Tuula Arkio: Jyviä nokkimassa

Tuula Arkio: Jyviä nokkimassa.
Siltala 2015, 335 sivua.

Ajattelin niitä kolmea vuosikymmentä, jotka olin työskennellyt Ateneumissa, myös sitä seitsemänkymmentäluvun melskeissä esitettyä väitettä, että me taidehistorioitsijat ja museoväki elimme taiteilijoiden siivellä, että me saimme leipämme taiteentekijöiden työstä, ettei meillä olisi yhtään mitään ilman heitä. Meillä museolaisilla oli ollut aivan toisenlainen käsitys: me olemme halunneet työskennellä taiteen ja taiteilijoiden puolesta, välittää taiteen merkityksiä suurelle yleisölle.

Nykytaiteen museo Kiasman pitkäaikainen johtaja ja taidehistorioitsija Tuula Arkio (s. 1943) kertoo muistelmissaan opiskeluistaan ja ensiaskelistaan työelämässä, matkoistaan ja ystävistään, kollegoistaan ja lukuisista tunnetuista nykytaiteilijoista, joihin työ muun muassa ARS-näyttelyiden kuraattorina hänet tutustutti. Jyviä nokkimassa -kirjassa on muistelmille ominaisesti varsin yksityiskohtaistakin kerrontaa eri tapahtumista osakunnan juhlista suuren luokan kansainvälisiin näyttelyihin sekä runsaasti nimeltä mainittuja henkilöitä. Kokonaisuus onkin paikoin hivenen puuduttava, mutta avaa mielenkiintoisen kurkistuskulman nykytaiteen ja museoiden maailmaan, jonka itse tunnen vain näyttelyvieraan näkökulmasta.

On kiinnostavaa lukea esimerkiksi siitä, kuinka Arkio ja hänen kollegansa päättivät ohittaa gallerioiden välikädet ja ottaa suoraan yhteyttä niihin taiteilijoihin, joiden töitä he halusivat Nykytaiteen museon näyttelyihin. Kaksikon strategiana oli kirjoittaa etukäteen kiinnostaville taiteilijoille ja kertoa, milloin he olisivat näiden kotiseudulla – Hollannissa, New Yorkissa, Italiassa... – ja hotelliaamut alkoivat kaupungissa asuvien taiteilijoiden puhelinnumerolistan läpikäymisellä ja tarkan reittikartan suunnittelulla. Monesta muustakin seikoista käy ilmi paitsi Arkion intohimoinen omistautuminen työlleen myös se, miten erilaiset käytännöt ja tekniset muutokset ovat muokanneet museo- ja taidealan asiantuntijoiden työnkuvia Arkion pitkän uran aikana.

Steven Holl: Kiasman galleriatiloja. Akvarelli 1993. Omistaja Tuula Arkio. Kuva Kansallisgalleria/Hannu Pakarinen. Jyviä nokkimassa -kirjan takalehden kuvitusta.

Minua kiinnostivat erityisesti myös kuvaukset Arkion nuoruus- ja opiskeluajoista sekä uran alkuvaiheista Ateneumin taidemuseon palveluksessa. Noista ajoista välittyy kuva paitsi ja osallistumisen ilosta ja aktiivisuudesta, myös siitä, miten taidealalla niin keskeiset verkostot alkoivat solmiutua.

Anna Kortelainen & Reino Peltonen: Huonon matkailijan päiväkirja

Anna Kortelainen ja Reino Peltonen: Huonon matkailijan päiväkirja
Tammi 2015, 335 sivua.

