Laura Kokko (toim.): Volter ja Hilja

Laura Kokko: Volter ja Hilja
Volter Kilven ja Hilja Vanhakartanon kirjeenvaihtoa
Kirjapaja 2013, 341 sivua.

En ole lukenut Alastalon salissa -järkälettä, mutta olen lukenut Volter Kilven Bathseban ja Antinouksen ja ihastunut niiden kauniiseen kieleen ja intensiiviseen tunnelmaan. Kirjekokoelmat, etenkin kirjailijoiden ja kulttuurivaikuttajien sellaiset, herättävät aina mielenkiintoni, ja Laura Kokon toimittaman Volter ja Hilja -teoksen houkuttelevuutta lisäsi sekin, että sen taustalla on vahva rakkaustarina.

Volter Kilpi (1874–1939) ja Hilja Vanhakartano (1884–1927) tapasivat asuessaan samassa täysihoitolassa Helsingin Katajanokalla vuonna 1904. Syvempi ystävyys ja rakkaus syntyi ennen kaikkea kirjeiden välityksellä, ja vaikka Hiljan vanhemmat suhtautuivat nuoreen kirjailijaan penseästi, ei se estänyt Volteria ja Hiljaa astumasta avioon vuonna 1907.

Volter Kilven ja Hilja Vanhakartanon kirjeenvaihto oli tavattoman laaja ja se on säilynyt kokonaisuudessaan – kuten myös suuri määrä Kilven muuta kirjeenvaihtoa. Volter ja Hilja -kokoelmaa on rajattu niin, että se kattaa seurustelu- ja kihlausajan kirjeenvaihdon (1905–1907), alkaen ensimmäisestä pidemmästä erosta tutustumisen alkuvaiheessa ja päättyen siihen, kun Hilja lähtee lapsuudenkodistaan avioituakseen Volterin kanssa.

Volter Kilpi oli kirjeenvaihdon alkaessa jo julkaissut kirjailija. Pääteos Alastalon salissa syntyi vasta vuosikymmeniä myöhemmin, mutta muunmuassa tajunnanvirtamaiset pienoisromaanit Bathseba, Parsifal ja Antonius oli jo julkaistu. Hilja Vanhakartano, joka opiskeli ensimmäistä vuotta lääketiedettä Volter Kilpeen tutustuessaan, julkaisi hänkin myöhemmin – Hilja Kilven nimellä – näytelmiä ja muita tekstejä.

Tällaisten upeiden kirjekokoelmien (tai tarkemmin sanottuna valikoimien, onhan Volter ja Hiljakin valikoitu kirjeenvaihdon runsaudesta) äärellä tuntee usein surua siitä, että vastaavaa ei tule säilymään meidän ajastamme. Vaikka nykyäänkin on varmasti joitakin innokkaita (paperi)kirjeiden kirjoittajia, eivät varmaankaan edes vuosia eri maissa asuvat pariskunnat tulisi kirjoittaneeksi toisilleen näin paljon, kun vaihtoehtoisia viestintäkanavia ja nopeita kulkuyhteyksiä on tarjolla. Seurustelukulttuurikin on muuttunut, ja sellainen toisen tunteita arasti tunnusteleva riiustelu, jota etenkin Volterin kirjeistä välittyy, ei useinkaan jatkuisi niin kauan. Volterin kirjeet ovat tunteellisia, korkealentoisia ja kauttaaltaan kaunista kieltä, ja ajoittai teksti yltyy todella lyyriseksi:

Katselisin minä sinua ja merta, ja sulaiseitte mielessäni yhdeksi säkenöinniksi, josta tuntuisi kuin kirpoilevia sinkoilevia tähtiä mieleeni, ja valkea koskematon riemu säihkyisi minussa. Ohjaisin purteni sitte jonkun korkean saaren suojaan, jonka sannalle nousisimme, ohjaisin sinua kädestä jyrkkää vuorenrinnettä ylös, ja kun viimein pääsisimme laelle jäisit sinä riemusta hykähtyneenä seisomaan, toisella puolellasi näkisit raikkaan, kovan, rajattoman meren, joka pingottuisi silmien eteen, kuin valkeasti ja sinisesti säteilevä äärettömyys, toisella puolellasi näkisit luikertavia salmia, jotka säteilevät ja säkenöitsevät auringossa ja raikkaassa tuulessa, ja jotka kiemurtelevat vehreitten lempeitten saarien lomitse kuin heleät silkkirihmat. (Volter Hiljalle 23.6.1907)

