maanantai 19. maaliskuuta 2012

Satu Grönroos: Lumen syli


Satu Grönroos: Lumen syli
Atena 2012. 311 sivua.

Sen kun menette, ajattelin. Minulla oli muita suunnitelmia. Oli aika karata. Tai lähteä vain. Ne jotka lähtevät ensin, karkaavat. Viimeinen vain sulkee oven. 


Pakkasin vain tarpeellisen, puhtaat alushousut, paidan ja sukkahousut, yöpaidan ja hammasharjan, lisäksi Viisikon ja nukkuvan tinatytön. Peppiä en huolinut. Olin kyllästynyt siihen. Miten joku voi valehdella kirjan täyteen että lapsi voi asua yksin.

Lumen syli kertoo seitsenvuotiaan Helmin ja hänen Kaarina-opettajansa tarinan 1960-luvun lopun Jyväskylässä. Helmin koulutaival ja Kaarinan ensimmäinen syksy opettajana alkavat traagisesti, kun Helmin paras ystävä ja luokkatoveri Mirjami kuolee auto-onnettomuudessa toisena koulupäivänä. Tuohon aikaan ei kriisiapua tunnettu, oppilaiden ja opettajien käsketään vain jatkaa eteenpäin. Helmi jää surunsa kanssa yksin, sillä äiti pyrähtelee paikasta toiseen kuin lentoon aikova lintu ja pari vuotta vanhemmat isoveljet kiusaavat.

Olohuoneen pöydällä lepäsivät jaetut kortit, selkäpuoli ylöspäin. Katsoin omat korttini. Niissä ei ollut yhtään kokonaista perhettä. Vain äitejä ja lapsia. Ja Musta-Pekka.


Helmin äiti on yksinhuoltaja, mutta ei tosiaan mikään reppana. Hän pitää kodin siistinä ja ottaa tarvittaessa siivoustyötä pankkitoimensa oheen, kun ikänsä muualla asunut esikoispoika Pena ilmestyy nukkumaan keittiön sohvalle ja kähveltää polttopuihin varatut rahat omiin menoihinsa. Helmi on hieman hämmentynyt, kun hänelle äkkiä syntyy isoveli, mutta toisin kuin äidillä, työtä vieroksuvalla Penalla on aikaa kuunnella ja sydäntä ymmärtää Helmiä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Pena tarttuu pulloon; hän tiuskii Helmille, jättää tämän yksi kotiin vaikka on luvannut toimia lapsenvahtina ja syö krapulaisena Helmin ystävilleen varaamat synttäritarjoilut.

Helmi siirtää äidinkaipuunsa nuoreen ja ystävälliseen Kaarina-opettajaansa, mutta tällä on omat ongelmansa: juuri kun työuran pitäisi alkaa, kuukautiset ovat myöhässä. Pahinta on, että mies tuntuu väärältä, vaikka on käyty vihillä - mies, jota tuskin näkee, sillä hän on aina töissä, jopa sunnuntaisin, eikä kotona ollessaankaan ole läsnä tai päästä lähelleen.

Lumen syli upottaa syvälle tarinaansa, ja henkilöt säilyvät mielessä vielä kauan lukemisen jälkeenkin. Kirjan loppupuolella Helmille selviää eräs seikka, joka säikäyttää hänet perin pohjin ja jättää minulle lukijana pahan maun suuhun. Juonen langat sidotaan yhteen liian tiiviisti, liian ikävällä tavalla. Helmin havainto synnyttää uuden ongelman, joka sitten ratkaistaan parilla sivulla, liian helposti. Muuta vaihtoehtoa ei oikein olekaan; uusi näkökulma tarinaan ja henkilöihin vaatisi kokonaan uuden romaanin.

Lopun jälkeen on vielä palattava lukemaan prologi uudelleen, arvioitava, että miten tässä nyt kävi, helpottuvatko Helmin ongelmat vai jatkuuko turvattomuus. Ainakin romaanin kuluessa kaikki mahdollinen menee pieleen sekä Helmin että Kaarinan elämässä, menetys seuraa toistaan. Sotien ja evakkomatkojen arvet siirtyvät seuraaviin sukupolviin ja ihmisten itsekkyys ja kyvyttömyys kuunnella satuttavat lisää.

Grönroosin kieli ja kerronta on pääasiassa perisuomalaisen yksinkertaista ja korutonta, mutta mukana on myös runollisia lauseita ja realismin rikkovia hetkiä: Helmin unia ja kuvitelmia, joissa hän juttelee  kuolleen ystävänsä kanssa tai näkee vesitornin ympärillä lentelevän lierihattuisen naisen, jolla on äidin kasvot. Kaikkea ei selitetä kirjassa puhki, vaan lukija saa itse täyttää kerronnan aukkoja.

Lisää arvioita seuraavissa blogeissa: Kirjojen keskellä, kirjantila, Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Järjellä ja tunteella, Lumiomena.

11 kommenttia:

  1. Samaa mieltä kanssasi: Helmin ja Kaarinan tarina on koskettava, hahmoihin kiintyy ja he jäävät mieleen. Kirjan loppu on kuitenkin liian nopeasti solmittu, tavallaan liian helppokin (vaikka nimenomaan jättää sen pahan maun suuhun). Sen olisi mielestäni voinut rakentaa toisinkin.

