Karl Ove Knausgård: Talvi

Karl Ove Knausgård: Talvi
Om vinteren, suom. Jonna Joskitt-Pöyry.
Like 2017, 238 sivua.

Jokainen, joka on elänyt lapsuutensa talvet lumisissa maisemissa, tietää sen sävelen ja voi kuulla sen vaikkapa keskikesällä seistessään aurinkoisessa puutarhassa, nähdessään yhtäkkiä, oudon kaipuun vallassa, sielunsa silmin tyhjän metsän, jossa tuuli liikuttaa lumihiukkasverhoa hievahtamattomien, tummien puunrunkojen lomassa illan hämärtyessä.

Tiedän, nyt on kevät. Maaliskuun viimeisenä, lumipyryisenä päivänä kehtaan kuitenkin vielä tunnelmoida talvea. Aamulla ennen töihin lähtöä ehdin kuin ehdinkin napata Karl Ove Knausgårdin Talvesta kuvan lumista taivasta vasten (Kuvitelkaa, että tuossa valoisassa kuvassa kello on vasta puoli kahdeksan, eli talviaikaa puoli seitsemän, pilvisenä aamuna!) Kevät voittaa, mutta nyt tosiaan ajatukset hetkeksi Talveen.

Luin Knasun Syksyn viime syksynä, ja vaikka en tietenkään hurmaantunut siitä samalla tavalla kuin Taisteluni-sarjasta, oli selvää, että, tulen lukemaan vuodenaikasarjankin kokonaan. Knausgård kirjoitti sarjan ensimmäinen osan, kun hän ja kirjailija Linda Boström Knausgård odottivat neljättä lastaan. Tytär syntyy Talven lopussa, mutta Knausgårdille tyypillisesti kronologiaa tietysti rikotaan koko ajan, liikutaan menneen ja tulevan välillä. Teoksen tekstit on ryhmitelty talvikuukausien ympärille, ja jokaisen jakson aloittaa kirje syntymättömälle (helmikuussa vastasyntyneelle) tyttärelle.

Pidin juuri noista kirjeistä eniten, sillä niissä kurkistetaan Knausgårdin omaelämäkerrallisesta suurteoksesta tutun norjalais-ruotsalaisen lapsiperheen arkeen. Toki myös muissa teksteissä on viittauksia perheeseen, mutta en niin kauheasti välitä ensyklopediamaisesta rakenteesta eli siitä, kun Knasu selittää tyttärelleen arkisia ilmiöitä ja esineitä. Vahvimmillaan teksi on silloin, kun se kertoo luonnonilmiöistä tai muusta perustavanlaatuisesta, kuten lumesta, kuusta tai vedestä, tai palaa lapsuudenkokemuksiinsa.

Lapsena, kun maailma oli vielä uusi, hakeuduimme aina veden luokse. Lammen, puron, lahden. Ei kukaan meistä silloin miettinyt, mikä vedessä kiehtoi, mutta se täytti meidät jännityksellä, jollain huikealla ja dramaattisella, jonkinlaisella pimeydellä. Vesi oli maailmamme ääri, vaikka se olisi ollut vain pieni metsälampare muutaman sadan metrin päässä valaistuista taloista tai pienvenesataman betonisillan alla seisova vesi, jossa hyppelimme maaliskuisina iltoina jäälautalta toiselle sinertävässä pimeydessä, saappaat ja lahkeet märkinä ja painavina ja kämmenet kylmästä punaisina mutta oudon iloisina.

Karl Ove Knausgård: Syksy

Karl Ove Knausgård: Syksy
Om høsten, suom. Jonna Joskitt-Pöyry.
Like 2016, 217 sivua.

Sen minä olen puutarhanhoidosta kokemuksen kautta oppinut, että on aivan turha varoa tai pelätä, sillä elämä kestää kyllä, se ryöpsähtelee esiin sokeana viheriöivänä, mikä voi joskus pelottaa, koska me ihmisetkin olemme eläviä mutta elämme tavallaan kontrolloiduissa olosuhteissa ja pelkäämme siksi kaikkea sokeaa, villiä ja kaoottista, kohti aurinkoa kurkottavaa mutta useimmiten kaunista, ja se pelko on hyvin kokonaisvaltaista, kaikki aistit kattavaa, sillä multa haisee mädältä ja pimeydeltä ja kuhisee vipeltäviä kovakuoriaisia ja kouristelevia matoja, kukkien varret pursuavat mehua, teriöt tuoksua, ja ilma, kylmä ja pureva, lämmin ja kostea, täynnä auringonsäteitä tai sadepisaroita, liimautuu sisätiloihin tottuneelle iholle kuin tungetteleva kääre.

Huh. Tuskin on Taistelusta selvitty, kun Knausgård vyöryttää monipolvisia lauseita "Vuodenaika-sarjan" sivuilla. Neliosainen sarja on omaelämäkerrallisesta romaanisarjastaan tunnetun Karl Oven pitkä kirje tyttärelle, joka kirjoitusajankohtana vielä kasvoi äitinsä, kirjailija Linda Boström Knausgårdin, vatsassa.

Vuodenaikasarjassa ideana on, että isä selittää maailmaa syntymättömälle lapselleen. Knausgård käy läpi erilaisia käsitteitä, kuten hiljaisuus tai lehdet, ja antaa tajunnan virrata. Toki keski-ikäisen miehen näkökulma erilaisiin asioihin on varsin kaukana lapsen maailmasta, joten kirjan ideaa ei tarvitse ottaa ihan kirjaimellisesti. Kirjailija kirjoittaa aina laajalle yleisölle, tähyää tulevaisuuteen: "ehkä [lukija] luet näitä sanoja monta vuotta näiden kirjoittamisen jälkeen ja minä olen jo kuollut".

Eihän Syksy ihan Taisteluni-kirjojen veroinen elämys ole, mutta minä pidin. Kirjassa on aitoknausgårdimaista rujon ja kauniin vuoropuhelua ja viipyilyä ohikiitävissä hetkissä. Tänään on syksyn viimeinen päivä, ja tuntuu hyvältä viipyä kirjan tunnelmissa juuri nyt.

Syksy toisaalla: Lumiomena, Ullan luetut kirjat,

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi
Kustantamo S&S, 236 sivua.

Pauiina Vanhatalo on kirjannut Keskivaikeaan vuoteen muistiinpanoja maaliskuusta maaliskuuhun, Merkinnät kertovat vuodesta, jonka alussa hänellä diagnosoitiin keskivaikea masennus ja jonka päätteeksi kevät tuntui taas keväältä, valo piristi ja työ sujui ja maistui jälleen.

Keskivaikea vuosi palautti mieleeni lukukokemuksen parin vuoden takaa, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Molemmat kirjat, niin Vanhatalon omaelämäkerrallinen teos kuin Rauhalan romaanikin, kertovat nuorehkon äidin masennuksesta. Molemmissa kuvataan kuitenkin paljon muuta,  paljon kaunista ja onnellistakin, kuten rakkautta puolisoon ja lapsiin sekä taiteen tekemiseen. Yhteistä   Taivaslaulun Viljalle ja Keskivaikean vuoden Pauliina Vanhatalolle on se, että he kokevat saaneensa paljon hyvää ja tärkeää – mutta joskus sitä hyvää ja tärkeää ei meinaa jaksaa.

Enemmän kuin masennusteema, minua kiinnosti etukäteen Hesarin haastattelussa esiin nostettu introvertin vanhemmuus. Vanhatalo kuvaakin paljon sitä ristiriitaa, mitä perhe-elämä tuottaa ihmiselle, joka haluaa vetäytyä omiin ajatuksiinsa ja tarvitsee riittävästi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä toipuakseen sosiaalisista kontakteista, niistä kaikkein antoisimmista kohtaamisista ja lämpöisimmästäkin yhdessäolosta.

Viime vuosina introverttiydestä on puhuttanut paljon, joskin aivan viime aikoina termin on osittain korvannut erityisherkkyys, josta on julkaistu suomeksikin useita kirjoja. Vanhatalo innostui masennuksensa keskellä lukemaan useita introvertin elämäntaidon oppaita, mutta päätyy lopulta hieman hymähtelemään niille. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, ei vertaa itseään, saavutuksiaan ja jaksamistaan muihin ja pyrkii tekemään sellaisia valintoja, että voi elää sovussa sekä itsensä että maailman kanssa.

Keskivaikea vuosi on aiheeltaan niin tärkeä ja rehellisydessään niin rohkea, että siitä kirjoittaessa tulee helposti puhuneeksi vain sisällöstä ja unohtaa luonnehtia lukukokemusta ja kaikkea sellaista, miksi ja miten masennusmuistiinpanot ovat jäsentneet kirjaksi. Rankasta aiheestaan huolimatta kirja ei ole ole raskas lukea, pikemminkin luin sitä kuin maaliskuisen valon läpi, kiinnitäen huomiota kaikkeen kauniiseen ja elämänjanoiseen, mitä sivuilla oli. Ajatellaan nyt vaikka sitäkin, että jo synkän vuoden aikana alkoi kehkeytyä romaani, josta me lukijat saimme nauttia nimellä Pitkä valotusaika. Ajatellaan sitä, miten kirjoittaminen, rakkaus ja kevät kantavat.



Muissa blogeissa sanottua: Kirjapolkuni, Tuijata, Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry him?

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5
suom. Svallgränden 5, suom. Taija Mård.
SetS 2015, 153 sivua.

Mathias Rosenlund on kolmikymppinen suomenruotsalainen kirjailija, joka tuntee Myyrmäen paremmin kuin Kulosaaren, kokee ulkopuolisuuden ja alemmuuden tunnetta yliopiston akateemisissa ja hyväosaisissa piireissä, työskenteli useana kesänä Greenpeacen feissarina ja janoaa sivistystä enemmän kuin mitään muuta.

