Kaksi kuvakirjasuosikkia: Aatos ja Sofian sorsapuisto & Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

Riitta Jalonen (teksti) ja Kristiina Louhi (kuvat): Aatos ja Sofian sorsapuistoTammi 2014.

Aatos ja Sofian sorsapuisto on kahden pienen koululaisen ystävyydestä kertovan kuvakirjasarjan neljäs osa. Tarina etenee läpi kirjasarjan pienin askelin ja tuokiokuvin, mitään suurta juonen kaarta saati mutkikkaita käänteitä ei Aatoksen ja Sofian maailmaan mahdu. Kirjat ovat sekä arkisia että herkkiä: Jalosen teksti on runollista, tarina kietoutuu arkisten sattumusten ja turvallisen miljöön ympärille ja Louhen kuvat hehkuvat lempeitä värejä. 

Jokainen Aatos ja Sofia -kirja kertoo saman haikeansuloisen tarinan: jokin muuttuu, sisäisesti tai ulkoisesti, ja lasten on etsittävä uusi tapa olla ystäviä, pitää yhteyttä, leikkiä ja jakaa yhteinen maailma. Muutos voi olla vaikkapa koulun alkaminen, se tunne, kun ei uskalla lähestyä toista tyttöjen ja poikien ryhmiin jakautuneella koulun pihalla ja ystävyys on eräänlainen vapaa-ajan salaisuus. Kirjassa Aatos ja Sofian sorsapuisto haaste on hyvin konkreettinen: Sofia muuttaa toiseen kaupunkiin (tai kaupunginosaan) äitinsä kanssa eikä tulekaan koulun juhlaan, jossa Aatoksen ja Sofian oli määrä esiintyä yhdessä.

Olen lukenut, itsekseni ja lapsilleni, kaikki Aatos ja Sofia -kirjat ja pitänyt niistä kovasti. Louhen kuvitustyyli tuntuu vetoavan eniten nuorimmaiseeni, joka ei vielä vähäeleisestä tarinasta niin paljoa ymmärrä – tässä kirjassa hän ihastui erityisesti sorsakuviin. Esikoiseni muistuttaa luonteeltaan hieman Aatosta herkkyydessään ja haaveellisuudessaan, ja hän on tykännyt lukea sarjan kirjoja, vaikka lukee jo paljon pitkiä lastenromaanejakin. Itse tykkään lukea kaiken, mitä Riitta Jalonen kirjoittaa, on se sitten "aikuisille" tai "lapsille" – kirjailijan teksteissä on aina samaa viisautta, kauneutta ja lohdullisuutta.

Sinikka ja Tiina Nopola (teksti) ja Salla Savolainen (kuvat): Heinähattu, Vilttitossu ja iso ElsaTammi 2014. 

Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoihin on totuttu liittämään huumori, joka näkyy niin Nopolan siskosten hersyvässä ja nokkelassa tekstissä kuin kuvituksissa, jotka sarjan alkuaikoina olivat Markus Majaluoman käsialaa ja uudemmissa kirjoissa sekä sarjan 25-vuotisjuhlavuoden kunniaksi otetuissa uusintapainoksissa ovat Salla Savolaisen kynästä. Kahdesta Kattilakosken sisaruksesta kertovat kirjat ovatkin tyylilajiltaan varsin erilaisia kuin tässä samassa postauksessa esittelemäni Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen Aatos ja Sofia -kirjat, vaikka Heinähatussa ja Vilttitossussa on päähenkilöinä tavallaan samantapainen kaksikko kuin edellämainituissa: yksi hiljaisempi ja herkempi ja toinen vähän villimpi alakouluikäinen lapsi. 

Heinähatuissa ja Vilttitossuissa on kuitenkin eräänlaista pinnan alla piilevää vakavuutta, jonka koin erityisen voimakkaana viime syksynä uutena laitoksena julkaistussa kirjassa Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa. Sisaruksista nuorempi, Vilttitossu, on aloittanut koulun, mutta joutuu siellä ison lapsijoukon nimittelyn kohteeksi. Kiusaamisesta suivaantuneena Vilttitossu alkaa lintsata koulusta ja päätyy Elsa-koiran "lapsenvahdiksi". Tästä alkaa kommellusten sarja, ja Vilttitossu ei joudu koheltamaan kauan yksin, ennen kuin Heinähattu vainuaa seikkailun ja rientää siskonsa rinnalle. Aikuiset sen sijaan tipahtavat tapahtumien kärryiltä ja vilkkaiden tyttöjen (ja ison Elsan!) vauhdista heti alkumetreillä. Vaikka kirja on hauska, minua jäi vaivaamaan se, että kukaan ei nähnyt Vilttitossun ahdistusta kiusaamistilanteissa ja koko aihe jäi vähän ilmaan roikkumaan, hassunkurisempien käänteiden alle. Heinähatuissa ja Vilttitossuissahan on läpi sarjan käsitelty myös negatiivisia tunteita, kuten kateutta, mustasukkaisuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta, mutta se, miten Iso Elsa -kirjassa Vilttitossu suljetaan koulun kaveriporukan ulkopuolelle ja pilkan kohteeksi viiltää sydäntä. 

