Heidi Viherjuuri ja Nadja Sarell: Hilja ja vihreän talon kesä

Heidi Viherjuuri: Hilja ja vihreän talon kesä
Kuvittanut Nadja Sarell.
Mäkelä 2017, 75 sivua.

Hilja on seitsemänvuotias tyttö, joka asuu vähän repsottavassa vihreässä talossa isänsä, äitinsä ja kahden siskonsa kanssa. Perheen äiti on kampaaja ja isä muusikko, jonka remonttitaidot eivät ole ihan vanhan talon edellyttämällä tasolla. Siskosten perään katsovat vuorollaan myös naapurissa asuva vaari sekä persoonalliset naaapurit Valkoherukkamummo, Mansikkatäti ja Sadetakkimummo.

Tällaisille helppolukuisille, mutta vivahteikkaille lastenromaaneille on aina tilausta. Hiljan kieli on rikasta ja hersyvää, episodimaisessa juonessa riittää hauskoja käänteitä ja luvut ja kappaleet ovat sopivan lyhyitä. Nadja Sarellin piirroskuvitus on sympaattista ja kirjan tyyliin sopivaa: kodikasta, humoristista ja paikoin vauhdikasta. Sisäsivuilla kuvitus on mustavalkoista, mutta kannessa kukkivat pirteät värit.

Kirjan maailma on turvallinen ja paikoin jopa idyllinen, mutta siinä on sopivaa säröä ja rosoa. Vanhemmat ja muut tutut aikuiset ovat rakastavia ja huolehtivia, mutta eivät suinkaan täydellisiä. Arjen pyörittämisestä kumpuavat ristiriidat aikuisten välillä ja uusperheen taustat selitetään lapselle ymmärrettävästi.


Helmet-lukuhaaste, 3. kohta: Kirja joka aloittaa sarjan. (Sarjan toinen osa, Seikkailu kutsuu, Hilja, on ilmestynyt alkuvuodesta 2018.)

Danny Parker & Freya Blackwood: Milla & Mari

Danny Parker (teksti) ja Freya Blackwood (kuvitus): Milla & Mari
Molly & Mae, suom. Sanna Niemi.
Karisto 2017.

Milla mietti sanojaan joita ei pitänyt sanoa ja painoi ne piiloon.
Hän keksi paljon kivempia sanoja joista syntyi taas silta heidän välilleen.
Mari lisäsi vielä lauseen pari ja silta tuli vahvaksi ja valmiiksi.

Danny Parkerin ja Freya Blackwoodin suloisessa kuvakirjassa Milla & Mari ystävykset matkustavat junalla. Matkanteko on välillä jännittävää, välillä tylsää, niin kuin pitkällä junamatkalla ainakin. Tarina sijoittuu aikaan ennen kännyköitä ja tabletteja, joten viihdykettä on keksittävä esimerkiksi Laiva on lastattu -leikistä. Ystävyys ja matka rinnastuvat, ja tämä tuodaan esille niin tekstin kuin kuvituksenkin kautta.

Aukeaman kuvissa on usein kaksi näkökulmaa: toisessa juna kiitää halki maiseman, toisessa katsotaan tarkemmin, mitä junavaunussa tapahtuu. Kerrontaa, niin kuvallista kuin sanallista, leimaa kaikesta liikkeessä olemisesta huolimatta kiireettömyys ja ajattomuus. Oi ihanaa lapsuutta, jolloin aikaa on rajattomasti ja yksi junamatka voi tuntua todella pitkältä!

Blackwoodin lempeä kuvitustyyli tuntui tutulta, ja tajusin, että olen lukenut aiemminkin hänen kuvittamansa kirjan, Jan Ormerodin kirjoittaman Maijan ja Karhun (Karisto 2011) monta vuotta sitten. Ihastuimme nelivuotiaamme kanssa Millaan & Mariin niin, laitoin kirjastosta varaukseen Parkerin ja Blackwoodin toisen suomennetun kuvakirjan Onnenpäivä.

Marjatta Kurenniemi: Putti ja pilvilaivat

Marjatta Kurenniemi: Putti ja pilvilaivat
Kuvittanut Maija Karma.
Wsoy 1987, 109 sivua.

Onnelin ja Annelin kauniin köynnösruusut olivat janoissaan ja pudottelivat kukkansa jo nuppuina, vaikka tytöt koettivat kastella niitä ahkerasti jokivedellä. Mutta myös joen uoma alkoi kapenemistaan kaveta, kunnes se oli enää uneliaasti soliseva puropahanen. Kaunis sininen savi sen rannalla oli harmaata ja halkeillutta ja kovettunut kivikovaksi, niin että Urho ja Rosina Ulpukka eivät enää voineet valmistaa kukkopillejään ja säästöporsaitaan. Ruusukodin lapset eivät päässeet uimaan ja eivätkä rantaan vilvoittelemaan, he olivat nuutuneita ja riitaisia.
           Kaikkein surullisimmin olivat asiat kuitenkin Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhassa. Kaikki heidän ihmeelliset ja harvinaiset kasvinsa kituivat veden puutteessa. Kaikki heidän ihmeelliset ja harvinaiset kasvinsa kituivat veden puutteesta. Oli syytä pelätä, että ne kuolisivat kokonaan.

Vappu ei ole kovin riemukas, jos myynnissä on vain pari kitukasvuista ilmapalloa ja vappuhuiskaa. Tingelstiinan ja Tangelstiinan keksijäveli Vekotiitus Vappunenkin on ymmällään, kun sadetta ei ole kuulunut viikkokausiin. Ruusukujan asukkaat Onneli ja Anneli mukaan lukien pärjäävät miten kuten, vaikka kasteluvettä ei riitäkään puutarhaan, mutta monissa muissa maailman kolkissa tilanne on kuivuuden takia todella vakava ja lapset näkevät nälkää. Taivaalla näkyy kyllä pilviä, sadepilviäkin, mutta jostain syystä ne laskevat aina kauan kaivatun vesisateen mereen.

Jo monta sukupolvea ihastuttaneet Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat ovat kokeneet uuden tulemisen Saara Cantellin elokuvasovitusten myötä. Mekin olemme käyneet katsomassa kaikki tähän mennessä valmistuneet kolme elokuvaa. Viimeisin, Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen tuli elokuvateattereihin tammikuun lopussa. Elokuva perustuu kolmanteen Onneli ja Anneli -kirjaan Onneli, Anneli ja orpolapset. Kirja Putti ja pilvilaivat on sille juonellisesti lähes suoraa jatkoa, vaikka välissä ilmestyikin Onneli, Anneli ja nukutuskello ja tällä kertaa pääosassa onkin Putti Vaaksanheimo, Onnelin ja Annelin minikokoisen ystäväperheen poika.

Reippaalla ja vähän omapäisellä Putilla on toki ollut tärkeä rooli jo aiemmissa Kurenniemen kirjoissa: ensi kerran Vaaksanheimoihin tutustutaan kirjassa Onnelin ja Annelin talvi, jossa perhe muttaa väliaikaisesti tyttöjen nukkekotiin asumaan. Onneli, Anneli ja orpolapset -kirjassa Putti toimittaa salaisen viestin orpokotiin ja samalla hieman pelottelee johtajatar Minna Pinnaa hiiren valepuvussa. Onneli, Anneli ja nukutuskello -tarinassa Putti muun muassa sujahtaa "pullopostiksi" tyhjään hajuvesipulloon vakoillessaan keljua tehtailijaa, jonka suunnitelmat uhkaavat Ruusukujan idylliä. Pilvilaivat-kirjassa Putilla on jälleen hyötyä rämäpäisyydestään ja pienestä koostaan, kun hän selvittää pakenevien sadepilvien arvoitusta.