    Mutta Grönroosia luen kyllä mielelläni lisääkin, jos hän jatkaa kaunokirjallisuuden kirjoittamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama juttu; toivottavasti Grönroos kirjoittaa lisää fiktiota!

      Poista
  2. Hauska sattuma että laitoimme tämän molemmat samana päivänä.

    Loppu oli kyllä aika hurja, ehkä turhankin, ja siitä jäi jotenkin voimaton olo: voiko yhdelle ihmiselle tapahtua näin paljon pahaa näin lyhyessä ajassa?

    Mieleen tämä tosiaan jää ja tarina upottaa. Hyvin tiivistät kirjan, kuitenkaan liikaa paljastamatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai sinäkin olet nyt kirjoittanut tästä, pitääpä käydä lukemassa!

      Juuri samaa mietin; miten kaikki (tärkeät ja vähän vähemmän tärkeätkin) ihmiset katosivat Helmin elämästä, ja Kaarinankin kohtalo :/.

      Poista
  3. Hesarissa oli arvio tästä pari päivää sitten. Luin sen ja nyt sinun arviosi.
    Minua kiinnostaa tuo 7-vuotiaan sisäisen maailman kuvaus. Ja mainitsemasi juonen käänteet, saivat kiinnostumaan lisää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä - jospa tuo Hesarin arvio löytyisi netistä kun meille ei tällä hetkellä tule lehteä. Kiva että kiinnostuit!

      Poista
  4. Maria, minusta kirjan loppu oli hyvin todellinen. Olen itse ollut lapsi samalla vuosikymmenellä kuin Helmi ja voin kertoa monta kovaa tarinaa ihan vain yhdestä kylästä tuolta ajalta, miten sitten kaupungeissa...Yksi syy oli se,että vanhempina olivat sodan haavoittamat. Kirja Sodan haavoittama lapsuus kertoo tästä. Osa vanhemmista yritti kaikkensa, mutta jotenkin kun katsoo sitä aikaa, niin hyvin harvoin ole sosiaaliluokasta riippumatta tunnelmaa, että lasta kuunneltiin tai häneltä kysyttiin 'millainen päivä sinulla oli koulussa?' Ero tähän päivään on silmiinpistävä, vaikka aina sanotaankin, että nyt ei ole senkään vertaa aikaa lapsille. Ainakin on yritystä ymmärtää ja halua kuunnella. Ennen oli tärkeää, miltä kaikki näytti ulospäin ja monessa perheessä oli kotiapulainen tai jopa kaksi ja kävi kotiompelija, mutta siltä ajalta on monta lasta, jotka eivät muista edes olleensa ikinä äitinsä sylissä. Se oli niin tavallista, eikä kukaan ihmetellyt mitään. Onneksi monilla oli molemmat vanhemmat eli toinen saattoi antaa sen, mihin toinen ei pystynyt.

    Voi Maria, jo yhdeltä alakoulun kahdelta luokalta muistan monta Helmi-tarinaa...Ja miten outoa, että juuri äitejä kuin Helmin äiti oli pilvin pimein. Sisupusseja, mutta jotenkin itse niin empatiakyvyttömiä ja odottamassa jotain parempaa itselleen.

    Grönroos on pelottavan tarkka havainnoija!

    VastaaPoista
  5. Leena, uskon että tuossa vertailussasi 60-luvun ja 2000-luvun lapsuuden ja vanhemmuuden välillä on paljon perää. Nykyäänhän lähes kaikki lapset syntyvät toivottuina ja jos äiti jää yksin, yhteiskunta paikkaa elatusta niin ettei yksinhuoltaja joudu _niin_ tiukoille kuin tuolloin. Itsekkäitä ja empatiakyvyttömiä pyryharakoita on tietysti ollut aina.

    Grönroos on tosiaan tarkka havainnoitsija; mietinkin, kuinka paljon omaelämäkerrallisuutta tarinassa on (en ole lukenut mitään haastatteluja tms.).

    VastaaPoista
  6. Näin YLE:n aamu-TV:ssä kun tästä kirjasta keskusteltiin ja ajattelin, että siinä olisi mielenkiintoinen kirja luettavaksi. Tosin en ollut kirjailijan kanssa samoilla linjoilla 60-luvun kamaluudesta, itselläni, vaikka köyhissä oloissa elin ja koulussakin kiusattiin, on vain hyvät muistot lapsuudesta. Kai niitä toisenlaisiakin kohtaloita on ollut ja voi olla, että minä olen ollut "vähän erilainen ympärille katselija", näen maailman niin erilailla kuin "keskivertoihmiset".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti 60-luvullekin on mahtunut monenlaisia kohtaloita; Helmilläkin olisi mennyt ihan hyvin, jos äiti olisi edes joskus kuunnellut ja antanut hellyyttä. Olisipa kiva nähdä tuo kirjailijan haastis, pitääpä metsästää jos olisi vielä areenassa!

      Poista
  7. Lopultakin sain tämän luettua, ja tykkäsin kovasti. Tosin loppuratkaisusta olen samaa mieltä kanssasi, ja näemmä käytin aika samanlaisia ilmaisujakin lankojen liian nopeasta kireälle kiskaisemisesta. ;)

    Mutta siis, hieno kirja, vaikka loppu hieman pilasi minunkin tunnelmiani.

    VastaaPoista