Salla Savolainen onnistuu kuvituksellaan aina luomaan maailman, jonne haluaisi sukeltaa. Ehkä kyse on arkisten yksityiskohtien runsaudesta, heleistä väreistä tai Ilon Wiklandin tyyliin vähän vinksahtaneeseen perspektiiviin piirretyistä viehättävistä taloista – joka tapauksessa Savolaisen kuvat viehättävät, ja mukana on myös aimo annos Kattilakosken perheelle ja muille Nopoloiden luomille persoonille ominaista ilmeikkyyttä ja vauhtia.

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö
Kuvitus Salla Savolainen
(Uudelleen kuvitettu laitos v. 1999 ilmestyneestä samannimisestä teoksesta)
Tammi 2014 (painos), sivua.

Hanna ja Vilttitossu istuivat käsi poskella keittiön pöydän ääressä.
- Mitä ihmettä Heinähatun kanssa pitäisi tehdä? Hanna kysyi.
- Viedään se kasvatuslaitokseen, Vilttitossu ehdotti.
- Mutta hänhän on käyttäytynyt aina niin hyvin verrattuna esimerkiksi sinuun, Hanna jatkoi. Nyt hän on vähän kuin sinä pahimpina päivinäsi.

Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö on kertomus siitä, kuinka (etenkin aikuisen) innostus leikkiin voi viedä kiperään tilanteeseen, jossa ei auta kuin loihtia ilmoille "Littoisten riiviö" joka saattaakin sitten alkaa elää omaa elämäänsä niin että vilkkaat Kattilakosken siskoksetkaan tuskin pysyvät perässä. Kirja on ilmestynyt ensi kerran vuonna 1999 Markus Majaluoman kuvittamana. Salla Savolainen on kuvittanut aiemmin kaksi uutta Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa, Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen sekä Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen. Syksyllä ilmestyy Savolaisen kuvittama laitos kirjasta Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa, ja arvelen, että pikku hiljaa koko sarja julkaistaan uusilla kuvituksilla. Nähtäväksi jää, muodostuuko jompi kumpi kuvitus - Savolaisen tai Majaluoman - tulevien sukupolvien erityiseksi suosikiksi. Molemmat jäävät varmasti klassikoina elämään siinä missä Nopolan siskosten tekstikin. Tänä vuonna sarja täyttää 25 vuotta!

Littoisten riiviö on varsin pitkä, lukuihin jaettu tarina, mutta kohtuullisen kokoinen fontti ja väljä taitto tekevät siitä helposti lähestyttävän pienille, omaa lukemistaivalta vasta hetken kulkeneille koululaisillekin. Ehdottomasti parhaiten Heinähattu ja Vilttitossu -kirjat toimivat kuitenkin ääneen luettuina ja yhdessä naurettuina, jolloin lukutilanteen ja itse tarinan yhteisöllisyys ja sukupolvien välinen hengenheimolaisuus kohtaavat. Meillä jo kaksivuotias viehättyi Savolaisen värikkäistä kuvista, mutta ihan parhaiten kirja kolahti seitsevuotiaaseen, jossa on aimo annos Vilttitossun henkeä.

En ole lukenut kaikkia Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja, mutta aika monessa niissä tuntuu olevan mukana eräänlainen roolinvaihdos kiltin ja rauhallisen Heinähatun ja hänen pippurisemman pikkusiskonsa Vilttitossun välillä. Niin myös Littoisten riiviössä, jossa Vilttitossu härnää hellepäivänä Heinähattua kunnes tämä menettää malttinsa ja huitaisee Vilttitossua märällä tiskirätillä naaamaan. Vilttitossu kaatuu teatraalisesti maahan ja esittää hetken tajutonta (toeten vasta, kun aletaan puhua lääkäristä) ja Heinähattu saa aikuisilta toruja. Heinähattu loukkaantuu epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, onhan Vilttitossun aiempi kiusanteko jäänyt aikuisilta lähes huomaamatta, ja aloittaa mykkäkoulun. Mitä myrtyneempänä ja hiljaisempana Heinähattu on, sitä herttaisemmin Vilttitossu käyttäytyy saaden äitinsä aika lailla puolelleen - täytyy tunnustaa, että Heinähattua tuli välillä vähän surku, Vilttitossun isosiskona ja vähän höpsöjen vanhempien lapsena ei varmasti ole helppo olla!

