Anna Kortelainen: Avojaloin

Anna Kortelainen: Avojaloin.
20 tositarinaa Karjalan Kannakselta.
Gummerus 2015, 283 sivua.

Muistelin, että rinteessä oli lähde tai kaivo, josta perheemme oli aina juonut lipillä vettä pitkää rinnettä noustessamme – vai uneksinko vain? Ei, en uneksinut, minä muistin! Rinteessä oli nytkin kaivo ja lippi. Ja minä join siitä niin kuin aina lapsena. Raija otti siitä kuvankin. Ja kun nousimme mäen päälle – niin siinä se oli edessäni: ukin ja mummin talo! Ja minusta tuntui, että se puhui minulle. Se sanoi: tervetuloa, Eeva. Muistatko paratiisiomenapuun, jonka pieniä omenia lapsena söit?                                           
                                                          – Eeva Kilpi, "Älä jää tielle seisomaan"

Anna Kortelaisen toimittama Avojaloin. 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta on rikassävyinen, moneen suuntaan versova tekstikokoelma, jossa Kortelaisen ohella yhdeksän muuta kirjoittaa – historioitsijaa, romaanikirjailijaa, runoilijaa, tietokirjailijaa – kuvaavat Karjalan Kannakseen kiinnittyviä ihmiskohtaloita. Samalla näkyviin piirtyy kappale vaikkapa Lintulan luostarin tai kangaskaupan historiaa.

Teos antaa Kannaksen alueille monet kasvot: pientilan tyttären, punapäällikön, luostarin nunnan, kirjailija-kuvittajan ja monien muiden. Yksi kiehtovista elämäntarinoista kertoo, kuinka köyhän aatelisperheen tyttärestä Emilia Sofia von Zweygbergistä tuli ensin äitinsä ja myöhemmin puolisonsa kanssa menestyvän tavaratalon pitäjä. Emilia teki töitä perheyrityksessä vielä lasten syntymän jälkeenkin, ja alunperin Viipurissa avattu kangaskauppa sai sivuliikkeen Lappeenrantaan, jossa se toimi aina 1970-luvulle asti. Emilia Zweygberg-Grönroosin perheessä muodostui avioliittojen kautta siteitä moniin Kannaksen sukuihin, kuten Krohneihin ja Thesleffeihin. Anna Kortelainen kirjoittaa: Äidin ja tyttären perheyritystä ei enää ole, mutta kun heidät muistaa, voi Kauppatoria ylittäessään kuulla kankaan kahahduksen ja napakan humahduksen.

Sisällisota, talvisota ja jatkosota ohjailevat monia kirjassa kuvattuja kohtaloita. Evakkomatkat Hiitolasta jättivät kirjailija Eeva Kilven sisimpään ikuisen ikävän. Heikki Ylikankaan "Valmis kuin lukkari sotaan" piirtää muotokuvaa miehestä, joka oli osallisena päätökseen lähes sadan venäläisvangin teloituksesta sisällisodan aikana saadakseen päältään vasemmistolaisen leiman. Teemu Keskisarjan "Kohtalo paiskasi punapäälliköksi" kuvaa sisällissodan upseerin jokseenkin toivotonta työtä hajanaisten punaisten joukkojen johtajana. Mieltä jäi vaivaamaan myös säveltäjä Toivo Kuulan surullinen kohtalo sisällissodan jälkimainingeissa.

Päällimmäiseksi kertomuskokoelmasta jäi kuitenkin mieleeni ihailu ihmisten sitkeyttä, rohkeutta, taitoa ja herkkyyttä kohtaan. Erityisesti naisten työn kuvaukset jäivät mieleen, esimerkiksi "ulkoilmakonttoristi" Hilda Ala-Rakkola, joka "puutavaran ylösoton" ohella otti osaa myös lautasataman kevyempiin lautatarhantöihin tai Lintulan luostarin nunnat, jotka tekivät raskasta työtä ommellen, kutoen ja hevosista, lehmistä ja mehiläistarhasta huolehtien, tai Eija Järvisen kuvaama "Aina varma työihminen" Aina Pyykkö, joka teki niin navetta- kuin peltotöitäkin, mutta sai raskaan työn ohella sentään kokea jalat alta vievän rakkaustarinan. Jos nainen sattui syntymään yläluokkaiseen perheeseen, hän saattoi kovan fyysisen työn sijasta keskittyä havainnoimaan ja kuvaamaan kauneutta ympärillään, kuten runoilija ja taitelija Jelena Guro:

