Salla Simukka & Saku Heinänen: Sisarla

Salla Simukka (teksti) ja Saku Heinänen (kuvat): Sisarla.
Seikkailu toisessa maailmassa.
Tammi 2016, 184 sivua.

Aliisa oli riisunut raskaat talvisaappaansa ja villasukkansa ja käveli paljain jaloin, mutta yksikään kivi tai oksa tai käpy ei sattunut hänen jalkapohjiinsa. Ja oli kuin hänen jalkansa olisivat jo tunteneet puutarhan polut ja puunjuuret, sillä ne osasivat kulkea ihmeen varmasti ja astua oikeisiin kohtiin. Puutarha oli tuttu kuin uni, jota oli nähnyt monet kerrat, mutta jota ei muistanut herättyään.

Salla Simukan ja Saku Heinäisen Sisarlan maailmaan on hyvä kurkistaa Sagan päivänä, Satupäivän aattona. Saturomaanin alussa on kolme lainausta: Lewis Carollin Liisan seikkailut ihmemaassa -teoksesta, F. H. Burnettin Salaisesta puutarhasta ja H. C. Andersenin Lumikuningattaresta, joidenkaltaista lumoa ja taianomaista jännitystä on Sisarlankin sivuilla. Jos olet pitänyt myös C. S. Lewisin Narniasta ja sellaisista siskos- ja ystävyyssaduista kuin Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli, Hanna van der Steenin Tähtosilmät-trilogia tai Sanna Iston Tinka ja Taika, kannattaa tarttua tähän kirjaan.

Sisarlassa fantasia kutoutuu kauniisti yksitoistavuotiaan Aliisan arkeen: mystisen sankat lumisateet ja tupsahtaminen toiseen maailmaan vaihtuvat välillä äidin keittämiin kaakaokupillisiin ja näennäisen tavallisiin koulupäiviin. Aliisan täytyy tottua lumenlinkoajiin ja unenkutojiin, tuulikeijuihin ja sudenolentoon. Romaanin maailma tuntuu paikoin vähän turhankin runsaalta ja tapahtumien tahti hektiseltä, mutta onneksi suvantokohtiakin on.

Pohjimmiltaan Sisarla on tarina ystävyydestä, sielunsisaruudesta. Aliisa tapaa Salamaisuuksien puutarhassa Merin ja pääsee tämän kanssa jännittäviin seikkailuihin. Joskus seikkailut yhdistävät, joskus erottavat, mutta yhteys löytyy jälleen ja loppu on onnellinen, tietenkin.

Olen lukenut Simukalta monta kirjaa aimminkin, mutta Sisarlassa Simukan kieli hehkuu aivan uudella tavalla. Satumaisten miljöiden kuvaukset ovat musiikkia korville, ja kuitenkin tarina etenee koko ajan. Saku Heinäisen mustavalkoinen kuvitus on samaan aikaan vahvaa ja herkkää.

Lisen ja Lotten salaisuus

Erich Kästner: Lisen ja Lotten salaisuus
Das Doppelte Lottchen, suom. Kyllikki Nohrström.
Kansi Alf Danning, kuvitus Walter Trier.
Wsoy 1974, sivua.


Kun koulussa eräät kaksoset juksasivat opettajia menemällä yhden päivän ajan toistensa tunneille, muistin kirjan, jonka luin lapsille iltasatuna kesällä. Lisen ja Lotten salaisuus ilmestyi alunperin saksaksi vuonna 1949, ja kieltämättä ajan kuluminen näkyy paikoin häiritsevästikin siinä, miten esimerkiksi lapsia, naisten ja miesten rooleja ja perhe-elämää kuvataan. Lapset kuitenkin pitivät kirjasta – juoni taisi olla heille tarpeeksi erikoinen ja jännittävä.

Kirjan lähtöasetelma on hyvin surullinen ja kuulostaa nykynäkökulmasta aivan uskomattomalta: kaksoset, Lise ja Lotte, on erotettu toisistaan jo aivan pieninä vanhempiensa avioeron jälkeen. He eivät muista tai tunnista toisiaan osuessaan samalle kesäleirille kouluikäisinä. Kaikki kuitenkin huomaavat tyttöjen yhdenköisyyden, ja pian yhteinen tausta selviää Liselle ja Lottelle. Kumpikin alkaa välittömästi kaivata sitä vanhempaa, jota eivät ole varhaislapsuutensa jälkeen nähneet, ja keksivät keinon tutustua tähän ilman, että vanhemmat ovat tietoisia asiasta. Tarvitaan vain vähän kampausten yhdenmukaistamista ja paljon toisen elämänpiirin, tapojen ja mieltymysten opettelua: Lise rakastaa silavapannukakkuja, joten Lotenkin on teeskenneltävä niistä pitävänsä.

