Maaliskuun luetut

Maaliskuussa kirjoitin blogiarvion kaikkiaan kuudestatoista (!) kirjasta. Kuukauden kirjasato pitää sisällään viisi lasten- tai nuortenkirjaa, kuusi romaania, kaksi novellikokoelmaa sekä kolme asiaproosaksi tai tietokirjaksi luokiteltavaa teosta.

Alkuvuoden "satusato" on ollut erinomainen, sillä olemme lasten kanssa lukeneet kaksi erinomaista satukokoelmaa sekä hurmaavasti kuvitetun ja uudelleen suomennetun Topeliuksen klassikon Adalmiinan helmi. 

Romaaneista on vaikea valita parasta lukukokemusta, sillä sekä Joyce Carol Oatesin vaikuttava Putous, Edith Whartonin 1800-luvulle sijoittuva seurapiirikuvaus Viattomuuden aika että Haruki Murkamin japanilaisnuorista kertova Norwegian Wood olivat kaikki todella hyviä. Lukkarinrakkauden nimissä nostan kuitenkin kuukauden parhaaksi romaaniksi Carol Shieldsin vastasuomennetun varhaisteoksen Ruohonvihreää. Satu Grönroosille kuuluu kunniamaininta hienosta ja koskettavasta esikoisteoksesta Lumen syli. 

Luin myös kaksi hyvää, joskin keskenään todella erilaista novellikokoelmaa: Turkka Hautalan lämpimän humoristisista, joskus surullisistakin henkilökuvista ja tunnelmapaloista koostuvan Kansalliskirjan ja pitkän linjan novellitaituri Alice Munron viiltävän tarkkanäköisen, hitaasti pureskeltavan Julkisia salaisuuksia. Tietokirjoista nousee esiin Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki, joka on todella nautittavaa luettavaa suomalaisten kirjailijoiden, Helsingin ja historian ystäville.

Tässä vielä linkit kaikkiin kuukauden arvioihin:

Sari Malkamäki: Urheat pienet naiset (novellimaisesti rakentuva romaani)
Zdenek Miler: Myyrän satuaarre (lasten satukokoelma)
Mary Marck: Neljä viidesluokkalaista (koululaisromaani 1950-luvulta)
Edith Wharton: Viattomuuden aika (klassikkoromaani)
Grimmin veljekset: Grimmin satuaarteita (lasten satukokoelma)
Joyce Carol Oates: Putous (romaani)
Minna Andersson: Seitsemän tytärtä (historiallisiin dokumentteihin perustuvia kertomuksia synnytyksistä)
Turkka Hautala: Kansalliskirja (kokoelma lyhyitä novelleja)
Katja Lahti & Satu Rämö: Vuoden mutsi (äitiydestä ronskilla huumorilla)
Satu Grönroos: Lumen syli (kotimainen esikoisromaani)
Marita Lindquist: Maleenan ilo (nuortenromaani vakavasta aiheesta)
Haruki Murakami: Norwegian Wood (romaani)
Zacharias Topelius: Adalmiinan helmi (klassikkosatu uudella kuvituksella)
Alice Munro: Julkisia salaisuuksia (novellikokoelma)
Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki (asiaproosaa)
Carol Shields: Ruohonvihreää (romaani)

Mukavaa viikonloppua pajunkissoineen ja aprilleineen kaikille! Kirja-arvontaan ehtii osallistua vielä puoleenyöhön asti, ja alkuviikosta palaan kertomaan onnettaren suosikit.

Carol Shields: Ruohonvihreää

Carol Shields: Ruohonvihreää
The Box Garden (1977). Suom. Hanna Tarkka.
Otava 2012, Otavan kirjasto 233. Sivuja 261.

Myöhemmin, kun istutukset oli tehty, hän meni sisälle. Hän istui äidin kanssa keittiönpöydän ääressä, ja he juttelivat ja joivat kahvia, Louis sekoitteli omaansa sokeria ja äiti siemaili omaansa jäykästi, kiusaantuneesti, peräänantamattomasti. Kun katselin heitä siinä istumassa, mielessäni välähti kuva siitä, millaista heidän yhteinen elämänsä tulisi olemaan. Se olisi täsmälleen tuollaista, siinä ei olisi mitään mystistä, se koostuisi juuri tuollaisista kohtauksista. 

Ruohonvihreää on rakastetun kanadalaiskertoja Carol Shieldsin (1935-2003) varhaistuotantoa, eräänlainen sisarteos esikoisromaanille Pikkuseikkoja (Otava 2011, alkuteos Small Ceremonies 1976). Kanadassa nämä kaksi romaania ilmestyivätkin myöhemmin myös yhtenä niteenä nimellä Duet. Romaaneja yhdistää toisiinsa se, että niiden päähenkilöt ovat sisaruksia. Shields julkaisi kaksi muutakin perhesuhteiden kautta toisiinsa linkittyvää romaania, Happenstance ja A Fairly Conventional Woman, joista ensiksimainitun näkökulma on aviomiehen ja jälkimmäisessä vaimon. Suomeksi romaanit ilmestyivät yhtenä niteenä Sattumankauppaa.

Shieldsin kahden ensimmäisen romaanin päähenkilöt viettävät hyvinkin erilaista elämää, vaikka molempia yhdistää kirjailijan ammatti. Pikkuseikkoja kertoo keski-ikäisestä, vakaassa taloudellisessa tilanteessa ja avioliitossa elävästä elämänkertakirjailijasta Judithista, joka kirjoittaa salaa romaanikäsikirjoitusta, penkoo lomalla vaihtoasunnon omistajaperheen salaisimpiakin kaappeja ja alkaa nähdä elämänsä ja läheisensä uudella tavalla. Ruohonvihreän kertoja ja päähenkilö on Vancouverissa asuva nelikymppinen Charleen, joka on eronnut miehestään muutama vuosi aiemmin ja jonka elämän täyttävät teini-ikäisestä pojasta huolehtiminen, oikolukijan työ kasvitieteellisessä Aikakauskirjassa ja hapuileva suhde oikojahammaslääkäriin. Charleen on julkaissut muutaman runokokoelman, mutta parin vuoden ajan hän on kirjoittanut runojen sijasta kirjeitä kaikenlaisille puolitutuille. Seitsemänkymppisen, rintasyövästä selvinneen äidin yllättävä ilmoitus tulevasta avioitumisesta ja kutsu häihin Torontoon pistävät Charleenin kuviot sekaisin.

Pidin todella paljon Pikkuseikoista ja Ruohonvihreää oli eniten odottamani kevään uutuuskirja. Ensireaktioni romaaniin oli kuitenkin pettymys. Oliko rakastamani Shieldsin tyyli todella näin ironista, hänen henkilöhahmonsa näin karrikoituja, tämän romaanin päähenkilö kuin keski-ikäinen Bridget Jones? Minulla kesti hetken päästä sisään tarinaan ja hahmottaa, millainen nainen Charleen oikeastaan on. Romaanin alkuosa keskittyy Charleenin rahahuoliin, stressiin kampaamokäynnin onnistumisesta ja matkavalmisteluista sekä sen kuvaamiseen, kuinka Charleen pingottaa ja näyttelee ikään kuin roolia kaikissa ihmissuhteissaan. Kun Charleen pääsee lähtemään Toronton-matkalleen, kerronta alkaa lämmetä, samoin minun tunteeni Charleenin hahmoa kohtaan. Junamatka Torontoon Eugenen kanssa on itsessään elämys, jonka aikana pariskunta pui pieleen menneitä avioliittojaan, kokee mustasukkaisuuden ailahduksia ("Miksi sinun piti sanoa noin?" "Miten? Ai että se saa minut hehkumaan"), muistelee ensitapaamistaan ja jakaa kipeitäkin lapsuusmuistojaan.

Charleenilla on myös ihan oma salaisuutensa, jota hän ei halua jakaa Eugenin kanssa: kirjeenvaihto Veli Adamin kanssa - miehen, jota hän ei ole koskaan tavannut mutta joka kirjoittaa kiinnostavasti "ruohon sosiologiasta" (vaikkei artikkeli kasvitieteelliseen Aikakauskirjaan kelvannutkaan). Veli Adam yrittää todistaa, että siellä missä ihmisillä ei ole ympärillään ruohoa vaan pelkkää betonia ja asvalttia, ihmisen olemisen ehdot alkavat rappeutua. Sanojensa vakuudeksi mies lähettää Charleenille laatikon, multaa ja ruohonsiemeniä, joista syntyy arkea sulostuttava hempeänvihreä box garden.

Charleenin ja hänen Judith-siskonsa luottamuksellisten keskustelutuokioiden kuvaukset sekä Charleenin ja Eugenin suhteen kehittymisen seuraaminen olivat minulle romaanin parasta antia; niissä on sitä lämminhenkisyyttä, jota Shieldsissä kaipasin lukiessani viime viikolla toisen kanadalaista naisprosaistin, Shieldisiä viiltävämmin kirjoittavan Alice Munron novellikokoelmaa Julkisia salaisuuksia. Vaikka Ruohonvihreää kertoo myös kompleksisesta äitisuhteesta, lapsuuden traumoista (kun äiti sisusti lakkaamatta ja kampasi tyttärensä liian kovakouraisesti ennen kouluun lähtöä) ja monenlaisista pettymyksistä, lempeys voittaa katkeruuden ja hyväntahtoinen huumori piikikkään ironian. Pidän Shieldsistä eniten aivan tavallisen arjen ja näennäisen tapahtumattomuuden kuvaajana enkä oikein pitänyt juonen kirjan loppupuolella saamista dramaattisista käänteistä, mutta annan nekin anteeksi, kun harmonia kuitenkin saavutettiin. 

Omalla "Shields-asteikollani" Ruohonvihreää ei nouse aivan kärkeen Sattumankaupan, Ellein ja Pikkuseikkojen rinnalle enkä myöskään pitänyt siitä yhtä paljon kuin herttaisesta Rakkauden tasavallasta, mutta kuitenkin paljon enemmän kuin sekavasta Kaiken keskellä Mary Swan -romaanista (Kivipäiväkirjat ja Larryn juhlat ovat minulta vielä lukematta ja novellikokoelma Tavallisia ihmeitä kesken). Tämä siis Shields-asteikolla; alun takeltelusta huolimatta pidin Ruohonvihreästä todella paljon.  Romaanin tapa kuvata ihmissuhteita lämpimästi mutta romantisoimatta on taattua Shieldsiä.