Onneli ja Anneli -kirjoista on otettu tasaisin väliajoin uusintapainoksia: pitkään kolmen tai neljän kirjan yhteisniteitä, mutta elokuvien siivittämänä myös erillisinä kirjoina leffakansilla, mutta onneksi Maija Karman ihanalla alkuperäiskuvituksilla. Putti ja pilvilaivat -kirjasta sen sijaan ei ilmeisesti ole otettu uusintapainoksia sen jälkeen, kun se ilmestyi vuonna 1987. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Putti Puuhkajasaarella on ilmeisesti kokenut saman kohtalon. Omat kappaleeni näistä Putti-kirjoista ovat kirjaston poistoja. Kunpa kustantaja ottaisi kirjoista uusintapainokset!

Mieheni luki Putti ja pilvilaivat lapsille ääneen sen jälkeen, kun olimme käyneet katsomassa Salaperäinen muukalainen -elokuvan. Muut sarjan kirjat onkin taidettu lukea lapsille jo aiemmin, jotkut jopa useampaan kertaan. Itse tutustuin kirjan tarinaan ensi kertaa lapsena kuuntelemalla sen äänikirjana. Sadun lumo on kirjoissa yhä tallella, mutta aikuinen kiinnittää huomiota myös kirjailijan kannanottoihin esimerkiksi lasten hyvien kasvuolosuhteiden, köyhien maiden auttamisen ja luonnon suojelemisen puolesta.

Osallistun tällä postauksella Luetaanko tämä -blogin Lapsuuteni kirjasuosikit -haasteeseen sekä Kirjojen pyörteissä -blogin Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteeseen.

Hannu Hirvonen & Virpi Penna: Päivä pulkassa

Hannu Hirvonen (teksti) ja Virpi Penna (kuvitus): Päivä pulkassa

Karisto 2016. 

Hannu Hirvosen ja Virpi Pennan kuvasatukirja Päivä pulkassa on ihanan värikäs ja lämminhenkinen lumenpehmeästä päivästä ja tähtikirkkaasta talvi-illasta. Kirjassa seikkailevat Pullopostia tietenkin -kuvakirjasta tutut pehmoeläinystävykset Reima, Päkä, Eerik, ja Alli, ja heidän seuraansa liittyvät vielä Sirahvi ja Susi. Useimmiten juuri eläinystävykset ovat pääosassa, mutta välillä näkökulmaa vaihdetaan hauskasti ja näytetään, kuinka Anni-tyttö ja hänen ystävänsä Elmo ja Sofia leikkivät pehmoilla keittiön pöydän ääressä, höyryävien kaakaokupillisten lomassa. 

Eläinten edesottamuksia värittää huumori ja nokkela sanailu, eikä lempeitä tunteitakaan unohdeta – kun rusettiluisteluissa tulee mieleinen pari, on elämä yhtä juhlaa. Talviunien sijaan voi mennä talvisaunaan, mikä ihana idea! Lämpimän ja pakkasenraikkaan ihana vuorottelu antavat rytmin niin tekstille kuin kuvituksellekin.

Päivä pulkassa on luettu myös Luetaanko tämä? -blogissa.

Mila Teräs & Ilona Partanen: Aurinkolinnut

Mila Teräs (teksti) ja Ilona Partanen (kuvitus): Aurinkolinnut
Karisto 2016, 32 sivua.

Sinä iltana Natalia Nokkonen jättää ikkunansa auki. Hän kuuntelee, kuinka pihoilla, jossakin siellä aurinkolinnut laulavat, ja kaukaisissakin kortteleissa kaikuu ja soi. 

Mila Teräksen ja Ilona Partasen satukirja Aurinkolinnut on yhtä aikaa herkkä ja vahva. Tämä pätee niin tarinaan, henkilöihin kuin kuvitukseenkin. Päähenkilö Natalia Nokkonen on yksinäinen nainen, joka kattaa joka päivä kauniin teeastiaston kahdelle, vaikka tietää, että kukaan ei istu häntä vastapäätä. On niin hiljaista, että voi kuulla pölyn tanssivan – kunnes pihalta kuuluu lasten leikkien ääniä, joka Natalian korvissa kuulostaa sietämättömältä meteliltä.

Partanen kuvittaa Aurinkolinnun maailman voimakkain viivoin ja värein. Tunteet, ne kielteisetkin, näkyvät selvästi hahmojen ilmeissä ja eleissä. Kuvat liikkuvat ja lainehtivat läpi aukeamien ja tuntuvat jatkuvan myös paperin tuolle puolen.

Aurinkolintu on tarina rajojen murtumisesta ja siitä, miten sirpaleistakin voi saada aikaan jotain eheää. Ystävyys ja avualiaisuus lämmittää vielä teekupillistakin enemmän.

Astrid Lindgren & Ingrid Vang Nyman: Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset

Astrid Lindgren (teksti) ja Ingrid Vang Nyman (kuvitus): Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset
Pippi har julgransplundring, suom. Kristiina Rikman.
Kannen sekä kuvituksen väritys ja entisöinti Björn Hedlund ja Gustaf Brundin.
Wsoy 2012, 35 sivua.

"Minä olen Eino", poika sanoi. "En minä aikonut koskea mihinkään." Ja sitten hän lisäsi kiireesti: "Voisinkohan minä päästä hetkeksi majaan, jos lupaan etten syö mitään?"
    Se luiskahti hänen suustaan ennen kuin hän ehti ajatella. Hänen teki niin kovasti mieli päästä hetkeksi sisälle lumimajaan.
    "Et missään tapauksessa", sanoi Peppi. 
    No, sitä Eino oli arvellutkin. Ja pala hänen kurkussaan tuntui entistä isommalta.
    "Et ikimaailmassa saa tulla majaan, jos lupaat olla syömättä mitään", Peppi sanoi. "Mutta jos lupaat syödä enemmän kuin kukaan muu, olet oikein tervetullut."


Ostin Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset -kuvakirjan jo pari vuotta sitten, mutta kaivoin sen omien joulukuusenriisujaistemme kunniaksi esille hyllystä. Nelivuotiaani tarttui täkyyn ja luimmekin kirjan jo pariin otteeseen, loppiaisaattona ja tänään loppiaisena.

Kolme Peppi-romaania ovat olleet minulle lapsesta asti tuttuja ja rakkaita, mutta kertomusta joulukuusenriisujaisista en muista niistä lukeneeni, monta vastaavaa kuvausta Pepin pikkukaupungin lapsille järjestämistä hauskoista yllätyksistä kyllä. Lumiomena-blogista opin, että tarina on ilmestynyt aiemmin kokoelmassa Lapsen joulu (1950) Irmeli  Järnefeltin kääntämänä. Kristiina Rikman on loistava suomentaja ja on hienoa, että klassikon kieltä on päivitetty nykyaikaan. Tuntuu kuitenkin hassulta, että Pepin apina ei olekaan enää herra Tossavainen vaan herra Nilsson, ja ystävä on Annika eikä Annikka.

Ingrid Vang Nymanin alkuperäiskuvitukselle väritys ei kyllä tee kunniaa, vaan kadottaa viivat ja vivahteet. Nykylapselle, etenkin perheen pienimmille, värikuvitus ehkä tekee kirjasta helpommin lähestyttävän.

