Näytetään tekstit, joissa on tunniste siskoskirjahaaste. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste siskoskirjahaaste. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 28. elokuuta 2013
Susan Sellers: Vanessa & Virginia
Susan Sellers: Vanessa & Virginia
Vanessa and Virginia, suom. Soili Takala.
Into 2013, 243 sivua.
Majakka oli eri asia. Siinä koin ensimmäisen kerran neroutesi täyden voiman. Sommitelman ja näkemyksen hienovaraisesta tasapainosta, jokaisen lauseen hienostuneesta toteutuksesta tiesin, että olit täydellinen taiteilija ja että mikään, mihin minä pystyisin, ei voisi koskaan kilpailla sen kanssa. Jälleen kerran olit kertonut meidän tarinamme, mutta tällä kertaa tavalla, joka silloitti kuilun elämäkerran ja taiteen välillä.
Susan Sellersin romaani Vanessa & Virginia on kuvataiteilija Vanessa Bellin pitkä fiktiivinen kirje sisarelleen kirjailija Virginia Woolfille. Se on myös elegia sisarelle, joka käveli jokeen kiviä taskussaan. Se on fiktiivinen kaksoiselämäkerta kahdesta tunnetusta, lahjakkaasta ja omaäänisestä taiteilijasta. Se on sujuvasti kirjoitettu, kaunis ja raadollinen tarina, joka ei kuitenkaan kaunokirjallisena teoksena jättänyt minuun kovin syvää jälkeä. Sen sijaan se herätti halun tietää enemmän sekä Virgianista ja Vanessasta.
Aiemmin tiesinkin tuskin mitään Vanessa Bellistä ja vain perusasiat Virginia Woolfista: lahjakkuuden etenkin modernin tajunnanvirtakerronnan kirjoittajana, kirjapainokäsityöläisyyden ja kulttuuritahtoisen kustannustoiminnan yhdessä aviomiehen ja liikekumppanin Leonard Woolfin kanssa, syvän ahdistuksen ja itsemurhan. Sellersin romaanin myötä opin, että Virginian ja Vanessan lapsuuteen kuului paljon surua (muun muassa äidin varhaisen kuoleman vuoksi), varhaista vastuuta kotitöistä, nuoremmista sisaruksista ja perheen miesväestä, pelkoa joidenkin perheenjäsenten käytöksen vuoksi sekä köyhyyttä, jos kohta myös jännittäviä leikkejä, mielikuvituksen lentoa ja orastavia taiteellisia pyrkimyksiä.
En tiedä, kuinka paljon Sellers on käyttänyt kirjailijan vapautta kirjoittaessaan sisarusten suhteista, mutta oletettavasti hänellä on ollut joitakin lähteitä, joiden perusteella hän on tehnyt tulkintojaan. Vanessa&Virginia -romaanissa sisarusten välillä on kateutta ja mustasukkaisuutta sekä kilpailua taiteellisesta menestyksestä, mutta myös syvää kiintymystä, uskollisuutta ja jopa insestiä hipovaa läheisyyttä.
Kirjassa oli useampikin kohtaus, joita lukiessani aprikoin, miksi ne ovat mukana. Näiden kohtausten merkitys avautuu ehkä paremmin niille, jotka tuntevat taiteilijasisarusten elämäkertaa ja seurapiirejä paremmin. Kiinnitin huomiota myös muutamiin ristiriitaisuuksiin, kuten että Vanessa sanoi eräässä kohtaa, että tuli Leonard Woolfille antamillaan harkitsemattomilla neuvoilla vaikuttaneeksi Woolfien liiton fyysiseen kylmyyteen, toisaalla taas, että Virginia sai avioliitossaan kokea aistillisia asioita, joista Vanessa saattoi vain haaveilla. En osaa sanoa, olivatko tämänkaltaiset ristiriidat tarkoituksellisia, onhan muistaminen aina aukkoista ja Vanessan ja Virginian suhde muutenkin ambivalentti; Vanessa saattaa hyvinkin tulkita asiat eri tavoilla kulloisista mielialoistaan riippuen.
Joka tapauksessa Vanessa&Virginia on ihan hyvä romaani. Sen kieli ja kerronta on kaunista ja soljuvaa, joskaan ei mitään erityisen säväyttävää tai havahduttavaa. Mikä parasta, siskokset Vanessa ja Virginia tulevat kirjassa lähelle – niin toisiaan kuin lukijaakin.