Ei silti, että ymmärtäisin mitään siitä monimutkaisesta yhtälöstä, jossa he yhdessä horjuvat, tai voimaa, joka heidät alun pitäen saattoi yhteen. Mieleen juolahtaa sekin, että on tiettyjä tapahtumia, joihin ei pidäkään suhtautua ymmärtävästi vaan ainoastaan ihmetellen ja hyväksyen. 

Poplaari-blogin Pekka on kirjoittanut alkukielisestä teoksesta lyhyesti täällä.

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki
Gummerus 2012. 289 sivua.

Helsingin kadut, puistot ja vanhat talot voisivat kertoa monia kirjallisia tarinoita, mutta koska mukulakivet vaikenevat, on Eino Leinon (ei sukua runoilijalle!) koonnut teokseensa Kirjailijoiden Helsinki lukuisia anekdootteja, tunnelmapaloja ja historiallisia tapahtumia, jotka yhdistävät pääkaupunkiamme ja lukuisia siellä eläneitä, työskennelleitä ja ihmissuhteiden karikoissa pyörineitä kirjailijoita.

Kirja rakentuu ennemminkin temaattisesti ja kaupunginosien mukaan kuin kronologisesti, mutta jonkinlainen ajallinen jatkumokin piirtyy näkyviin. Ensimmäisessä luvussa "Kuninkaan Turusta keisarin Helsinkiin, Kruununhakaan" käydään lyhyesti läpi kaupungin historiaa 1550-luvulta alkaen, jolloin Kustaa Vaasa perusti kaupungin  Tallinnan kilpailijaksi. Pääkaupunki Helsingistä tuli vuonna 1812, ja Leinon kirja ilmestyykin sopivasti pääkaupungin 200-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Kirjailijoiden Helsingin kaduilla käyskentelevät kirjailijat Elias Lönrötista ja Aleksis Kivestä Anja Snellmanniin ja Hannu Mäkelään.

Itseäni eniten kiinnostavia miljöitä, ajanjaksoja ja seurapiireja kuvaavat luvut "Intohimojen ja draamojen Töölönlahti"sekä "Myrskyisiä suhteita Töölössä". Ensin mainitussa kerrotaan muun muassa Maila Talvion kirjallisesta salongista, joka toimi Linnunlaulun huvila-aluella kahdessakin eri osoitteessa (joista toinen tunnetaan nykyään kirjailijatalo Villa Kivenä). Talvion ystäviin ja kirjailijakollegoihin kuuluivat muun muassa Ilmari Kianto ja runoilija Eino Leino, jonka kanssa välit tosin sittemmin viilenivät.

Töölön "myrskyisät suhteet" puolestaan viittaavat esimerkiksi Maria Jotunin ja Viljo Tarkiaisen avioliittoon, jota Jotuni on oletettavasti kuvannut myös postuumissa romaanissaan Huojuva talo. Draamaa Töölöön toi myös Tulenkantajien taiteilijaryhmä (mm. Olavi Paavolainen, Katri Vala, Elina Vaara ja Lauri Viljanen), samoissa piireissä liikkunut Mika Waltari sekä nuorten suhteisiin julmasti sekaantunut, rikostaustainen mutta charmikas Minna Craucher, jonka kirjallinen muotokuva on tuttu Waltarin varhaisteoksesta Suuri illusioni.

Myös Kallion kaupunginosasta, jossa varttuivat muun muassa Paavo Haavikko, Hannu Mäkelä ja Anja Snellman, riittää kirjallisia tarinoita. Otavalla kustannustoimittajana työskennellyt Mäkelä huomasi jotakin tuttua Alpo Ruuthin Kämppä-romaanin käsikirjoituksessa ja tajusi, että he olivat Ruuthin kanssa olleet lapsina eri puolilla Kallion kaduilla käydyissä tappeluissa.

Oli mielenkiintoista lukea Leinon kirjaa melko pian Panu Rajalan Naisten mies ja aatteiden - Juhani Ahon elämäntaide -teoksen jälkeen (jonka Leino myös mainitsee lähteessään), sillä Juhani Ahon Helsinki-vaiheet ja monet henkilösuhteet olivat tuoreessa muistissa. Myös viime syksynä lukemani Leena Laulajaisen nuortenromaani Maria ja taikalyhty palasi mieleen, kun luin Maria Jotunista kertovia jaksoja.

Eino Leinon kirjoitustyyli on mukavan tarinoiva ja sympaattinen. Kirja on esipuheen mukaan syntynyt "rakkaudesta Helsinkiin", kirjoittajan synnyin- ja asuinkaupunkiin, ja se on helppo uskoa. Yksi teoksen ansioista on sen runsaudessa - kirjailijakaartin, kaupunginosien ja aikakausien kirjossa - mutta toisaalta kokonaisuus hajoaa toisinaan taustoituksiin, jossa liikutaan kaukana pääkaupungin ulkopuolella. Kirjan kuvituksena on Signe Branderin valokuvia, joissa elää kadonnut Helsinki puutaloineen ja pihakaivoineen.

Teoksen lopussa on lähdeluettelo, paikkahakemisto sekä karttoja. Jäin kaipaamaan vielä henkilöhakemistoa; olisi ollut kiva sen kautta kurkistaa, onko vaikkapa jostakin omasta suosikkikirjailijasta mainintaa kirjassa tai etsiä kaikki Mika Waltaria (joka vilahtelee useammassakin luvussa) käsittelevät sivut.

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia
Open Secrets 1994. Suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2011, 2. painos (1. painos 1995).
Keltainen kirjasto 287. Sivuja 327.

Alice Munron novellikokoelma Julkisia salaisuuksia kertoo kahdeksan tarinaa, jotka sijoittuvat ontariolaiseen Carstairsin pikkukaupunkiin. Novellien tapahtuma-ajat vaihtelevat 1850-luvulta pitkälle 1900-luvulle, ja arkisten tapahtuminen taustalla vaikuttavat suuret mullistukset, kuten sodat ja lamakaudet. Novellit eivät selkeästi kytkeydy toisiinsa, mutta niissä vilahtelee samoja henkilöitä ja paikkakunnan suureen työllistäjään, Doudin urkutehtaaseen, viitataan useasti.

Luin kirjaa verkkaisesti ja keskittyen, mutta silti päästyäni ensimmäisen novellin loppuun jouduin toteamaan, että olisi pitänyt lukea vielä hitaammin. Muutaman novellin luinkin kahteen kertaan, enkä silti ollut varma siitä, mitä oikein tapahtui. Munron lauseet ovat yksinkertaisia, mutta merkityksillä ladattuja. Mitään mininovelleja tai kevyitä tunnelmapaloja Munro ei kirjoita, vaan novellit ovat noin 30-50 sivun pituisia ja joskus jopa alalukuihin jaettuja. Tavanomaisuuden pinnan alla novellien tapahtumat ovat usein raadollisia ja henkilöiden väliset suhteet luultua monimutkaisempia ja julmempia.

Koelman avausnovelli, "Tuulentupia", kertoo kirjastonhoitaja Louisasta, joka on joutunut pettymään rakkaudessa mutta haaveilee salaa, että saisi onnesta edes siivun. Louisan kohtalo risteää kolmen miehen, rintamalta hänelle kirjeitä kirjoittavan Jack Agnewin, kirjoituskoneita kaupittelevan Jim Frareyn sekä piano- ja urkutehdasta pyörittävän Arthur Doudin kanssa. Näennäisesti novellissa ei tapahdu suuria yhtä dramaattista onnettomuutta lukuun ottamatta, mutta Louisan sisällä kuohuu - ja novellin lopussa lukija joutuu järjestelemään tarinan palikoita uudelleen.

Niminovelli "Julkisia salaisuuksia" on kokoelman synkin. Nuori tyttö katoaa patikkaretkellä eikä häntä löydetä, ja aviomiehensä omituisuuksien lannistama vaimo jää pohtimaan, liittyikö katoaminen kenties mieleltään järkkyneeseen kulkuriin vai erikoiseen pariskuntaan, jonka luona retkeilijät pysähtyivät vähän ennen tytön katoamista. Jokin aavistus ratkaisusta häivähtää vaimon mielessä, mutta julkinen salaisuus säpsähdyttää vasta kun siitä yrittää puhua. 


Moni kokoelman novelleista käsittelee avioliittoa tavalla tai toisella. Novellien kuvaamana aikana vanhaksipiiaksi jääminen oli naiselle usein henkilökohtainen ja taloudellinen tragedia, mutta ei eläminen epätasa-arvoisessa liitossakaan herkkua ollut. Paitsi että aviomieheltä tai kosijalta voisi toivoa enemmän huomaavaisuutta, monesti novelleissa myös nainen on naiselle susi, kateellinen, piikikäs ja lannistava. Toisaalta myös naisten välistä ystävyyttä kuvataan; se ei aina ole kovin ruusuista, mutta vuosien saatossa uskollista.

Julkisia salaisuuksia oli ensimmäinen Munrolta kokonaan lukemani teos (aiemmin olen lukenut jostakin kokoelmasta yksittäisen novellin), mutta tuskin viimeinen. Alice Munro saattaa olla kirjailijana taitavampi kuin toinen kanadalainen naisten ja arjen kuvaaja, jo edesmennyt Carol Shields, mutta Shieldsin lempeys tekee hänestä kirjailijana minulle rakkaamman.

Muita arvioita: Keltainen kirjasto -blogi, Lapin kansa.

Zacharias Topelius & Lena Frölander-Ulf: Adalmiinan helmi

Zacharias Topelius: Adalmiinan helmi
Graafinen suunnittelu ja kuvitus Lena Frölander-Ulf.
Adalminas pärla. Suom. Asko Sahlberg.
Teos-Söderströms 2012.

Satu prinsessa Adalmiinasta ja hänen helmestään lienee lähes kaikille tuttu. Kauan odotettu tyttövauva, kuningasparin ainokainen, saa kahdelta haltijattarelta kummilahjat: kauneutta, viisautta ja rikkautta, joiden säilymisen ehtona on, että haltijattaren antama helmi pysyy tallessa - toisaalta nöyrän sydämen, jonka prinsessa voi saada vain kadotettuaan helmen ja siihen liittyvät lahjansa. Prinsessa varttuu säteilevän kauniina ja viisaana, mutta myös sietämättömän koppavana, kateellisena ja ilkeänä. Kunnes hän eräänä päivänä kumartuu ihailemaan kuvaansa lähteestä ja kaikki muuttuu...