Hiljan varhaisimmissa kirjeissä on jonkin verran selittelyä siitä, että hän ei ole kasvotusten kyennyt näyttämään Volterille tunteitaan vaan on vaikuttanut tylyltä ja umpimieliseltä. Hiljan lapsuudenperheessä ei ilmeisesti ollut tapana näyttää tunteita, ja Hilja oli ilmeisesti myös hieman ujo ja pidättyvä luonteeltaan. Hiljan kirjeet ovat kuitenkin hyvin rehellisiä ja vilpittömiä, kuten Volterinkin, ja nuoresta naisesta löytyy kosolti itsenäisyyttä ja määrätietoisuutta, uskallusta määrätä itse omasta elämästään:

Muussa tapauksessa täytyy meidän toimia heidän kiellostaan huolimatta, vaikka se katkeralle tuntuisikin. Sillä vanhemmilla ei ole oikeutta väkisanalla ja keinolla määrätä lastensa tulevaisuutta; heillä on ainoastaan oikeus ja velvollisuuskin neuvoa ja ohjata, kun huomaavat ja elämää enemmän kokeneena käsittävät, ettei asia ole heidän lapsilleen hyödyksi ja onneksi; mutta enempää ei heillä ole valtaa. – (Hilja Volterille 12.12.1906)

Myöhemmin Hilja tosiaan uhmasi vanhempiensa vastustusta ja meni naimisiin Volterin kanssa. Sitä ennen lukuisat kirjeet olivat kulkeneet tiuhaan rakastavaisten välillä. Kaipauksesta, ihailusta ja rakkaudesta puhutaan näissä kirjeissä paljon, mutta niissä jaetaan myös arkisia tapahtumia, kerrotaan ystävien ja sukulaisten kuulumisia ja puhutaan rakkaudesta kirjoihin ja kirjallisuuteen – ilmaiseepa Volter kauniisti myös sen, miksi tärkeimmät kirjat kuuluu pitää aina saatavilla: Et tiedä, millä hyväilevällä rakkaudella toisinaan katselen kirjojani. Siellä lepää Goethe, johonka silmäni vaan tarvitsee hipaista, jotta tunnen semmoisen omituisen suloisentyyneen väristyksen rinnassani.

Volter ja Hilja -teoksen lopussa onkin paitsi tavanomaiset lähdeluettelot sekä tiedot Volterin ja Hiljan omasta kirjallisesta tuotannosta, myös tietoa kirjeissä mainituista henkilöistä ja kirjoista, joita Volter ja Hilja aikanaan lukivat. Laura Kokkoa on kiittämien kirjan laadukkaasta toimitustyöstä, ja myös kirjan kaunis ulkoasu ja selkeä typografia tekevät Volterista ja Hiljasta miellyttävän lukukokemuksen. Olen lukenut useita hienoja kulttuurihistoriallisia ja elämäkerrallisia teoksia tänä vuonna, mutta Volter ja Hilja ei joudu yhtään häpeään tuossa seurassa, vaan säkenöitsee yhtenä kirjavuoteni helmistä.

Saara Viljamaa & Mirkka Syrjälä: Koira ja kirahvi

Saara Viljamaa (teksti) ja Mirkka Syrjälä (kuvitus): Koira ja kirahvi
N-Y-T-NYT 2013, 40 sivua.

Koira hyppäsi ulos ja murisi. Kirahvi säikähti ja yritti karkuun, mutta koira oli jo saanut hampailla kiinni hänen jalastaan. 

–Päästä irti, huusi kirahvi. Koira päästi irti ja kysyi: 
–Miksi sinä varastit evääni?
–No, kun minä olen karannut sirkuksesta ja minulla oli nälkä, kirahvi sanoi.
–Nyt mennään viemään sinut takaisin, koira sanoi kirahville.