Tarina itsessään on riemastuttava. Peppi kutsuu kaikki lapset joulukuusenriisujaisiin, joissa nautitaan kaakaota ja täytekakkua lumimajassa, lasketaan liukua Huvikummun kattoa alas ja avataan lopuksi kuusen oksilla roikkuvat lahjapaketit. Pahansisuinen, lapsille tiuskiva hienostorouva ei vihjauksistaan huolimatta saa kutsua täytekakun ääreen, sillä Peppi tietää kakkujen ja makeisten aiheuttavan aikuisille mahanpuruja, toisin kuin lapsille. Kukaan lapsista ei jää syrjään, ja yksinäinen koirakin saa uuden kodin Pepin luota.

(Kurkkaa myös muut joulukirjapostaukset: Laulua kuonoon, joulua tassuun sekä Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä)

Timo Klemettinen, Tuula Korolainen & Marjo Nygård: Laulua kuonoon, joulua tassuun

Timo Klemettinen (sävellykset), Tuula Korolainen (tekstit) ja Marjo Nygård (kuvitus):
Laulua kuonoon, joulua tassuun. 
Sisältää CD:n.
Lasten Keskus 2016, 54 sivua.


Tonttu katseli sipuleita otsa rypyssä. Sitten se kaiveli taskujaan ja pölläytti kukkien ylle kimaltavaa punaista pölyä. 

Ja voi ihmettä! Sipulit alkoivat pullistua ja pienet lehdenalut kasvaa, ja yhdestä ruukusta nousi esiin punainen tulppaani. Ensimmäinen joulukukka.

Tuula Korolaisen ja Marjo Nygårdin yhteistyössä on syntynyt vuosien varrella jo useampikin suloinen Kuono-kirja: Kuono kohti tähteä, Kuono kohti koulua, Kuono lumessa ja Kuono kohti joulua. Viimeksi mainitun pohjalta on kehkeytynyt uutuusteos Laulua kuonoon, joulua tassuun: Timo Klemettinen on säveltänyt Tuula Korolaisen runoja, joissa eläimet, erityisesti hiiret, valmistautuvat jouluun ja viettävät sitä.

Siitä on aikaa, kun olen lukenut Kuono kohti joulua, eikä minulla ole kirjaa omassa hyllyssä, joten en osaa sanoa, kuinka paljon vanhaa ja miten paljon uutta tekstin ja kuvitusten osalta Laulua kuonoon -teoksessa on. Joka tapauksessa kirjassa on laulunsanojen ja nuottien lisäksi Korolaisen kirjoittama jouluinen tarina sekä Nygårdin kaunis, pakkasensininen ja joulunlämpöinen kuvitus.

En itse osaa soittaa mitään instrumenttia, mutta käytin vuoden verran kitaratunneilla käynyttä miestäni koehenkilönä nuottienluvussa. Mies soitti tuosta noin vaan Eläinten joululaulun sekä Jouluyön eläintarhassa, mutta monet muut kappaleet olivat vaativampia ja edellyttänevät ihan aloittelijoilta enemmän harjoittelua. Onneksi kirjan mukana on cd, jolta kirjan kappaleita voi kuunnella joko malliksi tai ihan vain iloksi ja joulutunnelmaan pääsemiseksi.

Kaikkiaan neljästätoista laulusta suosikkini on ehkä "Uravalinta", jossa  Pinkki-sika toteaa, että Liha-ala ei oo mun juttu, sinne menee joka tuttu, sanoi Pinkki ja liftasi Eurooppaan. Mihin? Sitä ei tiedetty ollenkaan, kunnes posti toi kirjeen pikana: "Mä oon Ranskassa tryffelisikana. Tää ala on tosi gurmee, nää sanoo mersii ja silvuplee. Gudbai siis kotimaan rasvikset! Mua kiinnostaa nyt kasvikset!" Myös aivan toisenlainen kappale, herkkä "Jouluaamuna", on ihana.

Kirjan lopussa on leikki- ja liikuntaohjeita lauluihin sekä Laulua kuonoon, joulua tassuun -musikaalin käsikirjoitus. Laulua kuonoon onkin useampaa aistia kutkuttava kokonaisuus, jossa on aineksi monenlaiseen toiminnallisuuteen ja itse ja yhdessä tekemiseen.

Kirsti Manninen & Carlos da Cruz: Suomen lasten Suomi

Kirsti Manninen (teksti) ja Carlos da Cruz (kuvitus): Suomen lasten Suomi
Otava 2016, 223 sivua.

Itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta, ja tuntuu oikealta aloittaa blogivuosi esittelemällä lasten tietokirja Suomen lasten Suomi. Kirsti Mannisen ja Carlos da Cruzin tietokirja tarjoaa laajan ja värikylläisen näkymän maahan, jossa on paljon ilon ja ylpeyden aihetta. Suomea katsotaan muun muassa Los Angelesista juuriaan ihmettelemään saapuvien sisarusten sekä heidän Suomessa syntyneen isoäitinsä silmin.

Kokonaisuus on raikas: pölyisyydestä ei ole tietoakaan, vaikka historian keskeiset käänteet ja kansakunnan merkkihenkilöt Agricolasta Klaus Flemingiin ovat mukana. Aivan tuoreetkin ilmiöt, kuten Angry Brids ja pari vuotta sitten (niin ikään Otavan kustantamana) ilmestynyt Linda Liukkaan koodisatukirja Hello Ruby ovat päässeet mukaan. Kirja jäsentyy alueiden sekä erilaisten kulttuurien ja ryhmien mukaan (Ahvenanmaa, romanit, vietnamilaiset) ja aiheiden kirjo on laaja muotoilusta uskontoihin ja lukutaidosta tapakulttuuriin.

Jokainen aukeama muodostaa oman kokonaisuutensa, jossa kokosivun värikuvaa kehystävät aihetta syventävät infolaatikot. Rakenteeltaan ja ulkoasultaan kirja on siis varsin perinteinen, mutta aihevalintojen puolesta mukavasti ajassa kiinni. Carlos da Cruz käyttää kuvituksessa tapansa mukaan rohkeasti koko väripalettia: Suomi ei ole juhlavan sinivalkoinen eikä edes metsien ja järvien sini-vihreä, vaan hehkuu kaikissa väreissä.

Suomen lasten Suomessa on seikkailtu myös muun muassa blogeissa Mrs. Eriksson's Room, Sininen keskitie, Tänään on kaunis päivä, Luetaanko tämä? ja Dysphoria.

Stefanie Dahle: Lilia, pieni keijukaisprinsessa

Stefanie Dahlen kuvitusta kirjaan Lilia, pieni keijukaisprinsessa.

Stefanie Dahle: Lilia, pieni keijukaisprinsessa
Lilia, die kleine Elbenprinszessin, suom. Maarit Varpu.
Aurinko-kustannus 2016.

Lempeää Satupäivän iltaa! Kirjoitin eilen Salla Simukan ja Saku Heinäsen Sisarla-saturomaanista, joka ammentaa rikkaasta satuperinteestä H. C. Andersenin Lumikuningattaresa F. H. Burnettin Salaiseen puutarhaan. Stefanie Dahlen kuvakirjan Lilia, pieni keijukaisprinsessa kohdeyleisö on nuorempi kuin parhaiten ehkä kouluikäisiin kolahtava Sisarla, mutta sekin nojautuu satuperinteiseen ja varsin klassisiin hahmoihin ja elementteihin. Mukana on keijuja, metsänpeikkoja ja vanha viisas paju, mutta virkistävästi myös aivan Dahlen omia luomuksia, kuten mesiäisiä, joilla on mehiläisen vartalo mutta pupun korvat ja norsun kärsä!

Nelivuotiaan koelukijan (kuuntelijan) mielipide kirjasta oli, että "ei ollut niin kiva, koska siinä ei ollut mitään jännittävää", mutta suloinen kuvitus kolahti. Hämmennystä nuoressa lukijassa aiheutti myös se, että Lilialla ei näytä olevan siipiä – voiko se siis olla oikea keiju?