Rosenlundin esikoisteos Vaskivuorentie 20 (SetS 2013) on eräänlainen muistelma, omaelämäkerrallinen teos, joka kuvaa köyhyyden kierrettä, pikkulapsiperheen elämää Vantaalla, vaimon sairastumista masennukseen ja jonkin verran myös kirjailijan lapsuutta levottomassa tukholmalaislähiössä. Luin kirjan tuoreeltaan, mutta en löytänyt bloggaustani siitä; olinkin kirjoittanut Vaskivuorentiestä vain lehteen. Muistan ajatelleeni ainakin Henrik Tikkasta ja Karl Ove Knausgårdia Rosenlundin ensimmäistä "taistelua" ja "osoitekirjaa" lukiessani, ja sitä, että Suomessa on melko hyvät turvaverkot, mutta pitkäaikainen sairaus voi helposti pudottaa niiden ulkopuolelle sellaisetkin, jotka yrittävät kaikkensa.

Kuten Knausgårdin Taisteluni-sarjassa, myös Rosenlundin "osoitesarjassa" kuljetaan ajassa eteen- ja taaksepäin, muistellaan lapsuutta, kuvataan "nykyhetkeä" ja kurkotetaan tulevaan. Nimensä mukaisesti Kuohukuja 5 keskittyy niihin vuosiin, joina Mathias asuin vaimonsa ja lastensa äidin, C:n, kanssa nuorena perheenä, sai ensimmäisen lapsensa ja myöhemmin toisen. Kronologisesti se siis kuvaa aikaa ennen Vaskivuorentietä, jonne perhe muutti myöhemmin, mutta kuvaa myös varhaisempia ja myöhempiä vuosia, ennen kaikkea vuotta 2013, jolloin tapahtui käänne Mathiaksen ja hänen veljensä Christianin väleissä. Christian onkin Mathiaksen ohella toinen Kuohukujan päähenkilöistä; koko kirjan jälkipuolisko keskittyy kuvaaman Christianin rankkoja vaiheita.

Kuohukuja 5 on esineenä kevyt mutta sisällöltään raskas, ajoittain jopa masentava synkkyydessään ja inhorealistisissa kuvauksissaan veljen alkoholismista, mielialahäiriöstä ja itsetuhoisuudesta. Onneksi kirjassa on myös valonvälähdyksiä: Mathiaksen ja vastasyntyneen koliikkivauvan rauhallinen hetki aamun sarastaessa, yliopiston kirjallisuuden luennoilla avautuva tiedon ja elämysten virta, lakkaamaton halu lukea ja kirjoittaa.

Tuula Arkio: Jyviä nokkimassa

Tuula Arkio: Jyviä nokkimassa.
Siltala 2015, 335 sivua.

Ajattelin niitä kolmea vuosikymmentä, jotka olin työskennellyt Ateneumissa, myös sitä seitsemänkymmentäluvun melskeissä esitettyä väitettä, että me taidehistorioitsijat ja museoväki elimme taiteilijoiden siivellä, että me saimme leipämme taiteentekijöiden työstä, ettei meillä olisi yhtään mitään ilman heitä. Meillä museolaisilla oli ollut aivan toisenlainen käsitys: me olemme halunneet työskennellä taiteen ja taiteilijoiden puolesta, välittää taiteen merkityksiä suurelle yleisölle.

Nykytaiteen museo Kiasman pitkäaikainen johtaja ja taidehistorioitsija Tuula Arkio (s. 1943) kertoo muistelmissaan opiskeluistaan ja ensiaskelistaan työelämässä, matkoistaan ja ystävistään, kollegoistaan ja lukuisista tunnetuista nykytaiteilijoista, joihin työ muun muassa ARS-näyttelyiden kuraattorina hänet tutustutti. Jyviä nokkimassa -kirjassa on muistelmille ominaisesti varsin yksityiskohtaistakin kerrontaa eri tapahtumista osakunnan juhlista suuren luokan kansainvälisiin näyttelyihin sekä runsaasti nimeltä mainittuja henkilöitä. Kokonaisuus onkin paikoin hivenen puuduttava, mutta avaa mielenkiintoisen kurkistuskulman nykytaiteen ja museoiden maailmaan, jonka itse tunnen vain näyttelyvieraan näkökulmasta.

On kiinnostavaa lukea esimerkiksi siitä, kuinka Arkio ja hänen kollegansa päättivät ohittaa gallerioiden välikädet ja ottaa suoraan yhteyttä niihin taiteilijoihin, joiden töitä he halusivat Nykytaiteen museon näyttelyihin. Kaksikon strategiana oli kirjoittaa etukäteen kiinnostaville taiteilijoille ja kertoa, milloin he olisivat näiden kotiseudulla – Hollannissa, New Yorkissa, Italiassa... – ja hotelliaamut alkoivat kaupungissa asuvien taiteilijoiden puhelinnumerolistan läpikäymisellä ja tarkan reittikartan suunnittelulla. Monesta muustakin seikoista käy ilmi paitsi Arkion intohimoinen omistautuminen työlleen myös se, miten erilaiset käytännöt ja tekniset muutokset ovat muokanneet museo- ja taidealan asiantuntijoiden työnkuvia Arkion pitkän uran aikana.

Steven Holl: Kiasman galleriatiloja. Akvarelli 1993. Omistaja Tuula Arkio. Kuva Kansallisgalleria/Hannu Pakarinen. Jyviä nokkimassa -kirjan takalehden kuvitusta.

Minua kiinnostivat erityisesti myös kuvaukset Arkion nuoruus- ja opiskeluajoista sekä uran alkuvaiheista Ateneumin taidemuseon palveluksessa. Noista ajoista välittyy kuva paitsi ja osallistumisen ilosta ja aktiivisuudesta, myös siitä, miten taidealalla niin keskeiset verkostot alkoivat solmiutua.

Anna Kortelainen & Reino Peltonen: Huonon matkailijan päiväkirja

Anna Kortelainen ja Reino Peltonen: Huonon matkailijan päiväkirja
Tammi 2015, 335 sivua.

Vielä Tukholmassa Reino punoo kadonnutta Viipuria, josta hän oli lähtenyt kauan sitten, luultavasti silloin ajatellen, että ainahan sinne takaisin pääsee, jos tulee ikävä. Sepitteessä kaikki on tallessa. Reinon tekstejä lukiessani ja hänestä kirjoittaessani olen monesti ajatellut, että katkenneetkin juuret voivat syvällä mullassa herätä eloon. (Anna Kortelainen)

Pari vuotta sitten olin kuuntelmassa, kuinka taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen kertoi esikoisromaanistaan Ei kenenkään maassa. Romaani on sekoitus elämäkerrallista tietoa ja kuviteltuja yksityiskohtia Kortelaisen äidinisän Reino Peltosen (1906-1968) elämästä. Tänä keväänä ilmestynyt Huonon matkailijan päiväkirja on tavallaan sisarteos mainitulle elämäkertaromaanille: se on kokoelma isoisän ja tyttärentyttären tekstejä, fiktiota ja faktaa, uutta ja vanhaa. Osa Peltosen teksteistä on aiemmin julkaisemattomia – pöytälaatikkonovelleja, matkapäiväkirjaa ja kirjeitä muun muassa Tukholmasta, Leningradista, Wienistä ja Pariisista ("Pariisi on lähettämättömien kirjeiden kaupunki") – osa teksteistä on julkaistu aiemmin esimerkiksi Tulenkantajat-lehdessä tai Aamulehdessä, ja niihin liittyen Kortelainen avaa kiinnostavasti tekstien syntykontekstia, 1930-luvun Suomen yhteiskunnallista ilmapiiriä ja kustannusalan kuohuja. Kortelainen kirjoittaa myös, ja ennen kaikkea, suhteesta isoisäänsä, jota ei ehtinyt koskaan tapaamaan mutta jonka jalanjäljillä on osin tietämättään kulkenut, jakanut rakkauden ranskan kieleen, kirjallisuuteen ja Stendhaliin.

Peltosen novelleissä on viehättävää ajan patinaa, mutta kielessä ja tihentyvissä tunnelmissa näkyy myös kiistaton kirjallinen lahjakkuus, joka osittain sodan syttymisen takia ei koskaan saanut julkaistun romaanin muotoa. Muusikko-isoisän esseet ja matkapäiväkirjat puolestaan piirtävät kuvaa maailmansotaa edeltävästä Pariisista ja 1960-luvun Moskovasta, kaupungeista joita ei enää sellaisenaan ole. Kortelainen kertoo omista matkoistaan samoissa kaupungeissa; toisinaan hänen mukanaan on äiti, Reino Peltosen tytär. Peltonen oli myös innokas valokuvaaja, ja tytär ja tyttärentytär etsivät Pariisista paikkoja, joissa Reino oli valokuvannut, ikuistanut joskus itsensäkin osaksi maisemaa.

Huonon matkailijan päiväkirjassa kiehtoo Kortelaisen tekemä salapoliisityö: kuten Albert Edelfeltin mallin jäljittämistä kuvaavassa Virginie!-teoksessa, isoisän jalanjäljillä kulkiessa ja arkistoja kaivaessa ei lopulta ole tärkeintä se, mitä saa selville, vaan pientenkin johtolankojen seuraaminen ja matka itsessään. Lukijalle Kortelaisen tekstit kirjassa tarjoavat paitsi kiinnostavaa tietoa 1900-luvun historiasta ja elämäkerrallisen muotokuvan Reino Peltosesta, myös vihjeitä siihen, miten omia "menetettyjä ihmisiään" voi lähestyä mielikuvituksen ja kirjoittamisen kautta.

Satama soittaa kaihoisaa säveltä, junat viheltävät, laivat ulvovat kutsuvasti. Mutta mäen töyrästä alas astelevalle miehelle ne lupaavat vain hetkellistä unohdusta näistä lapsuuden synkistä kuvista. Mikään laiva ei tule milloinkaan menemään tuon oudon ikävän ulottumattomille. (Peltosen novellista Kahle, julkaistu alunperin Tulenkantajat-lehdessä 7.5.1938.)

P.S. En yleensä kommentoi kirjojen ulkoasua, mutta Huonon matkailijan päiväkirja on (kansi)kuvitukseltaan, kooltaan, taitoltaan ja typografialtaan kaikin puolin kaunis ja käytännöllinen. En yleensä myöskään liitä postaukseeni terveisiä kirjailijalle, mutta nyt on pakko: Kiitos Anna Kortelainen, että pengot arkistoja ja omenalaatikoita, toimitat ja kirjoitat, saat historian elämään.