Zacharias Topeliuksen Adalmiina helmi ilmestyi ensi kerran vuonna 1856 Eos-lehdessä ja myöhemmin satukokoelmassa Lukemisia lapsille. Nykyään Adalmiinan helmi on suomalaisen taidesadun klassikko, joka on ilmestynyt useina eri käännöksinä ja kuvituksina. Omassa lapsuudessani Adalmiinan helmi ilmestyi Maija Karman suloisesti kuvittamana. Nyt Teos on julkaissut sadusta uuden suomennoksen, jossa on Lena Frölander-Ulfin upea kuvitus. Adalmiinan helmi on lastenkirja, mutta sen voisi yhtä hyvin luokitella taidekirjaksi, ja kuvia katsoisi mielellään tauluina seinällään.

Kuvat ovat kuitenkin paitsi kauniita, myös ilmeikkäitä: hahmojen tunnetilat näkyvät henkilöiden kasvoiltaan, ja kuvissa on muutenkin vahva tunnelma. Kuvitusta on sekä kokonaisina sivuina tai aukeamina että tekstin ohessa.

Frölander-Ulf nimeää kirjan lopussa inspiraation lähteikseen John Bauerin, Alphonse Muchan, Aubrey Beardsleyn ja Gustav Klimtin. Jugend-henkisistä, tyylitellyistä kuvista kukka-aiheineen tuli itselleni mieleen myös Akseli Gallen-Kallelan työt, esimerkiksi grafiikanlehti Kalman kukka.

Luin kirjan ääneen 4- ja 6-vuotiaille tyttärilleni, jotka ilmoittivat heti alkuun, että tarina on kyllä tuttu. Kuvitusta tytöt eivät kommentoineet, ennemminkin tarinaa, ja ihmettelivät, millainen on "nöyrä sydän" ja onko heillä itsellään sellaista. Lapset jaksoivat hyvin kuunnella tarinaa, sillä tekstiä on yhdellä aukeamalla suhteellisen vähän, ja Sahlbergin suomennos on paitsi kaunista, myös selkeää kieltä.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

i

Haruki Murakami: Norwegian Wood.
Japaninkielinen alkuteos Noruwei no mori 1987.
Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Aleksi Milonof.
Tammi 2012, Keltainen kirjasto 429. 326 sivua.

Lauantai-iltaisin istuin aulassa puhelimen ääressä ja odotin Naokon soittoa. Useimmat muut olivat ulkona lauantai-iltaisin, joten aula oli yleensä tyhjä. Istuin hiljaisessa aulassa, tuijotin sisään siivilöityviä valonsäteitä ja yritin tutkiskella sydäntäni. Mitä minä halusin? Mitä muut haluasivat minusta? En löytänyt vastauksia. Yritin tavoitella valonsäteitä, mutta käteni haroivat tyhjää. 

Romaanin kertoja on keski-ikäistyvä Toru Watanabe, jonka Beatlesin Norwegian Wood saa suunniltaan surusta vielä vuosia niiden tapahtumien jälkeen, joihin kappale kiinteästi liittyy. Watanabe kertoo 1960-luvun nuoruusvuosistaan lukiossa, jossa hän vietti aikaa harmonisessa ystävyyssuhteessa Kizukin ja tämän tyttöystävän Naokon kanssa. Kaikki särkyy, kun Kizuki tekee yllättäen itsemurhan viestiä jättämättä.

Sinä iltana kun Kizuki kuoli, en enää pystynyt suhtautumaan kuolemaan (ja elämään) niin yksioikoisesti. Kuolema ei ollutkaan elämän vastakohta vaan se oli läsnä elämässä, minussa itsessäni. Se oli aina ollut läsnä, enkä voisi ikinä unohtaa sitä, vaikka kuinka yrittäisin. Kun kuolema kohtasi seitsemäntoistavuotiaan Kizukin sinä toukokuisena iltana, se kohtasi myös minut.

Aluksi tuntuu, että Torulla ja Naokolla ei ole mitään yhteistä ilman keskusteluja kannatellutta Kizukia, mutta vuoden päästä tragediasta he kohtaavat sattumalta uudelleen ja käyvät pitkillä kävelyretkillä ja juttelevat, rakastuvatkin, kunnes Naoko häviää ja muuttaa asumaan erikoiseen parantolaan, jossa mielenterveyspotilaat "auttavat itseään ja toisiaan" hoitamalla kasvimaata ja kanoja, opiskelemalla musiikkia ja kieliä ja pysyttelemällä parantolan ulkomaailmasta eristävien muurien sisäpuolella. Toru haluaa uskoa, että Naoko toipuu ja muuttaa asumaan hänen luokseen, mutta tytön haavat ovat syvällä.

Toru käy muutaman kerran tapaamassa Naokoa parantolassa ja tutustuu siellä myös itseään parikymmentä vuotta vanhempaan, entiseen pianistilupaukseen Reikoon, jolla on oma rankka tarinansa kerrottavana. Tokiolaisessa opiskelija-asuntolassa Toru pesee pyykkiä sunnutaisin, käy tunnollisesti teatteritieteen luennoilla, lukee Kultahattua kerran toisensa jälkeen sekä tapailee eläväistä ja ronskeja puhuvaa Midoria. Aina ystävällistä ja kohteliasta Torua käy ajoittain sääliksi, sillä kaikki tuntuvat haluavan häneltä jotain: kauniita sanoja, kuuntelevaa korvaa tai läheisyyttä.

Miespuolisia ystäviä Toru Watanabella on menetetyn Kizukin jälkeen kaksi: Kamikaze-pilkkanimeä kantava huonetoveri, joka voimistelee radion tahdissa joka aamu, pitää huoneen tahrattoman siistinä ja antaa Wanatabelle lahjaksi himmeän tulikärpäsen juuri ennen kuin katoaa salaperäisesti, sekä menestyvä Nagasawa, joka houkuttelee Wanataben iskemään tyttöjä, selviytyy tilanteesta kuin tilanteesta eikä välitä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Toru tutustuu myös Nagasawan tyttöystävään Hatsumiin, näkee tämän ainutlaatuisuuden ja herkkyyden, toivoo Hatsumin kaltaista siskoa ja neuvoo tyttöä jättämään itsekkään, sitoutumista välttävän Nagasawin.

Norwegian Woodissa kuvataan paljon surua ja masennusta, mutta silti se on valoisa, lempeän humoristinen ja haikeankirpeä romaani. Kirja on myös nuoren miehen kasvukertomus, 1960- ja -70-lukujen taitteen Japanin kuvaus ja runollinen kertomus ystävyydestä, rakkaudesta, musiikista ja kuolemasta. Murakamin romaaneille tyypillisiä, realismin rajoja rikkovia tapahtumia ei kirjassa ole, mutta tunnelma on kuitenkin hieman epätodellinen, kuin katsoisi todellisuutta utuisen lasin läpi.

Muita arvioita: Liisa oli varma, että tulisi rakastamaan tätä kirjaa eikä joutunut pettymään, Katja ei ollut Norwegian Woodin luettuaan mitään vailla, Mari A. ihastui kirjan nuoriin, syvästi tunteviin henkilöhahmoihin, Minna pettyi vähän kun lukukokemus ei vastannut Kafkaa rannalla, Sara oli kirjasta haltioissaan ja Arja,  Peikkoneito ja Murakamia paljon lukenut Tessakin tykkäsivät.

Marita Lindquist: Maleenan ilo

Marita Lindquist: Maleenan ilo
Malena och glädjen. Suom. Tuula Ikonen.
(Ilmestynyt aikaisemmin nimellä Maleenan joulu, 1977)
Kuvittanut Kerstin Thorvall.
Wsoy 2007. 134 sivua.

Se tapahtui syksynä jona Maleena oli kymmenvuotias ja kävi neljättä luokkaa. Se jakoi kaiken aikaan ennen ja jälkeen, eivätkä ennen ja jälkeen muistuttaneet toisiaan.


Keskiviikko, yhdestoista joulukuuta, oli synkkä kuten kaikki joulukuun päivät. Maleena ei ollut iloinen herätessään, ei ole iloinen silloin kun äiti on sairas. Joulujuhla oli lähellä, niin, jouluunkaan ei ollut pitkä aika, ja taka-alalla oli ajatus ettei äiti ehkä parantuisikaan jouluaatoksi. Maleena työnsi ajatuksen syrjään, mutta joka ilta ja joka aamu se oli mielessä: ajatella jos...! Kaksi viikkoa jäljellä, tuskin kahta viikkoa. Eikä joulua voinut lykätä.


Maleenan ilo on nimestään huolimatta surullinen kirja. Se käsittelee lasten- ja nuortenkirjoissa harvinaista aihetta, pienten lasten äidin kuolemaa. Erityisen koskettavan tarinasta tekee se, että kirjan ilmestyessä ensi kerran 1960-luvulla (suomeksi 70-luvulla) Maleena oli jo monille lukijoille tuttu ja rakas hahmo, jonka elämän onnellisempia vaiheita oli seurattu kirjoissa Maleena saa pikkuveljen, Maleena menee kouluun ja Maleenan paras kesä. Maleenan äiti sairastuu yllättäen vakavasti kesken joulunodotuksen ja kuolee pian. Alkaa toisenlainen joulunodotus, joka ei tunnu lupaavan enää mitään iloista.


Suuresta menetyksestä huolimatta kirjan maailma on turvallinen. Maleenalla on hyvä isäsuhde, ja myös sukulaiset ja ystävät rientävät avuksi. Maleena itse on tukena nelivuotiaalle pikkuveljelleen Matille, joka ryömi vuoteen alle ja kieltäytyi tulemasta esiin. Hän tuli harmaaraidalliseksi pölystä ja kyynelistä. Kirjan tunnelma on ymmärrettävästi melko synkkä, ja arjen kuvauksen - koulunkäynnin, jouluvalmistelujen - ohella liikutaan paljon Maleenan äitiin liittyvissä muistoissa ja valveunissa. Lauseet putoilevat raskaina kuin märät lumihiutaleet.

Suru unohtuu välillä, kun leivotaan piparkakkuja isolla porukalla tai haaveillaan joululahjoista. Vaikka ilo tuntuu kadonneen Maleena elämästä, se palaa sittenkin, kyynelten sävyttämänä, viimeistään jouluaattona.