Lilian tarina on ehkä tosiaan turhan tasainen ja hitaasti etenevä. jotta jännite säilyisi. Lilia ihmettelee, miksi hänen ystävänsä Fea-nymfi on niin surullinen. Fea itkee, koska pelkää joutuvansa jäämään pois keijukaisjuhlista. Nymfillä ei ole lupa poistua lammesta silloin, kun lumpeet eivät kuki. Yleensä Fea saa lumpeet kukkimaan soitollaan, mutta nyt nymfin huilu on katkennut. Lilia lähtee etsimään keinoa saada lumpeet jälleen kukkimaan ja kiertää kysymässä neuvoa monilta isommilta keijukaisilta, mutta ratkaisu löytyykin lopulta aivan läheltä.

Stefanie Dahlen tarkasti piirretyt hahmot ja utuisat maisemat kuvittavat herkästi tarinaa. Mitään rosoa tai särmää ei löydy sen enempää tekstistä kuin kuvituksestakaan, vaan Lilia johdattaa lempeän lämpimään satumaailmaan.

Salla Simukka & Saku Heinänen: Sisarla

Salla Simukka (teksti) ja Saku Heinänen (kuvat): Sisarla.
Seikkailu toisessa maailmassa.
Tammi 2016, 184 sivua.

Aliisa oli riisunut raskaat talvisaappaansa ja villasukkansa ja käveli paljain jaloin, mutta yksikään kivi tai oksa tai käpy ei sattunut hänen jalkapohjiinsa. Ja oli kuin hänen jalkansa olisivat jo tunteneet puutarhan polut ja puunjuuret, sillä ne osasivat kulkea ihmeen varmasti ja astua oikeisiin kohtiin. Puutarha oli tuttu kuin uni, jota oli nähnyt monet kerrat, mutta jota ei muistanut herättyään.

Salla Simukan ja Saku Heinäisen Sisarlan maailmaan on hyvä kurkistaa Sagan päivänä, Satupäivän aattona. Saturomaanin alussa on kolme lainausta: Lewis Carollin Liisan seikkailut ihmemaassa -teoksesta, F. H. Burnettin Salaisesta puutarhasta ja H. C. Andersenin Lumikuningattaresta, joidenkaltaista lumoa ja taianomaista jännitystä on Sisarlankin sivuilla. Jos olet pitänyt myös C. S. Lewisin Narniasta ja sellaisista siskos- ja ystävyyssaduista kuin Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli, Hanna van der Steenin Tähtosilmät-trilogia tai Sanna Iston Tinka ja Taika, kannattaa tarttua tähän kirjaan.

Sisarlassa fantasia kutoutuu kauniisti yksitoistavuotiaan Aliisan arkeen: mystisen sankat lumisateet ja tupsahtaminen toiseen maailmaan vaihtuvat välillä äidin keittämiin kaakaokupillisiin ja näennäisen tavallisiin koulupäiviin. Aliisan täytyy tottua lumenlinkoajiin ja unenkutojiin, tuulikeijuihin ja sudenolentoon. Romaanin maailma tuntuu paikoin vähän turhankin runsaalta ja tapahtumien tahti hektiseltä, mutta onneksi suvantokohtiakin on.

Pohjimmiltaan Sisarla on tarina ystävyydestä, sielunsisaruudesta. Aliisa tapaa Salamaisuuksien puutarhassa Merin ja pääsee tämän kanssa jännittäviin seikkailuihin. Joskus seikkailut yhdistävät, joskus erottavat, mutta yhteys löytyy jälleen ja loppu on onnellinen, tietenkin.

Olen lukenut Simukalta monta kirjaa aimminkin, mutta Sisarlassa Simukan kieli hehkuu aivan uudella tavalla. Satumaisten miljöiden kuvaukset ovat musiikkia korville, ja kuitenkin tarina etenee koko ajan. Saku Heinäisen mustavalkoinen kuvitus on samaan aikaan vahvaa ja herkkää.

Lisen ja Lotten salaisuus

Erich Kästner: Lisen ja Lotten salaisuus
Das Doppelte Lottchen, suom. Kyllikki Nohrström.
Kansi Alf Danning, kuvitus Walter Trier.
Wsoy 1974, sivua.


Kun koulussa eräät kaksoset juksasivat opettajia menemällä yhden päivän ajan toistensa tunneille, muistin kirjan, jonka luin lapsille iltasatuna kesällä. Lisen ja Lotten salaisuus ilmestyi alunperin saksaksi vuonna 1949, ja kieltämättä ajan kuluminen näkyy paikoin häiritsevästikin siinä, miten esimerkiksi lapsia, naisten ja miesten rooleja ja perhe-elämää kuvataan. Lapset kuitenkin pitivät kirjasta – juoni taisi olla heille tarpeeksi erikoinen ja jännittävä.

Kirjan lähtöasetelma on hyvin surullinen ja kuulostaa nykynäkökulmasta aivan uskomattomalta: kaksoset, Lise ja Lotte, on erotettu toisistaan jo aivan pieninä vanhempiensa avioeron jälkeen. He eivät muista tai tunnista toisiaan osuessaan samalle kesäleirille kouluikäisinä. Kaikki kuitenkin huomaavat tyttöjen yhdenköisyyden, ja pian yhteinen tausta selviää Liselle ja Lottelle. Kumpikin alkaa välittömästi kaivata sitä vanhempaa, jota eivät ole varhaislapsuutensa jälkeen nähneet, ja keksivät keinon tutustua tähän ilman, että vanhemmat ovat tietoisia asiasta. Tarvitaan vain vähän kampausten yhdenmukaistamista ja paljon toisen elämänpiirin, tapojen ja mieltymysten opettelua: Lise rakastaa silavapannukakkuja, joten Lotenkin on teeskenneltävä niistä pitävänsä.

Pohjimmiltaan vakavaa jekkutarinaa keventävät erilaiset väistämättämät kommellukset, lukujen alussa olevat "juoniselostukset" sekä varsin läsnäoleva kaikkitietävä kertoja. Kirjan kantta koristaa Alf Danningin herkkä kuva kaksosista, mutta sisäsivuilla on Walter Trierin tyylitellympi, pilapiirrosmainen mustavalkokuvitus.

Kirjasta on tehty useita filmatisointeja, joista olen joskus lapsena nähnyt Ansa vanhemmille -nimisen version (Parent Trap, 1961).

Lisen ja Lotten salaisuudesta on kirjoittanut myös Lumiomena, jonka blogista taisin kirjan aikanaan keksiäkin.

Tuula Korolainen (toim.) ja Virpi Penna: Ihan täysi tonttu

Tuula Korolainen (toim.) ja Virpi Penna (kuvitus): Ihan täysi tonttu. 

Runollinen joulukalenteri.

Lasten Keskus 2015, 38 sivua.

Joulukuu – 

ja päivä ykkönen!

Mikä onni sentään

että muistin sen. 

Juuri tänään näet

nukuin pommiin

kun piti tulla

luukun taakse

kalenterihommiin.

(Tuula Korolainen, katkelma kokoelman avausrunosta)

Ihan täysi tonttu on runollinen joulukalenteri, josta löytyy oma runo (tai jopa kaksi!) jokaiselle joulunodotuksen päivälle. Lapseni tosin oli kirjaa hetken tutkittuaan vakaasti sitä mieltä, että Ihan täysi tonttu ei ole "joulukalenterikirja", sen verran vaivihkaa "luukkujen" numerot on kirjaan merkitty. Kirjassa on Virpi Pennan lempeä ja iloinen kuvitus ja teoksen on toimittanut Tuula Korolainen. (Olen näköjään melkein tasan kolme vuotta sitten blogannut Tuula Korolaisen Kuono lumessa -kirjasta, suloinen ja talvinen lastenkirja sekin.)