Arne Nevanlinna: Arne

Arne Nevanlinna: Arne
Siltala 2014.

Arne Nevanlinnan Arne on riemastuttava kirja. Se on elävästi ja leikkisästi kirjoitettu muistelma tai omaelämäkerta, joka tempaa mukaansa kirjailija-arkkitehdin yli 86 vuoden aikajänteen kattavaan elämään. Sattuneesta syystä* halusin tarkistaa, mihin kategoriaan teos virallisesti kuuluu, ja kuulemma Arne on sekä kustantajan katalogissa että kirjakaupan hyllyssä luokiteltu tietokirjallisuudeksi. Tätä tulkintaa tukevat kyllä muun oikeiden nimien käyttö henkilöistä ja kirjaan sisällytetyt autenttiset valokuvat. Faktan ja (auto)fiktion välinen raja on häilyvä, mutta lukijan pettämättömällä auktoriteetilla voin vakuuttaa, että Arne on vähintään yhtä totta kuin muutkin muistelmat!

En muista, milloin viimeksi olisin nauranut niin paljon kirjan ääressä kuin Arnea lukiessa. Nevanlinnan huumori on kuivakkaa, itseironista ja toisinaan viiltävää, eikä hän epäröi sanoa suoraan mielipidettään aikalaisistaan, ovat nämä sitten vielä elävien kirjoissa tai eivät. Ja miksi epäröisikään?

Kulttuurisuvut ovat kiehtovia. On mielenkiintoista, miten jotkut erityiset kyvyt kulkevat tietyissä suvuissa; osittain ehkä geeneissä, mutta pitkälti varmasti myös sitä kautta mitä asioita ja taipumuksia perheissä arvostetaan ja tuetaan. Arne Nevanlinnan suvussa on erityisen paljon matemaattisesti lahjakkaita, tieteentekijöitä ja lääkäreitä. Suvun tunnetuin jäsen* lienee juuri Arnen isä, matemaatikko Rolf Nevanlinna, jonka tieteellisiin saavutuksiin en piintyneenä humanistina ole tutustunut, mutta joka taisi kuulua Elsa Enäjärven ja Martti Haavion tuttavapiiriiin - muistelen Rolf Nevanlinnan nimen vilahdelleen Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin -teoksen sivuilla. Arne Nevanlinna kertoo muistelmissaan paitsi omasta lähipiiristään, myös vanhemman polven Nevanlinnoista mukaan lukien teorian siitä, mitä kautta matemaattinen geeni tuli sukuun, sekä sukunimen taustasta.

Arnen tekstistä huokuu ulkopuolisuuden tunne; hän ei täysin solahtanut niihin odotuksiin, joita suvun pojille ja nuorille miehille asetettiin. Esimerkiksi arkkitehtuuria pidettiin liian boheemia opiskelualana ja elämänurana, mutta oli sentään jotenkin hyväksyttävää, koska sitä opetettiin Teknillisessä korkeakoulussa. (Sosiologiaa Arne Nevanlinnan isä sen sijaan piti täysin huuhaa-tieteenalana, ja Arne toteaa tulleensa myöhemmin samaan tulokseen.) Myös arkkitehtipiireissä Arne oli outo lintu, jota epäiltiin maolaiseksi. Lapsuudenkodissaan Arne koki olensa isänsä silmissä veljiään vähäpätöisempi ja ahdistui jännitteestä ja surusta, jota isän avioliiton ulkopuolinen suhde aiheutti kodin vanhempien väliseen suhteeseen ja koko kodin ilmapiiriin.

Nevanlinnan korostaa sattuman merkitystä ja sitä, miten pienetkin yksityiskohdat voivat yllättäen muuttaa tapahtumien suuntaa. Arnen sivuilta huokuu elämänviisaus, ja kirjan loppu herkistää ironisesta etäännytyksestä huolimatta.


*Muistakaa Blogistanian vuoden 2014 parhaat kirjat -äänestys ensi maanantaina 26.1!

*Siis tunnetuin tähän mennessä. Kuka tietää, mitä lahjakkuuksia nuoresta polvesta kasvaa? ;)

Arnesta on blogannut myös Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja, joka on lukenut koko Nevanlinnan kaunokirjallisen tuotannon, "etunimikavalkadin".

Hannu Mäkelä: Muistan. Elämän oppivuodet

Hannu Mäkelä: Muistan. Elämän oppivuodet
Tammi 2014, 354 sivua.

Minä lähtisin kirjoittamaan, ottaisin koneen, tekisin kolmannen romaanin, saisin siitä taas rahaa, pääsisin jälleen yhden askeleen eteenpäin. Olen kahdella romaanillani pyrkinyt Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi ja minut on jopa otettu; sen kunniaksi olen käynyt kahdessa kokouksessa, jopa äänestänyt liitolle uutta puheenjohtajaa ja hallitusta. Minä olen kirjailija, yritän vakuuttaa itselleni, mutta tajuan selvääkin selvemmin, etten vielä ole mitään, pelkkä lapsekas varjo kokouksessa olevien oikeiden kirjailijoiden joukossa.

Hannu Mäkelän muistelmat ovat edenneet kolmanteen osaansa; Lapsuuden ja Nuoruuden jälkeen koittavat Elämän oppivuodet. Tämä uusin, Mäkelän ylioppilastutkinnon jälkeisistä vuosista 1960-luvun alkupuolella kertova kirja oli minulle ehkä tähänastisen Muistan-sarjan antoisin lukukokemus, sillä rakastan lukea kirjailijaelämästä ja (lähi)historian suomalaisista kirjailijapiireistä. Elämän oppivuosien sivuilla vilahtavat muun muassa Tuomas Anhava, joka ateljeekriitikoi Mäkelän ensimmäiset romaanit ja suostutteli julkaisemaan ne Otavalla, runoilija Lassi Nummi, joka Kirjailijaliiton kokouksessa "yrittää sovitella eri näkemyksiä erinomaisin sanankääntein ja päästä silti omaan päämääräänsä tällä väsytystaktiikalla" sekä Paavo Haavikko, joka pestaa Mäkelän kustantamoon töihin.

Mäkelä käy läpi samankaltaisia initiaatioriittejä aikuisuuteen kuin nuoret miehet tänäkin päivänä: hän ilmoittautuu varusmiespalvelukseen eli "sotaväkeen", hapuilee seurustelusuhteissa, matkustelee ulkomailla ("Pariisi, taiteen ja vapauden pääkaupunki"), aloittelee opettajanuraa iltaoppikoulun leivissä ja pyrkii määrätietoisesti mutta sisimmässään epäröiden kohti unelmaansa. Kuusikymmentäluvulla moni asia oli kuitenkin toisin kuin nykyään, ja Mäkelän tapa muistella ja kertoa on niin autenttinen, että on kuin näkisi silmiensä edessä vuosikymmentten  takaisen Helsingin ja sen kirjallisen maailman ennen suuria myllerryksiä, joiden jäljiltä niiin kustanntamojen, , kirjailijoiden kuin lukemisenkin asema kuulttuurissa  on  muuttunut. Myös Mäkelän ensiaskeleet työ- ja kirjailijanelämään vaikuttavat vaikuttavat nykyisiä kuvioita helpommilta ja suoraviivaisilta. Ei feelancer-kausia, ei pätkätöitä, ei pienipalkkaista opiskelijaharjoittelua - Mäkelä lukee ja arvioi pinkan kustantamoon tarjottuja käsikirjoituksia ja työpaikka on hänen.

Ajankuvan lisäksi toinen viehättävä piirre Mäkelän kerronnassa on retrospektiivisyys. Mäkelä on läsnä sekä muistoissaan että kerronnan hetkessä, "muistelee tulevaa" ja suhtautuu isällisen lempeästi nuoreen, innokkaaseen ja kokemattomaan itseensä. Vaikka Mäkelä muistelee pääasiassa elämänsä "suuria linjoja" merkittävine etappeineen ja kohtaamisineen, on tarinointi arkista ja erilaisten mielenliikahdusten kuvaaminen tuo sympaattista lämpöä Hannu Mäkelä -nimiseen nuoreen päähenkilöön.

Heli Vaaranen: Sunnuntaina Manhattanilla

Heli Vaaranen: Sunnuntaina Manhattanilla
Teos 2014, 272 sivua.

Voi, miten korret pistelivät oranssien froteeshortsien lävitse kun haaveilin itseni kehittämisestä heinäladon ylisillä! Charlotte Brontën romaaneissa sankarittaret osasivat piirtää, maalata, laulaa ja soittaa. Enää en ollut teini, eikä minun tarvinnut piiloutua heinälatoon lukemaan lainakirjoja. New Yorkissa kaikki näyttivät kehittävän taitojaan. Kukaan ei käskenyt heitä tekemään jotakin hyödyllistä. Osasin jo laulaa ja soittaa, mutten piirtää tai maalata niin hyvin kuin halusin. Nyt olisi niiden vuoro.

Tämä kirja päätyi kirjastokassiini oikeastaan kahdesta syystä: toinen oli Ilselän (osuvan!) piikikäs ja hersyvä bloggaus, toinen Heli Vaarasen kirjan pohjalta antama haastattelu jossakin tv-ohjelmassa keväällä. Heli Vaaranen on Väestöliiton Parisuhdekeskuksen johtaja, perhesosiologi ja psykoterapeutti, jolle toimittajat ilmeisen usein soittavat silloin, kun tekevät juttua jostakin rakkauteen tai perheen perustamiseen liittyvästä aiheesta. Muistelmateoksessaan Sunnuntaina Manhattanilla Vaaranen ei kuitenkaan jaa parisuhdeneuvoja vaan kertoo nuoruudenurastaan näytös- ja valokuvamallina ulkomailla ja vähän kotimaassakin.

