoittamisen pitäisi olla yhtä lailla luonnollista ja jokapäiväistä toimintaa kuin syöminen ja hengittäminen. Cameron ajattelee siis tavallaan päinvastoin kuin Marguerite Duras, joka korostaa omakohtaisessa teoksessaan Kirjoitan myyttiä yksinäisestä taiteilijasta ja sitä, että on niitä jotka kirjoittavat, ja niitä jotka eivät kirjoita. Itse olen sitä mieltä, että kaikki ovat kirjoittajia ja että ihmisiä pitäisi kannustaa kirjoittamaan enemmän, mutta että esimerkiksi eheän romaanin sommittelu henkilöhahmoineen, jännitteineen ja tarinan kaarineen ei onnistu keneltä vain, vaikka kirjoittaisikin joka päivä. Myös sellaisen lyriikan kirjoittaminen, jonka säkeet todella elävät ja koskettavat, on varmasti vaikeaa. Kirjassa on muutamia Cameronin kirjoittamia runoja, ja pakko tunnustaa, että ne olivat minun mielestäni huonoja. Vanha vitsi siitä, että jos ei osaa jotakin, kannattaa opettaa sitä, ei ehkä kuitenkaan päde Cameroniin, sillä hän on julkaissut monipuolisesti ja tehnyt paljon muun muassa elokuvakäsikirjoituksia (runous ei ehkä kuitenkaan ole hänen vahvin lajinsa).

Cameronin mielestä pitää antaa itsensä kirjoittaa myös huonoa tekstiä; sitä voi myöhemmin muokata paremmaksi tai sen voi unohtaa (jälleen yhtymäkohta Goldbergin ajatteluun). Inspiraatiota ei pidä jäädä odottamaan, ja usein "huonossa vireessä" kirjoitettu teksti osoittautuukin myöhemmin onnistuneeksi ja toisin päin. Itse asiassa silloin, kun teksti tuntuu virtaavan paperille vimmalla, on erityisen tärkeää pitää taukoa ja käydä taitelijatreffeillä imemässä uusia vaikutteita, jotta "luovuuden lähde" ei tyhjentyisi.

Cameronille kirjoittaminen on (oman sisimmän) kuuntelua ja asioiden muistiin merkitsemistä, ei uuden keksimistä. Kirjoittaja on ikään kuin välikappale jollekin, joka tahtoo tulla kirjoitetuksi hänen kauttaan. Parhaat, myös lukijoita koskettavat teokset ovatkin varmaan syntyneet niin, että kirjailija on palavasti halunnut kertoa jonkin mieltään polttelevan tarinan, pikemminkin kuin "juonen keksimisellä".

Tyhjän paperin nautinto on hyvää inspiraatiokirjallisuutta ja lempeää rohkaisua kirjoittajalle. Koska kirjassa on paljon anekdootteja ja omakohtaisia kokemuksia, sitä oli viihdyttävä lukea. Suosittelen kirjaa niille kirjoittajille, joiden on vaikea päästä alkuun tai uskoa itseensä - ne, jotka haluavat hioa kertaalleen kirjoitettuja tekstejään eteenpäin, voivat myös saada kirjasta tsempitystä mutta hyötyvät ehkä enemmän teknisemmistä oppaista, joita koetan esitellä Kirjoittajan helmikuun puitteissa ensi viikolla.

Meidän on luotava luova rutiini, työjärjestys, jokapäiväinen käytäntö, johon voimme aina palata. Itse kirjoitan kolme sivua käsin joka aamu. Se ei vie kauan, mutta se vie minut kauas.

Jouni Tossavainen: Kesäpäivä

Jouni Tossavainen: Kesäpäivä
Like 2013, 157 sivua.


PÄIVÄUNET ÄIDIN AIKA postimiehen mopon. Hopeasiivellä eri ääni kuin Villen Jupiterilla. 

Poikiin aikani, muttei ajatukset, vihkoon niitä. Toisen kyynärpään alla uutinen.

Materiaaleista terylen jatkuvasti kärkisijoilla. Suomen Pientalonpoikien puheenjohtajana Veikko Vennamo.

Äidin kyyneleet huono mainos, isän humala hyvä syy itkulle. Ei pojille sitä perintöä. Tuota hiivaa ei meidän vehnäseen kipenen vertaa.