Saara Viljamaan ja Mirkka Syrjälän Koira ja kirahvi on iloinen ja värikäs kuvakirja, mutta myös osa Oulun yliopiston TelLis-tutkimushanketta. Kirjan taustalla on tutkimus siitä, miten lapset kertovat omista tunteistaan ja hyvinvoinnistaan kotona, päiväkodissa ja koulussa, ja Koira ja kirahvi raportoi osaltaan tutkimustuloksista. Saara Viljamaa osallistui tutkimukseen ja kuvittaja Mirkka Syrjälä teki yhteistyötä niin Saaran kuin tutkijoidenkin kanssa.

Kirjan tavoitteena on paitsi välittää tietoa tutkimuksesta, myös innostaa sitä kuuntelevia lapsia kertomaan, tarinoimaan ja kuvittelemaan itse lisää, tavalla tai toisella: Voit jutella, kirjoittaa tai piirtää. Vai haluaisitko maalata ja askaroida? Tai ehkä sinun kertomisesi on laulua, tanssia ja liikettä. Voi sitä haaveilla ja kuvitella mielessäänkin, ihan hiljaa.

Sisäkannen kuvitusta kirjasta Koira ja kirahvi, Mirkka Syrjälä.

Saara Viljamaa kirjoitti Koiran ja kirahvin tarinat "Koira ja kirahvi" ja "Koira ja kirahvi Afrikassa" ollessaan 8–9 -vuotias. Juoni polveilee iloisesti ja tarinoissa on lukuisia käännekohtia. Lasten kerronnalle tyypilliseen tapaan paikasta ja hetkestä toiseen siirrytään lennossa. Omat 5-, 6- ja 8-vuotiaat lapseni tykkäävät sanella minulle omia tarinoitaan, joita kirjoitan muistiin (tokaluokkalainen tosin kirjoittaa nykyään itse, mutta saan usein lukea tekstit), ja lasten kerronnan vauhdikkaat käänteet ovat tulleet tutuksi sitäkin kautta. Saara Viljamaan koira ja kirahvi ovat milloin Afrikassa pelastamassa leijonaa pinteestä, milloin talvisessa Suomessa paistamassa piparkakkuja.

Koira ja kirahvi valmistelevat ja viettävät kirjassa myös joulua!

Mirkka Syrjälä kuvittaa koiran ja kirahvin riemukkaita seikkailuja, mutta kuvitus kertoo myös toista tarinaa. Toisessa tarinassa lapset ja aikuiset elävät päiväkotiarkea aamupiireineen, ulkoiluineen, taidetuokioineen, satuhetkineen ja päiväunineen. Nämä kaksi maailmaa leikkautuvat kiinnostavasti yhteen kun joku lapsista kuiskuttaa koirasta ja kirahvista vierustoverilleen, toinen piirtää niistä kuvan ja kolmas näkee ystävyksistä unta.

Omat 1–8 -vuotiaat lapseni tykkäsivät kuunnella kirjan tarinaa ja selvästi inspiroituivat kuvituksesta, kuten yleensäkin sellaisista kuvista, joissa on paljon yksityiskohtia ja jotka kutsuvat päättelemään eri kuvien, tai kuvan ja tekstin, välisiä yksityiskohtia. Tykästyin tähän lämminhenkiseen, ystävyyden ja yhdessä puuhailun puolesta puhuvaan kirjaan itsekin!

Koiran ja kirahvin tarinan viimeinen sivu on aivan ihana, kun teksti sanoo yhtä ja kuva kertoo lämmittävän yllätyksen:

Joskus kirahvilla kyllä paleli, koska hänellä ei ollut kaulahuivia. Kuka nyt niin pitkää kaulahuivia rupeaisi tekemään!

Kirjasta toisaalla: Värikäs päivä, Sininen keskitie, Oulu-lehti, Elina Viljamaan väitöskirja Lasten tiedon äärellä, TelLis-hankkeen blogi, kustantajan sivut.