Heli Vaarasen (tuolloin vielä Kokkala) lapsuus ja nuoruus maatilan tyttönä heinähangon varressa ja lypsykiulun ääressä muodostaa niin herkullisen kontrastin Manhattanin kulttuuri- ja muotiseurapiireille, gourmet-herkuille ja itselliselle elämälle, että omaelämäkerturi ei malta olla rinnastamatta näitä kahta maailmaa toisiinsa tuon tuostakin. Saatuaan luupiikin kuljettuaan liian korkeakorkoisissa kengissä pitkin kaupunkia Vaarala intoutuu muistelemaan lapsuusvuosiaan, jolloin hän paineli kaiket kesät paljain jaloin ja jatkoi empimättä matkaa "lehmänmiinaan" astuttuaankin, enimmät lannat varpaanväleistä putsattuaan.

Sunnuntaina Manhattanilla oli kohtuullisen viihdyttävää kesäsunnuntailukemista, vaikka se ei sen enempää aiheeltaan (mallimaailma) kuin esitystavaltaan ole sellainen muistelma tai omaelämäkerta, joita yleensä tykkään lukea. Vaarasen kuvauksessa lapsuudenperheestään ja maatilan elämästä ol lämpöä ja huumoria, voin kuvitella hänellä olleen onnellinen, joskin varmasti myös työntäyteinen lapsuus. Suurkaupunkien muotimaailman glamourista ja seuraelämästä on hauskaa ja eksoottista lukea, mutta tuon maailman karvas kääntöpuoli tulee myös kerrottua ja teki ihan pahaa lukea, kuinka Vaaranen laihdutti itsensä aivan luurangoksi. Jotkut kohdat kirjasta luin harppoen, mikä ehkä sopi kirjan aiheesta ja ajankohdasta toiseen harppovaan tyyliin. Lukemisen jälkeen jäin miettimään, miten jänniä polkuja joidenkin ihmisesten elämä kulkee, miten erilaisten maailmojen läpi, miten erilaiset asiat jättävät jälkiä tai ovat jättämättä.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja
Min kamp. Tredje bok. suom. Katriina Huttunen.
Like 2013, 470 sivua.

Sinä iltana ymmärsin, mitä äidin poissaolo merkitsi.
Huoneet olivat kuolleita.
Isä istui työhuoneessaan, ja olohuone ja keittiö olivat ihan kuolleita. Livahdin sinne, ja minulle tuli heti sama tunne kuin silloin kun olin yksin metsässä ja metsällä oli tarpeeksi tekemistä itsessään eikä se halunnut ottaa minua vastaan.
Huoneet olivat vain huoneita, ne ammottivat tyhjyttään kun menin sisään.
Onneksi ei sentään oma huoneeni. Se sulkeutui ympärilläni pehmeäst ja ystävällismielisesti kuten aina ennenkin.

Muistan joskus nuorena lukijana miettineeni, millainen olisi romaani, jossa kuvattaisiin elämää "reaaliaikaisesti" ja yksityiskohtaisesti, siis niin, että kerrottaisiin kaikki päähenkilön tekemät ja kokemat asiat arkisimpia ja triviaaleimpia myöten. Karl Ove Knausgård on melkein toteuttanut tuon ajatusleikin mittavassa, omaelämäkerrallisessa Taisteluni-romaanisarjassaan – paitsi että tietenkin kirjailija on rajannut ja jättänyt pois asioita tässäkin. (Auto)fiktiivisen Karl Oven elämä ei myöskään kaikkiaan kuusiosaisessa sarjassa etene kronologisesti (ei sillä, että elämäkään aina etenisi siinä mielessä, etteivätkö muistot veisi aina välillä ajassa taaksepäin), vaan Knausgård tuntuu keskittyvät milloin mihinkin ajanjaksoon elämässään. Sarjan Ensimmäinen kirja keskittyy kirjailijan teinivuosiin, Toinen kirja taas kuvaa erityisesti avioliittoa ja perhe-elämää kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan Linda Boström Knausgårdin (joka on niin ikään kirjailija ja jonka romaani Helioskatastrofi ilmeistyi suomeksi viime syksynä) kanssa, ja tässä kolmanessa osassa Knausgård kertoo lapsuus- ja kouluvuosistaan.

Fokus on siis jälleen Knausgårdin lapsuudenperheessä, jota hallitsee pelottava, kohttuuttomia vaativa ja arvaamaton isä. Kolmas kirja oli minulle raskaampi ja vaikeampi kokemus kuin Toinen kirja, sillä vaikka Karl Oven ja Linda perhe-elämä sairauksineen, väsymyksineen ja riitoineen ei totisesti ole kuvattu mitenkään auvoiseksi, on paljon hyytävälpää lukea lapsen (Karl Oven) kodissaan kärsimästään pelosta. Aikuinen kertoja-Knausgård tekee samansuuntaista vertailua kirjassa itsekin; hän toteaa olevansa isänä kaikkea muuta kun täydellinen, mutta sentään parempi kuin oma isänsä – hänen omat lapsensa eivät pelkää häntä.

Knausgård on vähintään yhtä hyvä kuvaamaan herkän lapsen tuntoja kuin kipuilevan aikuisen ajatuksia. Etelä-norjalainen 1970-luvun saarikaupunki herää eloon, koulupojan ilot ja surut tulevat liki. Pelko isän reaktioista pakottaa Karl Oven olemaan varpaillaan, luovimaan, keksimään epätavallisia selviytymiskeinoja ihan tavallisistakin vaikeuksista ja vaikenemaan, mutta poikavuosiin mahtuu sentään myös leikkiä, seikkailuja, sarjakuvia ja suukkoja tyttöjen kanssa. Isoveli Yngve on Karl Ovelle kohtalotoveri ja tärkeä tuki, Sissel-äiti lempeä ja empaattinen nainen, joka lohduttaa poikaansa pienissäkin suruissa (kuten pojan itkussa siitä, että äidillä on toinen nimi, josta hän ei ollut tiennyt – mitä kaikkea muuta äiti on voinut salata!), mutta ei syystä tai toisesta pysty vaikuttamaan kodin yleiseen ilmapiiriin ja pelastamaan lapsiaan heidän isänsä tyrannialta.

Onneksi ahdistavan keskelläkin voi nähdä ja kokea kaunista ja hyvää. Kirjallisuuden luonto- ja maisemakuvaukset ovat vähän huonossa huudossa, mutta minä nautin niistä, etenkin kun ne on kirjoitettu samalla intensiteetillä ja ilmaisuvoimalla kuin muukin Knausgårdin proosa:

Silmiinpistävintä eivät kuitenkaan olleet mittasuhteet vaan värit, ne vaikuttivat täällä syvemmiltä – vihreä väri ei ole missään yhtä syvä kuin Länsi-Norjassa – ja kirkkaammilta, jopa taivas, sen sinikin oli kirkkaampi ja syvempi kuin kotiseutuni taivas. Laaksojen reunat olivat vihreitä ja viljeltyjä, keväällä ja alkukesästä hedelmäpuiden kukinnan aikaan japanilaisen valkoisia, tuntureiden huiput olivat utuisen sinisiä, siellä täällä lumen peittämiä, ja, voi, näiden molemmin puolin kohoavien tunturijonojen välissä oli vuono itse, paikoin vihertävä, paikoin sinertävä, kaikkialla auringossa kimmeltävä, yhtä syvä kuin tunturit ovat korkeita

Mikä parasta, Neljännen kirjan on määrä ilmestyä suomeksi aivan pian!

Muissa blogeissa sanottua: Lumiomena, Les!Lue!, Nannan kirjakimara

Anu Kaipainen: Kun on rakastanut paljon

Anu Kaipainen: Kun on rakastanut paljon
Wsoy 1986, 136 sivua.

Tiesin että vaikka olin ruumiiltani aktiivinen ja virkeä, oli mieleni pohjalla vielä ahdistus kuin siellä olisi kyyristellyt eläin. Kirjoittamalla voisin kenties vapautua siitä nopeammin. Minun pitäisi paljon kelata muistojani ja sillä tavalla sekoittaa ne tavalliseen elämääni, kuin ei mitään ratkaisevaa olisi tapahtunutkaan. Olin ollut Osmon kanssa naimisissa kolmekymmentä pitkää ja antoisaa vuotta. Se yhdessäolo ei yhdestä kuolemasta piittaisi.

Minussa heräsi hiljattain halu lukea Anu Kaipaista, ja lainasin kirjastosta kirjailijan viimeiseksi jääneen romaanin Vihreiksi poltetut puut. Ennen kuin ehdin kirjan pariin, satuin huomaamaan kirjaston elämäkertahyllyssä Kaipaisen muistelmateoksen Kun on rakastanut paljon, ja siitä tulikin ensimmäinen Kaipaiselta lukemani teos.

Kun on rakastanut paljon on muistelmaksi toisaalta hyvin kaunokirjallinen, toisaalta ajoittain tyyliltään hyvinkin yksitotinen, lakoninen ja toteava. Alussa, eräänlaisessa johdantoluvussa, aikatasot ja asiat sekoittuvat unenomaisesti, ja tämä unenomainen "kehyskertomus", jossa Kaipainen kertoo elämästään nuoruudenrakkaudelleen Rafaelille, putkahtelee teksiin aika ajoin ja siihen palataan kirjan lopussa.

Varsinaiset muistelmat keskittyvät kuvaamaan Anu Kaipaisen ja Osmo Kaipaisen kolmekymmentä vuotta kestävää avioliittoa ja miehen yllättävän kuoleman aiheuttamaa surua. Kun on rakastanut paljon on eräänlainen parielämäkerta, jossa Kaipainen tekee selkoa kummankin uran etenemisestä (Osmo Kaipainen oli lääkäri ja kansanedustaja, Anu Kaipainen puolestaan toimi ensin äidinkielen lehtorina eri kouluissa mutta jäi vapaaksi kirjailijaksi muutama vuosi esikoisteoksensa jälkeen). Kaipainen muistelee politiikkaa ja järjestötoimintaa, työelämää ja perheen kasvua. Hän ei kuitenkaan juuri mene yksityiskohtiin tal erittele tapahtumien herättämiä tunteita. Rivien väleistä voi aistia kopukobtia ja onnenhetkiä.

