Mila Teräs & Ilona Partanen: Aurinkolinnut

Mila Teräs (teksti) ja Ilona Partanen (kuvitus): Aurinkolinnut
Karisto 2016, 32 sivua.

Sinä iltana Natalia Nokkonen jättää ikkunansa auki. Hän kuuntelee, kuinka pihoilla, jossakin siellä aurinkolinnut laulavat, ja kaukaisissakin kortteleissa kaikuu ja soi. 

Mila Teräksen ja Ilona Partasen satukirja Aurinkolinnut on yhtä aikaa herkkä ja vahva. Tämä pätee niin tarinaan, henkilöihin kuin kuvitukseenkin. Päähenkilö Natalia Nokkonen on yksinäinen nainen, joka kattaa joka päivä kauniin teeastiaston kahdelle, vaikka tietää, että kukaan ei istu häntä vastapäätä. On niin hiljaista, että voi kuulla pölyn tanssivan – kunnes pihalta kuuluu lasten leikkien ääniä, joka Natalian korvissa kuulostaa sietämättömältä meteliltä.

Partanen kuvittaa Aurinkolinnun maailman voimakkain viivoin ja värein. Tunteet, ne kielteisetkin, näkyvät selvästi hahmojen ilmeissä ja eleissä. Kuvat liikkuvat ja lainehtivat läpi aukeamien ja tuntuvat jatkuvan myös paperin tuolle puolen.

Aurinkolintu on tarina rajojen murtumisesta ja siitä, miten sirpaleistakin voi saada aikaan jotain eheää. Ystävyys ja avualiaisuus lämmittää vielä teekupillistakin enemmän.

Vanhoja (ja vähän uudempiakin) lastenkirjaihanuuksia

Mukavaa maanantai-iltaa! Tarkoitukseni oli kerryttää lukutaitokampanjan aikana luettujen kirjojen määrää lukemalla erityisen paljon lapsille, mutta olen tainnut lukea pikemminkin tavallista vähemän. Yllä oleva kuva kuvastaa enemmänkin sitä, mitä olen ajatellut lukea, kuin sitä, mitä on tosiasiassa tullut luettua. Lähes helteiset syyskuun alkupuolen säät ovat suosineet pikemminkin ulkoilua kuin lukemista, ja lauantaina ohjelmassa oli koululaisen Unisef-kävely ja kyläilyä.

Ilon Wiklandin Sammeli, Eeva ja minä on ihana kirjastolöytö, jonka ottaisin kernaasti omaankin hyllyyn. Muistelen, että kirja on ollut meillä lainassa aiemminkin. Esikoiseni luki tämän ääneen pikkusisaruksilleen kuusivuotiaan päiväpeitosta rakentamassa ihanassa "lukumajassa".

Aion itsekin vielä lukea tuon Ilon Wiklandin kirjan vaikka sitten itsekseni, ja kun aurinko taas näyttäytyy, otan sen herkullisista (kirjaimellisesti, tarinassa syödään leivoksia!) kuvituksista valokuvia ja postaan kirjasta.

Meille kertyy kirjastosta kotiin aika paljon satukokoelmia, sillä niitä tulee luettua hitaasti. Joskus joku satukokoelma on iltasatukirjana ja silloin se etenee tasaisen varmasti, mutta useimpia kokoelmia luetaan satu silloin, toinen tällöin -tyylillä. Monet vanhemmat sadut ovat sellaisia, että lapset eivät jaksa niitä kovin montaa kuunnella peräjälkeen. Minuun vetoavat klassiset tai kansallisromanttiset sadut ja kuvitukset, kuten Anni Swanin, Rudolf Koivun, Elsa Beskowin ja Maija Karman kynänjälki, uudempia kotimaisia tekijöitä unohtamatta. Lapset taas poimivat hyllystä mielellään prinsessasatuja, ja Walt Disney ja monet samantyyliset, yksinkertaisten linjojen ja runsaiden (pastellin)värien kuvitukset ovat suosiossa. Toisaalta eräs Rudolf Koivun satukirja tarttui mukaan nelivuotiaan aloitteesta.