Britta Teckentrup: Muistojen puu

Britta Teckentrup: Muistojen puu
The Memory Tree, suom. Tuula Korolainen.
Lasten Keskus 2013, 24 sivua.

Kului päiviä, viikkoja ja kuukausia, ja eläimet muistivat yhä uusia tarinoita Ketusta. 

Surusta raskaat sydämet kevenivät. 

Mitä enemän ne muistivat, sitä suuremmaksi, korkeammaksi ja kauniimmaksi puu kasvoi. Pian se oli metsän korkein puu. Rakkauden ja muistojen puu. 

Britta Teckentrupin Muistojen puu kiinnotti huomioni kauniilla kannellaan ja runollisella nimellään. Muistojen puu olikin ihana löytö, todellinen kuvakirjahelmi. Tarina on surullinen, mutta kuitenkin lohdullinen ja herkkävireisesti kerrottu niin tekstin kuin kuvituksenkin tasolla.

Kettu on tullut vanhaksi, ja pitkän onnellisen elämän jälkeen se vaipuu ikuiseen uneen. Ketun ystävät, metsän eläimet surevat: on vaikea kuvitella elämää ilman kilttiä ja auttavaista Kettua. Suru helpottaa, kun kukin vuorollaan muistelee hyviä hetkiä Ketun kanssa ja jakaa muistonsa muillekin. Samaan aikaan muistojen kertomisen kanssa alkaa maasta nousta pieni taimi, joka vähitellen kasvaa ja vahvistuu suureksi puuksi:

Ketun puu oli niin suuri ja vahva, että se antoi suojaa kaikille eläimille. Se aivan kuhisi elämää. Linnut rakensivat pesänsä sen lehvästöön, ja Pöllö kasvatti lapsenlapsiaan sen oksilla. Orava löysi kotoisen kolon sen rungosta, ja Karhu, Kauris ja Jänis nukkuivat sen varjossa. Puu antoi voimaa jokaiselle, joka oli rakastanut Kettua.

Kirjan kuvitustyylissä on jotain etäisen tuttua, jopa retroa. En usko aiemmin törmänneeni Brita Teckentrupin kuvituksiin, sillä Muistojen puu on ilmeisesti ensimmäinen häneltä suomeksi ilmestynyt kirja. Kuvien väripaletti on ihana, kettuun viittaavan punaoranssin hehkuessa kirkkaimmin.

Muistojen puun tarina on varsin perinteinen, mutta niin se tällaisen vaikean aiheen ollessa kyseessä saakin olla. Tavat selvitä surusta ja menetyksestä ovat pohjimmiltaan aina samat: keskitytään siihen, mikä on (ollut) hyvin, jaetaan tunteita ja muistoja toisten kanssa, annetaan vanhasta versoa jotakin uutta.

Muistojen puusta on kirjoitettu myös Hemulin kirjahyllyssä.

Ina Lange: Kertomuksia Suomesta

Ina Lange: Kertomuksia Suomesta
Berättelser från Finland, suom. Ulla Hänninen.
Faros-kustannus 2013, 165 sivua.

Oliko Lotalla ikävä Lassea? Oliko hän onneton? Hän ei tiennyt, saiki olla onneton tai tyytymätön, kun oli ruokaa ja muutakin. Hän ei ajatellut. Hän vain eli, synnytti ja hoiti lapsensa ja teki työt.

Vain raskaan ja vaivalloisen työpäivän jälkeen, riehumisen ja rauhattomuuden loputtua, kun aurinko oli laskemassa ja päivän toimet tehty, silloin Lotta ajatteli samalla kun lepäsi... ajatteli menneitä. (novellista "Illan tullen")

Ina Lange (1846–1930) oli suomalaissyntyinen, mutta suuren osan elämästään ulkomailla asunut pianisti, musiikkihistorioitsija ja kirjailija. Pari vuotta sitten suomeksi ilmestyneen "Huonompaa väkeä" -teoksen arviossa Turun sanomien kriitikko luonnehtii Ina Langea "pikkuklassikoksi": hän ei ole ollut samalla tavalla tunnettu ja arvostettu kuin esimerksi Minna Canth tai Teuvo Pakkala, mutta kirjallisuushistoria mainitsee hänet varhaisena suomalaisena naiskirjailijana sekä realismin ja naturalismin edustajana.