Muutamat tapahtumat nousevat kuin kohokohdiksi tai vedenjakajiksi. Yksi dramaattisimmista ja merkitystyteisimmistä kohtauksista on Kaipaisen kuvaus siitä, kuinka hän oli kuolla vaikeaan keskenmenoon ja säikähti, että ei olekaan ehtinyt tulla kirjailijaksi. Pitkän ja vaikean toipumisaikansa kuluessa Kaipainen sitten kirjoittaa vahvasti omaelämäkerrallisen esikoisromaaninsa Utuiset neulat.

Minulle tuli Kaipaisen muistelmista vahvasti mieleen Märta Tikkasen teos Kaksi, jossa Tikkanen kuvaa avioliittoaan taiteilija Henrik Tikkasen kanssa. Molemmat naiset kirjoittavat paljon työstä ja luottamustoimista ja luovat vähäeleisin keinoin ajankuvaa, josta voi aistia kuvauksen kohteena olevan ajanjakson asenteita ja ilmapiiriä. Siinä missä Tikkanen kuvaa nimenomaan taiteilija-avioliittoa ristiriitoineen ja syvästä intohimosta ja rakkaudesta vihaan heittelehtivää tunnemyrskyä, Kaipainen luonnostelee kuvaa varsin harmonisesta aviliitosta, jossa kumpikin tuki toistaan tämän pyrkimyksissä. Osmo Kaipainen tuli vaimonsa luovaa työtä muun muassa lähtemällä lasten kanssa reissuun vaimon ollessa tulevan kirjan "synnytyspolttojen" kourissa (siinä missä Henrik Tikkanen lähti reissuun yksikseen), Anu Kaipainen puolestaan osallistui aktiivisesti miehensä eduskuntavaalikampanjaan.

Täytyy kuitenkin sanoa, että Märta Tikkasen kirjoitus- ja kerrontatyyl vetoaa minuun jollakin tapaa paremmin kuin Kaipaisen, vaikka molemmat kirjoittavat rohkeasti ja koskettavasti kipeistä aiheista. Kenties minuun tehoaa sittenkin lavea tyyli paremmin, vaikka olenkin luullut olevani tiiviin kerronnan ystävä. Tai ehkä syy siihen, että Kun on rakastanut paljon jätti minut kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta hieman viileäksi, on Kaipaisen tavassa jättää niin paljon kertomatta ja toisaalta kertoa sellaisia yksityiskohtia, jotka eivät niin kiinnosta. Kaipainen kuvailee useammankin romaaninsa juonta muutamalla lauseella, mutta kertoo kovin vähän siitä, miltä kirjoittaminen tuntui. Toisaalta Kaipainen osaa toisinaan tiivistää jonkin merkityksen todella taidokkaasti yhteen lauseeseen tai kielikuvaan. En tiedä, onko näiden muistelmien tyyli kovinkin tyypillistä Kaipaisen tavalle kirjoittaa, mutta jatkan tuotantoon tutustumista uteliain mielin.

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta
Båten i vassen, käsikirjoituksesta suomentanut Oili Suominen.
Kirjayhtymä 1990 (2. painos), 199 sivua.

Vajoan takaisin veneenpohjalle ja katselen silmät sirrillään, miten aurinko välkehtii minun maailmani kolmella väripinnalla, sinisellä taivaalla, heleänvihreässä ruokomuurissa, lämpimänruskealla veneenlaidalla. Sudenkorento lentää kimallellen lähemmäs, kuin suoraan auringosta irronnut säde, istahtaa parraslaudalle aivan minun poskeni viereen. Tuijotamme hetken toisiamme silmiin, kunnes se väsyy ja siirtyy koristamaan ruo'onkortta. Se räpäyttää siipiään, kun lämmin tuulenhenkäys äkkiä käy ruovikossa ja suhisuttaa ruokojen suikeita lehtiä.

Kertomus kadonneesta saaresta kulkee muistoissa läpi vuosikymmenten, mutta kaiken leikkauspisteessä on kesä 1934, jolloin Benedict Zilliacus oli kolmetoistavuotias ja kesät merkitsivät huolettomuutta ja vapautta, äidin lempeää läsnäoloa, kinastelua ja luottamuksellisia hetkiä isosiskon kanssa, leikkejä ja juoksentelua pehtoorin tyttärien kanssa, ihmettelyä siitä, kuinka isoveli Henrik jaksaa istua sisällä kirjojen ääressä, kun ulkoma on aurinko, vesi ja vehreys. Benedictin isä Emil Zilliacus oli antiikin kirjallisuuden professori ja kirjailija, jonka runoja poika siteeraa useaan otteeseen – niihin on vangittu monia tunnelmia, tuokioita ja maisemia, joiden Benedict tunnistaa tai aavistaa saaneen innoituksensa Hapene-saaren tärkeistä paikoista eri vuodenaikoina. Isän jalanjäljissä Benedict kulkee Laatokan Hapenensaaressa läpi lapsuuden kesien, kuulee tarinoita saaren ja kartanon ja koko Karjan historiasta.

Muistot kiinnittyvät aivan erityisesti tiettyihin paikkoihin, tilanteisiin ja symboleihin saarella. Ruusujen ympäröimä aurinkello, joka Emil-isän runonsäkeiden mukaan "laskee vain aurinkoiset tunnit", penkkiä hellästi varjostava pihakoivu, Kotitammi joka levittää holvinsa talon päälle ja jonka tarinan mukaan on istuttanut itse Katariina Suuri, Metsälähde, jonka luo vaelletaan hellepäivinä juomaan virvoittavaa vettä hopeapikarista. Paljon merkityksiä latautuu Isoonkiveen, jonka laelta näkee lähes koko saaren avoimen, metsäkaistaleiden reunustaman keskiosan ja jonka pehmeällä sammalpeitteellä voi loikoilla auringosta nauttien. Tuon kiven juurelle Benedict-poika haaveilee tulevansa haudatuksi pitkän elämän jälkeen. Kiveen hakattaisiin teksti: Tässä lepää Benedict Zilliacus. Hän rakasti tätä saarta.

Hankin Kadonneen saaren jo kuukausia sitten, mutta säästin sitä kesälukemiseksi. Täydellinen kesäkirja tämä onkin, eikä vain kesäpäivien kuvausten vuoksi vaan myös tekstin kiireettömän rytmin ansiosta. Zilliacus vietti Hapenessa myös joululomat, jolloin risahtelevat oman metsän koivuhalot kaikissa valkoisissa kaakeliuuneissa, ja miellyttävä pehmeä lämpö toivottaa tervetulleeksi tulijan joka saapuu ulkoa paukkuvasta pakkasesta. Viipurinlahdella "talvi on tosiaan talvi", mutta neljänkymmenen asteen pakkanen tuntuu Zilliacuksen mielestä saarella miellyttävämmältä kuin miinus kaksikymmentä astetta Uudenmaan rannikolla. Zilliacus kiittää saaritalon viihtyisyydestä ennen muuta äitinsä huolenpitoa ja läsnäoloa, mutta sen lisäksi ilmapiiriä maustavat monet erilaiset tuoksut, leyhähdys hyvänhajuista savua uuninluukkujen takaa, häivähdys kuminaa ja kanelia ruokasalin kaapista, jouluhyasinttien voimakas tuoksu, menneen vuosisadan vaikeasti määriteltäbä ominaishaju, joka piilee kirjahyllyn ikivanhoissa niteissä ja salinkaluston sohvan ja nojatuolien pehmusteissa. Voi että, Kertomus kadonneesta saaresta voisi olla myös adventinajan tai joulunpyhien kirja!

Koulupoikana Benedict suri sitä, että ei koskaan nähnyt Hapenessa omenapuiden kukkia tai syksyn lehtien hehkua tai alakuloista hopeasumua. Syys- ja kevätlukukausien velvollisuudet Helsingissä estivät häntä nauttimasta saaren auvoisesta elosta ympäri vuoden. Nuori Benedict haaveilee, että voisi aikuina asua Hapenen saarella koko vuoden ja viettää jonkinlaista kirjailija-kartanonherran elämää. Tykkien jyly ja aseiden pauhu kuitenkin erottavat Benedictin ja saaren kohtalot. Sodan jälkeen Hapenen saari, kuten koko Laatokka ja Karjalan kannas jäävät Neuvostoliiton puolelle rajaa. Benedict tuntee tilanteesta suurta surua ja vihaa. Vuosikymmeniin hän ei pääse edes käymään saarellaan.

Hapenensaaren menettäminen oli odottamatonta ja tapahtui äkkiä. Mitään ei ehditty evakuoida, ja Zilliacusten perintöesineet paloivat omien joukkojen polttaessa kartanon. Vuonna 1941 perhe sai palata, yrittää hetken uudelleen hiiltyneillä raunioilla, paleltuneiden hedelmäpuiden katveessa. Kesällä 1944 saari menetettiin lopullisesti.
Zilliacuksilla sentään oli edelleen Helsingin-kotinsa, karjalaiset menettivät kaiken. Hapenensaari ei ollut kuitenkaan Benedictille tai hänen perheelleen vain kesäpaikka, vaan se todellinen koti, paratiisi ja sielunmaisema, jonka menettäminen jätti nuoreen mieheen pysyvän trauman.

Vuonna 1989 Benedict Zilliacus pääsee käymään Hapenessa. Katkeruus sulaa pois. Zilliacus oivaltaa yllättävän yhteyden oman elämänsä ja erään tataarisotilaan kohtaloissa, jotka hipovat toisiaan saaren rantaruovikossa, veneen pohjalla.

Tunnen taas puhdasta iloa nähdessäni tämän verrattoman kauniin saaren. Se ei enää ole minun, mutta se on olemassa. Niin kuin ennenkin se loistaa ja tuoksuu päilyvän ulapan keskellä kuin tarjottimella, avoinna linnuille
ja jäniksille ja perhosille ja mehiläisille. Meidän elämästämme ei ole tänne jäänyt kuin muutama merkki, mutta poissa ovat myös sodan kauheuksien jättämät jäljet.