Vielä Tukholmassa Reino punoo kadonnutta Viipuria, josta hän oli lähtenyt kauan sitten, luultavasti silloin ajatellen, että ainahan sinne takaisin pääsee, jos tulee ikävä. Sepitteessä kaikki on tallessa. Reinon tekstejä lukiessani ja hänestä kirjoittaessani olen monesti ajatellut, että katkenneetkin juuret voivat syvällä mullassa herätä eloon. (Anna Kortelainen)

Pari vuotta sitten olin kuuntelmassa, kuinka taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen kertoi esikoisromaanistaan Ei kenenkään maassa. Romaani on sekoitus elämäkerrallista tietoa ja kuviteltuja yksityiskohtia Kortelaisen äidinisän Reino Peltosen (1906-1968) elämästä. Tänä keväänä ilmestynyt Huonon matkailijan päiväkirja on tavallaan sisarteos mainitulle elämäkertaromaanille: se on kokoelma isoisän ja tyttärentyttären tekstejä, fiktiota ja faktaa, uutta ja vanhaa. Osa Peltosen teksteistä on aiemmin julkaisemattomia – pöytälaatikkonovelleja, matkapäiväkirjaa ja kirjeitä muun muassa Tukholmasta, Leningradista, Wienistä ja Pariisista ("Pariisi on lähettämättömien kirjeiden kaupunki") – osa teksteistä on julkaistu aiemmin esimerkiksi Tulenkantajat-lehdessä tai Aamulehdessä, ja niihin liittyen Kortelainen avaa kiinnostavasti tekstien syntykontekstia, 1930-luvun Suomen yhteiskunnallista ilmapiiriä ja kustannusalan kuohuja. Kortelainen kirjoittaa myös, ja ennen kaikkea, suhteesta isoisäänsä, jota ei ehtinyt koskaan tapaamaan mutta jonka jalanjäljillä on osin tietämättään kulkenut, jakanut rakkauden ranskan kieleen, kirjallisuuteen ja Stendhaliin.

Peltosen novelleissä on viehättävää ajan patinaa, mutta kielessä ja tihentyvissä tunnelmissa näkyy myös kiistaton kirjallinen lahjakkuus, joka osittain sodan syttymisen takia ei koskaan saanut julkaistun romaanin muotoa. Muusikko-isoisän esseet ja matkapäiväkirjat puolestaan piirtävät kuvaa maailmansotaa edeltävästä Pariisista ja 1960-luvun Moskovasta, kaupungeista joita ei enää sellaisenaan ole. Kortelainen kertoo omista matkoistaan samoissa kaupungeissa; toisinaan hänen mukanaan on äiti, Reino Peltosen tytär. Peltonen oli myös innokas valokuvaaja, ja tytär ja tyttärentytär etsivät Pariisista paikkoja, joissa Reino oli valokuvannut, ikuistanut joskus itsensäkin osaksi maisemaa.

Huonon matkailijan päiväkirjassa kiehtoo Kortelaisen tekemä salapoliisityö: kuten Albert Edelfeltin mallin jäljittämistä kuvaavassa Virginie!-teoksessa, isoisän jalanjäljillä kulkiessa ja arkistoja kaivaessa ei lopulta ole tärkeintä se, mitä saa selville, vaan pientenkin johtolankojen seuraaminen ja matka itsessään. Lukijalle Kortelaisen tekstit kirjassa tarjoavat paitsi kiinnostavaa tietoa 1900-luvun historiasta ja elämäkerrallisen muotokuvan Reino Peltosesta, myös vihjeitä siihen, miten omia "menetettyjä ihmisiään" voi lähestyä mielikuvituksen ja kirjoittamisen kautta.

Satama soittaa kaihoisaa säveltä, junat viheltävät, laivat ulvovat kutsuvasti. Mutta mäen töyrästä alas astelevalle miehelle ne lupaavat vain hetkellistä unohdusta näistä lapsuuden synkistä kuvista. Mikään laiva ei tule milloinkaan menemään tuon oudon ikävän ulottumattomille. (Peltosen novellista Kahle, julkaistu alunperin Tulenkantajat-lehdessä 7.5.1938.)

P.S. En yleensä kommentoi kirjojen ulkoasua, mutta Huonon matkailijan päiväkirja on (kansi)kuvitukseltaan, kooltaan, taitoltaan ja typografialtaan kaikin puolin kaunis ja käytännöllinen. En yleensä myöskään liitä postaukseeni terveisiä kirjailijalle, mutta nyt on pakko: Kiitos Anna Kortelainen, että pengot arkistoja ja omenalaatikoita, toimitat ja kirjoitat, saat historian elämään.