Jouni Tossavaisen Kesäpäivä-romaanin ulkoasu on kuin Otavan Runoja tunteville -sarjan kirjoissa: kirja on neliskanttinen, mattapintianen ja sisältä väljästi taitettu. Myös kirjan sisältö on melkein kuin proosarunoa, pitkää ja kertovaa sellaista. Takakansi määrittelee Tossavaisen kirjan "balladimaiseksi yhdenpäivänromaaniksi". Kirja alkaa perinteisellä säejakoisella runolla ja lopussa on osio "Äidin runot (1933-1976)".

Romaanin tapahtumat on kerrottu nuorehkon naisen, Anjan näkökulmasta. Anja on kahden pojan äiti, joka hoitaa askareitaan pienellä vuokratilalla ja nauttii  lyhyestä omasta hetkestä kahvikupillisen, sanomalehden ja yllättäen tulleen kirjeen parissa. On Siirin, Anjan äidin nimipäivä, 19. kesäkuuta vuonna 1962. Anja iloitsee lähestyvästä juhannuksesta, potee isättömyyden surua, ajattelee avioliittoaan ja pelastaa veden varaan joutuneet poikansa. Hän odottaa miestään Paulia kotiin, mutta pihaan ajaakin kesken saunavalmistelujen muita vieraita.

Tekstistä puuttuvat verbit, teonsanat. Tämä vaikuttaa paitsi kielen sointiin, myös tarinan tulkintaan monella tavalla. Jotkut asiat jäävät hieman hämäriksi, itselleni ei ensilukemalla selvinnyt, oliko Anjan hampaiden puuttumiseen syynä sokeri vai väkivaltainen aviomies. Lauseista ei myöskään käy aina ilman verbien aikamuotoja ilmi, onko kyse menneistä tapahtumista, kerronnan hetkellä tapahtuvasta vai pelkästään jostakin, mitä Anja toivoo tai pelkää.

Kieli ja kerronta on verbittömyytensä ja lyyrisyytensä vuoksi niin kohosteista, että se melkein peittää tarinan. Anjan hahmo ja kohtalo nousevat kuitenkin esiin vahvasti, koskettaen.


Kaukana
Ovenkahvan alapuolella
Poika karjuu. Minä laulan
Hänet kotiin, leivon pöydän ääreen
Jokeltelen sunnuntailakeaksi
Kerta kaikkiaan taivaaksi.

(Katkelma äidin runosta, Saarinen 19.6.1962)

Marguerite Duras: Kirjoitan

Marguerite Duras: Kirjoitan
Ranskankielinen alkuteos Écrire, suom. Annika Idström.
Like 2005, 95 sivua.

Yksinäisyyttä ei löydetä, se luodaan. Yksinäisyys luo itse itsensä. Minä loin sen. Koska olin päättänyt että täällä minun on oltava yksin, että minun täytyy olla yksin voidakseni kirjoittaa. Niin siinä kävi. Olen ollut yksin tässä talossa. Sulkeuduin tänne - pelkäsin myös, totta kai. Ja sitten aloin rakastaa taloani. Tästä tuli kirjoittamisen talo. Kirjani lähtevät täältä, tästä valosta myös, puutarhasta. Valosta joka heijastuu lammesta. Tarvitsin kaksikymmentä vuotta ennen kuin pystyin kirjoittamaan, minkä äsken sanoin.

Kirjoitan on kirjailija Marguerite Durasin (1914-1996) kaunokirjallinen testamentti, jonka hän saneli rakastajalleen Yann Andréalle 78-vuotiaana, kolme vuotta ennen kuolemaansa. Liken suomeksi julkaistustu nide sisältää kaksi tekstikokonaisuutta, "Kirjoitan" ja "Nuoren englantilaisen lentäjän kuolema", joista jälkimmäinen kertoo Durasin surusta, jota tämä tuntee veljensä vuonna 1942 tapahtuneen kuoleman johdosta. Myös jälkimmäisessä esitetään joitakin huomioita kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta, mutta keskityn tässä postauksessa "Kirjoitan" -tekstin herättämiin ajatuksiin.