Hapenen saarella on viihtynyt myös Luettua elämää -blogin Elina, jolle olen ikikiitollinen tämän ihanan kirjan esittelystä! Kannattaa käydä lukemassa myös Hesarin arvio kirjasta.

Osallistun tällä kirjalla Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen kategorissa Sodan liepeillä.

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri
The End of Our Life Book Club, suom. Kirsi Ohrankämmen.
Basam 2014, 395 sivua.

Sitten puhuimme kirjoista. Äiti oli lukenut loppuu Alice Munron novellit ja ihastunut niihin."Niiden ansiosta olin onnellinen koko viikonlopun," hän sanoi.

Kuten monilla muillakin lukutoukilla, minullakin on sydämessäni erityinen paikka romaaneille, joissa kirjat ja (yhteisöllinen) lukeminen ovat tärkeässä roolissa - siis aiheena. Harmi kyllä tällaiset "lukupiiriromaanit" ovat usein aika laimeita esityksiä; viehättävästä ideastaan huolimatta esimerkiksi Jane Austen -lukupiiri jäi minulta kesken alkumetreillä. Elizabeth Noblen Lukupiiristä pidin enemmän. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville oli ihan hyvä, vaikka en ihastunutkaan kirjaan ihan niin syvästi kuin moni muu ja sen pisteet laskivat vähän tajuttuani, että sen idea on käytännössä kopioitu Helen Hanffin teoksesta Rakas vanha kirja.

Will Schwalben Elämän mittainen lukupiiri onnistuu nivomaan "todelliset kirjat" kerrontaan viehtättävällä tavalla. Luettujen kirjojen ja Elämän mittaisen lukupiirin henkilöiden elämän väliltä löydetään joitakin pieniä yhtäläisyyksiä, mutta pääasiassa kirjat ovat "vain" kirjoja, kiinnostavia itsessään. Schwalben kirja ei oikeastaan ole romaani, vaan (oma)elämäkerrallinen teos kirjailijan suhteesta edesmenneeseen äitiinsä Mary Anne Schwalbeen. Kirjassa keskitytään erityisesti niihin kahteen vuoteen, jotka kuluivat Mary Annen syöpädiagnoosista hänen kuolemaansa, mutta takaumien kautta kurkistetaan pojan ja äidin yhteisiin, lukemisen ja kaiken muun täyttämiin vuosiin Willin lapsuudesta alkaen.

Elämän mittainen lukupiiri on kirja läheisen menettämisestä, vaikeasta sairaudesta sekä äidin ja pojan suhteesta. Se on myös kunnianosoitus Mary Annelle, joka oli sairastumiseensa asti - ja vielä pitkään sen jälkeenkin - aktiivinen, rohkea ja ahkera nainen, joka päivätyönsä ohella teki paljon vapaaehtoistyötä ja matkusti antamaan apuaan myös monille katastrofialueille sodan runtelemaa Afganistania myöten. Mary Anne esitetään varsin ihanteellisessa valossa, vaikka Will muistelee myös äitinsä tekemiä suuria virheitä (kuten Willin pehmokilpikonnan lahjoittamista eteenpäin ja pojalle kerrotusta valheesta, että hänen kilpparinsa oli kuollut tämän loman aikana), ja paikoin tulee ikävä Merete Mazzarellan rakastavaa, mutta paikoin kirpeää ja ironistakin tapaa puhua rakkaistaan, edesmenneistäkin. Schwalben kirjan tyylilaji on lämminhenkinen ja haikea, ja tällaisenaan kirja on kyllä hyvin sympaattinen, joskaan ei kovin monikerroksinen.

Ja kyllä, Elämän mittainen lukupiiri on mitä suurimmassa määrin rakkaudentunnustus myös kirjoille ja lukemiselle. Schwalbe lukee äitinsä kanssa monia samoja kirjoja, joita olen itse lukenut ja rakastanut (kuten Alice Munroa ja Colm Toibinia), ja saa minut kiinnostumaan monista sellaisista, joita en suunnitellut ikinä lukevani (kuten Tuhat loistavaa aurinkoa tai Kirjan kansa). Kirjailija kuvaa kiinnostavasti sitä maaperää, josta hänen kirjarakkautensa versoi, ja muistelee kirjoja, joita on lukenut elämänsä tärkeissä murrosvaiheissa. Kaiken lisäksi Will Schwalben kirjarakkaus on samaa lajia kuin omani - sisältö on tärkein, mutta kirjojen olomuoto ei ole suinkaan yhdentekevä:

Rakastin myös kirjojen fyysistä olemusta. Sähkökirjat pysyivät poissa silmistä ja poissa mielestä. Mutta painetut kirjat ovat paikalla. Totta kai ne joskus piileksivät kummissa paikoissa: laatikossa, joka on täynnä valokuvakehyksiä, tai pyykkikorissa trikoopaidan sisällä. Mutta muuten ne kohtaavat lukijansa, joskus voi käytännössä kompastua niteeseen, jota ei ollut ajatellut viikkoihin tai vuosiin. Sähkökirjoja etsiskelen usein, mutta ne eivät koskaan tule vastaan. Ne voivat saada minut tuntemaan, mutta minä en voi tunnustella niitä. Ne ovat pelkkää sielua ilman lihaa, rakennetta ja painoa. Ne voivat tunkeutua päähäni, mutta eivät pyyhkäistä jalkoja altani.

Kirjan, jossa viitataan lukuisiin muihin teoksiin, suomentaminen ja toimittaminen on aina haaste. Kirsi Ohrankämmen on onnistunut kirjan kääntämisessä pitkälti ihan hyvin. Kirjojen nimissä ja lopun kirjaliitteessä on kuitenkin joitakin hassuja tai harmillisia virheitä: esimerkiksi Geraldine Brooksin suomentamaton romaani March on suomennettu Maaliskuuksi, vaikka kirjan päähenkilön kerrotaan olevan Louisa May Alcottin Pikku naisia -tyttöromaanin sivuhenkilö, Marchin perheen isä, joten kirjan nimi viittaa luonnollisesti sukunimeen eikä kuukauteen. Aleksandr Solženitsynin kirjasta The Gulag Archipelago puolestaan todetaan liittessä, että teosta ei ole saatavilla suomeksi, vaikka kirja on tietääkseni suomennettu ensi kerran jo 1970-luvulla ja siitä on parhaillaan saatavilla uusi, Esa Adrianin suomentama laitos Gulag – vankileirien saaristo parin vuoden takaa. On kuitenkin hienoa, että suomennokset on ylipäänsä varsin tunnollisesti listattu. Ilahduttavaa ja vähän yllättävää oli sekin, että Schwalbe ylipäätään mainitsee niin monia sellaisia kirjoja, jotka on suomennettu ja jotka minäkin olen sattumalta lukenut.

Elämän mittaisessa lukupiirissä luetaan muun muassa näitä kirjoja:

Alice Munro: Liian paljon onnea
Marilynne Robinson: Gilead
Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Mary Oliverin runoja
Colm Toibin: Brooklyn

Anni Pesonen: Sunnuntaivuosi puutarhassa

Anni Pesonen: Sunnuntaivuosi puutarhassa
Kuvitus Mari Punakivi.
Basam 2012, 125 sivua.

Voin vain todeta, että lasten saaminen on ollut minulle äärimmäisen tärkeää, niin tärkeää, että ilman heitä olisin varmaan ollut koko elämäni tietyllä tavalla nälkiintynyt. Ja tästä huolimatta parasta, mitä tällä hetkellä tiedän, on saada olla rauhassa kotona hulisevan lauman lähettyä omille teilleen. Erityisen ihanaa yksinolo on puutarha-aikaan. Puutarhassa hääriminen purkaa fyysisen liikunnan tarpeen, ympäröi niin sielun kuin ruumiinkin kauneudella ja luo vielä kaiken kukkuraksi illuusion työstä, huhkimisesta arvokkaan päämäärän eteen.

Anni Pesoselle "sunnuntaivuosi" on se vuosi keväästä kevääseen, jolloin kauan kaivattu kolmas lapsi on syntynyt, isommat lapset koulussa tai esikoulussa ja työurakin jonkinlaisessa käännekohdassa. "Puutarhavauveli" on niin helppo ja hyväuninen tapaus, että hiljaisina aamupäivinä äidillä on aikaa syventyä puutarhanhoitoon ja omiin ajatuksiin sekä kirjata ylös puihin, kukkiin ja marjapensaisiin liittyviä muistoja, haaveita ja käytännön toimia istutuksineen, kasteluineen ja harvennuksineen. Näistä muistiinpanoista syntyi eräänlainen puutarhapäiväkirja, Mari Punakiven herkin piirroksin kuvitettu ja mm. Edith Söderganin, Aaro Hellaakosken ja P. Mustapään runositaatein ryyditetty teos Sunnuntaivuosi puutarhassa.

Kirjassa on paljon samaa kuin aiemmin keväällä lukemassani Johanna ja Juha Tanskan Alussa oli puutarha -teoksessa. Kuten Tanskan pariskunta, myös Anni Pesonen on pappi ja tämä näkyy kirjassa hienoisena pohjavireenä. Molemmat "pohdiskelevat puutarhakirjat" ovat kirjoitettu henkilökohtaisella otteella ja niissä keskitytään enemmän tunnelmiin ja ajatuksiin kuin tarkkoihin puutarha- tai lajikuvauksiin. Pesosen teos on kuitenkin enemmän henkilökohtainen puutarhapäiväkirja siinä missä Tanskojen kirja tuo enemmän esiin permakulttuuria, hiljentymistä ja hengellisyyttä.

Pesonen kuvailee kirjassaan niin koti- kuin mökkipuutarhaansa. Hän tunnustaa janoavansa kukkaloistoa ja vaihtaneensa sen vuoksi osan mökkisaaren karusta maa-aineksesta, mutta joutuneensa joidenkin kasvien suhteen nöyrtymään sään ja maaperän edessä. Huolella hoivatut kukkapenkit saavt sulassa sovussa rajautua villiin kukkaniittyyn. Kukkia rakastavalle kahden puutarhan emännälle ajoitus on erityisen tärkeä osa pihasuunnittelua: kasvit tulee valita kiin, että jokin puutarhan nurkka on aina kukassa, mutta mökkipuutarhassa panostetaan heinäkuussa kukkiviin lajeijin ja kotipihalla puolestaan alku- ja loppukesän kukkijoihin.