No niin, se on tehty. Sidon sivut yhteen ja menen eteiseen pukemaan ylleni takin ja saappaat. Kävelen joelle ja polvistun rantaan. Avaan pakettini ja kastan ensimmäisen sivun veteen. Sanat sekoittuvat. Odotan, kunnes paperi on läpimärkä, ettei tuuli vie sitä, ja päästän sitten irti. Virta nappaa sen sormistani ja vie sitä kiivaasti alavirtaan. Otan pinosta seuraaan paperin. Kun viimeinenkin on päästetty irti, teen omistuksen. Tämä kertomus on sinulle.
Muissa blogeissa: Leena Lumi, Täällä toisen tähden alla
sunnuntai 14. elokuuta 2011
Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Bazar 2011
Englanninkielinen alkuteos on ilmestynyt kahtena niteenä, The House at Riverton ja The Shifting Fog. Suom. Helinä Kangas.
613 s.
Tuntuu oudolta. Koit ovat syöneet reikiä lähimuistiini, mutta kaukainen menneisyys nousee mieleeni elävänä ja kirkkaana. Entisen elämäni haamut vierailevat nykyään luonani usein, ja hämmästyksekseni huomaan, että en edes pane sitä pahakseni. En läheskään niin paljon kuin olin kuvitellut. Voi jopa sanoa, että kaikki nuo haaveet, joita olen koko ikäni pakoillut, tuntuvat nyt lähes lohduttavilta, tervetulleilta; odotan niitä vähän niin kuin Sylvia odottaa televisiosarjojaan ja kiirehtii kierrostaan ehtiäkseen alakerran isoon saliin seuraamaan niitä. Ilmeisesti olin unohtanut, että synkkien muistojen joukossa on myös valoisia.
Kate Mortonin romaanin Paluu Rivertoniin kertoja on 98-vuotias Grace Bradley palaa - ennen kaikkea muistoissaan, mutta myös konkreettisesti - Rivertonin kartanoon, jossa hän aloitti sisäkkönä 14-vuotiaana vuonna 1914. Nuori Grace ihaili kartanon ylellistä elämää, seurasi hieman kateellisena isäntäperheen sisarusten, Davidin, Hannahin ja Emmelinen, yhteisiä leikkejä ja joutui myöhemmin todistamaan tragediaa, johon liittyviä salaisuuksia Grace kantaa uskollisesti vuosikymmenet. Romaanin nykyhetkessä, vuonna 1999, nuori yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja haluaa tehdä elokuvan 1920-luvun yläluokan helmeilevästä, jazzinsointuisesta elämästä ja Rivertonin kartanon mailla tapahtuneesta nuoren runoilijan Robbie Hunterin kuolemasta. Rivertoniin liittyvät unet ja muistot ovat vainonneet Gracea aina, mutta osallistuminen elokuvan tekemiseen nostaa ne vastaansanomattomasti pintaan. Samalla Grace äänittää muistojaan tyttärenpoikaansa varten ja käy läpi matkan, joka alkoi sisäkön vaatimattomasta toimesta mutta jatkui merkittäväksi arkeologiksi !) ja viettämään ulkoisesti mukavia päiviä vanhusten hoitokotiin.
Mortonin kirjassa on paljon tuttua brittiläisten kartanoromaanien ja goottilaisten kertomusten ystäville, kuten Morton itsekin jälkisanoissaan toteaa. Morton mainitsee inspiraation lähteikseen esimerkiksi sellaisia yläluokan kuvauksia kuten Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illan ja Daphne du Maurierin, Evelyn Waughin ja F. Scott Fizgeraldin teokset. Itselleni tulee Rivertonia lukiessa sen hyytävästä, mutta kiehtovasta tunnelmasta mieleen du Maurierin Rebecca, Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus ja Sarah Watersin romaanit Silmänkääntäjä ja Vieras kartanossa, joista kaksi viimeksi mainittua olen vasta aloittanut. Jostain syystä mieleeni tuli myös Ian McEwanin Sovitus - kenties kompleksisten sisarussuhteiden kuvailun sekä syyllisyyden ja sen kertomalla sovittamisen tematiikan kautta?
Morton on taitava; hän on punonut romaaniinsa kudoksen, joka vetoaa vanhanaikaista jännitystä ja romantiikkaa janoavan lukijan mieleen. Minulla kesti kuitenkin kauan päästä tässä romaanissa alkua pidemmälle: ymmärsin kyllä, että Rivertonissa ovat velloneet voimakkaat tunteet ja salatut intohimot; että on tapahtunut rikos, josta Grace tietää enemmän kuin on kenellekään kertonut, mutta päällimmäinen tunteeni oli "entä sitten?" Niin Grace kuin muutkin romaanin henkilöhahmot jättivät minut kylmäksi, ja tunsin lievää vastahakoisuutta sukeltaa näiden ihmisten maailmaan. Halusin kuitenkin kokea tämän kirjan jännittäväksi kehutun juonen ja tutkailla, kuinka Morton hyödyntää gotiikan konventioita.
