Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja (2002 suom. Marja Helanen-Ahtola, alkuperäisteos I Capture the Castle ilmestyi 1948. Julkaistu suomeksi ensimmäistä kertaa jo 1949 nimellä Rauniolinna)
Olen juuri todennut Roselle, että meidän tilanteemme on oikeastaan aika romanttinen - kaksi tyttöä tässä omituisessa ja syrjäisessä talossa. Hän vastasi, että hänen mielestään ei ole lainkaan romanttista olla loukussa murenevissa raunioissa liejumeren keskellä. Täytyy myöntää, että meidän kotimme on aivan järjetön asuinpaikka. Silti minä rakastan sitä.
Englantilaisen Dodie Smithin (1896-1190) esikoisromaani Linnanneidon lokikirja sopii mainiosti ensimmäiseksi (uudelleen)lukemakseni kirjaksi Karoliinan siskoshaaste -listalta. Oma kappaleeni kirjasta oli nimittäin noin seitsemän vuotta lainassa siskollani. Tänä aikana me ehdimme molemmat muuttaa pois lapsuudenkodistamme - Lokikirja muutti siskoni mukana. Nyt teki mieli lukea kirja uudestaan, mutta ensin se kiersi vielä toisen siskoni kautta. Hänkin piti siitä, mutta palautti kirjan heti luettuaan :). Terveisiä siskoille, jos eksytte tätä lukemaan!
Ensi kerran luin 17-vuotiaan Cassandran ja hänen 21-vuotiaan siskonsa Rosen haaveista ja sydänsuruista muistaakseni ylioppilaskeväänäni tai ensimmäisenä opiskelukeväänä. Alunperin lainasin kirjan hyvältä ystävältäni, mutta lopulta oli pakko ostaa oma kappale. Tämä sympaattinen ja vähän erikoinenkin kirja sykähdytti silloin, ja sykähdyttää yhä, vaikka elämäntilanne on aivan eri. Hykerryttävä aloituslause "Kirjoitan tätä keittiön pesualtaassa", kolahtaa erityisesti nyt, kun kirjoitan tätä blogitekstiä keittiön saarekkeen ääressä.
Yksioikoista romanssijuonta Lokikirjasta ei löydy, vaikka nuorten siskosten naapuriin muuttaakin kaksi varakasta nuorta miestä. Asetelma tuo mieleen Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon tai Kasvattitytön tarinan, mutta Linnanneidon lokikirjan tyyli on lähempänä Austenin goottilaisen romanssin parodiaa Neito vanhassa linnassa, vaikka Smithin romaani ei varsinainen parodia olekaan. Kirjailijanurasta haaveilevan Cassadran päiväkirjanomaisesti kertomassa tarinassa on kuitenkin kosolti huumoria, erikoisia hahmoja (muun muassa menestyneen esikoisromaanin jälkeen kirjailijana vaiennut isä ja hänen taiteilijoiden mallina toimiva boheemi vaimonsa) ja hieman yllättävästi myös kokeellisen kirjallisuuden pohdintaa. Linnan tunnelmassa on jotakin samaa kuin Montgomeryn Runotyttöjen Uudessa kuussa tai Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin Thornfieldissa.
Klassiseen siskoskirjatyyliin (vrt. Lindgrenin Marikki ja Liisa, Alcottin Pikku naisten Jo ja Meg, Virtasen Seljan tyttöjen Virva ja Rita, aiemmin mainitun Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth ja Jane sekä Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjojen Laura ja Mary) Linnanneidon lokirjan minäkertoja Cassandra kuvailee sisarensa Rosen itseään kauniimmaksi: "Rose näyttää tavattoman suloiselta tulenkajossa, sillä hän on vaaleanpunerva ihminen: hänen ihonsa hehkuu punervana, ja hänen hiuksensa ovat punervan kullankeltaiset, hyvin vaaleat ja höyhenkeveät. Vaikka olen varsin tottunut häneen, tiedän hänen olevan kaunotar. -- Minä en ole kaunotar, mutta minulla on somahkot kasvot". Miksiköhän tyttökirjoissa ja naisten romaaneissa (kirjallisesti lahjakas tai muuten älykäs) sankaritar usein kuvataan vähemmän kauniiksi kuin sisarensa tai ystävättärensä? Vähintäänkin kauneus on, Montgomeryn Emilian tapaan, sellaista hienostuneempaa laatua, jota vain hyvän maun omaavat ihmiset osaavat arvostaa.