Eilen luin yhden sadun Elsa Beskowin hurmaavasta, ulkoasultaan nostalgisesta Beskowin Satuvakasta (Gummerus 1987). Satu peikosta, joka halusi olla prinsessa, oli vanhanaikaisen opettavainen. Prinsessaksi ei voi muuttua pelkän puvun avulla, ja hyveitä ei voi varastaa itselleen. Sadussa oli myös huumoria, eikä loppuratkaisu ollut perinteisen romanttinen, vaikka alkuasetelmassa etsittiinkin prinssille puolisoa. Beskowin ihania kuvia oli tässä sadussa vain kaksi, mustavalkoisia piirroksia kuten muutkin kokoelman kuvat.


Marja-Liisa Pitkärannan kuvitukset miellyttävät meidän perheessä niin lasten kuin aikuistenkin silmää. Minulle Pitkärannan kuvat ovat lisäksi nostalgisia, olihan hänen kuvituksiaan runsaasti kirjoissa ja postikorteissa myös lapsuudessani 1980–90 -luvuilla. Pitkäranta osaa kuvata luontoa yhtä aikaa realistisesti ja sadunhohtoisesti. Terttu Ollikan kirjoittama Suopojan saappaanjäljet (Karisto 2001) on kuvakirjaksi varsin pitkä ja se onkin meillä vielä kesken.

Maria Vuorion Kiitollinen sammakko ja muita satuja järviseudulta kiinnitti huomioni suloisen pienen kokonsa ja kauniin vihreän, Virpi Pennan käsialaa olevan kantensa ansiosta. Emme kuitenkaan ole ehtineet lukea kirjasta ensimmäistäkään tarinaa, sen sijaan luimme tänään Juha Virran kirjoittaman ja Marika Maijalan kuvittaman Sylvi Kepposen pitkän päivän. Olemme aiemmin lukeneet kaksi muuta Sylvi Keppos -kirjaa, tämä sarjan ensimmäinen osa oli ehkä myöhempiä humoristisempi niin tarinaltaan kuin kuvitukseltaan.

Luetaanko teillä paljon satukokoelmia, ja jos luetaan, niin suositteko perinteisiä satuja vai uudempaa tuotantoa?

P.S. Jokainen tässä postauksessa mainittu kirja kerryttää eurolla lahjoitustani Pakolaisavun lukutaitokampanjaan, jonka Jelpi-sivulle pääset tästä.

Enna Airik: Haavemaa

Enna Airik: Haavemaa
Karisto 2012, 32 s.

Aana on pieni orpotyttö, joka vilkuttaa joka ilta vanhemmilleen tähtiin. Hän elää ystävällisen Oili-tädin hoivissa ja saa tältä syntymäpäivälahjaksi hopeakuvioidun päiväkirjan, jonka kannessa on joutsenen kuva.

Aana sipaisi ihastuneena kirjan silkkistä pintaa ja tiesi heti, ettei se ollut tavallinen kirja. Se oli taikakirja, joka toteuttaisi kaiken mitä siihen kirjoitettiin!


Aana alkaa kirjoittaa kirjaan haaveitaan ja pääsee sitä kautta haavemaahan, jossa hän saa kaiken, mistä on unelmoinut. Samalla hän kaipaa vanhempiaan, ja seitsenvuotias tyttäreni pohtikin tarinan loppupuolella, että "miksei se kirjoita siihen kirjaan, että näkisi taas vanhempansa?" Haavemaan rinnalla on arkitodellisuus, jossa Aana sairastuu kuumeeseen ja Oili-täti tarjoaa lääkettä ja lohdutusta. Aana kulkee haavemaan ja todellisuuden välillä, kunnes päiväkirjan kannet sulkeutuvat ja Aana kohtaa jälleen vanhempansa. Tarinan loppu on siis kaikessa kauneudessaan surullinen, joten lapsille kirjaa luettaessa on hyvä varautua kysymyksiin kuolemasta.