Silloin isä nousi ja otti Maleenan syliinsä. 
- Mikä sinun on, Maleena? Isä sainoi. - Etkö sinä olekaan iloinen?


Maleena nyökkäsi. Hän oli iloinen, sehän se kauheaa olikin.


- Mutta silloinhan kaikki on hyvin, isä sanoi. - Eihän sinun silloin tarvitse itkeä. 
- Tarkoitatko sinä - ? Maleena sanoi. - Tarkoitatko sinä, että minä saan olla iloinen, vaikka äiti -?


Nyt isä ymmärsi. Hän katsoi Maleenaa. Hän hymyili, mutta oli kuitenkin vakava. 
- Maleena, isä sanoi. - On oltava aina iloinen kun vain voi. Siinä ei ole mitään pahaa. 


- Vaikka äiti -? Maleena sanoi.
- Vaikka meillä ei ole enää äitiä, isä sanoi. - Äiti oli melkein aina iloinen, hän ei pitäisi siitä, että tietäisi meidän olevan surullisia.  


Maleenan ilo ilmestyi alunperin suomeksi nimellä Maleenan joulu. Kirjasta (mutta ei valitettavasti sarjan muista osista) otettiin pehmeäkantinen uusintapainos, kun se oli Kirjapöllö-ehdokkaana vuonna 2007. Marita Lindquist kirjoitti vielä Maleenan tarinalle  valoisamman jatko-osan, Maleena yksitoistavuotias.


Haasteet: Underbara finlandsvenskor vid papper - Barn- och ungdomslitteratur

Satu Grönroos: Lumen syli

Satu Grönroos: Lumen syli
Atena 2012. 311 sivua.

Sen kun menette, ajattelin. Minulla oli muita suunnitelmia. Oli aika karata. Tai lähteä vain. Ne jotka lähtevät ensin, karkaavat. Viimeinen vain sulkee oven. 


Pakkasin vain tarpeellisen, puhtaat alushousut, paidan ja sukkahousut, yöpaidan ja hammasharjan, lisäksi Viisikon ja nukkuvan tinatytön. Peppiä en huolinut. Olin kyllästynyt siihen. Miten joku voi valehdella kirjan täyteen että lapsi voi asua yksin.

Lumen syli kertoo seitsenvuotiaan Helmin ja hänen Kaarina-opettajansa tarinan 1960-luvun lopun Jyväskylässä. Helmin koulutaival ja Kaarinan ensimmäinen syksy opettajana alkavat traagisesti, kun Helmin paras ystävä ja luokkatoveri Mirjami kuolee auto-onnettomuudessa toisena koulupäivänä. Tuohon aikaan ei kriisiapua tunnettu, oppilaiden ja opettajien käsketään vain jatkaa eteenpäin. Helmi jää surunsa kanssa yksin, sillä äiti pyrähtelee paikasta toiseen kuin lentoon aikova lintu ja pari vuotta vanhemmat isoveljet kiusaavat.

Olohuoneen pöydällä lepäsivät jaetut kortit, selkäpuoli ylöspäin. Katsoin omat korttini. Niissä ei ollut yhtään kokonaista perhettä. Vain äitejä ja lapsia. Ja Musta-Pekka.


Helmin äiti on yksinhuoltaja, mutta ei tosiaan mikään reppana. Hän pitää kodin siistinä ja ottaa tarvittaessa siivoustyötä pankkitoimensa oheen, kun ikänsä muualla asunut esikoispoika Pena ilmestyy nukkumaan keittiön sohvalle ja kähveltää polttopuihin varatut rahat omiin menoihinsa. Helmi on hieman hämmentynyt, kun hänelle äkkiä syntyy isoveli, mutta toisin kuin äidillä, työtä vieroksuvalla Penalla on aikaa kuunnella ja sydäntä ymmärtää Helmiä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Pena tarttuu pulloon; hän tiuskii Helmille, jättää tämän yksi kotiin vaikka on luvannut toimia lapsenvahtina ja syö krapulaisena Helmin ystävilleen varaamat synttäritarjoilut.

Helmi siirtää äidinkaipuunsa nuoreen ja ystävälliseen Kaarina-opettajaansa, mutta tällä on omat ongelmansa: juuri kun työuran pitäisi alkaa, kuukautiset ovat myöhässä. Pahinta on, että mies tuntuu väärältä, vaikka on käyty vihillä - mies, jota tuskin näkee, sillä hän on aina töissä, jopa sunnuntaisin, eikä kotona ollessaankaan ole läsnä tai päästä lähelleen.

Lumen syli upottaa syvälle tarinaansa, ja henkilöt säilyvät mielessä vielä kauan lukemisen jälkeenkin. Kirjan loppupuolella Helmille selviää eräs seikka, joka säikäyttää hänet perin pohjin ja jättää minulle lukijana pahan maun suuhun. Juonen langat sidotaan yhteen liian tiiviisti, liian ikävällä tavalla. Helmin havainto synnyttää uuden ongelman, joka sitten ratkaistaan parilla sivulla, liian helposti. Muuta vaihtoehtoa ei oikein olekaan; uusi näkökulma tarinaan ja henkilöihin vaatisi kokonaan uuden romaanin.

Lopun jälkeen on vielä palattava lukemaan prologi uudelleen, arvioitava, että miten tässä nyt kävi, helpottuvatko Helmin ongelmat vai jatkuuko turvattomuus. Ainakin romaanin kuluessa kaikki mahdollinen menee pieleen sekä Helmin että Kaarinan elämässä, menetys seuraa toistaan. Sotien ja evakkomatkojen arvet siirtyvät seuraaviin sukupolviin ja ihmisten itsekkyys ja kyvyttömyys kuunnella satuttavat lisää.

Grönroosin kieli ja kerronta on pääasiassa perisuomalaisen yksinkertaista ja korutonta, mutta mukana on myös runollisia lauseita ja realismin rikkovia hetkiä: Helmin unia ja kuvitelmia, joissa hän juttelee  kuolleen ystävänsä kanssa tai näkee vesitornin ympärillä lentelevän lierihattuisen naisen, jolla on äidin kasvot. Kaikkea ei selitetä kirjassa puhki, vaan lukija saa itse täyttää kerronnan aukkoja.

Lisää arvioita seuraavissa blogeissa: Kirjojen keskellä, kirjantila, Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Järjellä ja tunteella, Lumiomena.

Blogisynttärit ja pieni kirja-arvonta

Aloitin blogini täysin suunnittelematta tasan vuosi (+1 päivä) sitten. Olin jonkin aikaa seurannut ja kommentoinut tiiviisti muita kirjablogeja, "ja siitä se ajatus sitten lähti" - myös oman blogin pitäminen voisi olla kivaa. Enpä arvannutkaan kuinka kivaa, sillä vuoteen on mahtunut ihania lukuelämyksiä (joita en olisi ilman muita blogeja hoksannut), yhteistyötä kustantajien kanssa sekä ennen kaikkea ajatusten, (luku)kokemusten ja hauskojen hetkien jakamista lukijoiden ja bloggaajakollegoiden kanssa.

Juhlan kunniaksi järjestän pienen kirja-arvonnan. Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tähän postaukseen ja kertomalla, monellako arvalla osallistuu: kaikille automaattisesti yksi arpa ja arvonnan linkittäville kaksi. Arvon kolme voittajaa, jotka saavat kukin valita seuraavasta kirjalistasta itselleen yhden kirjan. Kaikki kirjat ovat käytettyjä (paitsi Pistoolirapu, joka on ihan lukematon), mutta hyväkuntoisia (ilman kansipaperitakuuta; ne saattavat puuttua tai olla rytyssä). Kuvasta puuttuu vastikään ilmestynyt uutuuskirja Vuoden mutsi. Klikkaamalla kirjan nimeä alla olevasta listasta pääsee lukemaan arvioni.

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi
P. D. James: Murhaajan mieli
Parkkinen, Korhonen ym.: Valhe ja viettelys. Tarinoita pettämisestä
Laura Ala: Prinsessa Madeleine
Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa
Markus Bennneman: Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia (lue arvio Kujerruksia-blogista)
Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän
Anna Jansson: Hopealantti
Marilynne Robinson: Gilead
Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla
Kaisa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola


Aikaa osallistua on maaliskuun loppuun, ja arvon voittajan huhtikuun alussa. Arpaonnea ja hyvää viikonloppua kaikille!

Katja Lahti & Satu Rämö: Vuoden mutsi

Kansi: Satu Kontinen

Katja Lahti ja Satu Rämö: Vuoden mutsi
Avain 2012. 302 sivua.

Kustantaja lajitteli tämän kirjan tietokirjaksi. Ei hyvää päivää! Yritimme anoa siirtoa sekalaisiin tai mutu-kirjoihin, mutta pyyntömme evättii "markkinoinnillisista syistä". Kirjakaupat eivät kuulemma tunne ehdottamiamme kategorioita. Eikä Finlandia-raati.


Vuoden mutsi on erilainen äitikirja, joka haluaa rikkoa naistenlehtien ja äitiyssivustojen myyttejä hehkuvista odottajista ja välittömästi heräävästä äidinrakkaudesta. Kun kotona tuoksuu pullan sijasta puklu, voi tällainen kirja tuoda vähän lohtua ja perspektiiviä: ei se aina mene putkeen muillakaan. Äitiyteen herkän runollisesti suhtautuvia voi varoittaa etukäteen, että Vuoden mutsissa asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.

Vuoden mutsi sai alkunsa kirjoittajien blogeista, joissa he tuulettivat tunteitaan ja liputtivat keskinkertaisen äitiyden puolesta. Lahti ja Rämö (joka asuu Islannissa) tutustuivat siis ensin virtuaalisesti ja tapasivat kasvokkain vasta muutama kuukausi sen jälkeen, kun yhteinen kirjaprojekti oli aloitettu.

Bloginsa esittelyssä Katja tiedottaa, että blogikirjoitusten tyylilaji on sarkasmi, jos ei muuta mainita. Vuoden mutsissa on otettu käyttöön "ajo-ohjeet", symbolit, joiden avulla lukija voi asennoitua tekstiin - onko kyseessä Huumorijuttui, Neuvoja ja vinkkejä vai Vituttaa. Potuttaa. Virallinen avautumisosuus. Tällaiset ajo-ohjeet eivät ole välttämättä lainkaan tarpeettomia, sillä äitiys on elämän osa-alue, johon on perinteisesti suhtauduttu hyvinkin vakavasti.