Siskosteemaa käsitellään Linnanneidon lokikirjassa hyvin perinteisen ystävyys/kateus/mustasukkaisuus/kilpailuteeman kautta, "tyttökirjatyyliin" - ei siis uida syvissä vesissä kuten samoja teemoja hyvinkin viiltävästi kuvaavassa Susan Fletcherin Meriharakoissa (joka on itselläni vielä kesken, mutta kurkkaa, mitä Opuscolo kirjoittaa kirjasta, tai Naakku). Linnanneidon lokikirja on hyvää mieltä tuottava, mutta myös liikuttava ja juoneltaan koukuttava romaani. Sitä on vaikea lokeroida - ja miksi pitäsikään - mutta jos pidät Montgomerysta, Austenista, Alcottista ja Brontësta, niin pidät luultavasti Linnanneidon lokikirjastakin!
P.S. Koska itse olen kirjaan varauksettoman ihastunut, linkitän tasapuolisuuden vuoksi Satun vähemmän innostuneen arvion kirjasta. Kuten Satukin postauksen keskustelussa todetaan, kirja on hämmästyttävän moderni (ja minusta myös hämmästyttävän vähälle huomiolle jäänyt) kirja ollakseen julkaistu jo 1940-luvulla.
P.P.S. Merkkaan tämän näin jälkikäteen Susan Nostalgian jäljillä -haasteen vastaukseksi :).
P.P.S. Merkkaan tämän näin jälkikäteen Susan Nostalgian jäljillä -haasteen vastaukseksi :).
Tuo kauneusjuttu on muuten mielenkiintoinen. Filmatisoinneissa tuntuu asia ainakin tulkitun niin, että oikeasti sankarityttö on ulkoisestikin tosi kaunis – yleensä kauniimpi kuin tämä "kaunis sisar" (ajattelen nyt BBC:n Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ja Winona Ryderin tähdittämää Pikku naisia ainakin). Olisi oikeastaan virkistävää, jos tämä nerokas päähenkilötyttö olisi tv-sarjassa/leffassakin aika tavis, tai jopa vähän ruma – kantaisikohan hänen nerokkuutensa tai sisäinen viehättävyytensä tarpeeksi pitkälle?
VastaaPoistaHassu on kaiken kaikkiaan tuo sisäisen ja ulkoisen kauneuden tarkka erottelu, jota tällaisissa kirjoissa innolla harrastetaan.
Laura, mulle tuli noista filmatisoinneista ekana mieleen BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo: Jennifer Ehle on aivan uskomattoman kaunis ja Janen esittäjäkin toki kaunis, mutta "tavallisen kaunis" - ja sitten sarjassa koko ajan hoetaan, että Jane on kauniimpi... :) Ja Winona Ryder myös hyvä esimerkki!
VastaaPoistaMontgomeryn Anna-sarja on myös hauska: alussa korostetaan Annan pisamia, punaisia hiuksia (ai kauheeta!) ja laihuutta, ja niiden perusteella Anna on ainakin Mrs. Lynden mielestä ruma... Ja Diana on tosi kaunis hymykuoppineen ja mustine hiuksineen. Mutta kasvaessaan Anna kaunistuu, kesakot alkavat hävitä ja hiuksista tulee kastanjanruskeat :) Mutta Annakin on toki kaunis ylväällä ja hienosneella tavalla :)
Tosi mielenkiintoinen huomio tuo kirjojen sankarittarien vaatimattomuus verrattuina sisariinsa. Aloitin tästä äsken ainakin kolme kommenttia, mutta saanut lopulta kirjoitettua järkevästi sitä, mitä halusin sanoa. Hassua. :)
VastaaPoistaJoka tapauksessa uskoisin tämän toistuvan kuvion yhden tarkoituksen olleen niiden vaatimattomampien lukijoiden rohkaisu. Vähän samaa löytyy muualtakin, vaikkapa Harry Potterista, joka nörttinä rillipäänä sekä halveksittuna kasvattilapsena nouseekin arvoon arvaamattomaan hienon sukuperänsä ja velhomaailmassa pärjäämisensä vuoksi. Sitä en onnistunut kirjoittamaan auki, että miksi pohjimmiltaan lukijoiden oletetaan etupäässä olevan rumia nörttejä.