Realismin ja naturalismin konventioiden mukaisesti monet Kertomuksia Suomesta -kokoelman

tarinoista ovat varsin surullisia; etenkään köyhille, naisille ja lapsille ei useinkaan käy hyvin. Sekä yksittäisten novellien sisällä että eri novellien välillä syntyy voimakkaita kontrasteja, kun rikas rouva matkustaa ulkomaille ylelliseen kylpylään hoidattamaan hermosairauksiaan (novellissa "Kun lehmukset kukkivat") ja köyhän perheen heiveröinen tyttö toivoo hartaasti työnhakureissulla tulevansa kutsutuksi illallispöytään (novellissa "Hopeasydän"). Juuri "Hopeasydän"-novellin Liisan kohtalo särkee sydämen; kauheaa ei olen vain vanhempien suuri köyhyys vaan myös heidän kylmyytensä ja rakkaudettomuutensa sitä lasta kohtaan, joka ei heikkoutensa vuoksi pysty tekemään paljoa yhteisen elannon eteen. Hieman samantapainen kylmä isä ja hyljeksitty lapsi -asetelma on myös novellissa "Isä ja poika", mutta vaikka sekin on varsin sentimentaalinen kertomus, ei se kosketa aivan samalla tavalla kuin Liisan dramaattinen ja lohduton tarina.

Myös novellien "Illan tullen" ja "Yö" päähenkilön Lotan tarina kuvaa naisten ja yhteiskunnan vähäosaisten vaihtoehtojen vähyyttä. Lotan kohtalo on tuttu erilaisina variaatioina Canthin, Pakkalan, Juhani Ahon ja maailmankirjallisuuden realistien teoksista. Nuori, piikana työskentelevä nainen rakastuu "ylöspäin", saa vastakaikua ja haaveilee ihanasta tulevaisuudesta, mutta hänet määrätään ylhäältäpäin avioliittoon oman säätynsä mukaisen miehen kanssa. Lotan elämä on kovaa työtä, toistuvia synnytyksiä ja yksinäisyyttä ajurina työskentelevän Lasse-miehen ollessa työssä. Pahinta on kuitenkin se, että puolison taholta ei heru rakkautta, kunnioitusta tai ymmärrystä.

Hän mietti, josko mies ymmärsi ystävällisin sanoin saattaa Lotan mielen hyväksi kaiken jälkeen ja arvostiko hän puoliksikaan niin paljon tervettä ja upeaa, nuorta vaimoaan kuin hevosta, jonka höyryävää, hikistä päätä hän juuri hellästi hyväili. (novellista "Illan tullen")

Novelli "Illan tullen" päättyy alavireisiin tunnelmiin: Lotta kokee hyvin vahvasti yksinäisyytensä ja sen, että raskaaseen, ilottomaan elämään ei ole tulossa muutosta tai parannusta. Yllättäen Lotan tarina kuitenkin jatkuu seuraavassa novellissa "Yö", jonka sävyt ovat vielä astetta synkempiä ja tapahtumat traagisempia.

Ina Langen novelleissa on paljon luonnonkuvauksia, joita vasten dramaattiset tapahtumat, toisinaan rujot ihmishahmot ja kaunistelemattomat kuvaukset köyhyydestä piirtyvät vahvasti. Ulla Hännisen käännös tuntuu (alkuteosta tuntematta)toimivalta ja kieli on kaunista. Langen novellit ovat ohjelmallisuudessaan ja ajoittaisessa mustavalkoisuudessaan oman aikansa tuotteita, mutta kirjailija on onnistunut punomaan koskettavia tarinoita ja sanomaan usein jotain terävääkin niiden läpi.