Anni Pesonen muistelee lämmöllä lapsuutensa kesiä, jotka vietettiin vuoroin äidinpuoleisten, vuoroin isänpuoleisten isovanhempien kesähuviloilla. Kirjailija tiedostaa, että hänen puutarhaihanteensa ovat pitkälti peräisin juuri lapsuuden kesäpaikoista ja haluaa vaalia muistoja sekä isoäitiensä perintöä viljelemällä osittain, mahdollisuuksien mukaan, samoja kasveja, joita jo hänen isoäitinsä kasvattivat. Perinteet eivät kuitenkaan estä kokeilemasta uusia lajeja; Pesonen kokee itsekin siirtävänsä - osin ihan omia ja uusia - perinteitä eteenpäin, olevansa kenties tulevaisuudessa se isoäiti, jonka puutarhaa nostalgisoidaan ja jonka istuttamat puut ovat lasten ja ehkä tulevien lastenlastenkin "lapsuuden puita".

Vaikka Pesonen on todella ahkera ja sinnikäs puutarhuri, on puutarha pohjimmiltaan enemmän oman olemisen, haaveilun ja kiireettömän perhe-elämän pesäpaikka kuin suorituskeskeinen tila. Rikkaruohoja kitkiessä voi päästä flow-tilaan ja oma puutarha voi olla kuin pala taivasta, tässä ja nyt.

Jaak Jõerüüt: Muuttuvainen

Jaak Jõerüüt: Muuttuvainen. Elämäntaitoja etsimässä
Muutlik, suom. Raija Hämäläinen.
Basam Books 2013, 403 sivua.

Koivujoen korkeat hiekkakivirannat seisoivat aamun viileissä varjoissa ikään kuin todistamassa perin vanhoista ajoista, koko ihmiskunnan itkumuureista, joita kukaan ei kuitenkaan tavoita helposti, sillä kylmä syksyinen joki painautuu seinämää vasten, sileänä, vesi kuin sulanut jää. Lähtisin kyllä, mutta vesi on edessä, sanoi Ristikivi tarkoittaen sillä jotain muuta, mutta tähän ne sanat sopivat. Lähtisin kyllä, painautuisin ikivanhaa, paljastunutta maankuorta vasten, vanhaa kylmää hiekkaa vasten, painaisin korvani sitä vasten ja kuuntelisin mitä sillä on sanottavaa. Mutta miten menet, kun vesi on edessä. 

Harvinaisen kaunis vesi!

Tiesitkö, kuka on Jaak Jõerüüt? Minä en tiennyt, mutta nyt tiedän, että vuonna 1947 syntynyt Jõerüüt on virolainen diplomaatti ja kirjailija, joka on toiminut aiemmin aktiivisesti myös Viron sisäpolitiikassa. Tällä hetkellä Jõerüüt toimii Viron suurlähettiläänä Ruotsissa; parikymmentä vuotta sitten hän edusti maataan Suomessa. Jaak Jõerüüt on naimisissa virolaiskirjailija Viivi Luikin kanssa.

Päiväkirjateoksen Muuttuvainen luettuani tiedän myös, että Jaak Jõerüüt kirjoittaa kauniisti ja viisaasti. Tekstistä huokuva viisaus ja humaanius on sellaista, joka syntyy elämänkokemuksesta, laajasta kulttuurin harrastamisesta ja lukeneisuudesta sekä sydämen herkkyydestä ympäröivän maailman suurille tapahtumille ja pienille yksityiskohdille. Muuttuvaiseen tekisi mieli tehdä alleviivauksia suunnilleen joka toiselle sivulle, niin kauniita ja ajatuksia herättäviä lauseita se sisältää. En ihmettele, että kirjailijan tuotantoa - runoja, esseitä, proosaa - on käänntetty useille kielille. Sen sijaan ihmettelen, miksi Muuttuvainen on ilmeisesti ensimmäinen Jõerüütilta suomeksi käännetty teos.

Takakansitekstissä kirjaa kutsutaan mielestäni hieman harhaanjohtavasti romaaniksi. Kyseessä on kuitenkin mielestäni selvästi omaelämäkerrallinen teos, jossa ei ole romaanin juonikaarta ja jännitettä, ei oikeastaan henkilökuvaustakaan lukuunottamatta tietysti "kertojan" eli päiväkirjan kirjoittajan (=Jaak Jõerüütin) sisäisen elämän kuvausta. Toki on olemassa omaelämäkerrallisia romaaneja ja päiväkirjaromaaneja, mutta ei Muuttuvainen oikein sellainenkaan ole, vaan mielestäni autenttinen, mutta tietysti toimitettu ja alunperinkin julkaistuksi tarkoitettu (ei-kronologisessa järjestyksessä etenevä) päiväkirja:

Totta kai kirjoittamisen aikana jatkuivat myös ne mitä me nimitämme virkatehtäviksi. Vastaanotot, näyttelyiden avajaiset, briifaukset, kirjaesittelyt, jäähyväislounaat, ulkoministerin poikkeamiset Riian lentokentälle, sähköpostikirjeiden lukemiset, sähköpostikirjeiden kirjoittamiset, muistioiden lukemiset, muistioiden kirjoittamiset. Kotoisten uutisten seuraaminen siihen viikonloppuun asti, jona hennosti kahisten, niin kuin edestä tuleva hanhiparvi laskeutuu keväällä pellolle, syntyi Virossa hallituskriisi.

Muuttuvainen kuvaa vuosia, joina Jaak Jõerüüt toimi suurlähettiläänä Latviassa. Hän kuvaa diplomaatin arkea, mutta ei niinkään tilaisuuksia joihin osallistuu, vaan arkista paidan silittämistä, ajatuksiaan Latvian taloudellisesta, poliittisesta ja kulttuurisesta tilanteesta, kävelyretkistään Riian kaduilla ja hengähdyshetkistä kaupungin kahviloissa. Kaiken aikaa hän pohtii, muistelee, kyselee, siteeraa lempikirjailijoitaan - muun muassa Pentti Saarikoskea ja Mika Waltaria - ja havainnoi kauneutta ympärillään. Jaak Jõerüütin tavassa kirjoittaa on jotakin sellaista, mikä tuo mieleen Lassi Nummen runot tai Bo Carpelanin Alkutuulen: vanhojen kirjojen tuoksua, tähtien välkettä ja aamutuulen raikkautta, jotain ikiaikaista.

C. S. Lewis: Ilon yllättämä

C. S. Lewis: Ilon yllättämä
Surprised by Joy, suom. Ritva Miettinen.
Kirjapaja 2013 (2. painos), 282 sivua.

Talvisena lauantai-iltapäivänä, kun nenänpäätä ja sormia nipistelevä pakkanen kiidytti odotuksen ihanuutta ajatellessani kotona odottavaa teetä ja takkavalkeaa ja koko viikonloppu lukuelämyksineen oli edessäpäin, tunsin varmasti niin suurta onnea kuin maanpäällä on milloinkaan mahdollista. Ja erityisesti jos minua vielä odotti jokin uusi, kauan toivottu kirja.

Olen lukenut (tai oikeastaan kuunnellut, ala-asteen luokanopettajan lukemana) C. S. Lewisin kuuluisasta Narnia-sarjasta vain ensimmäisen osan, Velho ja leijona, ja fantasia-genre ei ole muutenkaan se itselleni läheisin kirjallisuuden lajityyppi. Joskus toisella kymmenenellä, en muista takemmin minkä ikäisenä, löysin kuitenkin kirjaston hyllystä Lewisin omaelämäkerrallisen teoksen Ilon yllättämä ja ihastuin sen tarinoivaan muistelutyyliin ja ajankuvaan 1900-luvun alkuvuosikymmenten Englannista. Kirjan nimi viittaa Lewisin kokemukseen jostakin todella kauniista ja hyvästä, jota hän nimitti iloksi (joy) ja jonka hän aikuisiällä ateistista kristityksi käännyttyään alkoi yhdistää uskonnolliseen kokemukseen. Rakastuin kirjassa siihen, kuinka Lewis puhuu kirjoista; monessa kohtaa hän pukee sanoiksi sen, miksi kirjallisuus ja kirjat tekevät ihmisen niin onnelliseksi.

Kirjat ja mielikuvitus olivat Clive Staples Lewisille paitsi nautinto sinänsä, myös tarpeellinen pakotie välillä hyvinkin raskaasta ja ankeasta arjesta. Lewisin äiti kuoli syöpään Lewisin ollessa vain kymmenvuotias, ja aivan kuin menetyksen surussa ei olisi ollut tarpeeksi raskas taakka kannettavaksi, Clive eli Jack, kuten häntä kutsuttiin, ja hänen isoveljensä Warnie lähetettiin pian pohjoisirlantilaisesta kodista meren yli kouluun Englantiin. Koulun hierarkia, epäoikeudenmukainen simputus, suuri työmäärä ja ikävä ilmapiiri kävivät nuoren Lewisin voimille:

En muista milloinkaan – paitsi etulinjassa taisteluhaudoissa enkä aina sielläkään – tunteneeni sellaista jatkuvaa, jomottavaa väsymystä kuin Wyvernissä [Malvern College]. Miten armottomia päivät olivatkaan, miten kauhea herääminen aamulla, mikä loputon tuntien erämää ennen kuin pääsi taas nukkumaan! 

Yksi harvoista turvapaikoista koulun, asuntolan ja urheilukentän muodostamassa kehässä oli koulun kirjasto – jos sinne onnistui livahtamaan, sai olla hetken rauhassa ja silloin – kirjat, hiljaisuus, kiireettömyys, mailan ja pallon kaukaiset äänet, avoimissa ikkunoissa surraavat mehiläiset; vapaus. Kirjastossa saattoi unohtaa raadollisen todellisuuden ja uppoutua Miltoniin, Yeatsiin ja kelttiläiseen mytologiaan.