Joskus kirja on niin nautinnollista luettavaa, että sen soisi vain jatkuvan ja jatkuvan. Paluu Rivertoniin ei ollut minulle sellainen kirja - tiivistämisen varaa olisi ollut - mutta kuitenkin sellainen romaani, jossa rönsyilevät tapahtumakerrokset ja ympäristön ja ihmisten välisten keskusteluiden pitkäkin kuvailu on perusteltua. Enemmän kuin ajoittainen laveus minua häiritsi kerronnassa sen jotenkin jatkosarjamainen tapa lopettaa luvut jonkinlaiseen koukkuun, jonka avaamisella seuraava luku alkaa.
Noin seitsemänkymmenen ensimmäisen sivun jälkeen aloin päästä tarinan imuun ja sen myötä myös henkilöt alkoivat herättää enemmän mielenkiintoa. Erityisesti nuoren Gracen hahmo on sympaattinen (osittain ehkä siksi, että hän rakastaa kirjojaan niin paljon että kätkee ne salaiseen piiloon, kun muut kirjat kuin Raamattu pitäisi hyväksyttää hovimestarilla). Rivertonin kartanoa ja sen asukkaita havainnoidaan nuoren, köyhän ja äitinsä vieroksuman tytön silmin, joka toisaalta häikäistyy näkemästään mutta huomaa myös kartanon loiston hitaan himmenemisen:
Huoneen tapetit olivat ilmeisesti aikoinaan olleet sinivalkoraidalliset, mutta aika ja kosteus olivat tummentaneet ne ikävän harmaiksi, ja siellä täällä oli tahroja ja repeytymiä. Yhdellä seinällä riippui haalistuneita painokuvia, jotka esittivät Hans Christian Andersenin satuhahmoja: vakaa tinasotamies liekkien keskellä, tyttö punaisissa kengissään, pieni merenneito itkemässä menetettyä menneisyyttään. Huoneessa haisi ummehtuneelta, kummituslapsilta ja vanhalta pölyltä.
Kenties ylitulkitsen yllä olevaa katkelmaa, Gracen kuvausta Hartfordin perheen nuorison vartuttua vähälle käytölle jääneestä lastenhuoneesta, mutta Andersenin satujen hahmot löytyvät myös Mortonin kirjasta. Rakkaus korventaa erään nuoren miehen, nuori nainen "tanssii itsensä kuoliaaksi" ja toinen saa itkeä menettämänsä perään. Hartfordin sisarusten luonteet ja heidän ja Gracen väliset suhteet hahmotellaan kiinnostavasti romaanin alkupuolella, kun Grace tarkkailee sisarusten leikkejä. Hannah on rohkea ja moderni, Emmeline herkkä, David iloinen nuori mies, jonka kohtaloksi koituu ensimmäinen maailmansota ja Grace on aluksi syrjästäkatsoja, joka seuraa kamarineitinä Hannahia tämän mennessä naimisiin, mutta joka osin dramaattisten tapahtumien ansiosta pääsee pitkälle elämässään. Tragedia uinuu pinnan alla, kun kartanossa pidetään tanssiaisia, vietetään häitä ja iloitaan lahjakkaan runoilijan viihtymisestä perhepiirissä - kunnes mustasukkaisuus, petollisuus ja salailu purkautuvat. Lopulta veri on vettä sakeampaa, mutta mikään kauniin sisarusrakkauden kuvaus Paluu Rivertoniin ei ole.
Enemmän kuin varsin melodramaattinen juoni tai henkilökuvaus, minua kiehtoi Paluun Rivertoniin taitava ajankuvaus - Kate Morton kertoo ajasta, joka on viktoriaanisen ja modernin risteyskohdassa, kun vanhat arvot ja käytänteet alkavat murtua ja luokkayhteiskunta, vaikka ei kokonaan häviä, lievenee hieman. Pienet yksityiskohdat rakentavat kuvaa 1900-luvun alkuvuosikymmenistä: James Joycen Odysseus on kielletty kirja, sukupuolten tasa-arvoa ajavat naiset ovat sufragetteja ja neidot esitellään yhä ensitanssiaisissaan ja heidän toivotaan pian kihlautuvan ja avioituvan. Sodat haavoittavat viattomuuden illuusiota ja miesten psyykejä ja ihmiset eivät enää suostu tyytymään siihen, mihin ovat syntyneet tai ajautuneet, vaan haluavat tehdä omia valintojaan.