Finlandia-palkinto Riikka Pelon romaanille Jokapäiväinen elämämme ja Anni Polva -palkinto Netta Walldénille

Tämänvuotisen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon on saanut Riikka Pelo romaanistaan Jokaipäiväinen elämämme (Teos). Vaikka en ole kirjaa vielä kokonaan lukenut, en yllättynyt tämänvuotisen Finlandia-diktaattori Asko Sarkolan valinnassa. Minun arviotani Pelon romaanista saatte vielä odottaa, sillä sen väkevyys ja vaikuttavuus vaativat aikaa ja lukurauhaa. Käykää sen sijaan katsomassa, mitä esimerkiksi Jaana, Marissa, Leena Lumi, Liisa, Katja ja Helmi-Maaria ovat kirjasta sanoneet. Onnea Riikka Pelo!

Päivän toinen hieno kirjallisuuspalkintouutinen on se, että Anni Polva -palkinnon voitti Netta Walldén kirjallaan Ruben ja ratikkaralli. Kirjoitin kirjasta blogiini elokuussa näin: "Netta Walldén on onnistunut luomaan persoonallisen kirjasarjan, joka poikkeaa tunnelmiltaan monista muista (sinänsä ihanista) kotimaisista, koti- ja kouluarkea humoristisesti kuvaavista ahmimisikäisten kirjasarjoista. Mielikuvitus ja taianomaisuus hehkuvat Walldénin kirjojen sivuilta, ja henkilöhahmot ovat riemastuttavia persoonia inhimillisine tunteineen, heikkouksineen ja innoituksen hetkineen. Omintakeinen tunnelma syntyy paitsi onnistuneista fantasiaelementeistä myös kerronnan ja kielen salamyhkäisestä, mutta verkkaisesta rytmistä. Jälleen kerran suljin Ruben-kirjan hymy huulilla ja vähän liikuttuneenakin. Jään odottamaan jatkoa!"  Anni Polva -palkinto jaetaan joka toinen vuosi parhaalle lasten- ja nuorten sarjakirjalle. Onnea Netta Walldén!

Mikko-Olavi Seppälä & Riitta Seppälä: Aale Tynni. Hymyily, kyynel, laulu

Mikko-Olavi Seppälä ja Riitta Seppälä: Aale Tynni. Hymyily, kyynel, laulu
Wsoy 2013, 488 sivua.

Olennainen piirre Aale Tynnin kirjailijakuvassa on, että se 1940-luvun lopulla idealisoitui ja erkani itse kirjailijasta. »Aale Tynni» oli arvoilla latautunut symbolikimppu. Tässä kuvastossa runoilija oli taistellut voitokkaasti kansallisen kunnian puolesta niin kotimaassa kuin ulkomaan kilpakentilläkin. Hän oli liittynyt elimellisesti kirjalliseen perinteeseen ja samalla äiti-lapsirunoillaan valanut luottamusta kansakunnan tulevaisuuteen ja jatkuvuuteen. Hänen rakkaus- ja äitirunojaan arvostettiin siveellisesti puhtaina; ne eivät loukanneet avioliiton pyhyyden ideaa. »Aale Tynni» ei tarkoittanut ihan Suomi-neitoa, mutta kovin kauas tästä »kultamitalivaimon» kuva ei jäänyt.

Tähän kuvaan tuli väistämättä säröjä, koska runoilija kuitenkin oli lihaa ja verta, ajassa muuttuva ihminen.

Asetelma, jossa tytär ja tyttärenpoika kirjoittavat elämäkertaa äidistä ja isoäidistä, on mielenkiintoinen. Riitta Seppälä esiintyy kirjassa luonnollisesti myös henkilönä, Aale Tynnin toisiksi vanhimpana lapsena. Se, että kirjoittajat ovat tunteneet Aale Tynnin henkilökohtaisesti, on elämäkerran kannalta etu, etenkin kun vaikeitakaan perhe-elämän aiheita ei ole karteltu eikä siloiteltu. Tynni oli eläessään varsin pidättyväinen eikä antanut itsestään kovin paljon esimerkiksi lehtihaastatteluissa, mutta hänen runsas kirjeenvaihtonsa vuosikymmenten ajalta tarjosi elämäkertureille yltäkylläisen materiaalin, samoin kuin muut arkistolöydöt ja Tynnin aikalaisten muistelut.