Olen yleensäkin heikkona kirjoihin, joissa ihmiset kuvaavat lukuharrastustaan: mitä he ovat lukeneet lapsena ja nuorena, mitkä kirjat ovat muodostuneet erityisen rakkaiksi, mitkä lukukokemukset ovat kenties muuttaneet elämän tavalla tai toisella, mitä kirjoja kulttuurivaikuttajat ovat aikanaan lukeneet. C. S. Lewisin Ilon yllättämä tarjoaa tätä herkkua runsain mitoin, sillä kirja on vähintään yhtä paljon "lukemiselämäkerta" kuin hengellinen elämäkerta, ja lukeminen kytkeytyy monin tavoin myös ukonnolliseen kääntymiseen. Aivan erityisesti Lewis rakasti myyttejä ja eepoksia (kuten myös ystävänsä J.R.R. Tolkien), ja pohjoismaiden jumal- ja sankaritarut olivat aivan erityisen lähellä hänen sydäntään, mutta Lewis luki paljon myös esimerkiksi englantilaista runoutta. Monet Lewisin suosikkikirjoista ja -kirjailijoista ovat minulle tuntemattomia tai ainakin lukematta, mutta Lewis osaa (hyvän ystävänsä Arthurin näkemyksiä lainaten) myös pukea sanoiksi sen, miksi pidän niin paljon esimerkiksi Jane Austenin romaaneista:

Arthurin vaikutuksesta luin tuohon aikaan Waverleyn parhaat kirjat, kaikki Brontët, kaikki Jane Austenin romaanit. Totesin niiden tasapainottavan erinomaisesti lukuharrastustani, joka muuten suuntautui lähinnä mielikuvituksen alueelle, ja molemmat tuottivat sitäkin enemmän iloa juuri vastakohtaisuutensa vuoksi. Arthur opetti minua näkemään, että näiden kirjojen viehätys piili juuri niissä ominaisuuksissa, joiden takia minä siihen asti olin vieroksunut niitä. Sitä, mitä minä olisin sanonut niiden "raskassoutuisuudeksi" tai "arkipäiväisyydeksi", Arthur sanoi "kodikkuudeksi". Se oli hänen mielikuvitusmaailmansa avainsana. Hän ei tarkoittanut pelkkää viihtyisyyttä, vaikka se sisältyi siihen. Hän tarkoitti sellaista syvälle juurtunutta ominaisuutta, joka yhdisti nämä kirjat kaikkiin ihmisen pieniin kokemuksiin, säähän, ruokaan, perheeseen ja naapurustoon.

Juuri tuollaisesta kodikkuudesta ja "ihmisten pieniin kokemuksiin" keskittyvästä kerronnasta pidän Jane Austenin ja hänen kirjallisten tyttäriensä Carol Shieldsin ja Anne Tylerin tuotannossa. Lämmintä kodikkuutta on myös esimerksi Anni Blomqvistin, Ulla-Lena Lundbergin ja – sodan kuminasta huolimatta – myös Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa. Viimeksi mainituista viisikymmentä vuotta sitten kuollut englantilaiskirjailija ei luonnollisesti ollut koskaan kuullutkaan (Kalevala sen sijaan oli Lewisille tuttu!), ja muutenkin olemme lukeneet varsin erilaisia kirjoja – mutta se, miten Lewis kuvailee suhdettaan kirjallisuuteen ja sitä iloa, mitä hyvän kirjan lukeminen herättää, saa hänet tuntumaan sukulaissielulta.

Märta Tikkanen: Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

Märta Tikkanen: Kaksi. Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta.
Två. Scener ur ett konstnäräktenskap, suom. Liisa Ryömä.
Piirrokset ja aforismit Henrik Tikkanen.
Tammi 2004, 350 sivua.

Ilman häntä ja hurjia hulluja lapsia joilla on hänen geeninsä minulla olisi ollut enemmän aikaa ja rauhaa kirjoittaa, olisin luultavasti aloittanut kymmenen vuotta aiemmin, kenties kirjoittanut enemmän. Ja aivan varmasti eri lailla.

[--]

Pitkään molemmat olivat tyytyväisiä. Kunnes se ei voinut jatkua enää päivääkään. Kunnes istahdin ja aloin naputtaa omalla kirjoituskoneellani, ei enää pikku tuherruksia vaan aivan vakavissani.

Kaksi Hufvudstadsbladetin toimittajaa lähtee yhdessä juttukeikalle, rakastuu päätäpahkaa ja aloittaa suhteen, vaikka mies ja myöhemmin nainenkin ovat tahoillaan naimisissa. Vuosien salasuhteen jälkeen molemmat eroavat ensimmäisistä liitoistaan. Alkaa taiteilija-avioliitto, jossa miehen luovuus pulppuaa pidäkkeettömästi ja vuolaasti kuin laava ja naisen luovuus etsii pieniä uomia päästäkseen esille puolison suuren egon, taiteellisen mustasukkaisuuden sekä lapsiperhearjen ja ansiotyön asettamien paineiden varjosta. Yhteisiin vuosiin, jotka päättyivät miehen kuollessa leukemiaan vuonna 1984, mahtui rakkautta, intohimoa, luovaa työtä, lapsia, yhteiskunnallista vaikuttamista ja räiskyviä yhteenottoja.

Märta Tikkasen Kaksi. Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta on ihana, tärkeä, viisas ja samaa aikaa sekä viiltävä että lempeä kirja. Se kertoo jälleen yhden tarinan Märta ja Henrik Tikkasen avioliitosta, jossa oli halu elää yhdessä ja tuhannen tuhatta vaikeutta jotka kärjistyvät yhteiskunnallisessa myllerrysvaiheessa. Tuosta avioliitosta Märta oli kirjoittanut aiemmin muun runoteoksessaan Vuosisadan rakkaustarina sekä romaanissaan Punahilkka, Henrik puolestaan muun muassa niin kutsutussa osoitesarjassaan, ennen muuta romaaneissa Mariankatu, Yrjönkatu ja Henrikinkatu. Punaisena lankana Kaksi-teoksessa kulkee Märtan halu kirjoittaa, senkin uhalla, että kirjoittaminen repii juopaa hänen ja Henrikin välille, sekä yleinen pyrkimys saada naisten ääntä kuuluville yhteiskunnassa, jossa näiden toivottiin vain hymyilevän taustalla ja vaikenevan epäkohdista.

Tuntuu uskomattomalta, että sekä kirjailijana että kuvataiteilijana lahjakas ja menestyvä Henrik Tikkanen suhtautui nuivasti ja kateellisesti vaimonsa kirjalliseen työhön, mutta niin asia Märtan mukaan selvästi oli. Taitelija-avioliitossa oli paljon inspiroivaa, kehittävää ja hiovaa keskustelua, mutta myös toisen työn mitätöimistä, keskeneräisten töiden varjelua toisen arvostelevilta sanoilta ja jopa mustasukkaisuutta "materiaalista" – Märta ei pitänyt siitä, että Henrik tahtoi ammentaa teoksiinsa myös Märtan suvun historista ja persoonallisuuksista, muun muassa isovanhemmista, joista Märta Tikkanen itse vuosia myöhemmin kirjoitti elämäkertaromaanin Emma ja Uno – rakkautta tottakai.

Märta Tikkanen kuvaa paisuttelematta varsin raadollista perhearkea, jota kuormittivat muun muassa Henrikin alkoholismi, Märtan vaativa päivätyö Arbiksessa, puolisoiden väliset riidat ja nuorimman lapsen, Sofian, MBD ja lievä kehitysvammaisuus. Lapset oireilivat voimakkaasti ja ainakin yksi, Märtan mukaan herkin, kävi vuosia psykoterapiassa. Nykynäkökulmasta on hämmentävää, että perhe ei saanut juuri mitään tukea yhteiskunnalta. Vielä uskomattomampaa on Märtan jaksaminen; hän on todellinen leijonaemo, joka pitää lastensa puolta – toisinaan näiden omaa isää vastaan: vaikka (tai koska) Henrik rakastaa lapsiaan palavasti, hän muun muassa vastustaa Sofian diagnosointia, masentuneen lapsensa terapiaa ja hankkii alaikäiselle mopon. Märta asettaa lastensa tarpeet etusijalle ja kirjoittaa öisin, varastaa hetken sieltä täältä voidakseen kirjoittaa edes jotakin.

Aloitin aivan pienillä asioilla, vain sellaisella minkä saatoin tehdä kotona, miettiä valmiiksi yhdessä lasten kanssa, niitä saatoin koetella, kirjoittaa minuutissa samalla kun hämmentelin patoja ja vaihdoin vaippoja. 

Märtalla ja Henrikillä elämä ja taide limittyivät tiukasti toisiinsa; molemmat kirjoittivat elämästään, avioliitostaan ja suvustaan. Märtan kohdalla voi sanoa, että arki ja kirjoittaminen limittyivät; Henrik ei arkeen juuri osallistunut vaan hänellä oli ensin oma työhuone, myöhemmin kokonainen pihamökki omalla alueellaan. Ennen kaikkea Henrikillä oli vaimo, joka paimensi lapset pois taiteilijaisän jaloista, hoiti kodin, kestitsi vieraita (joiden viihdyttämisestä Henrik kyllä huolehti vuolaalla puhetulvallaan), luki ja kommentoi Henrikin käsikirjoituksia. Ainoa vika vaimossa oli, että hän halusi itsekin kirjoittaa, jopa silloin, kun mies olisi halunnut käydä yhdessä vuoteeseen. Kuten Märta toteaa kirjan alkusanoissa:

Jollen olisi alkanut kirjoittaa, hän ja minä ja rakkaus olisimme eläneet onnellisina kuolemaan asti. 

Tämän kirjan haluaisin omaan hyllyyni. Haluan myös lukea lisää Tikkasia, ennen kaikkea Märtaa mutta myös Henrikiä. Lukemistaan odottaa Henrik Tikkasen osoitetrilogia ja Märta Tikkasen Yötäpäivää.


Lukuhaasteet: Avioliittojuonia

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Jaana, Liisa ja Karoliina.