"Aana juoksi sillalle, joka oli pehmeä kuin uni. Hän heittäytyi äidin kaulaan ja puristi niin, että sydämeen sattui.  Ja kun hän haistoi äidin tuoksun, hän tiesi löytäneensä viimeinkin takaisin kotiin. "

Haavemaa julkaistaan runollisella taitelijanimellä Enna Airik. Nimen takana on kuvittaja, kuvataiteen maisteri Hanna Immonen, joka on aiemmin julkaissut satukirjan Sininen torni (Rovaniemen taidemuseo 2006). Olen itse aivan ihastunut Airikin kynänjälkeen, puhuttiinpa sitten tekstistä tai kuvituksesta. Toivon, että Haavemaa löytää paljon lukijoita niin lapsista kuin aikuisistakin, ja että näitä herkkiä satukirjoja julkaistaan lisää.

Kuvitus, etenkin tekstisivujen mustavalkoiset siluettikuvat, tuo mieleeni Elsa Beskowin kirjat. Tarinassa puolestaan on kaikuja Astrid Lindgreniltä, muun muassa saduista "Päivärinne", "Soittaako lehmus, laulaako satakieli" ja "Kultasiskoni" sekä romaaneista Veljeni Leijonamieli ja Mio, poikani Mio. (Ks. Astrid Lindgrenin Satuja, Wsoy) Yhtäläisyys syntyy tavasta käsitellä orpoutta, köyhyyttä, kuolemaa ja mielikuvitusta, joka tuo lohtua lapsen suruun. Anni Swaninkin saduissa käsitellään näitä tummasävyisiä teemoja runsaan symboliikan kautta, ja mieleeni tuli myös Swanin iki-ihana Iris rukka. H.C Anderseniinkaan vertaaminen ei ole kaukaa haettua, Airik ammentaa koskettavien taidesatujen perinteestä.

Olen samaa mieltä Lumiomenan Katjan kanssa siitä, että juuri klassisessa kauneudessaan Airikin kirja on tuore ja omanlaisensa. Realistisille arjen kuvauksille on lastenkirjallisuudessa paikkansa, mutta niin on haikeansuloisilla saduillakin. Ja kaikella sellaisella, mikä on niin suloista ja kaunista että melkein itkettää: tähtitaivas ja kynttilänliekki, joutsenet, leivokset ja kaakao sekä nukke, jonka hiukset hohtavat kypsän kauran kultaa... 

Zacharias Topelius & Lena Frölander-Ulf: Adalmiinan helmi

Zacharias Topelius: Adalmiinan helmi
Graafinen suunnittelu ja kuvitus Lena Frölander-Ulf.
Adalminas pärla. Suom. Asko Sahlberg.
Teos-Söderströms 2012.

Satu prinsessa Adalmiinasta ja hänen helmestään lienee lähes kaikille tuttu. Kauan odotettu tyttövauva, kuningasparin ainokainen, saa kahdelta haltijattarelta kummilahjat: kauneutta, viisautta ja rikkautta, joiden säilymisen ehtona on, että haltijattaren antama helmi pysyy tallessa - toisaalta nöyrän sydämen, jonka prinsessa voi saada vain kadotettuaan helmen ja siihen liittyvät lahjansa. Prinsessa varttuu säteilevän kauniina ja viisaana, mutta myös sietämättömän koppavana, kateellisena ja ilkeänä. Kunnes hän eräänä päivänä kumartuu ihailemaan kuvaansa lähteestä ja kaikki muuttuu...