Kaikki kirjan runot ovat ennen julkaisemattomia. Tekijät sen sijaan ovat vanhoja tuttuja, rakastettuja kotimaisia kirjailijoita, kuten Eppu Nuotio, jonka toisen hiljattain ilmestyneen joulukirjan Typy ja topakka tonttu esittelin blogissa pari ensimmäisenä adventtina, Annika Sandelin (jonka Baudelieroon ja Mette-rottaan sekä Yokon yökirjaan olen aiemmin ihastunut), Jukka Parkkinen ja Hannele Huovi.

Joulukirjat ammentavat usein nostalgiasta ja perinteistä. Niin Ihan täysi tonttukin josta löytyvät itsenäisyyspäivät, Luciat ja Jeesus-lapsi kuin partiolaisten joulukalenterista ikään. Samalla osa runoista linkittyy kuitenkin vahvasti tähän päivään.

Arvostan sitä, että Annika Sandelin puhuu itsenäisyyspäivärunossaan toisten auttamisesta: "Kuin Saarijärven Paavo / me leipää jaetaan" ja Tuula Korolainen valottaa (!) Lucianpäivän runossaan italialaispyhimyksen alkuperää. En kuitenkaan välttämättä haluaisi lukea joulua odottaville lapsille kuolevista ihmisistä (Sandelinin runo) tai polttoroviolle päätymisestä (Korolaisen runo). Kuten sanottu, aiheet ovat tärkeitä, mutta ihan pienillekin lapsille suunnatussa joulukirjassa toivoisin niiden lempeämpää käsittelyä. Lempeyttä ja lämpöäkin kirjassa toki on, ihan sylin täydeltä.

Yö on pimeä lintu

lämmin hyöhenrinta,

laajeneva hetki, 

untuvainen pinta.

(Hannele Huovi, katkelma jouluaaton runosta)

J. K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi.
Harry Potter and Philosopher´s Stone, suom. Jaana Kapari.
Kuvitus Jim Kay.
Tammi 2015, 248 sivua.

Kun Hagrid katsoi Harrya, hänen silmissään leimusi lämpö ja kunnioitus, mutta Harry ei ollutkaan hyvillään ja ylpeä, sillä hänestä tuntui että oli sattunut joku hirveä väärinkäsitys. Velho? Hän? Miten kummassa se voisi olla totta? Hän oli elänyt koko ikänsä Dudleyn hutkittavana ja Petunia-tädin ja Vernon-sedän pompoteltavana. Jos hän olisi ollut velho, mikseivät he olleet muuttuneet rupisammakoiksi joka kerta kun he vain yrittivätkin lukita hänet komeroon? Jos hän olisi kerran kukistanut maailman mahtavimman taikurin, miten Dudley muka olisi voinut potkia häntä sinne tänne kuin jalkapalloa? 

Harry Potter ja viisasten kivi, hyvän ja pahan taistelua, nuoren pojan kasvua ja maagista sisäoppilaitoselämää kuvaavan sarjan avausosa on nyt ilmestynyt suomeksikin uutena, Jim Kayn kuvittamana laitoksena. Vaikka Mika Launiksen suomalaispainoksiin loihtimat kansikuvat ovat hienoja ja jo klassikon asemassa, niin ihastuin heti ensikatsomalla myös brittikuvittaja Kayn värikylläiseen ja tunnelmalliseen kuvitukseen. Kayn kuvat pääsevät oikeuksiinsa teoksen suurilla sivuilla ja laajoilla aukeamilla, ja monen kuvan runsaita yksityiskohtia voisi tutkailla vaikka kuinka kauan.

Ihailen J. K. Rowlingin mielikuvitusta, sitä, miten hän on sarjan maailman Tylypahkoineen ja Viistokujineen. Kayn kuvitus tavoittaa hienosti kirjan tunnelmat ja antaa monelle varsin eriskummalliselle velhomaailman jutulle muodon ja värit.

Viistokujalla. Jim Kayn kuvitusta kirjassa Harry Potter ja viisasten kivi.

Melkein harmittaa, että meidän perheen koululaiset ovat jo tutustuneet Harry Potteriin, sillä kuvitus tekee velhokoulumaailmasta jotenkin helposti lähestyttävän ja ymmärrettävän. Toisaalta, kuten esikoiseni totesi, on ihan hyvä kuulla ensin tarina ilman kuvitusta ja kuvitella henkilöiden, asioiden ja miljöön ulkonäkö ihan omassa mielessään.

Kahdella palstalla oleva teksti on jossain määrin raskasta lukea, ja raskaaksi käy isokokoisen kirjan kannattelukin pidemmän päälle. Kuvitettu laitos on upea, ja toivon, että kaikki Jim Kayn kuvittamat Harry Potterit käännetään suomeksi. Kuvitettu Potter ei kuitenkaan korvaa kätevänkokoista, kevyttä pokkaria tai perinteistä sidottua teosta, jota on mukava lukea vaikkapa riippumatossa tai sängyn pohjalla.

Sanna Isto, Eppu Nuotio & Sari Airola: Typy ja topakka tonttu

Sanna Isto & Eppu Nuotio (teksti)
ja Sari Airola (kuvitus): Typy ja topakka tonttu
Bazar 2015.

Typy nyökkää. Paperiset lumihiutaleet ovat kauniita. Sitäpaitsi tätikin käski askarrella. Mutta ensiksi pitäisi saada jostakin valkoista paperia.
Typy on aikeissa käydä kysymässä Bertta-tädiltä, mutta tonttu tönäisee pinon laskuja pöydältä lattialle. Uusi suunnitelma on jo saanut tontun lämpimäksi ja tarmoa täyteen. 
"Näissä on kaikenmaailman numeroita", tonttu selittää innoissaan. "Mutta vain toisella puolen."

Typy ja topakka tonttu on kolmen ennalta tutun ja taitavan lastenkirjantekijän yhteistyön tulos: Sanna Isto on tuttu ihanista Tinka ja Taika -kirjoistaan (sarjan kolmannen osan arvio tulossa pian!), monessa ihanassa lastenkirjassa on Sari Airolan kuvitus (blogissa olen esitellyt niistä ainakin kirjan Metsän outo vieras) ja Eppu Nuotio on pitkän linjan kirja- ja kulttuurialan tekijä, jonka laajasta tuotannosta olen tainnut blogissani esitellä vain yhdessä Aino Louhen kanssa julkaistun Tämä vai tuo -kuvakirjan. Viimeksi mainittu on Bazarin kustantama, kuten Typy ja topakka tonttukin – olen iloinen siitä, että aiemmin käännösdekkareihin ja lukuromaaneihin profiloitunut kustantamo on alkanut julkaista myös kotimaista lastenkirjallisuutta. Suomessa on paljon taitavia lastenkirjailijoita ja -kuvittajia, ja monet perinteiset, isot kustantamot ovat supistaneet lastenkirjatarjontaansa.