Pohjimmiltaan vakavaa jekkutarinaa keventävät erilaiset väistämättämät kommellukset, lukujen alussa olevat "juoniselostukset" sekä varsin läsnäoleva kaikkitietävä kertoja. Kirjan kantta koristaa Alf Danningin herkkä kuva kaksosista, mutta sisäsivuilla on Walter Trierin tyylitellympi, pilapiirrosmainen mustavalkokuvitus.

Kirjasta on tehty useita filmatisointeja, joista olen joskus lapsena nähnyt Ansa vanhemmille -nimisen version (Parent Trap, 1961).

Lisen ja Lotten salaisuudesta on kirjoittanut myös Lumiomena, jonka blogista taisin kirjan aikanaan keksiäkin.

Jostein Gaarder: Joulumysteerio

Jostein Gaarder: Joulumysteerio
Julemysteriet, suom. Katriina Savolainen.
Tammi 1996, 229.

– Joakim on oikeassa sanoessaan, ettemme saa ruveta riitelemään, vaikka uskommekin eri asioihin. Sekin on joulun sanoma. Kenties suurin kaikista totuuksista on se, että taivaallinen kauneus leviää hyvin helposti, mikäli ihmiset vain auttavat sitä leviämään. Kun kirjoitin kertomusta pienille paperilapuille, jotka taittelin huolellisesti ja sujautin joulukalenterin luukuista sisään, minulla oli vain muutama kiinnekohta.

Luin Joulumysteerion lapsille ääneen "joulukalenterina": yksi luku illassa joulukuun ensimmäisestä päivästä aattoiltaan. Siitä on monta vuotta, kun olen viimeksi lukenut kirjan alusta loppuun, vaikka esimerkiksi viime joulukuussa selailin kirjaa ja luin siitä muutaman luvun. Joulumysteerion lumo oli jäljellä, joskin hieman haalistuneena, ja kirja oli jännästi yhtä aikaa hyvin ajankohtainen ja toisaalta ajaton, mutta nuortenkirjana ehkä hivenen vanhentunut. Toki Joulumysteerio on kirja kaikenikäisille, mutta kirjan ensisijainen kohderyhmä ovat mielestäni varhaisteini- ja teini-ikäiset, joiden mielenkiinto ei välttämättä pysy yllä tällaisen (kirkko)historiallisella nippelitiedolla kuorrutetun ja varsin löyhäjuonisen tarinan parissa.

Joulumysteeriossa on tavallaan kaksi sisäkkäistä tarinaa. Kehyskertomuksessa noin kymmenvuotias (en muista mainittiinko ikää, mutta suunnilleen sen ikäisenä aina ajattelen päähenkilöä) Joakim etsii viime hetkellä joulukalenteria isänsä kanssa, ja löytää eräästä kirjakaupasta vanhan kuvajoulukalenterin. Kalenteri ei ole myynnissä – kirjakauppias arvelee torilla kukkia myyvän Johannes-nimisen miehen tuoneen jättäneen kalenterin myymälään kiitokseksi vesilasillisesta – mutta Joakim saa sen ilmaiseksi. Kotona Joakim avaa ensimmäisen luukun ja löytää paitsi kuvan, myös pienen paperilapun täynnä tekstiä. Näin käy joka luukun kohdalla, ja lappusista syntyy tarina, jatkokertomus kahdeksanvuotiaasta Elisabeth-tytöstä, joka lähti tavaratalon leluosastolta joulun alla seuraamaan karitsaa ja päätyi matkaamaan halki ajan ja Euroopan kohti Betlehemiä ajanlaskun alussa, Jeesuksen syntymähetkellä. Joka päivä Elisabethin ja karitsan seuraan liittyi uusi "pyhiinvaeltaja", milloin enkeli, milloin paimen, tietäjä tai itse keisari Augustus, jonka verollepanokäskyn johdosta jouluevankeliumi alkaa.

Joulumysteerion sisäkansille on kuvattu kartta Elisabethin ja hänen kanssavaeltajiensa matkareitistä. 