Zacharias Topeliuksen Adalmiina helmi ilmestyi ensi kerran vuonna 1856 Eos-lehdessä ja myöhemmin satukokoelmassa Lukemisia lapsille. Nykyään Adalmiinan helmi on suomalaisen taidesadun klassikko, joka on ilmestynyt useina eri käännöksinä ja kuvituksina. Omassa lapsuudessani Adalmiinan helmi ilmestyi Maija Karman suloisesti kuvittamana. Nyt Teos on julkaissut sadusta uuden suomennoksen, jossa on Lena Frölander-Ulfin upea kuvitus. Adalmiinan helmi on lastenkirja, mutta sen voisi yhtä hyvin luokitella taidekirjaksi, ja kuvia katsoisi mielellään tauluina seinällään.

Kuvat ovat kuitenkin paitsi kauniita, myös ilmeikkäitä: hahmojen tunnetilat näkyvät henkilöiden kasvoiltaan, ja kuvissa on muutenkin vahva tunnelma. Kuvitusta on sekä kokonaisina sivuina tai aukeamina että tekstin ohessa.

Frölander-Ulf nimeää kirjan lopussa inspiraation lähteikseen John Bauerin, Alphonse Muchan, Aubrey Beardsleyn ja Gustav Klimtin. Jugend-henkisistä, tyylitellyistä kuvista kukka-aiheineen tuli itselleni mieleen myös Akseli Gallen-Kallelan työt, esimerkiksi grafiikanlehti Kalman kukka.

Luin kirjan ääneen 4- ja 6-vuotiaille tyttärilleni, jotka ilmoittivat heti alkuun, että tarina on kyllä tuttu. Kuvitusta tytöt eivät kommentoineet, ennemminkin tarinaa, ja ihmettelivät, millainen on "nöyrä sydän" ja onko heillä itsellään sellaista. Lapset jaksoivat hyvin kuunnella tarinaa, sillä tekstiä on yhdellä aukeamalla suhteellisen vähän, ja Sahlbergin suomennos on paitsi kaunista, myös selkeää kieltä.

Jacob & Wilhelm Grimm: Grimmin satuaarteita

Jakob & Wilhelm Grimm: Grimmin satuaarteita
Kuvittanut Svend Otto S.
Suomentaneet Anja-Liisa Vartiainen, L. Aro ja Anni Swan.
Wsoy 2011. 280 sivua.

Hyviä satukokoelmia ei voi ilmestyä koskaan liikaa, sisältävätpä ne sitten aivan uusia satuja tai rakastettuja klassikoita. Vaikka pastellinsävyiset, glitter-kantiset satukokoelmat saattavat vedota lapsiin, niin rikkaalla kielellä kerrotut, monikerroksiset sadut tarjoavat paljon enemmän. Aikuinenkin iloitsee laadukkaasta käännöksestä, satujen perinteisestä rakenteesta, elävistä hahmoista ja hienosta kuvituksesta lukiessaan Grimmin satuaarteita. Kokoelma sisältää sadut Tuhkimo, Urhea pikku räätäli, Saapasjalkakissa, Peukaloinen, Susi ja seitsemän pientä kiliä, Bremenin soittoniekat, Prinsessa Ruusunen, Hannu ja Kerttu, Punahilkka, Lumikki sekä Taikapöytä, kulta-aasi ja ryhmysauva.

Lumikki-sadun kuvitusta. (Klikkaa isommiksi)

Tarinoiden käänteitä ja loppuratkaisuja ei ole siloiteltu samalla tavalla kuin monissa nykyversioissa, vaan paha saa palkkansa: kyyhkyset nokkivat ilkeiden sisarpuolten silmät ja Lumikin paha äitipuoli joutuu tanssimaan tulikuumilla rautakengillä itsensä kuoliaaksi. Sadut eivät ole kuitenkaan "alkuperäisiä" Grimmin satuja, joissa on hyvinkin raakoja juttuja, vaan lapsille sovitettuja ja runsain värikuvin kuvitettuja.