Typy ja topakka tonttu sisältää joitakin klassisen joulutarinan aineksia, kuten jouluun nuivasti suhtautuvan kärttyilijän (Typyn Bertta-täti, eräänlainen Kurenniemen Onnelin ja Annelin talon Rosina Rusinan hengenheimolainen), eloon heräävän koristetontun ja idyllisen loppukohtauksen. Typy ja tonttu sähläävät kuitenkin aivan omiaan, ja heidän seikkailunsa nivoutuvat hauskasti arkeen sekä lasten ja aikuisten näkökulman eroavaisuuksiin: laskut leikataan lumitähdiksi ikkunaan, pakastimesta otetaan huurretta lumettoman talven lohduksi ja tontun temppuilut aamiaispöydässä aikaansaavat "vesivahingon". Omassa kodissa tapahtuneen vesivahingon vuoksi Typy on alunperin joutunutkin ankaran Bertta-tädin vieraaksi.

Sari Airolan kuvitus hehkuu punaisen, keltaisen, violetin ja valkoisen sävyissä. Typy on suloinen ja suurisilmäinen, mutta hauskinta oli katsoa kuvista topakan tontun touhuja, vesilätäkössä sätkiviä kinttuja ja "hiihtämistä" värikynäsauvoilla. Kiitokset myös tekstin asettelusta: tummia kirjaimia ei tarvitse tihrustaa tumman kuvan päältä, vaan tekstille on jätetty tilaa valkoisella pohjalla.

Typyn tonttuystävä on totisesti topakka, kuten kirjan nimi lupaa. Siinä vaiheessa, kun tonttu tohkeissaan paketoi Bertta-tädin tuikitarpeellisia silmälaseja ja virkkuukoukkua tädille joululahjaksi, tuli jo nuoremman polven lukijalta kommenttia, että "tuollaista tonttua en ole ennen nähnytkään missään kirjassa, koko ajan tekee jotakin hullua!" Jaa-a, kuinkakohan viattomasti tonttu nappasi äkeän tädin tavarat piiloon joulua odottamaan? Ainakin Bertta todella ilahtui sitten viimein, kun sai aarteensa takaisin aattona!

Ehkäpä Typy-kirjalle tulee jatkoa ja saamme vielä joskus tietää, miksi Bertta-täti inhosi niin kovasti joulua?

Tunnelmallista ensimmäistä adventtia!

Jenni Kirves & Annika Hiltunen: Tervetuloa Rauhalaan

Jenni Kirves (teksti) ja Annika Hiltunen (kuvitus): Tervetuloa Rauhalaan.
Mäkelä 2015.

Aivan ensimmäiseksi huomio kiinnittyy värikylläiseen, harmonista tunnelmaa huokuvaan kansikuvitukseen. Jätin Tervetuloa Rauhalaan -kirjan pöydälle, ja seuraavassa hetkessä se oli kadonnut, ilmestyäkseen myöhemmin kuin loihdittuna takaisin samaan paikkaan. Esikoiseni, tarinatyttö ja esteetikko, oli huomannut kirjan ja lukenut sen siltä istumalta. Myöhemmin luin kirjan lapsilleni ääneen, kuopuksen vaatimuksesta – oli aika myöhä, ja yritin tarjota lyhyempää kirjaa tilalle, mutta kolmivuotiaan mielestä "Ei sitä, tää on hieno."

Annika Hiltusen kuvitus Jenni Kirveen kirjoittamaan satukirjaan onkin aivan upea. Eksoottisista kukista ja suurisilmäisistä, sielukkaista kasvoista tulee hieman mieleen Riikka Juvonen (jonka kuvituksista ja teksteistäkin olen nauttinut monessa, monessa kirjassa lapsuudesta asti mutta blogissani esitellyt vain Valon paletin). Hiltusen kuvat ovat satumaisia ja värit heleitä.

Tervetuloa Rauhalaan kertoo Toivo-pojasta, jolla on paha olla kotona, kun vanhemmat riitelevät. Toivo pakenee huutoa ja ikkunasta sinkoilevia esineitä vintille, jossa hän huomaa yllättäen siniset portaat. Portaita pitkin Toivo pääsee Rauhalaan, jossa sydämellinen, punatukkainen Tyyni ottaa hänet lämpimästi vastaan. Tyyni kertoo, että yleensä Rauhalaan (jota jotkut kutsuvat Taivaaksi, toiset Kauniiksi puutarhaksi ja kolmannet esimerkiksi Yliseksi) pääsevät yleensä vain ne, joiden aika on täyttynyt. Lasten kohdalla tehdään kuitenkin poikkeuksia: he voivat päästä Rauhalaan käymään, vaikkapa unissaan tai mielikuvituksen voimin. Rauhalassa surulliset tai väsyneet lapset voivat tankata  voimia ja iloa ja palata sitten taas "Tämänpuoliseen". Rauhalassa vietettyjen hetkien ansiosta myös Toivon elämä muuttuu.

Toivon tarinasta tulivat mieleen Astrid Lindgrenin surumieliset sadut kuten "Soittaako lehmus, laulaako satakieli" sekä Enna Airikin ihana Haavemaa. Kertomus nojaa perinteeseen, mutta esimerkiksi ilmaisuissa näkyy nykyaika (Tyyni saa "naurunsa virran katkaistuksi"), samoin siinä, että lapsen hyvinvointia uhkaava kriisi ei ole vaarallinen kulkutauti, julma äitipuoli tai köyhyys, vaan vanhempien riitely, joka myrkyttää kodin ilmapiirin ja saa lapsen tuntemaan olonsa näkymättömäksi. Toivon ongelmat ratkeavat lopulta hyvin nopeasti ja yksinkertaisesti, mutta satu on satua ja Rauhalassa on kaunista taikaa.

Milena Parland & Alexander Reichstein: Kun kuu nauroi ja muita maassamme kerrottuja satuja

Milena Parland (teksti) ja Alexander Reichstein (kuvitus): Kun kuu nauroi 
ja muita maassamme kerrottuja satuja.
När månen skrattade och andra sagor berättade i vårt land. 
Käsikirjoituksesta suomentanut Susanna Hirvikorpi.
Schildts & Söderströms 2015, 249 sivua.

Siitä päivästä lähtien olen etsinyt satuja kaikkialta. Kirjoitan tarkasti muistiin parhaat ja jännittävimmät sadut. Lähes sellaisina kuin ne minulle kerrotaan. Niin saduista tulee kirja. Satukirja juuri sinua varten, rakas lukija. Kuuntele nyt tarkasti, sillä maamme on satujen maa. Maa, jossa ihmiset ovat jo aikojen alusta kertoneet tarinoitaan ja laulaneet laulujaan pitkien öiden iloksi.

Kun kuu nauroi on satukirja suomalaislapsille – lapsille, joiden juuret voivat olla vaikkapa Venäjällä, Kiinassa tai somaliassa, joiden uskonto voi olla esimerkiksi juutalaisuus, äidinkieli ruotsi tai saame. Kirjan alussa on lainaus Sakari Topeliuksen Maamme kirjasta, jossa sanotaan muun muassa, että "Harvat ovat niin sekoittumattomasta sukuperästä, ettei joku heidän suvustansa ole suonissaan kantanut erilaisten kansakuntain verta. Mutta se on sanottu, että kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena, – kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä tämän maan hyväksi – ovat yksi kansa." Lainaus on vuodelta 1875, mutta on ajankohtaisempi kuin konsanaan.

Kirjaa jäsentää kehyskertomus, jossa pieni helsinkiläistyttö kerää satuja ihmisiltä ympärillään – äidiltään, ystäviltään, sukulaisiltaan, naapureiltaan – joskus kertojana voi olla vaikkapa puistossa kohdattu kani. Kokoelman avaussatu on Kalevalasta tuttu Ainon taru suorasanaisesti kerrottuna, ja monelle lukijalle ovat varmasti tuttuja myös tarinat Myran Pyhästä Nikolaoksesta (Joulupukin esikuvasta), Kynttilätyttö Luciasta ja Raamatun rohkeasta Esteristä. Somalien tarinaperinteestä nousee satu Leijonasta ja karitsasta, saamelainen satu kerto Sivvasjärven veljeksistä ja romanien tarinaperinteestä ammentaa Poika joka sanoi aina Ei. Milena Parland kertoo kaikki tarinat omin sanoin, ja kiitos satujen kauniista kielestä kuuluu luonnollisesti myös suomentaja Susanna Hirvikorvelle.