Elämäkerta on ilahduttavan runsas ja yksityiskohtainen, joskin Tynnin inkeriläinen tausta esi-isineen käydään läpi ehkä turhankin seikkaperäisesti. En silti ottaisi kirjasta sanaakaan pois, ja rakastan kerronnan perinpohjaisuutta etenkin silloin, kun kuvataan Aale Tynnin kasvua runoilijaksi ja kirjallisen uran monipuolisuutta: ensimmäisen kokoelman julkaisu ja vastaanotto, työ lastenkirjojen ja aapisten parissa, runouden suomentajan ura. Samalla nykylukijalle muodostuu kuva kirjallisista piireistä ja kirja-alan lainalaisuuksista 1930–luvulla ja sitä seuranneina vuosikymmeninä.

Kuvauksissa Aale Tynnin ja Martti Haavion suhteen kehittymisestä oli minulle aika paljon tuttua, varmaankin siksi, että luin vuosi sitten Aale Tynni-Haavion kirjoittaman ja Riitta Seppälän toimittaman teoksen Kuva kaivattuni – P. Mustapään runojen taustaa (Salainen).  Aale Tynni ja Martti Haaviohan rakastuivat kummankin ollessa vielä tahoillaan naimisissa, eikä heillä Tynnin sanojen mukaan pitkään aikaan ollut yhteistä paikkaa muualla kuin runon maailmassa. Seurustelu – yhteiset kävelyt puistossa, keskustelut kirjallisuudesta ja vaivihkaa runonsäkeisiin kätketyt rakkaudentunnustukset – katkesi vuosiksi kokonaan Haavion puolison Elsa Enäjärvi-Haavion sairastuttua syöpää ja menehdyttyä siihen 1951. Tynni ja Haavio avioituivat vasta 1960, Tynnin käytyä tätä ennen läpi rankan ja riitaisan avioeron Kauko Pirisestä.

Tynni–Haavion uusperheen kuvaus on sikälikin mielenkiintoinen, että siitä on olemassa runsaasti materiaalia myös Martti Haavion lasten näkökulmasta, ennen muuta Katarina Eskolan päiväkirjoissaan ja muisssa teoksissaan kertomana. Aale Tynnin lapsista tiesin vähemmän. En esimerkiksi tiennyt, että Aale Tynnin poika Matti Pirinen oli äitinsä tavoin runoilija, joka "nakutti kirjoituskonetta kilpaa toisessa huoneessa työskentelevän äitinsä kanssa". Äidin hahmo oli läsnä pojan runoissa ja toisinpäin: Matti esiintyi Aale Tynnin runoissa pienestä pojasta lähtien, aina dramaattisen putoamiskuoleman jälkeiseen muistorunoon "Musta kivi" asti ja varmasti sen jälkeenkin.

Suuri menetys Aale Tynnille oli myös rakkaan puolison ja työtoverin Martti Haavion kuolema vuonna 1973, jonka jälkeen Tynni käytti runsaasti aikaa Haavion eli runoilija P. Mustapään muiston vaalimiseen ja kirjaillisen jäämistön järjestämiseen. Runojen kirjoittaminen jatkui. Tärkeän innoittajan ja ateljeekriitikon poismenon jälkeenkin; kokoelman Tarinain lähde runot syntyivät osin surutyön tuloksena. Myös Martin kanssa yhteistyössä hiottu käännösrunokokoelma, sittemmin klassikoksi muodostunut Tuhat laulujen vuotta tuli valmiiksi, ja myöhemmin Tynni käänsi vielä muun muassa mytologisen runoeepoksen Edda.