Jelenalla oli luontoretkillään aina paperia ja lyijykynä mukanaan, ja hän piirsi ja kirjoitti näkemänsä ja kokemansa pohjalta. Uudenkirkon huvilassa oli hyvä työskennellä. Kuvat ja sanat nousivat samasta lähteestä. Tuloksena saattoi olla mietteliäs novelli, ihmisen ja eläimen piirteitä yhdistävästä oliosta kertova runo tai piirros. Jelena saattoi tuntea "hontelon malttavaisen perunatuulen" ja ihailla "kristallikoivuja" sekä ympärillään olevaa metsää, joka "seisoi kruunupäisessä kokouksessaan". Hänelle oli olemassa myös hellä maisemäkäsite "suomalainen tie".

Kirjan teemasta on vielä 10.1.2016 asti avoinna näyttely Avojaloin – 10 elämää Karjalan Kannaksella Etelä-Karjalan museossa ja taidemuseossa Lappeenrannassa.


Avojaloin on kulkeneet myös Leena Lumi, joka aloittaa arvionsa näin kauniisti: "Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa on kuin uni, jota näet muiden kertomusten läpi".

Anna Kortelainen: Kivipiirtäjä

Anna Kortelainen: Kivipiirtäjä. Taiteilija Antti Niemisen elämä.
Gummerus 2015, 299.

Kaikesta juhlavuudesta huolimatta Antti ei ollut valmistautunut siihen mitä hän yläkerrassa näki: silmiä hivelevillä väreillä taiturimaisesti maalattuja, suuria kipsikehyksisiä teoksia, joiden edessä hän seisoi hartaana ja kirjoitti sitten nimet muistiin pienelle lapulle, hitaasti kirjain kirjaimelta. Westerholm, Gallen-Kallela, Järnefelt, Simberg. Jokaisella oli omat värimaailmansa, erilaiset, kullakin omansa perustellusti ja oikein. Haltioittava harmonian tunne levisi Antin mieleen. Ajantaju katosi. Parin tunnin kuluttua hän käveli puutunein askelin ulos museosta ja tuijotti hämmentyneenä avaraa maisemaa edessään. Kotimatkalla hän tajusi, ettei ollut pariin tuntiin ajatellut eikä muistanut saaristoa eikä sotaa. Hän oli ollut aivan toisaalla, aivan vapaana. Hän ei ollut muistanut menettäneensä mitään, hän oli ollut vailla mitään, hänellä oli ollut kaikki.

Antti Nieminen (1924-2007) oli taidemaalari ja graafikko, joka tunnetaan erityisesti fantasia-aiheisista litografioistaan. Nieminen kasvoi Viipurinlahden saaristossa, valtamerilaivojen ja suolaisen tuulen tuoksussa. Talvisodan alkaessa hän oli viisitoistavuotias ja joutui lähtemään perheensä kanssa evakkoon. Kaksikymmentävuotiaana Nieminen oli jo sotaveteraani, jonka oli omin avuin totuteltava uusiin olosuhteisiin vierailla seuduilla, Varsinais-Suomessa. Piirtämisellä, maalaamisella ja taidemuseon kokoelmilla oli tärkeä osa sopeutumisessa ja uuden elämänilon löytymisessä, ja vähitellen Antti Nieminen päätyi omalle elämänuralleen kuvataitelijana.