Durasin teksti on vimmaista ja intohimoista. Suurin intohimon kohde on kirjoittaminen; miehiäkin on riittänyt mutta he ovat harvoin saaneet lukea Durasin kirjoituksia, eikä Duras ole puhunut teksteistään tai kirjoittamisestaan heidän kanssaan. Kirjoittaminen on Durasille yhtä kuin yksinäisyys. Kirjoittaminen myös pelastaa hänet juomiselta; Duras on alkoholisti, mutta tekstin työstäminen on syy olla juomatta. Duras edustaa perinteistä kirjailijamyyttiä, joka ei kirjoita rahasta tai mistään muustakaan ulkoisesta motiivista vaan kirjoittamisen pakosta. Duras ajattelee, että on niitä, jotka kirjoittavat ja niitä, jotka eivät kirjoita - kirjoittaminen kirjoittamisen ilosta tai kenen tahansa päivittäisenä rutiinina on hänelle vieras ajatus. Kirjoittaminen on kaikkein tärkeintä, mutta valmis, julkaistu kirja tuntuu etäiseltä.

Kirjailija on outo olento. Hän on ristiriita ja mielettömyys. Kirjoittaminen on myös sitä, ettei puhu. Se on huutamista ilman ääntä. -- Kirja etenee, kasvaa, kulkee suuntiin jotka luulisi tutkituiksi; kulkee kohti omaa kohtaloaan ja tekijänsä kohtaloa, ja sitten julkaiseminen hävittää sen: kirjailijan ero kirjasta, uneksitusta kirjasta joka on kuin kuopuksena syntynyt lapsi, aina kaikkein rakkain.

Kirjoittaminen on Durasille pelastus, mutta se on myös sairaus, "kirjoittamisen hulluus". Kirjailija kantaa tuntematonta sisällään ja etsii sitä kirjoittaessaan; hän ei itsekään tiedä, mitä aikoo kirjoittaa, ennen kuin on sen kirjoittanut.

Jos tietäisi jotain siitä, mitä aikoo kirjoittaa ennen kuin siihen ryhtyy, ennen kuin kirjoittaa, ei kirjoittaisi koskaan. Se ei maksaisi vaivaa.


Durasin Kirjoitan -teoksesta löytyy asiantunteva arvio Kiiltomadosta, ja siitä löytyy postaus myös Leena Lumen blogista.



Luen ja kirjoitan -blogin Paula vinkkasi minulle tästä Durasin kirjasta Kirjoittajan helmikuu -teeman aloituspostauksessa. Toisin kuin suurin monet muut tässä sarjassa esittelämäni kirjat, Kirjoitan ei ole kirjoitusopas, mutta siitäkin voi saada inspiraatiota omaan kirjoittamiseen ja heijastuspintaa omille kirjoittamista koskeville ajatuksilleen.

P. S. Minua hymyilytti, kun Duras sanoo, että Jacques Lacanin tulkinnat hänen Lol V. Steinin elämä -romaanistaan jäivät kirjailijalle itselleen hämäriksi. Osallistuin melko tuoreena kirjallisuudenopiskelijana Janne Kurjen pitämälle kurssille "Lacan ja kirjallisuus", enkä ymmärtänyt mitään. Tiesin toki jo aiemminkin, etten ole ainoa, joka ei ymmärrä Lacanin teorioita, mutta oli hauska kuulla, että ne eivät ole  kirjailijallekaan avautuneet.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Kirjan upean ulkoasun on suunnitellut Perttu Lämsä.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
Like 2012, 209 sivua.

Sota käydään kaikkialla, asemasotaan ei ryhdytä, vihollinen voi tulla mistä tahansa, se voi ilmestyä milloin vain. Katson painokuvaa, jossa aurinko on polttanut nurmikon keltaiseksi, värjännyt taivaan oranssiksi, haluan kotiin, täytän tiskikoneen, pesen pohjaanpalaneita kattiloita juoksevan veden alla, menen suihkuun, pesen hampaat, pesen lian pois, tauti on poistunut, kysyn Emmalta ottaako hän aamiaiseksi patonkia, croissanteja vai muroja, ja Emma vastaa että patonkia ja voita päälle. Sodassa valo on ennenkuulumattoman upea, kirkas ja kaiken valaiseva. Henri seisoo edessäni, se haisee tupakalta, me seisomme tässä, musta lattia, musta katto, vihollinen hyökkää yöllä eikä Henriä enää ole, ei Emmaa eikä minua, me emme ole enää tässä, musta lattia, musta katto, vihollinen etenee ja ilmestyy eteen, avaa tulen.