Liitän Paluun Rivertoniin osaksi Siskos- ja Totally British -haasteita ja korkkaan viimeksimainitusta alakategoriat Stiff Upper Lip ja Gothic Fiction.
Paluusta Rivertoniin ovat innostavasti kirjoittaneet myös ainakin Katja, Sonja, Karoliina, Leena ja Norkku, joka on lukenut myös suomentamattoman Mortonin romaanin Distant Hours.
tiistai 14. kesäkuuta 2011
Anton Tsehov: Kolme sisarta (siskos- ja klassikkohaasteet)
Anton Tsehov: Kolme sisarta. Nelinäytöksinen draama. (Alkuteos Tri sestry 1901, suom. Martti Anhava, Otava 1985.)
Anton Tsehov on yksi niistä klassikoista, joita en ole lainkaan lukenut, vaikka olen kuullut "tsehovilaisesta tunnelmasta" ja halunnut tietää, mitä se tarkoittaa. Myöskään yhtään Tsehovin näytelmien teatterisovitusta en ole nähnyt. Karoliinan siskoskirjapostauksen ja -haasteen innoittamana päätin tarttua Tsehovin näytelmään Kolme sisarta.
Osittain näytelmämuodon vuoksi kirjan lukeminen vaati keskittymistä ja aikaa. Lukemisen alkuvaiheessa jouduin muistuttamaan itselleni, että kyseessä on klassikko, teos, jolla todennäköisesti olisi minullekin annettavaa. Henkilöhahmojen runsaus ja venäläisten nimien eri lempinimet vaikeuttivat kokonaisuuden hahmottamista. Jätin suosiolla useimmat mieshahmot vähemmälle huomiolle ja keskityin kolmen sisaren - Olgan, Irinan ja Masan - ohella seuraamaan heidän veljeään Andreita ja hänen vaimoaan Nataliaa, paroni Tusenbachia sekä everstiluutnantti Versininia, avioliittoonsa ja elämäänsä pettynyttä miestä, joka siskosten lailla haaveilee paremmasta tulevaisuudesta.
Näytelmä alkaa idyllisestä kuvasta: aurinko paistaa, salissa katetaan aamiaispöytää ja kolme sisarta on keskittynyt puuhiinsa. Opettaja-Olga korjaa oppilaiden vihkoja, Masa lukee kirjaa ja Irina seisoo valkoisessa puvussa mietteisiinsä vaipuneena. Pinnan alla kuitenkin kuohuu. Olga on väsynyt ammattiinsa, Masa elää onnettomassa avioliitossa (ja riutuu "melankuoliossa") ja Irina muistelee kaihoten lapsuutta, jolloin äiti vielä eli. On kaksikymmenvuotiaan Irinan nimipäivä, ja sisarusten isä on kuollut tasan vuotta aiemmin. Surulliset muistelut keskeytyvät, kun Irinaa tullaan onnittelemaan nimipäivän johdosta ja sisaret uppoutuvat everstiluutnantti Versininin kanssa muistelemaan entistä kotikaupunkiaan Moskovaa. Sisaret haaveilevat muutosta takaisin Moskovaan ja tuntevat vierautta nykyisessä asuinpaikassaan maalaiskylässä.
Kolme sisarta kuvaa voimakkaita mielenkuohuja ja syvää kärsimystä, mutta myös uskomatonta optimismia ja uskoa siihen, että "meidän kärsimyksemme muuttuvat iloksi niille jotka tulevat elämään meidän jälkeemme, onni ja rauha koittavat maan päällä ja hyvillä sanoilla muistetaan niitä jotka nyt elävät". Kaukaiseen tulevaisuuteen kurkottavien näkyjen lisäksi lohtua tuo työn tekeminen, jonka puolesta varsinkin Irina puhuu. Eläydyin Olgan, Masan ja Irinan haaveisiin ja pettymyksiin ja ymmärsin myös Andrein, Natalian ja Tusenbachin tuntoja, jopa itsekästä ja haihattelevaa Versininia. Haluan ehdottomasti nähdä Kolme sisarta myös näyttämöllä.
