Valhe & viettelys - tarinoita pettämisestä

Valhe & viettelys. Tarinoita pettämisestä.
Helsinki-kirjat 2011. 189 s.
Novelleja. Kirjoittajat Riku Korhonen, Tiina Raevaara, Pasi Ilmari Jääskeläinen,
Tuija Välipakka, Asko Sahlberg, Leena Parkkinen, Tommi Liimatta, Tiina Lymi.

Valhe & viettelys sisältää kahdeksan nimekkään ja palkitun kirjailijan kirjoittamat tarinat, joita yhdistää pettämisteema. Kuten aiheen perusteella saattaa arvatakin, kokoelman novellit eivät ole mitään hyvän mielen tarinoita eivätkä henkilöhahmot sellaisia, joihin mielellään samastuisi. Kepeää ihmissuhdesaippuaa etsivien kannattaa etsiä muuta luettavaa. Arvelin, että kirjassa varmaankin ymmärretään pettäminen laajasti ja etsitään siihen uusia näkökulmia, eikä kirja pettänyt (!) odotuksiani.

Novellit ovat kaikki melko tummasävyisiä, ja yllättävän paljon toistensa kaltaisia. Monessa tarinassa on aviopari, jonka toinen osapuoli esittää toiselle kohtuuttomia vaatimuksia ja käyttää muutenkin henkistä väkivaltaa. Näin on esimerkiksi Tiina Lymin novellissa Pankkiirin hevonen, joka on juonenkäänteissään ja henkilökuvauksessaan absurdi ja mustan huumorin sävyttämä, mutta myös tavattoman surullinen tarina, joka tuo tyyliltään mieleen Lymin esikoisromaanin Susi sisällä. Tässä, kuten parissa muussakin Valheen & viettelyksen tarinassa, aviomies sairastuu vakavasti.

Leena Parkkisen novellissa Rouva Uljanovitch on melko ennalta-arvattava juoni - ainakin minä arvasin, mitä tapahtuu kahdella viimeisellä sivulla, kun aivohalvausta potevan miehen vaimo astuu sairaalahuoneeseen. Tarina on huvittava kuvaus hyvin itsekeskeisestä minäkertojasta, joka ei ymmärrä omaa typeryyttään, mutta itse jäin miettimään rouva Uljanovitchia, jonka mukaan novelli on nimetty. Elääkö joku tosiaan vuosikymmenet epätyydyttävässä liitossa, alistuen toisen oikkuihin, ja uskaltaa toteuttaa omaa tahtoaan vasta sitten, kun toinen makaa sairaalan letkuissa?

Kokoelman kiehtovin, eniten arkitodellisuudesta irrottautuva novelli on Pasi Ilmari Jääskeläisen Kirje Lethelle. Se on pohjattoman surullinen tarina miehestä, joka kärsii delfolaisesta dementiasta. Mies muistaa kyllä, kuka on presidentti tai kuinka kahvia keitetään, mutta kaikki henkilökohtaiset muistot häviävät heti kun tapahtumat ovat ohi. Erikoisuutena tässä dementiassa on - nimensä mukaisesti - että sitä sairastava muistaa tulevaisuuden tapahtumat. Kausaalisuhteet saattavat kuitenkin törmäillä siihen malliin, että tulevaisuusmuistot eivät toteudukaan - siksi ne ovatkin poemeja, "potentiaalisia ennakkomuistoja". Kirjeromaanissa/novellissa on yleensä läsnä kolme fiktiivistä aikatasoa, kirjoittamisen hetki, kirjeessä kuvattujen tapahtumien hetki ja kirjeen lukemisen hetki. Jääskeläisen romaanissa delfoilaista dementiaa sairastava kirjeen kirjoittaja, joka kirjoittaa potentiaalista tulevaisuuttaan muistiin, sekoittaa näitä aikatasoja kiehtovasti.

Tommi Liimatan Venenäyttely puolestaan on realistinen tarina, jossa eläydytään pienten poikien seikkailujen täyttämään, mutta myös julmaan maailmaan. Aikuiset unohdetaan välillä koko päiväksi, mutta he ovat yhtä kaikki tärkeitä ja heihin kohdistuu odotuksia. Nuorten henkilöiden kuvaus ja dialogi on Liimatan novellissa taitavaa, ja pienet arkiset tapahtumat kätkevät taakseen paljon surua, pettymystä ja häpeää. Tuija Välipakan Itkevässä Samettiruusussa puolestaan pidin siitä, että raadollisesta perhekuvauksesta huolimatta siinä pilkahtaa toivoa, joka on ihan tarpeellinen valonvälähdys Valhe & viettelyksen muuten kovin synkässä kokonaisuudessa.

Asko Sahlbergin Keltainen sade -novellin luen varmaankin vielä uudelleen. Novellin tunnelma on tiivis, hidas ja syksyinen. Kuten Jääskeläisen, myös Sahlbergin novellissa muistot ovat kertojan keskeinen ongelma, joskin eri tavalla.  Riku Korhosen Muotokuvassa pettäminen on ymmärretty ehkä perinteisimmin kuin muissa kokoelman novelleissa, mutta ei kuitenkaan kliseisesti. Tiina Raevaaran Perro negro oli hyytävä lukukokemus ja herätti herkullisen ajatuksen, että teoksen ulkopuolinen kertoja on novellin pettäjä.

Kokonaisuutena Valhe & viettelys on laadukas novellikokoelma, jonka tarinat vuoroin viihdyttivät, vuoroin herättivät ajatuksia. Toiset novellit olivat enemmän ajanvietettä, toiset pakottivat pohtimaan, mistä on kyse, maistelemaan kieltä ja kerrontaa. Vakavasta ja vaikeasta aiheesta huolimatta olisin toivonut, että kokoelmassa olisi ollut muutama vähän valoisampi tarina ja muutakin huumoria kuin mustaa. (No, herra Uljanovitchin kohtalo kieltämättä huvitti, mutta en ole ylpeä itsestäni sen takia.) Kirja sopii erityisen hyvin luettavaksi pimeinä iltoina tai syysmyrskyllä.