Jostein Gaarder toimi uskonnon ja filosofian opettajana ennen kuin jäi vapaaksi kirjailijaksi, ja vaikka Joulumysteerio ei ole yhtä tietopitoinen kuin vähän vanhemmille suunnatut Pasianssimysteerio ja Sofian maailma, on kirjassa pitkähköjä "luento-osuuksia", joissa esimerkiksi itämaan tietäjä tai enkeli selostaa Elisabethille jotakin historiallista tai kristinopillista anekdoottia. Ylipäätään "joulukalenterikertomus" on aika pitkäveteinen; pyhiinvaeltajajoukko kulkee eteenpäin, enkeli Efiriel tarkistaa silloin tällöin vuosiluvun "enkelikellostaan", seurueeseen liittyi joku uusi jäsen ja silloin tällöin joku tavallinen ihminen näkee vilauksen pyhiinvaeltajista. Lapsienkeli Umuriel tuo mukaan hieman vaivihkaista huumoria, mutta vaellustarinasta puuttuu oikeastaan jännite, vaikka lukija odottaakin uteliaana, mitä Betlehemissä tapahtuu.

Kehyskertomus on vähän jännittävämpi, vaikka toki sekin, joulukalenteri-ideasta johtuen, perustuu toistolle. Toistosta puheen ollen, Joulumysteeriossa kerrataan jatkuvasti aiemmin kerrottua, ja kuusivuotiaani kysyikin eräänä iltana hämmästyneenä, että miksi aloitan alusta. Kertauksen ansiosta vähän nuoremmatkin lukijat/kuuntelijat pysyvät kärryillä siitä, mitä sisäkkäisissä tarinoissa tapahtuu (etenkin, jos kirjaa luetaan juurikin kalenterimaiseen luku päivässä -tyyliin), ja osittain se taitaa olla kerronnan tehokeinokin, mutta toisto meni ehkä vähän liiallisuuksiin. Joka tapauksessa kehyskertomukseen luo jännitettä ennen kaikkea se, että Joakim vanhempieneen saa selville, että kahdeksanvuotias norjalaistyttö on todellakin kadonnut tavaratalosta äitinsä seurasta – vuosikymmeniä aiemmin, vuonna 1948.

Viimeisessä luvussa "maagisen joulukalenterin" arvoitus selviää jollain tapaa ja langat solmitaan muutenkin yhteen, mutta tietty arvoituksellisuus säilyy. Tapahtumia voi tulkita monella tavalla, ja varsin suuretkin asiat kuitataan lopulta joulun hengessä. Kadonneen Elisabethin kohtalo kietoutuu Palestiinan kansan kohtaloihin ja pakolaiskysymyksiin, ja vaikka norjankielisen alkuteoksen ilmestymisestä on jo yli kaksikymmentä vuotta, ei Betlehemissä ja sen ympäristössä ole vieläkään todellinen rauha. Hämmentävän ajankohtaiseksi Joulumysteerion tekee myös se, että joulukalenterin tekijä Johannes on kotoisin Syyrian Damaskoksesta.

Joulumysteeriossa on hippunen ikiaikaista viisautta, hyvyyttä ja kauneutta. Ajoittaisesta pitkäpiimäisyydestä huolimatta kirja on kiehtovaa luettavaa, ja koska olin sopivasti unohtanut loppuratkaisun, sain vähän jännittääkin miten mysteeri selviäisi. Gaarderin mielikuvitus ja kyky punoa yhteen faktaa ja fiktiota sekä leikitellä elämän ja kirjallisuuden lainalaisuuksilla on ihailtavaa, ja nyt tekisi mieli lukea hänen muutkin suomennetut kirjansa uudestaan.

Markku Karpio: Mun isäni on avaruusmies

Markku Karpio: Mun isäni on avaruusmies
Tammi 2012, 170 sivua.

Jari ajaa melkein kiinni rantakallioon. Mun tekisi mieli hypätä maihin ja mennä seisomaan hetkeksi linjataulun vieteen. Jos olisi tullut kamera mukaan, niin Jari voisi ottaa musta samanlaisen kuvan kuin isästäkin. Isällä olisi ikuinen kesä ja mulla ikuinen talvi.