Sisarussuhteen kuvauksena Kolme sisarta toi mieleeni Jane Austenin romaanin Järki ja tunteet, jossa siinäkin on kolme siskosta ja veli. Masa on kuin Marianne, joka riutuu toivottomassa rakkaudessa, Olga taas tuo mieleen Elinorin, joka hoitaa velvollisuutensa ja toimii järkevästi, mutta toivoo itselleenkin edes rahtusen avioliiton onnesta. Irinassa näen sekä Mariannea että Elinoria. Kuten Austenin Dashwoodin siskokset, myös Tsehovin sisaret tukevat ja lohduttavat toisiaan.
Kolmen sisaren katkeransuloinen tunnelma syntyy menneen ihannoinnista, joutilaan elämän tyhjyydestä ja eri henkilöiden unelmien välisistä ristiriidoista. Traagisin kaksikko on paroni Tusenbach ja Irina: mies palvoo naista, joka ei kykene vastaamaan tunteisiin eikä löydä yhteyttä sisimpäänsä:
Minä en ole tuntenut rakkautta kertaakaan koko elämäni aikana. Voi, minä olen niin uneksinut rakkaudesta, olen uneksinut jo kauan, yötä päivää, mutta sieluni on kuin arvokas flyygeli, jonka kansi on lukossa ja avain hävinnyt.
Osallistun tällä kirjalla myös Kirjavan kammarin Siskoshaasteeseen ja Lumikin 10 klassikkoa -haasteeseen.
sunnuntai 5. kesäkuuta 2011
Rauha S. Virtanen: Kiurut laulavat (siskoshaaste)
Rauha S. Virtanen: Kiurut laulavat. WSOY 1959.
Rakastin Rauha S. Virtasen 1950-60 -luvuilla julkaistua Selja-sarjaa lapsena, ja luin myös sarjassa 2000-luvulla ilmestyneet jatko-osat sydän pamppaillen. Selja-kirjoissa on ihanaa nostalgiaa, mutta teokset ovat kestäneet myös hyvin aikaa. Kris, Rita, Virva ja Dodo tuntuvat edelleen eläviltä hahmoilta, ja kaikissa sarjan kirjoissa tapahtuu jännittäviä, kiehtovia ja surullisiakin asioita niin, että kaiken taustalla on kuitenkin turvallinen arki.
Muita Virtasen nuortenkirjoja en sitten olekaan lukenut, vaikka useita olen aloittanut. Aion kyllä tarttua uudelleen ainakin nuortenromaaneihin Ruusunen ja Lintu pulpetissa, joista edellinen kuvaa abiturienttitytön ihastumista vanhempaan, varattuun mieheen, jälkimmäinen puolestaan koululaisten poliittista heräämistä. Nyt kuitenkin luin Kiurut laulavat, osittain kesän, osittain siskoskirjahaasteen innostamana. Siskoskirjoista minua olisi enemmän kiinnostanut Virtasen Tuletko sisarekseni, mutta sitä ei lähikirjastosta löytynyt ja Kiurut puolestaan on odottanut jo muutaman vuoden lukemistaan hyllyssä.
Jos olisin lukenut Kiurut laulavat kouluiässä, olisin varmaan pitänyt siitä aika paljon. Nyt kirja ei onnistunut koukuttamaan: henkilöt jäivät etäisiksi, ja tapahtumat tuntuivat kaavamaisilta: keskiössä on vastikään Pohjanmaan lakeuksille muuttanut kuusilapsinen Savelan perhe, jonka lapset leikkivät "reiluilla", itse piirtämillään paperinukeilla jännittäviä näytelmällisiä leikkejä ja palavat halusta tutustua uuteen naapuriinsa, kauniiseen Ruusuun, jonka äiti topakka opettajaäiti on hiljattain kuollut auto-onnettomuudessa ja jonka isä on "taivaanrannan maalari", toisin sanoen taiteilija, joka ei ole pitänyt yhtään näyttelyä tai myynyt teoksiaan. Boheemius ja jännitys on ulkoistettu Ruusun perheeseen, kun taas Saveloilla on ahkera, joskin ankara ja "liikaa" koulunkäyntiä vastustava isä ja puuhakas, lukemista rakastava ja lapsiaan hellivä äiti. Savelan lapsista lukutoukka Leena nousee ehkä hieman etualalle, lisäksi Suvista syntyy käsitys järkevänä toiminnan ihmisenä ja Anusta haaveilijana. Veljet keikkuvat kuvioissa mukana, mutta jäävät kuitenkin vähän syrjään.