Antti Niemisen elämässä on joitakin yhtymäkohtia Anna Kortelaisen isän Reino Peltosen elämään, josta Kortelainen on kirjoittanut kirjoissa Ei kenenkään maassa ja Huonon matkailijan päiväkirja. Sekä Nieminen että Peltonen syntyivät Karjalan Kannaksella, Viipurin seudulla, elivät kansainvälistä elämää matkustellen ja toimivat monipuolisesti taiteen ja kulttuurin saralla, Nieminen kuvataiteen ja Peltonen musiikin ja kirjallisuuden parissa. Molemmilta on myös jäänyt runsas kirjallinen ja kuvallinen jäämistö: päiväkirjamerkintöjä, lehtileikkeitä ja valokuvia.

Kortelaisella puolestaan on kertovan tietokirjailijan lahja, ja hän ei epäile eläytyä ja kuvitella saaden näin elämäkertojensa hahmot elämään. Taidehistorioitsija-tietokirjailija kutoo värejä, tuoksuja, makuja, iloa ja ikävää historiallisten ja elämäkerrallisten faktojen muodostamien loimilankojen sekaan ja saa lukijan kiintymään herkkään, kauneutta ymmärtävään Antti Niemiseen ja seuraamaan tämän elämänpolkua eläytyneesti. Toisaalta toivoisin tällaiselta eläytyvältä, narratiiviselta elämäkerralta enemmän sommittelua ja tiivistämistä oikeissa kohdissa – nyt kokonaisuus on tasapaksu, paikoin junnaavakin, vaikka Niemisen elämässä on monia todella kiehtovia ajanjaksoja ja eräänlaisia käännekohtia.

Kivipiirtäjää kuvittavat muutamat valokuvat Antti Niemisen elämän varrelta sekä lukuisat kuvat taiteilijan teoksista. Pakko tunnustaa, että Niemisen tuotanto oli minulle ennen Kortelaisen kirjaan tarttumista jokseenkin tuntematonta, mutta ihastuin hänen töidensä herkkiin ja surrealistisiin tunnelmiin sekä toisaalta hämmästyttävään tarkkuuteen ja yksityiskohtaisuuteen. Joskus grafiikanlehtiin piirtyy kokonainen elämä.

Antti istui junassa ja ajatteli että juuri kokemaansa maailmaan hän halusi. Maalaaminen ja piirtäminen eivät olleet mitään lapsellisia iltapuhteita vaan tie vapauteen ja aikuisuuteen ja sopusointuun. Seuraavilla Turun-käynneillä Antti kävi aina taidemuseossa, kierteli, istahti yläkerran hienolle sohvalle ja vaipui ajatuksiinsa. Usein Antti havahtui vasta, kun vahtimestari tuli tahdikkaasti ilmoittamaan, että museo menee valitettavasti nyt kiinni.

Anna Kortelainen & Reino Peltonen: Huonon matkailijan päiväkirja

Anna Kortelainen ja Reino Peltonen: Huonon matkailijan päiväkirja
Tammi 2015, 335 sivua.

Vielä Tukholmassa Reino punoo kadonnutta Viipuria, josta hän oli lähtenyt kauan sitten, luultavasti silloin ajatellen, että ainahan sinne takaisin pääsee, jos tulee ikävä. Sepitteessä kaikki on tallessa. Reinon tekstejä lukiessani ja hänestä kirjoittaessani olen monesti ajatellut, että katkenneetkin juuret voivat syvällä mullassa herätä eloon. (Anna Kortelainen)