Esimerkiksi Tuhkimo-satu on tässä kokoelmassa kerrottu vivahteikkaammin, sydäntäsärkevämmin ja monimutkaisemmin juonenkääntein kuin Disney-versioissa. Tuhkimo nukkuu kirjaimellisesti uunin tuhkissa ja itkee kuolleen äitinsä haudalla. Hyvä haltijatar ei Grimmin Tuhkimossa esiinny, vaan Tuhkimo saa apua äitinsä haudalle istuttamaltaan pähkinäpuulta. Perinteisten satujen tyyliin keskeiset asiat toistuvat kolme kertaa: Tuhkimo joutuu suorittamaan kolme äitipuolensa määräämää tehtävää, ennen kuin saa luvan lähteä tanssiaisiin, prinssin tanssiaiset järjestetään kolmena perättäisenä iltana ja luonnollisesti lasikenkää sovitetaan Tuhkimon kotitalossa kolme kertaa, ensin isojalkaisille sisarpuolille ja lopulta menestyksekkäästi Tuhkimolle. Kyyhkysillä on tarinassa oma tärkeä roolinsa.

Tuhkimo piiloutuu kyyhkyslakkaan tanssiaisten jälkeen.

Tuhkimo-sadun kuvitusta.

Suomennokset ovat ilmestyneet alunperin jo 1960-1990-luvuilla (Anni Swanin suomennos sadusta Taikapöytä, kulta-aasi ja ryhmysauva tarkistettuna 1989), mutta niissä ei ole häiritsevää vanhahtavuutta. Myös Svend Otto S.:n upeat kuvitukset ovat samalta aikakaudelta, ja ne ovat kestäneet aikaa vielä paremmin. Svend Otto S.:n kuvissa on luonnetta, liikettä ja väriä.

Kuvitusta satuun Bremenin soittoniekat.

Minulle tämä kokoelma tarjosi yllättäen hauskan nostalgiamatkan: meillä oli lapsena yksittäisenä kuvakirjana yksi kokoelman saduista, Bremenin soittoniekat. Muut sadut eivät olleet minulle Svend Otto S.:n kuvituksina ennalta tuttuja, mutta tarinoista oli vieraampi vain Taikapöytä, kulta-aasi ja ryhmysauva.

Sadun Bremenin soittoniekat kuvitusta.

Varsinkin kuusivuotiaamme rakasti näitä satuja ja myös nelivuotias kuunteli sujuvasti (silloin kun ei nukahtanut kesken iltasadun), ja halusi katsella kuvia itsekseenkin. Sadut ovat melko pitkiä (noin 25 kuvitettua sivua per satu) ja juonet sen verran monimutkaisia, että ihan perheen pienimpien kokoelma tämä ei ole.

Zdenek Miler: Myyrän satuaarre

Myyrän satuaarre
Kuvittanut Zdenek Miler
Kertonut Hana Doskocilova
Suomeksi sanaillut Kirsti Siraste
Tammi 2011.

Ajattelin vielä hiljattain, että kaikki sadut, vaikka niitä olisi maailmassa miten paljon, kertovat minusta. Siis myyrästä...
"Mitä tekisit, jos sinulla ei olisi minua? kysyin kerran kuvittajasedältä.
"Kuvittaisin muista kertovia satuja."
"Enkö minä olisi niissä lainkaan mukana? Se ei kyllä  käy!"
"Käypäs", sanoi kuvittajasetä ja vetäisi muina miehinä kirjahyllystä yhden kirjan. 


Pakko myöntää, että kuten Myyrä, minäkin olen mieltänyt tsekkiläisen Zdenek Milerin (1921-2011) lähinnä Myyrä-hahmon isäksi. Miler on kuitenkin kuvittanut lukuisia muitakin satuja, ja viime vuonna - Myyrä-hahmon 55-vuotisjuhlavuonna - suomeksi ilmestyneessä kokoelmassa Myyrän satuaarre pääsee tutustumaan moniin tarinoihin, joissa seikkailee Myyrän ja hänen ystäviensä sijasta muun muassa maatilan eläimiä, keijuja ja lapsia. Myyrä kulkee mukana paitsi kehyskertomuksessa, jossa hän sanailee "kuvittajasedän" kanssa, myös päähenkilönä kolmessa tutussa tarinassa: "Kuinka myyrä sai housut", "Myyrän auto" ja "Miten myyrä pelasti jäniksen".