Itse nauroin kirjaa lukiessani välillä hysteerisesti, niin hauskasti sekä Rämö että Lahti kirjoittavat (kirjoittajien osuudet tunnistaa maatuskanukeista: kaksilapsisella Lahdella on maatuskamasussaan kaksi pienokaista, Rämöllä yksi). Minulle kirjan viihteellinen anti oli huomattavasti tiedollista antia suurempi, ja siihenhän tekijät ovat antaneet jo etukäteen synninpäästön. Ensisynnyttäjälle kirja tarjoaa varmasti ihan hyvää asennevalmennusta, palauttaa hyvissä ajoin maan pinnalle vaalenpunaisista unelmista ja antaa muutaman työkalun vauvavuoden pulmatilanteisiin, liittyivät ne sitten vauvanhoitoon, parisuhteeseen, omaan jaksamiseen tai varusteiden hankkimiseen (tekeekö matkarattailla oikeasti Suomen oloissa mitään?) Ohjeita ennetaan myös isille, mm. synnytykseen osallistumista varten:


Älä sano, että äitisi synnytti sinut saunassa ilman kipulääkkeitä.
Jos pelkäät möläyttäväsi jotain tuollaista, kannattaa pistää jofa päähän, sillä saatat saada kuuppaasi sykemonitorin.

En ole kaikesta samaa mieltä Vuoden mutsin kirjoittajien kanssa - tai tarkemmin sanottuna, olen kokenut  monet asiat eri tavalla. Kirjan ansio on se, että siinä ei tuomita luomuhenkisempiä, suorituskeskeisempiä tai pullantuoksuisia äitejä. Oli erityisen hauska lukea Vuoden mutsia pian tämän hyvin toisenlaisen äitiyskirjan jälkeen. Äitiyttä ihannoivasta herkästä kirjasta on aikamoinen henkinen matka kirjaan, jossa lapset ovat kersoja ja äiti heittää synnytyksessä sipsipussia rapistelevaa isää vesipullolla - kyllä ne äitinä olemisen raamit ovat vähän väljentyneet sitten 1800-luvun.

Ulkokirjallisia huomioita: Vuoden mutsi on mukavan pehmeäkantinen, mutta silti lujaa tekoa - kestää lukemisen lapsiperheessä. Miinusta siitä, että kaikkia sivuja ei näe lukea hämärässä valaistuksessa (jos lapsi nukkuu samassa huoneessa), sillä osa teksistä on "mustaa pinkillä". Kunniamaininta Satu Kontiselle (jälleen kerran) upeista kansista - äitiys- ja vauva-aiheisen kirjan ei todellakaan aina tarvitse olla vaalea tai pastillinsävyinen!

Vuoden mutsin tekijöiden kirjoitustyyliin ja elämänasenteeseen voi tutustua myös näissä blogeissa:

Vuoden mutsi
Project Mama
Salamatkustaja

P. S. Toinen humoristinen, mutta kuitenkin perinteisempi vauvavuoden opas on Elina Tanskasen viime syksynä ilmestynyt Jetlagissa - yhdellä kädellä kirjoitettu opas vauvavuoteen. Arvioni kirjasta voi lukeä täältä.

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kannen kuvassa kirjailija.

Turkka Hautala: Kansalliskirja
Gummerus 2012. Sivuja: 112.

Kiitettyjen Salo- ja Paluu-romaanien kirjoittajan kolmas teos on kokoelma lyhytproosaa, joka tarkastelee isänmaan monia kasvoja lempeän humoristisesti. Muutamat kertomukset ovat pienoiselämäkertoja, joista tulee mieleen Petri Tammisen lakoninen Elämiä-kokoelma. Kuten Tammisen, myös Hautalan proosassa vähemmän on enemmän. Monet mininovellit saavat hymyilemään, jopa naurahtamaan, mutta muutama saa lukijan surulliseksi. Tällaistakin on, todella.

Taina nostaa katseensa. Ensimmäisenä sen tielle osuu harmaa digiboksi television vieressä. Taina yrittää katsoa boksia uusin silmin, tuoda esiin sen salaisuudet, mutta mieleen nousee vain tuttuja kuvia luistelevista ja autoja ajavista ja rikoksia ratkovista miehistä. Niitä laite on täynnä ja niitä Pasi katselee iltaisin tästä samasta nojatuolista kunnes Taina menee nukkumaan ja Pasi siirtyy läppärin kanssa vierashuoneeseen ja aamuisin sivuhistoria on tyhjä. (novellista "Voiko leikkeleitä pakastaa?")

Tarina "Kiinalainen naapuri" kutkutteli nauruhermojani ja nosti pintaan muistoja asumisesta opiskelija-asunnossa Helsingissä. Kerrostalorykelmässä kukoisti monikulttuurisuus, vieraanvaraisuus ja iloinen jutustelu taloyhtiön grillipaikalla. Ennakkoluulojakin oli, mutta enemmän sellaisia leppoisia ja kumottavissa olevia, kuten Hautalan novellissa:

Täydellinen naapuri suomalaiselle on australialainen. Australialainen kiroilee kuin merimies, hymyilee kuin juoppo auringossa ja suhtautuu kaikkeen mutkattomasti. Ennen kuin ehdit kissaa sanoa, istut australialaisen kanssa sohvalla vitsailemassa rehvakkaasti. Australialainen on yhtä komea kuin ruotsalainen mutta käyttäytyy kuin ruma. 


Vuoden kuluttua juhlistat kihlajaisiasi australialaisen siskon kanssa. Kiinalainen hakkaa lattialla kiitospaidassa jääkiekkopeliä ja hörppii Karjalaa. Katsahdat sivuille ja huomaat ikkunalautaan nojaavan ruotsalaisen. Jotenkin se perkele on sinutkin voittanut puolelleen.

Monessa novellissa Hautala osuu huvittavasti tai kipeästi suomalaisen kansanluonteen ytimeen. Esimerkiksi peräkkäisissä tarinoissa "Hävityn arvokisafinaalin jälkeen" ja "Voitetun arvokisafinaalin jälkeen" näytetään suomalaisen kisamenestyksen vaikutus peräkamarinpojan ryhtiin ja naapurinrouvan haluun pitää aurinkolaseja.

Vaikka Hautalan kieli on ekonomisen tiivistä, se on myös rikasta ja ilmaisultaan vaihtelevaa. Eri murteet ja kertojan iän mukaan vaihtelevat puhetavat tekevät tekstin eläväksi ja luonnostelevat henkilöt näkyviin muutamalla vedolla.

Kansalliskirjan on lukenut myös Katja.

MInna Andersson: Seitsemän tytärtä. Äidiksi tulon tunnelmia 1840-luvulta nykypäivään

Minna Andersson: Seitsemän tytärtä. 
Äidiksi tulon tunnelmia 1840-luvulta nykypäivään. 
Karisto 2007. 171 sivua.

Vaatimukset ovat toki muuttuneet vuosien saatossa. Ennen vaadittiin poikalapsia ja peltotöitä. Nyt vaaditaan ihmelapsia ja loistavaa uraa. Emme me äidit taida osata elää ilman tätä vaatimusten kirjoa. 


Mutta mikä meitä sitten auttaa jaksamaan kaiken sen keskellä? Luulen tietäväni vastauksen. Ei liene mikään anopin tai pomon kiitos voi olla yhtä palkitseva kuin pienen lapsen hymy omalle äidilleen. 


Minna Andersson kertoo kirjassa seitsemän sukupolven äitien  synnytyksistä aina oman tyttärensä syntymään asti. Henkilöiden nimet on kuitenkin muutettu (esim. Minna itse on kirjassa Jonna), mikä on ymmärrettävää, mutta vähentää kirjan autenttisuuden tuntua. Kaikki synnytystarinat on kerrottu minämuodossa. Äidiltään kirjailija on tietysti kuullut omasta syntymästään, kenties myös äidinäitinsä synnytyksestä, ja lähteissä mainitaan myös nauhoitettuja muistelmia, mutta varhaisimmat, 1800-luvulle sijoittuvat synnytystarinat ovat tietenkin pääosin kuviteltuja. On luonnollista, että kuviteltaessa todella eläneiden ihmisten tunnelmia kertomuksista tulee melko siloiteltuja - mitään kovin ristiriitaisia tai negatiivisia tunteita ei kirjassa käsitellä, vaikka tarinoiden taustalla on köyhyyttä ja sotaa.

Vaikka kertomuksissa säilytetäänkin tietty etäisyys, ne ovat sympaattisia ja koskettavia. Synnytys jännittää enemmän tai vähemmän kaikkia äitejä, vaikka synnytyskokemuksia olisi takana useampiakin. Uuden vauvan syntymä ilahduttaa aina, oli hän sitten lapsettomuushoitojen tuella saatu ainokainen, suunnittelemattomasti syntynyt tai jälleenrakennuskaudella isänmaan vuoksi alulle saatettu. Toisinaan lapsen sukupuoli saattaa olla pettymys, jos on toivottu kotitilalle tai yritykselle miespuolista jatkajaa, tai sitten tyttö voi olla hartaasti toivottu isoveljiensä jälkeen. Kaikissa kertomuksissa on jotain, johon voin itse eläytyä, vaikka sitten tämä:

Huokaisen ja nostan kirjan eteeni. Lukeminen on oiva tapa unohtaa omat kömmähdyksensä. Kirjojen mukana voi sukeltaa konkun toisen elämään, myötäelää sellaisia iloja ja suruja, joista ei itse tarvitse kantaa huolta. Kunpa vain saisin lukea enemmän! Lukeminen on ollut minun elinikäinen paheeni.

Luin kirjaa nurinkurisesti lopusta alkuun, sillä 2000-luvun synnytyskokemukseen oli helpoin samastua. Koska kaikissa kertomuksissa viitattiin oman äidin synnytykseen ja kertojan oman lapsuudenperheen vaiheisiin, tuntui välillä haikealta lukea onnellisen perhe-elämän kuvauksia, kun tiesi avioparin yhteiselon melko pian päättyvän miehen kuolemaan tai avioeroon. Toistuvasti perheenisistä mainitaan, että he olivat kovin kiireisiä ja työlleen omistautuneita, mutta ottavat uuden perheenjäsenen kuitenkin ilolla vastaan.