Lasten leikkien, sisarus- ja ystävyyssuhteiden ja arkisten askareiden kuvaus tuo mieleen paitsi Seljan tytöt (jossa arjesta hieman vieraantunut taiteilija on tyttöjen oma isä, kirjailija Rikhard Selja), myös Anni Swanin nuortenromaanit, erityisesti kirjat Arnellin perhe, Pikkupappilassa ja Ulla ja Mark. Myös Louisa M. Alcottin Pikku naisia "Pickwick-kerhoineen" sekä erityisesti sen jatko-osa Pikku miehiä ja itsenäinen teos Sireenien alla ovat samanhenkisiä lapsuudenkuvauksia, joissa ei ole kovinkaan voimakasta yksittäistä juonta ja jossa leikit ja mielikuvitus ovat pääosassa. Unohtamatta L. M. Montgomeryn iki-ihania teoksia Sateenkaarinotko ja Sara tarinatyttö! Kiurut laulavat ei minulla nouse ihan edellä mainittujen klassikkojen tasolle (toisin kuin Selja-sarja), mutta viehttävä, turvallinen ja vanhanaikainen kesäkirja se on.
Ihanaa kesäistä sunnutaita kaikille lukijoille!
Rakastin Rauha S. Virtasen 1950-60 -luvuilla julkaistua Selja-sarjaa lapsena, ja luin myös sarjassa 2000-luvulla ilmestyneet jatko-osat sydän pamppaillen. Selja-kirjoissa on ihanaa nostalgiaa, mutta teokset ovat kestäneet myös hyvin aikaa. Kris, Rita, Virva ja Dodo tuntuvat edelleen eläviltä hahmoilta, ja kaikissa sarjan kirjoissa tapahtuu jännittäviä, kiehtovia ja surullisiakin asioita niin, että kaiken taustalla on kuitenkin turvallinen arki.
Muita Virtasen nuortenkirjoja en sitten olekaan lukenut, vaikka useita olen aloittanut. Aion kyllä tarttua uudelleen ainakin nuortenromaaneihin Ruusunen ja Lintu pulpetissa, joista edellinen kuvaa abiturienttitytön ihastumista vanhempaan, varattuun mieheen, jälkimmäinen puolestaan koululaisten poliittista heräämistä. Nyt kuitenkin luin Kiurut laulavat, osittain kesän, osittain siskoskirjahaasteen innostamana. Siskoskirjoista minua olisi enemmän kiinnostanut Virtasen Tuletko sisarekseni, mutta sitä ei lähikirjastosta löytynyt ja Kiurut puolestaan on odottanut jo muutaman vuoden lukemistaan hyllyssä.
Jos olisin lukenut Kiurut laulavat kouluiässä, olisin varmaan pitänyt siitä aika paljon. Nyt kirja ei onnistunut koukuttamaan: henkilöt jäivät etäisiksi, ja tapahtumat tuntuivat kaavamaisilta: keskiössä on vastikään Pohjanmaan lakeuksille muuttanut kuusilapsinen Savelan perhe, jonka lapset leikkivät "reiluilla", itse piirtämillään paperinukeilla jännittäviä näytelmällisiä leikkejä ja palavat halusta tutustua uuteen naapuriinsa, kauniiseen Ruusuun, jonka äiti topakka opettajaäiti on hiljattain kuollut auto-onnettomuudessa ja jonka isä on "taivaanrannan maalari", toisin sanoen taiteilija, joka ei ole pitänyt yhtään näyttelyä tai myynyt teoksiaan. Boheemius ja jännitys on ulkoistettu Ruusun perheeseen, kun taas Saveloilla on ahkera, joskin ankara ja "liikaa" koulunkäyntiä vastustava isä ja puuhakas, lukemista rakastava ja lapsiaan hellivä äiti. Savelan lapsista lukutoukka Leena nousee ehkä hieman etualalle, lisäksi Suvista syntyy käsitys järkevänä toiminnan ihmisenä ja Anusta haaveilijana. Veljet keikkuvat kuvioissa mukana, mutta jäävät kuitenkin vähän syrjään.