Yksi satusuosikeistani kokoelmassa on "Utelias koiranpentu", jonka piirrosjäljessä on samanlaista yksinkertaisuutta kuin myyräkuvituksista. Myös tarina on suoraviivainen ja sopii ihan perheen pienimpienkin kuunneltavaksi.

Kuvittajasetä ei koskaan unohda syntymäpäiviäni vaan ostaa minulle aina kakun, ja sitten me juhlimme yhdessä. Kerran kysyin häneltä tahallani: 
"Etkö pidäkin minusta enemmän kuin muista luomuksistasi?"
"Tietysti pidän!" setä nauroi. "Mutta pidän yhtä lailla muistakin hahmoista."
"Kenestä esimerkiksi?"
"Vaikkapa uteliaasta koiranpennusta."
Sitten hän näytti minulle tuon koiranpennun yhdestä kirjasta. Se oli melkein yhtä lutunen kuin minä...

Pidin paljon myös "Iloisesta veturista", joka on yksi kokoelman muutamasta riimitellystä sadusta:

Katsokaa ja ihailkaa
veturia iloista,
vekkulia hurmaavaa.
Kohta kello kilahtaa,
olkaa silloin valmiina, 
pysytellään raiteilla.

Sen sijaan muutama pidempi satu, kuten "Jaakko Karhunen ja karhunsa Jassikka" oli tarinana niin sekava, että tipahdin itse kärryiltä. Satu selittää itse itseään: Eikö hirviö muka voi muuttua muuksi? Eikö moinen ole mahdollista? Kyllä vain on. Sadussa kaikki on mahdollista. Milerin kuvitus toimii tässäkin sadussa, ja hahmojen vaatetuksesta ja taloista voi aistia tsekkiläistä tunnelmaa. Milerin kuvitus, joka ammentaa tsekkiläisestä luonnosta, tulee kivasti lähelle suomalaista lukijaa, sillä samat kielot kukkivat täälläkin.

Riimisikermän "Västäräkin pilkka" kuvitusta.

Meidän lapset (1-6 v.) ovat pitäneet Myyrä-kirjoista ja ottivat heti omakseen tämän satukokoelman. Suurin osa saduista on mukavan lyhyitä, suomentaja Kirsti Sirasteen riimittelyt ovat rullaavat kivasti ja Milerin kädenjälki nyt on kertakaikkiaan mainio!



Myyrän satuaarteesta on tykätty myös Järjellä ja tunteella -blogissa.

P.S. Nyttemmin eläintieteilijät ovat päättäneet, että maamyyrää tulee suomen kielellä kutsua kontiaiseksi. Annetaan Zdenekin Myyrän kuitenkin pitää nimensä - se lienee kohtuullista maassa, jossa maaoravalle on keksitty nimeksi tikutaku?

Inkeri Karvonen&Kati Vuorento: Pikku-Kulta ja Tähtikarhu

Inkeri Karvonen: Pikku-Kulta ja Tähtikarhu.
12 vuodenaikoihin liittyvää satua. 
Kuvitus Kati Vuorento.
Mäntykustannus 2011.

Pikku-Kulta ja Tähtikarhu -kirjassa on kaksitoista herttaista satua, yksi jokaiselle kuukaudelle. Tarinoissa seikkailevat metsäneläimet, vedenkeiju, lumihevonen, lapset ja tontut. Sadut ovat hyvin lyhyitä, vain sivun, kahden tai kolmen pituisia, ja kirjassa on paljon värikuvia sekä muutama mustavalkokuva. Kirja sopii siis ihan pienillekin vaikkapa iltasaduiksi. Kirjan pieni kirjasinkoko tekee siitä ennen muuta aikuisen käteen sopivan, ääneen luettavan kirjan.