Pari vuotta sitten olin kuuntelmassa, kuinka taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen kertoi esikoisromaanistaan Ei kenenkään maassa. Romaani on sekoitus elämäkerrallista tietoa ja kuviteltuja yksityiskohtia Kortelaisen äidinisän Reino Peltosen (1906-1968) elämästä. Tänä keväänä ilmestynyt Huonon matkailijan päiväkirja on tavallaan sisarteos mainitulle elämäkertaromaanille: se on kokoelma isoisän ja tyttärentyttären tekstejä, fiktiota ja faktaa, uutta ja vanhaa. Osa Peltosen teksteistä on aiemmin julkaisemattomia – pöytälaatikkonovelleja, matkapäiväkirjaa ja kirjeitä muun muassa Tukholmasta, Leningradista, Wienistä ja Pariisista ("Pariisi on lähettämättömien kirjeiden kaupunki") – osa teksteistä on julkaistu aiemmin esimerkiksi Tulenkantajat-lehdessä tai Aamulehdessä, ja niihin liittyen Kortelainen avaa kiinnostavasti tekstien syntykontekstia, 1930-luvun Suomen yhteiskunnallista ilmapiiriä ja kustannusalan kuohuja. Kortelainen kirjoittaa myös, ja ennen kaikkea, suhteesta isoisäänsä, jota ei ehtinyt koskaan tapaamaan mutta jonka jalanjäljillä on osin tietämättään kulkenut, jakanut rakkauden ranskan kieleen, kirjallisuuteen ja Stendhaliin.

Peltosen novelleissä on viehättävää ajan patinaa, mutta kielessä ja tihentyvissä tunnelmissa näkyy myös kiistaton kirjallinen lahjakkuus, joka osittain sodan syttymisen takia ei koskaan saanut julkaistun romaanin muotoa. Muusikko-isoisän esseet ja matkapäiväkirjat puolestaan piirtävät kuvaa maailmansotaa edeltävästä Pariisista ja 1960-luvun Moskovasta, kaupungeista joita ei enää sellaisenaan ole. Kortelainen kertoo omista matkoistaan samoissa kaupungeissa; toisinaan hänen mukanaan on äiti, Reino Peltosen tytär. Peltonen oli myös innokas valokuvaaja, ja tytär ja tyttärentytär etsivät Pariisista paikkoja, joissa Reino oli valokuvannut, ikuistanut joskus itsensäkin osaksi maisemaa.

Huonon matkailijan päiväkirjassa kiehtoo Kortelaisen tekemä salapoliisityö: kuten Albert Edelfeltin mallin jäljittämistä kuvaavassa Virginie!-teoksessa, isoisän jalanjäljillä kulkiessa ja arkistoja kaivaessa ei lopulta ole tärkeintä se, mitä saa selville, vaan pientenkin johtolankojen seuraaminen ja matka itsessään. Lukijalle Kortelaisen tekstit kirjassa tarjoavat paitsi kiinnostavaa tietoa 1900-luvun historiasta ja elämäkerrallisen muotokuvan Reino Peltosesta, myös vihjeitä siihen, miten omia "menetettyjä ihmisiään" voi lähestyä mielikuvituksen ja kirjoittamisen kautta.

Satama soittaa kaihoisaa säveltä, junat viheltävät, laivat ulvovat kutsuvasti. Mutta mäen töyrästä alas astelevalle miehelle ne lupaavat vain hetkellistä unohdusta näistä lapsuuden synkistä kuvista. Mikään laiva ei tule milloinkaan menemään tuon oudon ikävän ulottumattomille. (Peltosen novellista Kahle, julkaistu alunperin Tulenkantajat-lehdessä 7.5.1938.)

P.S. En yleensä kommentoi kirjojen ulkoasua, mutta Huonon matkailijan päiväkirja on (kansi)kuvitukseltaan, kooltaan, taitoltaan ja typografialtaan kaikin puolin kaunis ja käytännöllinen. En yleensä myöskään liitä postaukseeni terveisiä kirjailijalle, mutta nyt on pakko: Kiitos Anna Kortelainen, että pengot arkistoja ja omenalaatikoita, toimitat ja kirjoitat, saat historian elämään.

Anna Kortelainen kertoo romaanistaan Ei kenenkään maassa (Marmeladia ja proosaa)

Minulla oli lauantaina ilo osallistua Tammen järjestämään Marmeladia ja proosaa -tapahtumaan, jossa tietokirjailija Anna Kortelainen kertoi esikoisromaanistaan Ei kenenkään maassa. Tunnelma oli lämmin: Kortelainen osasi ottaa yleisönsä, puhui eloisasti ja värikkäästi. Itselleni tämä aamiainen oli tilaisuus, joka kohotti hetkeksi arjen yläpuolelle, herätti ajatuksia ja inspiroi.