Kirjan värikäs kuvitus on syntynyt niin, että Alexander Reichstein on kerännyt kankaita eri kulttuureista, valokuvannut ja skannannut ne, käsitellyt kuvia digitaalisesti ja piirtänyt päälle satujen hahmoja. Pidän itse enemmän kynän-, liidun- tai siveltimenjäljestä kuin tietokoneen avulla tehdyistä piirroksista, mutta Reichsteinin yksinkertaiset hahmot toimivat hyvin elävää, kollaasimaista taustaa vasten. Esimerkiksi tämä kuva hyeenoista ja leijonasta on aivan upea:

Alexander Reichsteinin kuvitusta satuun "Leijona ja karitsa".

Milena Parland sai idean Kun kuu nauroi -kokoelmaan työskennellessään koulussa monikulttuurisen projektin parissa. Toivottavasti kirja kulkeutuu myös "takaisin kouluun", yhdessä lasten kanssa luettavaksi, katseltavaksi ja keskusteltavaksi.

Jukka Itkonen & Elina Warsta: Sirkusjuna saapuu

Jukka Itkonen (teksti) ja Elina Warsta (kuvat): Sirkusjuna saapuu
Lasten Keskus 2015, 92 sivua.

Tämä tuore lastenromaani houkuttelee jo värikkäällä ja tyylikkäällä ulkoasullaankin tarttumaan kirjaan ja lukemaan. Olen ihaillut graafikko Elina Warstan kädenjälkeä monien romaanien kansissa, muun muassa Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon uuden suomennoksen kauniissa ulkoasussa. Sirkusjuna saapuu (jonka nimi, ja vähän tarinassa kukkiva huumorikin, tuo mieleeni muutama vuosi sitten ilmestyneen kuvakirjan Sirkus saapuu kirjastoon) ei ole myöskään silkkoa sisältä, vaan kansien välistä löytyy Warstan eloisa mustavalkokuvitus ja Jukka Itkosen riemastuttava tarina.

Jukka Itkonen on viime vuosina julkaissut erityisesti lasten runoteoksia, ja Sinisen linnan kirjastossakin on luettu esimerkiksi kirjailijan pari vuotta sitten ilmestynyt, Camilla Pentin kuvittama runokirja Kaikki hyvin kasvimaalla sekä talvisia tunnelmapaloja sisältävä Lumilyhdyn valossa. Itkonen on armoitettu riimittelijä, ja siinä missä kirjailijan runot ovat usein tarinallisia, on hänen proosassaan rutkasti runoista tuttua kielellä leikittelyä. Onpa Sirkusjunan sivuilla muutama runonpätkäkin! Parasta on kuitenkin kuvaileva ja kujeileva kieli.

Luimme Sirkusjunan vuorotellen iltasaduksi lapsille, ja tarina syrjäisen ja nuokkuvan Nurkanpyhtään asukkaista – koiranpennusta haaveilevasta Lillista, hänen topakasta äidistään ja isästään, joka löytää elämäänsä uutta sisältöä sirkuksen tykinkuulana – ja pikkukaupungin rauhaa kutittelevista vieraista – sisäpaistista tykkäävästä sirkustirehtööristä, ilmaston lämpenemisestä huolestuneesta pingviinista ja vankikarkurista upposi koko perheeseen. Parhaiden lastenkirjojen tapaan Sirkusjunassa onkin useampia tasoja, jotka aukeavat eri-ikäsille.


Sirkusjunan saapumista on ihasteltu myös Sinisessä keskitiessä, Lukutoukan kulttuurilogissa ja Lastenkirjahyllyssä.

Hyvää kiirastorstain myöhäisiltaa ja kansainvälistä lastenkirjallisuuden päivää!

Paula Moilanen & Ulla Etto: Repun salaisuus

Paula Moilanen (teksti) ja Ulla Etto (kuvat): Repun salaisuus.
Lasten Keskus 2014, 163 sivua.

Paavolla oli paluumatkalla paljon miettimistä. Lauri ja Viljo juoksivat jo kaukana edellä. Hän oli päättänyt, että alkaisi luotsiksi, mutta tilanne oli nyt selvästi mutkistunut. Jos halusi komean virkalakin ja kultaiset nappirivit rintapieliin, olisi mentävä kiertokouluun ja vielä Leppälän kouluunkin. Ehkä hän selviäisi niistä, ja sitten saisi ajella hyvällä veneellä ja katsoa kiikareilla ja soitella Lyylille. Äh, ei millekään Lyylille...

Vuonna 1922 noin kuusivuotias Paavo nauttii kesästä ja venereissuista tuoran (isoisän) kanssa, haaveilee luotsin urasta ja jännittää syksyllä alkavaa kiertokoulua. Vuonna 1946 Paavon tytär Maija aloittaa kansakoulun – isä on kuollut sodassa rintamalla. Vuonna 2014 Maijan lapsenlapsi Iikka saa isoäitinsä luokkaan kertomaan vanhanjan koulunkäynnistä. Sukupolvien ketjussa on kulkenut mukana puinen, vihreä penaali, ja aikakaudesta riippumatta koulun aloittaminen on jännittävää ja maailmoja avaavaa. Näistä aineksista syntyy Repun salaisuus.

Yllätyin ehkä vähän siitä, miten tietokirjamainen Repun salaisuus on. Olen kyllä lukenut samojen tekijöiden Keinuhevosen joitakin vuosia sitten ja se taisi edustaa aika lailla samaa tyylilajia. Periaatteessa Repun salaisuus siis kertoo fiktiivisen tarinan tai oikeastaan kolmessa aikatasossa tapahtuvan, kolmeen eri päähenkilöön keskittyvän tarinasikermän, mutta historiallinen ajankuva menee juonenkäänteiden edelle. Siksi kirjaa on ajoittain hieman puuduttavaa lukea: esimerkiksi Paavon ajatukset ja muiden repliikit selittävät 1920-luvun oloja ja erilaisten esineiden ja työvaiheiden kuvaukset pysäyttävät kerronnan. Kokonaisuutena Repun salaisuus kuitenkin toimii ja rakentaa jonkinlaisen jännitteenkin eri aikatasojen välille. Teoksen tulkitseminen pikemminkin kertovana tietokirjana kuin historiallisena lastenromaanina asettaa lukijan odotukset oikeaan asentoon.

Jokaisen luvun lopussa on hyödyllinen sanasto, joka kertoo nykylukikalle esimerkiksi sen, mikä on pöklinkäinen (perkaamattomana suolattu mäditön silakka) tai rihvelitaulu (saviliuskeesta tehty kirjoitusalusta). Meillä Repun salaisuus luettiin iltasatuna, ja oli mielenkiintoista huomata, miten monet vanhahtavatkin sanat olivat vanhemmille tuttuja mutta lapsille uusia – ja miten monet koulunkäyntiin liittyvät sanat olivat alunperin tulleet tutuksi Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä!

Luetaanko tämä -blogin Kia on esitellyt Repun salaisuuden täällä ja kirjan pohjalta kehittelemänsä äidinkieltä ja kirjallisuutta sekä historiaa yhdistävän opetusjakson täällä.