Kiinnostavinta kirjassa on eri aikojen synnytys- ja vauvanhoitokäytäntöjen vertailu. Kertomus 1970-luvun synnytyksestä ja lapsivuodeajasta oli kaikkien masentavin: yliaikainen synnytys käynnistettiin "kun sairaalassa oli tilaa", synnytystä seuraavat lääketieteen opiskelijat kommentoivat synnyttäjän kuullen "rikkaita yksityispotilaita" (kun perhe oli päättänyt palkata omalääkärin), synnytys päätyi sektioon ja äiti ja vauva eristettiin toisistaan moniksi päiviksi äidin allergisen ihottuman takia! Myös vuoden 1945 hoitokäytännöt olivat melko teknisiä neljän tunnin syöttöväleineen, kun taas 1917 tapahtunut, koulutetun kätilön hoitama kotisynnytys ja vauvanhoito oli lapsentahtista ensi imetyksineen - sitä samaa pehmeyttä ja luonnonmukaisuutta, johon Suomessa ollaan viime vuosikymmeninä palattu.

Anderssonin kirjan luettuani minua alkoi entistä enemmän kiinnostaa vastikään ilmestynyt Kirsi Vainio-Korhosen teos Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa, jonka sivuilla pääsee kurkistamaan vielä varhaisempiin aikoihin, ammattikätilöiden työhön 1700-luvun Suomessa.

Runoilija Lassi Nummi 1928-2012

Lassi Nummi 1928-2012. Kuva: Otava

Lassi Nummi (9.10. 1928-13.3.2012) oli yksi suosikkilyyrikoistani suomalaisten runoilijoiden joukossa.  Nummen runot huokuvat rauhaa ja kauneutta, myöhempi tuotanto myös elänviisautta. Minulle läheisin Nummen runokokoelmista on Tahdon sinun kuulevan, josta tein Kotimaisen kirjallisuuden proseminaarityöni vuosia sitten.

Kuolema, liian suuri asia
verhottavaksi sanoihin, puettavaksi tunteisiin, 


ja liian pieni. Näkymätön lintu.








Aurinko uppoaa punaisiten männynrunkojen taa.
Niin viikko sitten, 
niin jälleen tänään.






Lähdössä tänään, 


aina lähdössä, aina
matkalla kotiin. 


(Kokoelmasta Lähdössä tänään, 1977)

Joyce Carol Oates: Putous

Joyce Carol Oates: Putous
The Falls. Suom. Kaijamari Sivill.
Otava 2006. Otavan kirjasto 182.
Sivuja 565.

Putouksen kaukainen pauhu. Heidän verensä pauhu.


Joyce Carol Oatesin Putouksen alkuasetelma muistuttaa Ian McEwanin Rannalla-romaanin asetelmaa: kaksi ajalleen tyypillisen (Oatesin romaanin alussa eletään vuotta 1950 ja McEwanin kirjassa vuotta 1962) häveliään ja estoisen kasvatuksen saanutta nuorta ihmistä viettää hääyötään, joka muuttuu katastrofiksi. Oatesin romaanissa seuraukset ovat näkyvän dramaattiset: sulhanen heittäytyy Niagaran putouksiin kuuluvaan Hevosenkenkäputoukseen varhain ensimmäisenä hääpäivän jälkeisenä aamuna, ja leskimorsian viettää viikon putousten liepeillä odottaen, että sulhasen mädäntynyt ruumis nousee pintaan.

Oates kuvaa vaikuttavasti naisen, Ariahin, tunteita miehen itsemurhan jälkeen: ahdistusta ja häpeää, pettymystä, vihaa ja tunnetta siitä, että on kirottu. Ariah ei kuitenkaan kaipaa miestään, sillä rakkautta pariskunnan välillä ei ollut, ainoastaan halua paeta jotakin kestämätöntä omassa tilanteessaan. Myös aviomiehen, fossiileista kiinnostuneen papin, tunteita ja ajatuksia seurataan hyppäämistä edeltäneinä minuutteina. Pelkkä Putous-romaanin ensimmäinen osa, Kuherruskuukausi, voisi olla kokonainen romaani - mutta se on vasta alkusoitto Ariahin tarinalle, jota seurataan vuosia ja joka jatkuu seuraavaan sukupolveen.

Paikallinen asianajaja Dirk Barnaby rakastuu kalpeakasvoiseen, miehensä löytymistä odottavaan naiseen, huolehtii hänestä painajaismaisen viikon ajan ja pian ruumiin löytymisen jälkeen etsii kotiseudulleen palanneen Ariahin ja kosii tätä.


Kyllä. Ariah sanoi kyllä. Kyllä koko innokkaalla jäntevällä pikku vartalollaan, joka mukautui mieheen kuin säikky kissa. Kyllä miehen isoille, komeille kasvoille, jotka olivat kuin kuu. Kyllä hänen hämmästyneille nappisilmilleen. Kyllä hänen äänelleen, syvälle, vaivattomalle baritonille. Kyllä sille, minkä Ariah nokkelasti tajusi miehen hyvyydeksi, kunnollisuudeksi. Kyllä miehen suulle, jota Ariahin varomaton sana saattaisi loukata. Kyllä miehen urheudelle. Hänen julkeudelleen. Ariah oli sentään ollut toisen miehen morsian, jollei ihan toisen miehen vaimo. Toinen mies oli vienyt hänet vihille, vaikkei ollut rakastanut. 


Oates kuvaa Ariahin ja Dirkin intohimoista rakastumista hengästyttävästi ja pakahduttavasti, mutta rakkauttakin vahvempana kuuluu putousten jyly. Dirkin isoisä on vuosikymmeniä aiemmin pudonnut Niagaraan yrittäessään tasapainoilla sen yli bambukepin varassa, ja Ariah on yhä varma kirouksestaan, siitä, että hän saa nauttia onnestaan vain rajallisen ajan.

Lukukokemus oli niin väkevä, että minun piti pitää välillä taukoa Putouksesta ja lukea muuta. Jokainen sana kirjassa on niin latautunut, jokainen kohtaus täynnä tunnetta. Intensiivisyyttä selittää ehkä osittain se, että osia kirjasta on alunperin julkaistu erillisinä teksteinä lehdissä tai erillispainoksina. Aluksi tarinan fokus on Ariahissa ja Dirkissä, mutta kirjan edetessä henkilögalleria laajenee ja näkökulmat monipuolistuvat. Minulle Putous on kuitenkin ennen muuta Ariahin tarina.

Haasteet: So American
Kirjasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Tuulia, Liisa, Mari A. ja Norkku.

Jacob & Wilhelm Grimm: Grimmin satuaarteita

Jakob & Wilhelm Grimm: Grimmin satuaarteita
Kuvittanut Svend Otto S.
Suomentaneet Anja-Liisa Vartiainen, L. Aro ja Anni Swan.
Wsoy 2011. 280 sivua.

Hyviä satukokoelmia ei voi ilmestyä koskaan liikaa, sisältävätpä ne sitten aivan uusia satuja tai rakastettuja klassikoita. Vaikka pastellinsävyiset, glitter-kantiset satukokoelmat saattavat vedota lapsiin, niin rikkaalla kielellä kerrotut, monikerroksiset sadut tarjoavat paljon enemmän. Aikuinenkin iloitsee laadukkaasta käännöksestä, satujen perinteisestä rakenteesta, elävistä hahmoista ja hienosta kuvituksesta lukiessaan Grimmin satuaarteita. Kokoelma sisältää sadut Tuhkimo, Urhea pikku räätäli, Saapasjalkakissa, Peukaloinen, Susi ja seitsemän pientä kiliä, Bremenin soittoniekat, Prinsessa Ruusunen, Hannu ja Kerttu, Punahilkka, Lumikki sekä Taikapöytä, kulta-aasi ja ryhmysauva.

Lumikki-sadun kuvitusta. (Klikkaa isommiksi)

Tarinoiden käänteitä ja loppuratkaisuja ei ole siloiteltu samalla tavalla kuin monissa nykyversioissa, vaan paha saa palkkansa: kyyhkyset nokkivat ilkeiden sisarpuolten silmät ja Lumikin paha äitipuoli joutuu tanssimaan tulikuumilla rautakengillä itsensä kuoliaaksi. Sadut eivät ole kuitenkaan "alkuperäisiä" Grimmin satuja, joissa on hyvinkin raakoja juttuja, vaan lapsille sovitettuja ja runsain värikuvin kuvitettuja.

Esimerkiksi Tuhkimo-satu on tässä kokoelmassa kerrottu vivahteikkaammin, sydäntäsärkevämmin ja monimutkaisemmin juonenkääntein kuin Disney-versioissa. Tuhkimo nukkuu kirjaimellisesti uunin tuhkissa ja itkee kuolleen äitinsä haudalla. Hyvä haltijatar ei Grimmin Tuhkimossa esiinny, vaan Tuhkimo saa apua äitinsä haudalle istuttamaltaan pähkinäpuulta. Perinteisten satujen tyyliin keskeiset asiat toistuvat kolme kertaa: Tuhkimo joutuu suorittamaan kolme äitipuolensa määräämää tehtävää, ennen kuin saa luvan lähteä tanssiaisiin, prinssin tanssiaiset järjestetään kolmena perättäisenä iltana ja luonnollisesti lasikenkää sovitetaan Tuhkimon kotitalossa kolme kertaa, ensin isojalkaisille sisarpuolille ja lopulta menestyksekkäästi Tuhkimolle. Kyyhkysillä on tarinassa oma tärkeä roolinsa.

Tuhkimo piiloutuu kyyhkyslakkaan tanssiaisten jälkeen.

Tuhkimo-sadun kuvitusta.

Suomennokset ovat ilmestyneet alunperin jo 1960-1990-luvuilla (Anni Swanin suomennos sadusta Taikapöytä, kulta-aasi ja ryhmysauva tarkistettuna 1989), mutta niissä ei ole häiritsevää vanhahtavuutta. Myös Svend Otto S.:n upeat kuvitukset ovat samalta aikakaudelta, ja ne ovat kestäneet aikaa vielä paremmin. Svend Otto S.:n kuvissa on luonnetta, liikettä ja väriä.

Kuvitusta satuun Bremenin soittoniekat.

Minulle tämä kokoelma tarjosi yllättäen hauskan nostalgiamatkan: meillä oli lapsena yksittäisenä kuvakirjana yksi kokoelman saduista, Bremenin soittoniekat. Muut sadut eivät olleet minulle Svend Otto S.:n kuvituksina ennalta tuttuja, mutta tarinoista oli vieraampi vain Taikapöytä, kulta-aasi ja ryhmysauva.