Ei kenenkään maassa on elämäkertaromaani Annan Kortelaisen äidinisästä, Reino Peltosesta. Muusikko Reino Peltonen oli ateisti, kommunisti ja pasifisti - sekä pienen tytön yksinhuoltajaisä 1930-luvun Suomessa. Myöhemmin tytär joutui kasvatiksi - ironista kyllä - hyvin oikeistolaisen kirkkoherran perheeseen. Isoisältä jääneet valokuvat, käsikirjoitukset ja nuotit mahtuivat pieneen omenalaatikkoon ja hänestä tiedetyt faktat saattoi tiivistää yhteen liuskaan, mutta Kortelaisen eläytyessä Reino Peltosen elämään siitä syntyi yli kuusisataasivuinen romaani.

Reino Peltonen kuoli yksin Tukholmassa ainoan tyttärensä ollessa niin pitkällä raskaana, että hänen ei katsottu voivan matkustaa hautajaisiin. Anna Kortelainen syntyi muutamaa kuukautta myöhemmin, näkemättä koskaan äidinisäänsä. Kortelaisen lapsuudenperheessä äidin vaatimattomasta, punaisia sävyjä sisältävästä taustasta oli pitkälti vaiettu mielenkiinnon kohdistuessa isän akateemiseen, porvarilliseen sukuun. Aikuisiällä, kuultuaan äitinsä kertovan isästään Kortelainen alkoi kaivata syvästi ihmistä, jota ei ollut koskaan tavannut.

Kortelainen uskoo, että meillä kaikilla on joku ihminen, jonka olemme menettäneet, joka on vienyt tarinansa mukanaan. Kuvittelemalla, sepittämällä ja kertomalla voimme lähestyä tuota ihmistä. Anna Kortelaisen mielikuvitusta kiehtoivat Reino Peltosen ottamat valokuvat ja monet historialiset dokumentit. Eräältä vintiltä löytyivät isoisän kirjat, vielä hennosti tupakalta tuoksuvina: Marxia, Darwinia, ranskalaista kaunokirjallisuutta. Kirjoissa oli Reinon alleviivauksia ja ironisia reunahuomautuksia.

Vaikka romaani kertoo äidinisästä ja vähän äidistäkin, on siinä mukana myös Kortelaisen isältä tulleita vaikutteita - kirjassa näkyy muun muassa isän kiinnostus sotahistoriaan. Kirjaa voikin luonnehtia eräänlaiseksi synteesiksi kahdesta hyvin erilaisia arvoja edustavista suvuista - kuten Kortelainen totesi, me kaikki olemme eräänlaisia vaikutteiden ja taustojen sekoituksia, jo geeniemme tasolla. Vaikka romaanissa käsitellään arkojakin asioita, se on saanut Kortelaisen äidin täyden hyväksynnän.

Kortelainen kertoi, että esikoisromaanin julkaiseminen hirvittää häntä, sillä siinä on liossa perhehistoria, äidin tausta ja elämäntarina. Juuri siksikin oli tärkeää kirjoittaa tämä kirja, sillä Kortelaisen mukaan on tärkeä kirjoittaa muustakin kuin paraatipuolesta: kipeistä, noloistakin asioista. Juuri siitä, mistä ajattelee, että "tästä en ikinä kerro kenellekään", täytyy kirjoittaa.

"Tässä romaanissa nimeltä mainitut henkilöt ovat todellisia, asiakirjat ja niiden sitaatit ovat tosia ja olemassa olevia, samoin äitini muistamat seikat oikeasti kuultuja. Kaikki muu on kuviteltua." 

Ei kenenkään maassa ilmestyy 18.9. Tunnelmiaan Marmeladia ja proosaa -tapahtumasta ovat kirjoittaneet myös Liisa ja Linnea.