Lasten leikkien, sisarus- ja ystävyyssuhteiden ja arkisten askareiden kuvaus tuo mieleen paitsi Seljan tytöt (jossa arjesta hieman vieraantunut taiteilija on tyttöjen oma isä, kirjailija Rikhard Selja), myös Anni Swanin nuortenromaanit, erityisesti kirjat Arnellin perhe, Pikkupappilassa ja Ulla ja Mark. Myös Louisa M. Alcottin Pikku naisia "Pickwick-kerhoineen" sekä erityisesti sen jatko-osa Pikku miehiä ja itsenäinen teos Sireenien alla ovat samanhenkisiä lapsuudenkuvauksia, joissa ei ole kovinkaan voimakasta yksittäistä juonta ja jossa leikit ja mielikuvitus ovat pääosassa. Unohtamatta L. M. Montgomeryn iki-ihania teoksia Sateenkaarinotko ja Sara tarinatyttö! Kiurut laulavat ei minulla nouse ihan edellä mainittujen klassikkojen tasolle (toisin kuin Selja-sarja), mutta viehttävä, turvallinen ja vanhanaikainen kesäkirja se on.
Ihanaa kesäistä sunnutaita kaikille lukijoille!
tiistai 26. huhtikuuta 2011
Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja (haasteet: siskos-, nostalgia- ja Totally British)
Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja (2002 suom. Marja Helanen-Ahtola, alkuperäisteos I Capture the Castle ilmestyi 1948. Julkaistu suomeksi ensimmäistä kertaa jo 1949 nimellä Rauniolinna)
Olen juuri todennut Roselle, että meidän tilanteemme on oikeastaan aika romanttinen - kaksi tyttöä tässä omituisessa ja syrjäisessä talossa. Hän vastasi, että hänen mielestään ei ole lainkaan romanttista olla loukussa murenevissa raunioissa liejumeren keskellä. Täytyy myöntää, että meidän kotimme on aivan järjetön asuinpaikka. Silti minä rakastan sitä.
Englantilaisen Dodie Smithin (1896-1190) esikoisromaani Linnanneidon lokikirja sopii mainiosti ensimmäiseksi (uudelleen)lukemakseni kirjaksi Karoliinan siskoshaaste -listalta. Oma kappaleeni kirjasta oli nimittäin noin seitsemän vuotta lainassa siskollani. Tänä aikana me ehdimme molemmat muuttaa pois lapsuudenkodistamme - Lokikirja muutti siskoni mukana. Nyt teki mieli lukea kirja uudestaan, mutta ensin se kiersi vielä toisen siskoni kautta. Hänkin piti siitä, mutta palautti kirjan heti luettuaan :). Terveisiä siskoille, jos eksytte tätä lukemaan!
Ensi kerran luin 17-vuotiaan Cassandran ja hänen 21-vuotiaan siskonsa Rosen haaveista ja sydänsuruista muistaakseni ylioppilaskeväänäni tai ensimmäisenä opiskelukeväänä. Alunperin lainasin kirjan hyvältä ystävältäni, mutta lopulta oli pakko ostaa oma kappale. Tämä sympaattinen ja vähän erikoinenkin kirja sykähdytti silloin, ja sykähdyttää yhä, vaikka elämäntilanne on aivan eri. Hykerryttävä aloituslause "Kirjoitan tätä keittiön pesualtaassa", kolahtaa erityisesti nyt, kun kirjoitan tätä blogitekstiä keittiön saarekkeen ääressä.
Yksioikoista romanssijuonta Lokikirjasta ei löydy, vaikka nuorten siskosten naapuriin muuttaakin kaksi varakasta nuorta miestä. Asetelma tuo mieleen Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon tai Kasvattitytön tarinan, mutta Linnanneidon lokikirjan tyyli on lähempänä Austenin goottilaisen romanssin parodiaa Neito vanhassa linnassa, vaikka Smithin romaani ei varsinainen parodia olekaan. Kirjailijanurasta haaveilevan Cassadran päiväkirjanomaisesti kertomassa tarinassa on kuitenkin kosolti huumoria, erikoisia hahmoja (muun muassa menestyneen esikoisromaanin jälkeen kirjailijana vaiennut isä ja hänen taiteilijoiden mallina toimiva boheemi vaimonsa) ja hieman yllättävästi myös kokeellisen kirjallisuuden pohdintaa. Linnan tunnelmassa on jotakin samaa kuin Montgomeryn Runotyttöjen Uudessa kuussa tai Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin Thornfieldissa.