Julie asuu Normandian rannikolla ja pitää turisteille opastuksia maihinnoususta, jota käsittelevä keskeneräinen väitöskirja pölyttyy pöytälaatikossa. Kun kahdeksanvuotiaan Emma-tyttären mustelmat paljastuvat leukemian oireeksi, menetetty tavallinen arki tavallisine ongelmineen alkaa tuntua uskomattoman arvokkaalta. Elämän perustukset ovat järkkyneet jo kolme kuukautta aiemmin, kun Julie on saanut tietää miehensä Henrin pitkään jatkuneesta uskottomuudesta. Lapsen vakava sairaus ei suinkaan yhdistä vanhempia, vaan he vierailevat Emman luona sairaalassa vuorotellen.

Tiiviissä romaanissa äkillinen, vakava sairaus, yllättäen paljastuva uskottomuus ja Normandian verinen historia rinnastuvat: ne ovat kaikki eräänlaisia taisteluita. Sotahistoriaa on kirjassa paljon; Normandiassa itse aiemmin asunut Ala-Harja sanoikin eräässä haastattelussa, että hän ei halunnut kirjoittaa epookkiromaania, mutta halusi alueen historian olevan läsnä kirjassaan.

Kirjablogeissa ja muuallakin on jonkin verran keskusteltu siitä, kertooko Maihinnousu enemmän Julien avioerosta vai hänen lapsensa sairaudesta. Minun lukukokemuksessani teemat olivat melko tasavahvoja,  ja itse asiassa kumpikaan ei tullut ihan iholle. En tiedä, miltä romaanin lukeminen olisi tuntunut, jos minulla olisi ollut omakohtaista kokemusta jommasta kummasta aiheesta, mutta lapsen vaikeasta sairaudesta kertovaksi kirjaksi tämä ei ollut mielestäni kovin rankka.

Jo kirjan tiiviys ja lyhyys asettaa tietyn rajoituksen kuvattaessa pitkää, parin vuoden hoitoja ja vuosien seurantaa vaativaa sairautta. Maihinnousu on käytännössä pienoisromaani, sillä se on painettu isolla kirjasinkoolla ja kirjassa on laveat marginaalit. Varsinainen romaanin tapahtuma-aika kattaa vuoden Julien elämästä, ja tuon vuoden kuluessa Emman sairaus ehtii saada ratkaisevan käänteen. Kun Julie vielä muistelee aiempia elämänvaiheitaan ja kommentoi Ranskan sosiaalista ja yhteiskunnallista todellisuutta, kuvataan sairaalaelämää ja leukemiapotilaan omaisen tuntoja lopulta kovin vähän.

Enemmän kuin taistelua syöpää tai petollista aviomiestä vastaan Maihinnousu kuvaa mielestäni Julien päänsisäistä taistelua, yrityksiä pysyä järjissään kaikeen keskellä, olla liikaa katkeroitumatta ja menettämättä hermojaan. Kaadettuaan toipuvan tyttärensä päälle kulhollisen popcorneja Julie tuntee syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita: "Soitan Alicelle että tulisi hakemaan Léan vähän myöhemmin, että Emma tarvitsee seuraa vähän pidempään. Tai sanon että oikeastaan minä tarvitsen puoli tuntia yksinäisyyttä."

Maihinnoususta ovat bloganneet myös ainakin Mika, Mari A., Jaana, Opuscolo, Annika K., Jaakko ja Minna, jonka blogissa keskustellaan kirjailijan etiikasta.


Olen odottanut tätä päivää, olen odottanut että ensimmäinen vuosi tulee täyteen, olen pelännyt että ennen kuin ehdimme tähän saakka tapahtuu jotain pahaa, tai päivän aikana sattuu jotain käänteentekevää, mutta tämä huhtikuun päivä on aivan tavallinen, rauhallinen päivä, ehkä vähän väsynyt, oikeastaan hyvin tavallinen uuvuttava päivä, jonka takana on uneton yö.