Kirjan kuvitus on kerrassaan suloinen ja mielikuvitusta herättelevä. Satu Vuorennon nimi ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta jotain tutunomaista hänen kuvissaan on, joten todennäköisesti olen kuvittajan töihin törmännyt aiemminkin.

Luonto on kokoelman saduissa vahvasti läsnä, niin sanoissa kuin kuvissakin. Luonnon muuttumisen kautta vuodenkierto tuleekin parhaiten tarinoihin mukaan. Erityisen hellyyttävä on syyskuun satu Siivet, jossa perhosentoukka käy talviunille - siinä on jo lupaus tulevasta keväästä.

Tänä vuonna etelässä on saanut vasta haaveilla lumesta, mutta Pikku-Kulta ja Tähtikarhun maailmassa jo marraskuun satu Lumilumpeita on ihanan luminen. Sadussa Anna-tyttö herää kesken unien ja tapaa lumihevosen, joka on edellisenä keväänä sulanut vedeksi: "Mikään ei katoa olemattomiin. Tulee uusi talvi, lätäköt putoavat lumipilvinä takaisin, uskotko? Kutsut vain sitten minut kinoksista esiin." Anna nousee lumihevosen selkään ja alkaa ihana talvinen seikkailu.

Joulukuun sadussa Iso-tonttu ja Pikku-tonttu tapaamme kaksi tonttua, jotka lähtevät ruokkimaan eläimiä  kirkkaassa talvi-illassa. Pikku-tonttu ihailee ison tontun kokoa ja vahvuutta, mutta huomaa pian, että jokaisella on oma tehtävänsä. Menomatkalla Iso-tonttu tekee hankeen ison polun ja Pikku-tonttu pienen.
Paluumatkalla syntyy vain yksi polku, sillä isompi kantaa pienempää selässään. Kun Iso-tonttu keskittyy katselemaan polkua, voi Pikku-tonttu katsella tähtiin...

Osallistun kirjalla Satun Pienkustantamot-minihaasteeseen. Tämä kirja olisi ollut täydellinen myös Lumiomenan satuhaasteeseen, joka päättyi eilen. Satujen lukeminen tietenkin jatkuu, ja hyviä satuvinkkejä löytyy haasteen kommenttiketjusta.

Mukavaa joulunkuun alkua!

Päivi Alasalmi: Sinnikäs meripoika

Päivi Alasalmi: Sinnikäs meripoika. Satuja.
Kuvittanut Riikka Jäntti.
Gummerus 2011. 139 sivua.

Päivi Alasalmen Sinnikäs meripoika sisältää kymmenen perinteistä, mutta kuitenkin raikasta uutta satua. Perinteistä saduissa ovat monet hahmot, kuten prinsessat, merenneidot, noidat ja vuorenpeikot, sekä tarinoiden onnelliset, välistä vaivihkaisen opettavaisetkin loput. Jokainen kokoelman satu on kuitenkin uusi, ei kansansadun toisinto, vaikka juonikuviot ovatkin kodikkaan tuttuja. Satujen maailmankuva on vanhoihin satuihin verrattuna leppoisa ja hahmot hieman modernimpia. Ennen muuta aikuistenkirjailijana tunnetulta Alasalmelta on ilmestynyt aiemmin satukokoelma Turhamainen aasi (2009).

Minusta on ihanaa, että suomalaista satuperinnettä jatketaan tällaisilla uusilla kokoelmilla - välillä tuntuu, että kirjakauppojen ja kirjaston hyllyssä on tarjolla vain Disneyn prinsessatuja ja muutama klassikko. Sinnikäs meripoika -kokoelman sadut ovat herttaisia ja pienillekin kuuntelijoille sopivia, mutta eivät kuitenkaan siirappisia.