Mark Sperring & Britta Teckentrup: Tassu Tassussa

Mark Sperring (teksti) ja Britta Teckentrup (kuvat): Tassu tassussa.
Suomentanut Tuula Korolainen.
Lasten Keskus 2014.

Tykkäsin Britta Teckentrupin kädenjäljestä kirjassa Muistojen puu, ja Tassu tassussa -kirjan kuvitus on yhtä viehättävä yhdistelmä murrettuja sävyjä, pieniä heleitä pilkahduksia ja läpikuultavanoloista pintaa. Tämänkin kirjan keskiössä ovat metsän elämet ja vuodenaikojen vaihtelulla on iso rooli, mutta  Tassu tassussa -kirjan tunnelma on iloisempi kuin surumielisen Muistojen puun, jossa metsän eläimet hyvästelivät ystävänsä ketun.. Muistojen puu kertoo erosta, Tassu tassussa kertoo yhdessäolosta.

Kirjoitin kirjasta Lukulampuun tekemässäni kirjasyksyn (2014) lasten- ja nuortenkirjojen koosteessa näin: "Mark Sperringin kirjoittama ja Britta Teckenrupin kuvittama Tassu tassussa kuvaa luontoa ja vuodenkiertoa pienen ja ison hiiren näkökulmasta. Tekstin on suomeksi riimitellyt Tuula Korolainen, ja kuvituksessa säteilee luonnon kauneus ja yhdessäolon lämpö."

Tassu tassussa ihastutti kovasti kaksivuotiastani, johon vetosivat sekä lempeät kuvat että iloiset riimit. Suosittelen Sperringin ja Teckentrupin kirjaa erityisesti "rauhoittumiskirjaksi", esimerkiksi iltasaduksi: juonenkäänteitä ei tarvitse jännittää ja kuvat ja tekstit luovat turvallisuudentunnetta ja rauhallista tunnelmaa.

Kirjasta löytyy juttua myös ainakin Luetaanko tämä- ja Sininen keskitie -blogeista.

Kaksi kuvakirjasuosikkia: Aatos ja Sofian sorsapuisto & Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

Riitta Jalonen (teksti) ja Kristiina Louhi (kuvat): Aatos ja Sofian sorsapuistoTammi 2014.

Aatos ja Sofian sorsapuisto on kahden pienen koululaisen ystävyydestä kertovan kuvakirjasarjan neljäs osa. Tarina etenee läpi kirjasarjan pienin askelin ja tuokiokuvin, mitään suurta juonen kaarta saati mutkikkaita käänteitä ei Aatoksen ja Sofian maailmaan mahdu. Kirjat ovat sekä arkisia että herkkiä: Jalosen teksti on runollista, tarina kietoutuu arkisten sattumusten ja turvallisen miljöön ympärille ja Louhen kuvat hehkuvat lempeitä värejä. 

Jokainen Aatos ja Sofia -kirja kertoo saman haikeansuloisen tarinan: jokin muuttuu, sisäisesti tai ulkoisesti, ja lasten on etsittävä uusi tapa olla ystäviä, pitää yhteyttä, leikkiä ja jakaa yhteinen maailma. Muutos voi olla vaikkapa koulun alkaminen, se tunne, kun ei uskalla lähestyä toista tyttöjen ja poikien ryhmiin jakautuneella koulun pihalla ja ystävyys on eräänlainen vapaa-ajan salaisuus. Kirjassa Aatos ja Sofian sorsapuisto haaste on hyvin konkreettinen: Sofia muuttaa toiseen kaupunkiin (tai kaupunginosaan) äitinsä kanssa eikä tulekaan koulun juhlaan, jossa Aatoksen ja Sofian oli määrä esiintyä yhdessä.

Olen lukenut, itsekseni ja lapsilleni, kaikki Aatos ja Sofia -kirjat ja pitänyt niistä kovasti. Louhen kuvitustyyli tuntuu vetoavan eniten nuorimmaiseeni, joka ei vielä vähäeleisestä tarinasta niin paljoa ymmärrä – tässä kirjassa hän ihastui erityisesti sorsakuviin. Esikoiseni muistuttaa luonteeltaan hieman Aatosta herkkyydessään ja haaveellisuudessaan, ja hän on tykännyt lukea sarjan kirjoja, vaikka lukee jo paljon pitkiä lastenromaanejakin. Itse tykkään lukea kaiken, mitä Riitta Jalonen kirjoittaa, on se sitten "aikuisille" tai "lapsille" – kirjailijan teksteissä on aina samaa viisautta, kauneutta ja lohdullisuutta.

Sinikka ja Tiina Nopola (teksti) ja Salla Savolainen (kuvat): Heinähattu, Vilttitossu ja iso ElsaTammi 2014. 

Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoihin on totuttu liittämään huumori, joka näkyy niin Nopolan siskosten hersyvässä ja nokkelassa tekstissä kuin kuvituksissa, jotka sarjan alkuaikoina olivat Markus Majaluoman käsialaa ja uudemmissa kirjoissa sekä sarjan 25-vuotisjuhlavuoden kunniaksi otetuissa uusintapainoksissa ovat Salla Savolaisen kynästä. Kahdesta Kattilakosken sisaruksesta kertovat kirjat ovatkin tyylilajiltaan varsin erilaisia kuin tässä samassa postauksessa esittelemäni Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen Aatos ja Sofia -kirjat, vaikka Heinähatussa ja Vilttitossussa on päähenkilöinä tavallaan samantapainen kaksikko kuin edellämainituissa: yksi hiljaisempi ja herkempi ja toinen vähän villimpi alakouluikäinen lapsi. 

Heinähatuissa ja Vilttitossuissa on kuitenkin eräänlaista pinnan alla piilevää vakavuutta, jonka koin erityisen voimakkaana viime syksynä uutena laitoksena julkaistussa kirjassa Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa. Sisaruksista nuorempi, Vilttitossu, on aloittanut koulun, mutta joutuu siellä ison lapsijoukon nimittelyn kohteeksi. Kiusaamisesta suivaantuneena Vilttitossu alkaa lintsata koulusta ja päätyy Elsa-koiran "lapsenvahdiksi". Tästä alkaa kommellusten sarja, ja Vilttitossu ei joudu koheltamaan kauan yksin, ennen kuin Heinähattu vainuaa seikkailun ja rientää siskonsa rinnalle. Aikuiset sen sijaan tipahtavat tapahtumien kärryiltä ja vilkkaiden tyttöjen (ja ison Elsan!) vauhdista heti alkumetreillä. Vaikka kirja on hauska, minua jäi vaivaamaan se, että kukaan ei nähnyt Vilttitossun ahdistusta kiusaamistilanteissa ja koko aihe jäi vähän ilmaan roikkumaan, hassunkurisempien käänteiden alle. Heinähatuissa ja Vilttitossuissahan on läpi sarjan käsitelty myös negatiivisia tunteita, kuten kateutta, mustasukkaisuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta, mutta se, miten Iso Elsa -kirjassa Vilttitossu suljetaan koulun kaveriporukan ulkopuolelle ja pilkan kohteeksi viiltää sydäntä. 

Salla Savolainen onnistuu kuvituksellaan aina luomaan maailman, jonne haluaisi sukeltaa. Ehkä kyse on arkisten yksityiskohtien runsaudesta, heleistä väreistä tai Ilon Wiklandin tyyliin vähän vinksahtaneeseen perspektiiviin piirretyistä viehättävistä taloista – joka tapauksessa Savolaisen kuvat viehättävät, ja mukana on myös aimo annos Kattilakosken perheelle ja muille Nopoloiden luomille persoonille ominaista ilmeikkyyttä ja vauhtia.