Aale Tynni oli minulle suhteellisen tuntematon runoilija ennen Hymyily, kyynel, laulun lukemista, mutta nyt haluan tutustua paremmin hänen tuotantoonsa.Tynnin elämässä ja persoonassa tekee vaikutuksen hänen työteliäisyytensä, tunnollisuutensa ja rohkeutensa puolustaa oikeiksi kokemiaan arvoja ja taidekäsityksiä, vaikka ajan henki osoittaisikin toiseen suuntaan. Tynni puhui mitallisen ja laulullisen runon puolesta vapaan mitan aikana ja piti kansallisen ja kansainvälisen vastakkainasettelua käsittämättömänä: rakkaus omaan kotiseutuun ja synnyinmaahan sai Tynnin suhtautumaan uteliaisuudella ja kunnioituksella myös toisten kansojen omaleimaisuuteen, perinteisiin ja kulttuuriin.

Muualla sanottua: Täällä toisen tähden alla, Helsingin sanomat, Turun sanomat

Raili Mikkanen ja Laura Valojärvi: Iivari-tonttu karkuteillä

Raili Mikkanen (teksti) ja Laura Valojärvi (kuvat): Iivari-tonttu karkuteillä
Wsoy 2013, 32 sivua.

Iivari-tonttu karkuteillä on astetta vauhdikkaampi joulukirja: siinä ei tyydytä tunnelmoimaan kynttilänliekkiä ja lumihiutaleiden leijumista katsellen, vaan seikkaillaan niin sirkuksessa, eläintarhassa kuin karting-radallakin. Alkuasetelma tosin on klassinen: aputonttu Iivari kyllästyy joulunakuskiireisiin ja raadantaan ja päättää lähteä seikkailemaan. Karkumatka kiihtyy välillä sellaiseen vauhtiin, että Iivaria itseäänkin hirvittää, mutta jouluisella tarinalla on tietenkin onnellinen loppu.

Oli mukava aloittaa joulun odotus omien lasten kanssa Raili Mikkasen kirjaa lukien; olenhan itse lapsena odottanut joulua Mikkasen luoman Histamiini-hevosen seurassa. Ylen Elävänarkiston mukaan Histamiinin joulukalenteri on esitetty ensi kerran vuonna 1985, mutta ilmeisesti se on lähetetty joskus uusintana. Iivari-tonttu karkuteillä on tosiaan enemmän seikkailu- kuin joulukertomus, mutta niiden kynttilänhämyisten ja kuusentuoksuisten kirjojen pariin ehtii myöhemminkin.

Tästä kuvasta tulee mieleen Netta Walldénin lastenromaani Ruben ja ratikkaralli, jonka kuvitus on myös Laura Valojärven käsialaa.

Niin lapset kuin ennen kaikkea jouluvalmisteluista päävastuun kantavat aikuisetkin voivat varmaan allekirjoittaa Iivari-tontun ajatuksen: pieni irtiotto joulujössötyksestä tekee hyvää. Hetken hengähdystauon jälkeen aputontun omatunto alkaa kolkuttaa: miten muut Korvatunturin tontut selviävät askareistaan ilman Iivarin apua? Lopulta oma paikka, omat arkiset mutta tärkeät velvollisuudet alkavat tuntua merkityksellisiltä.

Kuten blogini sivupalkissa olevasta kirjailija- ja kuvittajahakemistosta (joka ei tosin ole täysin ajan tasalla, sillä en aina muista lisätä uusia hakusanoja luetteloon) voi päätellä, Laura Valojärven kuvittamia kirjoja on meillä luettu viime aikoina runsaasti. Valojärven hahmot ovat ilmeikkäitä ja kuvista löytyy niin liikettä kuin tunnelmaakin. Mikkasen ja Valojärven yhteistyönä ovat syntyneet myös pari viime vuosien parasta lasten tietokirjaa, Suomen lasten linnakirja ja Mennään sirkukseen!. Valojärven tyylistä tulee jossain määrin mieleen kuvataiteilija ja kuvittaja Riikka Juvosen kuvitukset. Yhteistä on ainakin ihmishahmojen suuret silmät ja murrettu, mutta vahva värimaailma.

Kirjasta on blogannut myös Leena Lumi.

Hyvää ensimmäistä adventtia kaikille! Tänään alkaa Kirjabloggaajien joulukalenteri, jonka ensimmäinen luukku aukeaa Luettua elämää -blogissa!