Markku Karpion varhaisnuortenromaanin kertoja, kaksitoistavuotias Aleksi matkustaa Fyrön majakkasaarelle serkkunsa Jonnin luo joulukuun ajaksi. Aleksin isä on kuollut vähän yli vuotta aiemmin (tätä ei mielestäni sanota suoraan missään kohtaa kirjassa, mutta se käy varsin selväksi - kirjan nimi tulee selityksestä, jonka Jonni keksii Aleksin isän poissaololle). Kotona äiti on itkuinen ja uusi miesystävä Mika ärsyttää Aleksia pelkällä olemassaolollaan. Kun vielä Aleksin rakkaan Shurka-koiran ja Mikan sukset menevät hetkellisesti ristiin, Aleksi pääsee hetkeksi muihin maisemiin vetämään henkeä ja käsittelemään suruaan. Mukaan lähtee tietenkin Shurka sekä isän valokuva, jolle Aleksi näyttää salaa maisemia bussin ja lautan ikkunasta.

Fyrössa, syrjäisellä saarella, jonne matkataan Pärnäisistä veneellä neljä tuntia, Aleksi asuu Jari-enonsa ja Jonni-serkkunsa kanssa (perheen Mia-äiti on parhaillaan ruotsinlaivalla kahden viikon työputkella), käy saaren pientä ruotsinkielistä koulua "vierailevana tähtenä" ja tutustuu saarelaisiin. Samalla Aleksi muistelee edellistä vierailuaan saarella - silloin oli kesä, mukana isä ja äiti. Näiden lyhyiden muisteluiden lisäksi pääosin preesensissä tapahtuvaa kerrontaa elävöittävät Aleksin mennessä aikamuodossa kertomat takaumat. Muun muassa Aleksin ensimmäisisät päivistä Fyrössa kerrotaan näin - se tuo kyllä kerrontaan vaihtelua, mutta hieman hidastaa juonen kulkua ja tekee tunnelmasta laimeamman. Tarinan jännite syntyy hienovaraisesti, koululaiselämän sattumuksista ja Aleksin mielenliikkeistä.

Saaren asukkaita ja paikkoja kuvataan melko paljon, jopa sellaisia, jotka eivät esiinny tarinassa kuin kerran. Tämä tekee miljööstä ja tunnelmasta hyvin elävän, ja mielellään olisin lukenut fyrölaisista enemmänkin, mutta nuortenromaaniksi kirja olisi silloin paisunut liian pitkäksi ja verkkaiseksi. Paitsi saaristomiljööllä, myös joulun odotuksella on kirjassa tärkeä rooli. Koululaiset leipovat Lucia-pullia ja kiertävät laulamassa kaikissa saaren asuintalossa. Jännitystä joulun odotukseen tuovat veneiden kulkua haittaavat myrskyt ja vanhempien muuttuvat työkuviot. Saadaanko kaikki vanhemmat, jouluruuista ja -lahjoista puhumattakaan, aatoksi saarelle?

Mun isäni on avaruusmies on nuortenkirjallisuuden slow literaturea - mitään kovin jännittävää ei tapahdu (helikopterin laskeutuminenkin paljastuu miehistön vessahädäksi eikä saarelaisen akuutiksi sairauskohtaukseksi) eikä tarinaan sisälly mitään mullistavia juonenkäänteitä. Kirjassa kuvataan Fyrön tavallista arkea, joka mantereella kasvaneelle Aleksille tietenkin näyttäytyy tietenkin varsin eksoottisena. Minusta on ihanaa, että tällaisiakin nuortenkirjoja vielä kirjoitetaan ja julkaistaan, että kaikissa kirjoissa ei tarvitse olla jännityselementtejä.

Kirjan otollisinta kohderyhmää lienevät noin yhdeksästä kahteentoistavuotiaat pojat, miksi eivät tytötkin. "Varhaisnuortenromaani" on varsinainen sanahirviö, mutta termi kyllä kuvaa Avaruusmiestä kaikkein parhaiten. Teiniangstiin ja vakaviin ihastumisiin on vielä matkaa, saaren yhteisö ja aikuiset turvallisina ja Aleksi saa olla rauhassa lapsi, joka ikävöi isäänsä, on vähän pihalla uusissa kuvioissa, nauraa kaverinsa kanssa hassuille vitseille ja ihastuu ihan pikkuisen "Jenni-Luciaan". Aleksin sympaattisen hahmon ohella ihastuin kirjan lämminhenkisyyteen ja maanläheisyyteen, siihen, että suuristakin tunteista voi kertoa pienieleisesti.


(Tämä on blogijoulukalenterin luukku 13, vaikka en sitä tuohon otsikkoon saanut nätisti sopimaan. Valoisaa Lucianpäivää kaikille!)