Sadun Bremenin soittoniekat kuvitusta.

Varsinkin kuusivuotiaamme rakasti näitä satuja ja myös nelivuotias kuunteli sujuvasti (silloin kun ei nukahtanut kesken iltasadun), ja halusi katsella kuvia itsekseenkin. Sadut ovat melko pitkiä (noin 25 kuvitettua sivua per satu) ja juonet sen verran monimutkaisia, että ihan perheen pienimpien kokoelma tämä ei ole.

Edith Wharton: Viattomuuden aika

Edith Wharton: Viattomuuden aika
The Age of Innocence (1920). Suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran Otavan kustantamana 1955.
Seven-pokkari 2000. 386 sivua.

Mitä voivat he kaksi todella tietää toinen toisistaan, koska hänen, Archerin, velvollisuus oli "kunniallisena" miehenä salata tytöltä menneisyytensä, ja Mayn velvollisuus avioliittokelpoisena tyttönä oli pitää huolta siitä, ettei hänellä ollut puolestaan mitään menneisyyttä salattavana?


Newland Archer on nuori, vakavarainen newyorkilaismies, jonka päivät kuluvat sanomalehtiä lukien lakiasiantoimistossa ja illat teatterissa, oopperassa ja kutsuilla muiden kaupungin seurapiireihin kuuluvien parissa. Ihmisten välistä kanssakäymistä säätelevät sopivaisuussäännöt ja perinnäistavat, joita Archer toisinaan mielessään ironisoi mutta ei vakavissaan suunnittele rikkovansa niitä vastaan. Odotusten mukaisesti hän kihlaa suloisen ja viattoman 22-vuotiaan May Wellandin ja odottaa kärsimättömästi häitä, jotka lykätään myöhemmäksi jotta kaikki kapioihin kuuluvat liinavaatteet ehditään kirjailla asiaankuluvalla huolellisuudella.

Mayn serkku, kreivitär Ellen Olenska, on hiljattain palannut Euroopasta jätettyään konnamaisen miehensä. New Yorkin seurapiirit paheksuvat itsenäisesti asuvaa, tiukoista normeista poikkeavaa naista, mutta suku - nuori Archer heidän mukanaan - asettuu tukemaan Elleniä ja saa tämän myös luopumaan suunnitelmistaan hakea avioeroa. Mielenjärkytyksekseen Archer huomaa, että paljon kokenut, tavallisista seurapiirinaisista sekä älykkyytensä että sisäisen ja ulkoisen säteilynsä ansiosta erottuva Ellen vetää häntä vastustamattomasti puoleensa.

Kuten monille muillekin, minullekin Mayn, Archerin ja Ellenin tarina tuli ensin tutuksi Martin Scorsesen ohjaamana elokuvana Viattomuuden aika (1993), jossa Winona Ryder, Daniel Day-Lewis ja Michelle Pfeiffer tekivät erinomaiset roolityöt. Edith Whartonin samanniminen romaani julkaistiin 1920, mutta sen tapahtuma-aika on varhaisempi, suunnilleen 1870-luku. Tämä ehkä selittää sen ironisen etäisyyden, jolla Wharton puhuu New Yorkin seurapiireistä, joihin itsekin nuoruudessaan kuului. Ellen Olenskan tavoin myös kirjailija Wharton oli kiinnostuneempi kirjallisuudesta ja taiteesta kuin tanssiaisista ja etikettisäännöistä, ja hänen pitkä avioliittonsa päättyi eroon miehen uskottomuuden vuoksi. Whartonille myönnettiin - ensimmäisenä naisena - Pulitzer-palkinto Viattomuuden aika -romaanista.

Romaanissa kuvataan yksityiskohtaisesti naisten pukeutumista, päivälliskutsujen tarjoiluja ja toisinaan myös ooppera- tai teatterinäytäntöjen kohtauksia. Ajankuva rakentuu myös romaanissa mainituista kirjailijoista ja heidän teoksistaan. 1870-luvun New York on kuin pikkukaupunki, jossa kaikki samoihin seurapiireihin kuuluvat tuntevat toisensa, juorut kulkevat nopeasti ja epätoivotut henkilöt on helppo sulkea piirien ulkopuolelle. Seurapiirejä kuvataan pyramidiksi, jonka huipulla ovat vanhoihin sukuihin kuuluvat moraalivartijat - etenkin, jos he ymmärtävät näyttäytyä kutsuilla vain harvoin ja muodostuvat siten erityisen toivotuiksi vieraiksi - ja alemmilla tasoilla uusrikkaat, jotka hyväksytään mukaan, jos he järjestävät kyllin kiinnostavia tanssiaisia ja maittavia päivällisiä. Taitelijat, kirjailijat ja lehtimiehet eivät kuulu tähän pyramidiin vaan muodostavat kehiä sen ympärille, eikä vuorovaikutusta eri ryhmittymien välillä juuri ole. Palveluskunta, joka huolehtii herrasväen arjen ja juhlan sujumisesta, on tietenkin oma lukunsa.

Vielä taitavammin kuin seurapiirien kaksinaismoralistista ja itsekeskeistä elämää, Wharton kuvaa päähenkilönsä Archerin mielenliikkeitä, tukahdutettuja tunteita ja yrityksiä täyttää velvollisuutensa ja yhteisön odotukset. Myös Ellenin ja Mayn hahmot tulevat eläviksi ja ratkaisut ymmärrettäviksi pienistä eleistä ja ilmeistä. Vaikka tiesin vuosia sitten näkemäni elokuvan perusteella juonenkulun pääpiirteet, oli kiehtovaa seurata, kuinka tilanteet ja tunteet kehittyivät.

Viattomuuden aika on suomennettu vuonna 1955, ja elokuvan siivittämiin uusintapainoksiin vanhentunutta ja jonkin verran virheitä sisältävää suomennosta ei ole millään lailla uudistettu, muokattu tai korjattu (jopa fontti on säilynyt samana). Siksi kirjan kieli on ajoittain hieman kömpelöä, lauserakenteet vanhanaikaisia ja May ja hänen ystävänsä pelaavat "tennisraketeilla". Kokonaisuudessaan suomennos on kuitenkin ihan nautittavaa luettavaa.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja korkkaan kategorian American realism. Viattomuuden aika onkin täydellinen kirja tähän haasteeseen, sillä siinä pohditaan paljon amerikkalaisuutta (tai oikeastaan newyorkilaisuutta) ja vertaillaan vanhaa ja uutta maailmaa.

Mary Marck: Neljä viidesluokkalaista

Kuva täältä. Kannen kuva Usko Laukkanen.

Mary Marck: Neljä viidesluokkalaista
Koululaisromaani
Otava 1958. Tyttöjen kirjasto. 191 s.

Luin lapsena kaikki käsiini saamani Mary Marckin koululaisromaanit: Eevan luokan jatko-osineen, Minnan syyslukukauden ja sen jatkon, Luokan merkkihenkilöitä ja Luokan ikävin tyttö. Pari vuotta sitten löysin Vammalan Vanhan kirjallisuuden päiviltä minulle aiemmin tuntemattoman Marckin kirjan, Neljä viidesluokkalaista, joka on julkaistu paljon myöhemmin kuin edellä mainitut, vasta 1950-luvun lopulla (ja siitä puuttuukin muille Marckin kirjoille tunnusomainen Martta Wendelinin hurmaava kansikuva).

Pelkäsin etukäteen vähän ikävystyväni kirjan parissa, mutta marymarckmainen huumori sai minut hykertelemään lähes joka sivulla ja korvasi sen, että kovin kummoista juonta ei ollut ja henkilökuvaus oli hyvin pinnallista. Neljän viidesluokkalaisen henkilöt ovat perinteisiä Marck-kirjojen tyyppejä: päähenkilö on rauhallinen ja fiksu tyttö, hänen paras ystävättärensä on vähän villimpi (puhuu koko ajan huutamalla) ja kaksi kerronnassa etualalle nousevaa poikaa ovat tietenkin huuliveikko ja hiljainen älykkö. Varsinaisena päähenkilönä on tietenkin koko luokka (oppikoulun viides luokka vastaa nykyistä peruskoulun yhdeksättä), josta löytyy edellä mainittujen hahmojen lisäksi lihava ja leppoisa poika, viileä kaunotar, tyhmä ja kiltti tyttö sekä urheilijapoika.

Juonikuviotkin ovat minulle tuttuja aiemmin lukemistani Eeva-, Minna- ynnä muista Marckin koululaisromaaneista (pakollinen "jalo nuori ottaa niskoilleen syyn jonkun luokkatoverinsa kolttosesta" -kuvio on mukana tässäkin kirjassa). Kirja alkaa, kun päähenkilö Anna perheineen (joka muistuttaa kovasti Eevan perhettä: lapsia on kaikkiaan neljä, yksi melkein Annan ikäinen sisko ja nuoremmat kaksospojat, joiden edesottamuksia sekä kauhistellaan että ihaillaan. Perheen isä on vakava mutta hyväntahtoinen ja äiti sellainen perusäiti) Oulusta Helsinkiin ja samalla tietenkin vaihtuu koulu ja luokka. Anna kuitenkin kotiutuu nopeasti, ennen kaikkea sydämellisen uuden ystävänsä Leilan ansiosta. Kun koulutyön arki on alkanut mukavasti rullaamaan, sitä elävöittävät luokan yhteiset huviretket, juhlat ja "neljän viidesluokkalaisen" filosofinen kerho, jossa keskustellaan korkealentoisesti Marcus Aureliuksesta ja tulevaisuudenhaaveista.

- Miksei sinusta voisi tulla hieno ja kuuluisa? sanoi Leila. - Meistä kaikista pitää tulla jollakin tavalla hienoja ja kuuluisia. Eljaksesta tietysti tulee ilman muuta, mutta meistä muistakin voi tulla jotakin. Ehkä jostakin meistä voisi tulla kirjailija, siihen ei tarvita mitään erityisiä lahjoja, niin kuin matemaatikolla tai laulajalla.


Voin suositella Neljää viidesluokkalaista niille, jotka ovat pitäneet muista Mary Marckin kirjoista. 
Neliosainen Eeva-sarja on laadukkain, mutta muiden Marckin koululaisromaanien kanssa Neljä viidesluokkalaista on jokseenkin samalla viivalla, vaikka kaavamaisuutta saattaa olla enemmän. Kirjan maailma on kuitenkin yhtä suloisen viaton kuin neljä vuosikymmentä aiemmin ilmestyneissä Eeva-kirjoissa (Eevan luokka ilmestyi 1917) ja nuoret samaan aikaan hellyttävän lapsenomaisia ja varhaiskypsiä, vaikka he ikänsä puolesta olisivat keskellä pahimpia murrosiän kuohuntoja.