Turvallinen, joskin hieman eksentrinen pikkukaupunkiyhteisö on iso osa Heinähattu ja Vilttitossu -kirjojen viehätystä. Samaan aikaan kun siskoksen selvittelevät välejään, poliisiparivaljakko Isonapa ja Rillirousku jäljittää salaperäistä "Littoisten riiviötä", jonka Vilttitossu on väittänyt olevan Kattilakosken parvekkkeelta pudotettujen vesi-ilmapallojen takana. Yksi vesi-ilmapalloista on kastellut Rillirouskun, joka puhkuu tarmoa saada syyllinen kiinni. Suloisenhassut Alibullenin neidit puolestaan järjestävät Heinähatulle ruusu-, vesi- ja taikunaterapiaa, jotta tämä avaisi taas sanaisen arkkunsa. Heinähatun ja Vilttitossun vanhemmat Hanna ja Matti ovat myös keskeisiä hahmoja (toisin kuin uudemmissa Heinähattuissa ja Vilttitossuissa, joissa he jäävät valitettavasti enemmän taustalle) ja käyvät tahollaan vähän samantapaista tahtojen taistelua ja väärinymmärrysten ja anteeksiannon vuoropuhelua kuin tyttärensä. Tarinan lopussa salaisuudet tulevat julki ja kaikki palaavat omiin vanhoihin rooleihinsa - rauha ja tyytyväisyys laskeutuu taas sireenipensaiden katveeseen ennen seuraavia seikkailuja.

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen

Sinikka ja Tiina Nopola (teksti) & Salla Savolainen (kuvat):
Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen
Tammi 2013, 69 sivua.

Meidän kunnassa alkoivat tänään koulut (meidän esikoinen meni toiselle luokalle ja toinen lapsi aloitti esikoulun), ja kuin sen kunniaksi posti toi Tammelta pyytämäni arvostelukappaleen kirjasta Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen. Heinähattu aloittaa kirjassa ekan luokan ja Vilttitossu on varmaankin noin viisivuotias. Heinähattu on reipas ja innokas koululainen, mutta Vilttitossua harmittaa, kun isosisko ei enää ehdi leikkimään läksyjen viedessä osansa iltapäivästä. Myös luokan iloksi suunniteltu onkiretki herättää Vilttitossussa kateutta, ja pian uusi kepponen on muotoitunut vilkkaan Vilttitossun mielessä.

Ensimmäinen Kattilakosken siskoksista kertova kirja, Heinähattu ja Vilttitossu, ilmestyi 1989, kun olin kuusivuotias, ja paitsi että luin/kuuntelin kirjoja lapsena, muistan katsoneeni myös Heinähatun ja Vilttitossun joulukalenteria vuonna 1993. Tuntuu huikealta, että Nopolan sisarusten kirjasarja on yhä voimissaan ja että saan lukea kirjoja nyt omille lapsilleni. Meidän lapsille on sarjasta luettu ainakin Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset sekä Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen, ja tänään lainasimme kirjastosta kaksi sarjan ensimmäistä kirjaa.

Vuosi sitten sarja uudistui, kun kuvittajaksi Markus Majaluoman tilalle vaihtui Salla Savolainen. Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen oli myös aiempia, lastenromaanin mittaisia Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja kuvakirjamaisempi. Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen on taas hieman pidempi, vaikka kuvitus on Savolaisen tapaan runsasta ja värikylläistä. Tämä uusin kirja on siis mielestäni ehdottomasti lastenromaani, ei kuvakirja – joku sujuvasti lukeva kirjatoukka saattaa ahmaista kirjan yhdeltä istumalta, mutta kirjaa ääneen lukeva aikuinen ja perheen pienimmät kuuntelijat pitävät mielellään lukemisessa taukoja, ja kirja toimiikin varmasti hyvin esimerkiksi iltasatuna, luku kerraallaan.

Salla Savolaisen ihana kuvitus toimii tällä kertaa mielestäni vieläkin paremmin kuin Kalju-Koposessa (jonka suhteen tosin olen muistikuvien varassa, sillä kirja on palautettu kirjastoon). Eläväiset kuvat on aseteltu toimivasti tekstin lomaan, ja ilahduttavasti mukana on myös melko isoja kuvia. Savolainen osaa kuvata mainiosti vehreää pientaloidylliä – sekä sitä särmää, jota alueen persoonalliset asukkaat sinne tuovat.

Mitä kirjan tarinaan tulee, se etenee varsin tutun kaavan mukaan. Lukija saa kokea jännitystä, harmistusta, myötätuntoa ja riemua, ja ihanat Alibullenin neidit sekä poliisit Rillirousku ja Isonapa ovat luonnollisesti mukana menossa.

Turvallista ja iloista koulunalkua sekä (mahdollisimman) sopuisia sisarussuhteita kaikille!