Sekä pojille että tytöille löytyy kirjasta samastumiskohteita - reippaita, rohkeita ja lämminsydämisiä lapsia ja nuoria - , huumoria, jännitystä ja ripaus prinsessaromantiikkaa. Parhaiten tämän kokoelman sadut viihdyttävät noin neljän ja kymmenen ikävuoden välillä olevia lapsia; kovin paljon nuoremmat eivät suhteellisen pitkiä satuja ehkä jaksa seurata.

Mieheni luki kirjan ensin iltasatuina lapsillemme, minkä jälkeen luin kirjan itse. Kuusivuotiaan esikoistytön suosikkisadut olivat "Merenneidon matka", "Kosijan kolme tehtävää" ja "Kirjailtu nenäliina". "Kosijan kolme tehtävää"on moderni  versio klassisesta sadusta, jossa kosijat joutuvat suorittamaan tehtäviä saadakseen prinsessan ja puolivaltakuntaa. Rämäpää ei kuitenkaan ole mikään menneiden aikojen vaatimaton, kosijoita kiltisti odottava neito, vaan hän "pisti kosijat jonoon sen mukaan, miten heidän ulkonäkönsä häntä miellytti. Jos joku oli pakko ottaa, olkoon sitten edes ilo silmälle, Rämäpää ajatteli."

Prinsessa Rämäpää.

Kokoelman nimisatu, "Sinnikäs meripoika", kertoo Mikael-pojasta, jota Kelju ja Kehno kiusaavat, koska Mikael asuu kahden äitinsä kanssa. Mikael kaipaa isäänsä, jota ei koskaan ole nähnyt - äidiltään hän on saanut tietää, että isä on merimies, jonka laiva ei enää vuosiin ole poikennut Mikaelin kotisatamassa ja joka ei ehkä koskaan ole saanut äidin lähettämää kirjettä, jossa tämä kertoo Mikaelin syntymästä. Ystävänsä lokki Jantusen kanssa Mikal lähtee etsimään isäänsä. Tarina on hyvin klassinen, ja varmaankin juuri siksi niin tunteisiin vetoava.

Mikael soutaa Perämeren poikki.

Jouluihmisenä yksi suosikkisatuni oli "Enkelin laulu", joka kertoo huopatontun seikkailusta. Tontun jäsenet ovat puutuneet lähes vuoden oleskelusta juuttisäkissä, ja kun joulukuu taas koittaa ja tonttu pääsee ikkulaudalle kollegansa kivitontun kanssa, se päättää toteuttaa unelmansa ja lähteä kuuntelemaan  naapuritorpan ikkunassa näkyvän enkelin laulua. Lystikäs joulukoriste herää eloon Alasalmen kuvauksessa:

"Sinä joulukuisena iltana, kun heidät nostettiin pois komerosta ja aseteltiin kynttilälyhdyn viereen pienen tuvan ikkunalle joulua odottamaan, tonttu oikoi innoissaan punaisia huopajalkojaan. Tämän kuukauden vuoksi hän eli! Hän katsoi kuvajaistaan pimeästä ikkunasta kuin peilistä ja hänen vanutäytteensä pullistuivat tyytyväisyydestä. Aijai, kuinka komea kaveri hän oli! Mikä upea sivukuva, kuinka jalomuotoinen pallukkanokka! Kaikkien täytyi se nähdä, kun hän oli kerran itsekin huomannut. Vielä kun hän saisi säkissä litistyneet poskensa taas pyöristymään, hän voisi lähteä vaikka tansseihin!"

Jo lapsena rakasti satuja, joissa lelut, nukkekodin asukkaat tai vaikkapa juuri joulukoristeet heräävät eloon, ja Alasalmen sadussa on tuttua viehätystä. Enkelin laulu täytyy ehdottomasti lukea uudelleen joulukuussa, ja Sinnikäs meripoika pääsee perheemme vakiolukemistoon.

Riikka Jäntin mustavalkopiirrokset ovat hienoja; monessa kuvassa on mukavasti vauhtia. Kirja on kokonaisuudessaan kaunis ja jokaisen sadun alkua koristaa anfangi, suurikokoinen koristeltu alkukirjain.