Oman kokemukseni pohjalta muuten sisarkateus on minulle tuntematon käsite. Toivon, etten nykyisin ole katkeran kateellinen kenellekään, mutta nuorempana varmasti olin joillekin ystävilleni. Siskoilleni en ole osannut enkä osaisi ikinä olla. Aivan absurdi ajatus.
Anteeksi hajanainen kommentti. Johtuu siitäkin, että olen silmät ristissä lukenut blogeja nyt tuntikausia putkeen yrittäen saada "pääsiäisvajausta" kiinni. :) Aivot eivät toimi enää kunnolla ja kellokin on jo aika paljon.
Karoliina, minäkin jäin miettimään tuon "ruma ankanpoikanen" -kuvion funktiota. Lukijoiden rohkaisun lisäksi tuli mieleen "vaatimattomuus kaunistaa" ja "sisin on tärkein" -kasvatusperiaatteet.
VastaaPoistaTuo sisarkateus (vanhemmassa kirjallisuudessa, tyyliin Austen ja tämä Linnanneidon lokikirja) liittyy varmaan piirien pienuuteen: kun naapuriin muuttaa "naimaton varakas mies", kaikki siskokset kilpailevat siitä samasta :D. Nykyään siskoksilla on ihan omat kaveriporukkansa ja harrastuksensa, ovat koulussa eri luokilla ym. Toista se oli jossain 1800-luvun maalaispappilassa :).
Ja tietty draamallinen funktio: on kutkuttavaa seurata, kuinka siitä ankanpojasta tulee joutsen ja muutkin alkavat huomata sen :)
VastaaPoistaHei ja kiitos tästä vinkistä! Minulla on mennyt tämä kirja ohi ja nyt innostuin tästä kovasti, kun luin esittelysi. Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani on suosikkikirjojani ja kun kirjoitit vielä, että tässä on tyttökirjamaista tyyliä, niin luulen, että tämä on juuri minulle! :)
VastaaPoistaKiva että kirja löysi potentiaalisen lukijan :). Uskon että pidät. Juuri tyttökirjamaisuuttaa tässä on paljon, vaikka kirjasto- ja kirjakauppaluokituksissa onkin laitettu aikuisten kirjoihin.
VastaaPoistaTämä on kyllä ihana kirja! Menee sellaiseen "Hyvänolon kirjat" -sarjaan ehdottomasti. Pitäisikin lukea tämä jossain vaiheessa uudelleen (ja hankkia omaan kirjahylluun, mikä on paha tapani).
VastaaPoistaLinkitin sinut blogiini, että muistan tulla kyläilemään :)
Kiva jos kyläilet, Ahmu :)!
VastaaPoistaLuin tämän juuri ja tykkäsin, vaikka lopusta olisin toivonut toisenlaista ;) Ihanan nokkela ja tosiaan erikoinen kirja, ei ollenkaan uskoisi , että tämä on jo niin iäkäs teos !
VastaaPoistaIhanaa, että luit ja tykkäsit tästä, Petriina! Tässä on jotakin tyttökirjamaista lumoa :). Tykkäsin itse myös lopun "avoimesta happy-endistä".
PoistaP.S. Aiempaan kommenttiisi toisessa ketjussa, johon taisin unohtaa vastata: Lasten kirja on edelleen kesken jossakin kirjahyllyn syvyyksissä. Onnittelut että sait sen loppuun, varmastikin elämys. Minäkin joskus...