Kirja on luettu osana Tuntemattomat tyttökirjat -haastetta.

Zdenek Miler: Myyrän satuaarre

Myyrän satuaarre
Kuvittanut Zdenek Miler
Kertonut Hana Doskocilova
Suomeksi sanaillut Kirsti Siraste
Tammi 2011.

Ajattelin vielä hiljattain, että kaikki sadut, vaikka niitä olisi maailmassa miten paljon, kertovat minusta. Siis myyrästä...
"Mitä tekisit, jos sinulla ei olisi minua? kysyin kerran kuvittajasedältä.
"Kuvittaisin muista kertovia satuja."
"Enkö minä olisi niissä lainkaan mukana? Se ei kyllä  käy!"
"Käypäs", sanoi kuvittajasetä ja vetäisi muina miehinä kirjahyllystä yhden kirjan. 


Pakko myöntää, että kuten Myyrä, minäkin olen mieltänyt tsekkiläisen Zdenek Milerin (1921-2011) lähinnä Myyrä-hahmon isäksi. Miler on kuitenkin kuvittanut lukuisia muitakin satuja, ja viime vuonna - Myyrä-hahmon 55-vuotisjuhlavuonna - suomeksi ilmestyneessä kokoelmassa Myyrän satuaarre pääsee tutustumaan moniin tarinoihin, joissa seikkailee Myyrän ja hänen ystäviensä sijasta muun muassa maatilan eläimiä, keijuja ja lapsia. Myyrä kulkee mukana paitsi kehyskertomuksessa, jossa hän sanailee "kuvittajasedän" kanssa, myös päähenkilönä kolmessa tutussa tarinassa: "Kuinka myyrä sai housut", "Myyrän auto" ja "Miten myyrä pelasti jäniksen".

Yksi satusuosikeistani kokoelmassa on "Utelias koiranpentu", jonka piirrosjäljessä on samanlaista yksinkertaisuutta kuin myyräkuvituksista. Myös tarina on suoraviivainen ja sopii ihan perheen pienimpienkin kuunneltavaksi.

Kuvittajasetä ei koskaan unohda syntymäpäiviäni vaan ostaa minulle aina kakun, ja sitten me juhlimme yhdessä. Kerran kysyin häneltä tahallani: 
"Etkö pidäkin minusta enemmän kuin muista luomuksistasi?"
"Tietysti pidän!" setä nauroi. "Mutta pidän yhtä lailla muistakin hahmoista."
"Kenestä esimerkiksi?"
"Vaikkapa uteliaasta koiranpennusta."
Sitten hän näytti minulle tuon koiranpennun yhdestä kirjasta. Se oli melkein yhtä lutunen kuin minä...

Pidin paljon myös "Iloisesta veturista", joka on yksi kokoelman muutamasta riimitellystä sadusta:

Katsokaa ja ihailkaa
veturia iloista,
vekkulia hurmaavaa.
Kohta kello kilahtaa,
olkaa silloin valmiina, 
pysytellään raiteilla.

Sen sijaan muutama pidempi satu, kuten "Jaakko Karhunen ja karhunsa Jassikka" oli tarinana niin sekava, että tipahdin itse kärryiltä. Satu selittää itse itseään: Eikö hirviö muka voi muuttua muuksi? Eikö moinen ole mahdollista? Kyllä vain on. Sadussa kaikki on mahdollista. Milerin kuvitus toimii tässäkin sadussa, ja hahmojen vaatetuksesta ja taloista voi aistia tsekkiläistä tunnelmaa. Milerin kuvitus, joka ammentaa tsekkiläisestä luonnosta, tulee kivasti lähelle suomalaista lukijaa, sillä samat kielot kukkivat täälläkin.

Riimisikermän "Västäräkin pilkka" kuvitusta.

Meidän lapset (1-6 v.) ovat pitäneet Myyrä-kirjoista ja ottivat heti omakseen tämän satukokoelman. Suurin osa saduista on mukavan lyhyitä, suomentaja Kirsti Sirasteen riimittelyt ovat rullaavat kivasti ja Milerin kädenjälki nyt on kertakaikkiaan mainio!



Myyrän satuaarteesta on tykätty myös Järjellä ja tunteella -blogissa.

P.S. Nyttemmin eläintieteilijät ovat päättäneet, että maamyyrää tulee suomen kielellä kutsua kontiaiseksi. Annetaan Zdenekin Myyrän kuitenkin pitää nimensä - se lienee kohtuullista maassa, jossa maaoravalle on keksitty nimeksi tikutaku?

Sari Malkamäki: Urheat pienet naiset

Sari Malkamäki: Urheat pienet naiset
Otava 2004. 176 sivua.

Neljä nelikymppistä naista, Hanna, Outi, Tuula ja Vappu, elävät kukin omaa elämäänsä, tuskaillen kuka yksinäisyyden, kuka turhautumisen, kuka syyllisyyden tunteiden kanssa. Naiset ovat olleet aikoinaan luokkatovereita, mutta eivät ole olleet toistensa kanssa vuosiin tekemisissä - paitsi Hanna ja Outi, jotka ovat kohdanneet hiljattain sattumalta ja kahvitelleet. Itsekin naimisissa oleva Hanna on aloittanut suhteen Outin miehen kanssa, mutta yrittää olla empaattinen Outin soitellessa hänelle tuskaisia puheluita vauva-arjen keskeltä. Tuula opettaa ruotsia yläasteella, seuranaan kaksiossaan vain yläkerran asunnosta kuuluvat fuusiojatsin sävelet. Vappu on eronnut toimittaja, joka kaipaa vapautta ja irrottautumista lähiön rivitaloasunnosta - kunhan teini-ikäiset kaksospojat lentävät pesästä.

"Urheiden pienten naisten" elämän seuraaminen olisi ollut kiinnostavaa ihan sellaisenaan, mutta Malkamäki on lisännyt tiiviiseen romaaniinsa koukun, joka liittyy naisten yhteiseen menneisyyteen. Yhdessä viidennen tytön, Paulan, kanssa he ovat nyrhineet kynsisaksilla irti koulutoverinsa Ruususen pitkän letin. Ruusunen on muuttanut Saksaan jo vuosia sitten ja lähestyy sieltä yllättäen Vappua kirjeitse: Onko letti vielä tallessa? Nainen on menettänyt hiuksensa syöpähoidoissa ja haluaisi teettää peruukin nuoruuden hiuksistaan. Vappu aloittaa naisten välisen soittoringin, jonka tarkoituksena on löytää kadonnut letti - onko se lentänyt aikanaan roskikseen vai säilyttääkö joku sitä kuin voitonmerkkiä?

Olen lukenut Malkamäeltä aiemmin ainakin kaksi novellikokoelmaa, Tiikerikakku ja Toinen kattaus. Malkamäen kieli on nautittavan yksinkertaista ja silti paljonpuhuvaa. Pidin Urheista pienistä naisista ehkä edellämainittuja novellikokoelmiakin enemmän, sillä romaanimuodossa henkilöt tulivat lähemmäs kuin lyhyissä novelleissa, ilman että ilmaisun tiiviys olisi kärsinyt.

Ilselän Minna luonnehtii novellikokoelman Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita Malkamäkeä Suomen Carol Shieldsiksi. Vertauksessa on perää, vaikka Malkamäen kerronta on huomattavasti tiiviimpää, ehkä myös satuttavampaa. Shieldsin kerrontaa värittää aina vähintäänkin ripaus huumoria, Malkamäen huumori on niukempaa ja tummasävyisempää, ja paikoin sitä ei löydä tekstistä hakemallakaan. Ihmisten raadollisuus ja itsekkyys tulee hyvin esille, mutta henkilöitä ymmärtää kuitenkin, sillä he elävät omien haavojensa ja haasteidensa puristuksissa.

Mutta kun oli hetken hiljaa, sillä ei ollutkaan enää väliä, se oli vain jotakin opeteltua. Oikeasti hän halusi Sampon vain olevan häntä varten, edes ne kaksi tuntia ennen kuin kummankin piti mennä. Hän halusi vain halun rajattomuuden, ei arjen ahtaita lokeroita. Ja kuitenkin jälkimmäiset olivat heti mielessä, kun ruumis oli tyydytetty. 

Osallistun kirjalla Sonjan lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haasteeseen, kategoriaan Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset 2000-luvulla.

Helmikuun luetut

Kuva täältä. 

Helmikuu oli minulle hyvä lukukuu; luin kaikkiaan kymmenen sellaista kirjaa, jotka toin blogiini. Mukaan mahtui kuusi romaania, lastukokoelma, yksi lasten kuvakirja, yksi nuortenkirja sekä tietokirja. Sattumalta luin kolme Otavan kirjaston kirjaa, ja yksi saman sarjan kirja, todella upea, on luvussa nytkin - siitä lisää myöhemmin. Kuukauden parhaat lukukokemukset olivat Ahon Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja, Kirsti Kurosen nuortenromaani Omenapuu laulaa sekä Anne Tylerin romaani Aikaa sitten aikuisina. Helmikuun luetut kokonaisuudessaan listattuina ja linkitettyinä:

Juhani Aho: Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja
David Nicholls: Sinä päivänä
Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä
KilBride & Tilley: Hopea - Lumimaan taikaponi
Riikka Pulkkinen: Totta (täydennetty painos)
Kirsti Kuronen: Omenapuu laulaa
Parvela & Sinkkonen: Kouluun!
Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina
Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä
Anne Tyler: Pyhimys sattuman oikusta

Helmikuussa osallistuin lisäksi kirjabloggaajien oman käännöskirjapalkinnon, Blogistanian Globalian äänestykseen, listasin tärppini kevään kirjauutuuksiin ja kerroin vähän omista kevään luku- ja bloggaussuunnitelmistani. Maaliskuussa blogissa tulee näkymään runsaasti uutuuksia, sillä kirjakevät pyörähtää täysillä käyntiin, mutta vanhemmat kirjat kulkevat luonnollisesti koko ajan mukana.

Aurinkoista maaliskuuta kaikille Sinisen linnan kirjaston lukijoille!