Klassiseen siskoskirjatyyliin (vrt. Lindgrenin Marikki ja Liisa, Alcottin Pikku naisten Jo ja Meg, Virtasen Seljan tyttöjen Virva ja Rita, aiemmin mainitun Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth ja Jane sekä Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjojen Laura ja Mary) Linnanneidon lokirjan minäkertoja Cassandra kuvailee sisarensa Rosen itseään kauniimmaksi: "Rose näyttää tavattoman suloiselta tulenkajossa, sillä hän on vaaleanpunerva ihminen: hänen ihonsa hehkuu punervana, ja hänen hiuksensa ovat punervan kullankeltaiset, hyvin vaaleat ja höyhenkeveät. Vaikka olen varsin tottunut häneen, tiedän hänen olevan kaunotar. -- Minä en ole kaunotar, mutta minulla on somahkot kasvot". Miksiköhän tyttökirjoissa ja naisten romaaneissa (kirjallisesti lahjakas tai muuten älykäs) sankaritar usein kuvataan vähemmän kauniiksi kuin sisarensa tai ystävättärensä? Vähintäänkin kauneus on, Montgomeryn Emilian tapaan, sellaista hienostuneempaa laatua, jota vain hyvän maun omaavat ihmiset osaavat arvostaa.
Siskosteemaa käsitellään Linnanneidon lokikirjassa hyvin perinteisen ystävyys/kateus/mustasukkaisuus/kilpailuteeman kautta, "tyttökirjatyyliin" - ei siis uida syvissä vesissä kuten samoja teemoja hyvinkin viiltävästi kuvaavassa Susan Fletcherin Meriharakoissa (joka on itselläni vielä kesken, mutta kurkkaa, mitä Opuscolo kirjoittaa kirjasta, tai Naakku). Linnanneidon lokikirja on hyvää mieltä tuottava, mutta myös liikuttava ja juoneltaan koukuttava romaani. Sitä on vaikea lokeroida - ja miksi pitäsikään - mutta jos pidät Montgomerysta, Austenista, Alcottista ja Brontësta, niin pidät luultavasti Linnanneidon lokikirjastakin!
P.S. Koska itse olen kirjaan varauksettoman ihastunut, linkitän tasapuolisuuden vuoksi Satun vähemmän innostuneen arvion kirjasta. Kuten Satukin postauksen keskustelussa todetaan, kirja on hämmästyttävän moderni (ja minusta myös hämmästyttävän vähälle huomiolle jäänyt) kirja ollakseen julkaistu jo 1940-luvulla.
P.P.S. Merkkaan tämän näin jälkikäteen Susan Nostalgian jäljillä -haasteen vastaukseksi :).
P.P.S. Merkkaan tämän näin jälkikäteen Susan Nostalgian jäljillä -haasteen vastaukseksi :).
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Haastavat siskot (lukusuosituksia kaivataan)
Karoliinan ihana siskoshaaste tuottaa minulle päänvaivaa - syystä, että olen lukenut suurimman osan kattavasta ja monipuolisesta siskoskirjalistasta, jonka voi lukea täältä. Olen lukenut listalta seuraavat:
- Louisa May Alcott: Pikku naisia
- Hellevi Arjava: Swanin tytöt
- Jane Austen: Järki ja tunteet
- Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
- Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen
- Laura Honkasalo: Siskoni, enkelinluinen tyttö
- Emma Juslin: Frida ja Frida
- Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä
- Astrid Lindgren: Marikki
- Astrid Lindgren: Marikki ja Kesäkummun Tuikku
- Katriina Ranne: Minä, sisareni
- Regina Rask: Ei millään pahalla
- Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja
- Alice Walker: Häivähdys purppuraa
- Rauha S. Virtanen: Selja-sarja
- Seljan tytöt
- Tapaamme Seljalla
- Virva Seljan yksityisasia
- Tuntematon Selja
- Seljalta maailman ääreen
- Seljan Tuli ja Lumi
- Maria Gripe: Varjo-sarja
- Salaisuus varjossa
- ... ja metsän valkeat varjot
- Varjojen lapset
- Varjojen kätkö
- Kaikki ovat hienoja kirjoja, mutta suosittelen erityisesti Juslinin Frida ja Fridaa sekä Smithin Linnanneidon lokikirjaa. Jos tutkimuskirjallisuus ei pelota, myös Leskelä-Kärjen Krohnin sisaret kannattaa lukea. Kulttuurihistoriaa vähän populaarimmassa muodossa on Arjavan Swanin tytöt.
-
- Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt (lisää linkkejä arvioihin täällä)
- Susan Fletcher: Meriharakat (odottaa lukuvuoroaan hyllyssäni kirjastosta lainattuna, Valkoisen kirahvin uunituore arvio löytyy täältä)
- Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina
- Essi Tammimaa: Paljain käsin
- Anton Tsehov: Kolme sisarta
P.S Olin jo lainannut kirjastosta haastetta varten Ulla-Maija Paavilaisen Sokerisiskot, joista Morre kirjoittaa täällä, mutta totesin, että se ei ole minun kirjani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)