Arne Nevanlinna: Arne

Arne Nevanlinna: Arne
Siltala 2014.

Arne Nevanlinnan Arne on riemastuttava kirja. Se on elävästi ja leikkisästi kirjoitettu muistelma tai omaelämäkerta, joka tempaa mukaansa kirjailija-arkkitehdin yli 86 vuoden aikajänteen kattavaan elämään. Sattuneesta syystä* halusin tarkistaa, mihin kategoriaan teos virallisesti kuuluu, ja kuulemma Arne on sekä kustantajan katalogissa että kirjakaupan hyllyssä luokiteltu tietokirjallisuudeksi. Tätä tulkintaa tukevat kyllä muun oikeiden nimien käyttö henkilöistä ja kirjaan sisällytetyt autenttiset valokuvat. Faktan ja (auto)fiktion välinen raja on häilyvä, mutta lukijan pettämättömällä auktoriteetilla voin vakuuttaa, että Arne on vähintään yhtä totta kuin muutkin muistelmat!

En muista, milloin viimeksi olisin nauranut niin paljon kirjan ääressä kuin Arnea lukiessa. Nevanlinnan huumori on kuivakkaa, itseironista ja toisinaan viiltävää, eikä hän epäröi sanoa suoraan mielipidettään aikalaisistaan, ovat nämä sitten vielä elävien kirjoissa tai eivät. Ja miksi epäröisikään?

Kulttuurisuvut ovat kiehtovia. On mielenkiintoista, miten jotkut erityiset kyvyt kulkevat tietyissä suvuissa; osittain ehkä geeneissä, mutta pitkälti varmasti myös sitä kautta mitä asioita ja taipumuksia perheissä arvostetaan ja tuetaan. Arne Nevanlinnan suvussa on erityisen paljon matemaattisesti lahjakkaita, tieteentekijöitä ja lääkäreitä. Suvun tunnetuin jäsen* lienee juuri Arnen isä, matemaatikko Rolf Nevanlinna, jonka tieteellisiin saavutuksiin en piintyneenä humanistina ole tutustunut, mutta joka taisi kuulua Elsa Enäjärven ja Martti Haavion tuttavapiiriiin - muistelen Rolf Nevanlinnan nimen vilahdelleen Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin -teoksen sivuilla. Arne Nevanlinna kertoo muistelmissaan paitsi omasta lähipiiristään, myös vanhemman polven Nevanlinnoista mukaan lukien teorian siitä, mitä kautta matemaattinen geeni tuli sukuun, sekä sukunimen taustasta.

Arnen tekstistä huokuu ulkopuolisuuden tunne; hän ei täysin solahtanut niihin odotuksiin, joita suvun pojille ja nuorille miehille asetettiin. Esimerkiksi arkkitehtuuria pidettiin liian boheemia opiskelualana ja elämänurana, mutta oli sentään jotenkin hyväksyttävää, koska sitä opetettiin Teknillisessä korkeakoulussa. (Sosiologiaa Arne Nevanlinnan isä sen sijaan piti täysin huuhaa-tieteenalana, ja Arne toteaa tulleensa myöhemmin samaan tulokseen.) Myös arkkitehtipiireissä Arne oli outo lintu, jota epäiltiin maolaiseksi. Lapsuudenkodissaan Arne koki olensa isänsä silmissä veljiään vähäpätöisempi ja ahdistui jännitteestä ja surusta, jota isän avioliiton ulkopuolinen suhde aiheutti kodin vanhempien väliseen suhteeseen ja koko kodin ilmapiiriin.

Nevanlinnan korostaa sattuman merkitystä ja sitä, miten pienetkin yksityiskohdat voivat yllättäen muuttaa tapahtumien suuntaa. Arnen sivuilta huokuu elämänviisaus, ja kirjan loppu herkistää ironisesta etäännytyksestä huolimatta.


*Muistakaa Blogistanian vuoden 2014 parhaat kirjat -äänestys ensi maanantaina 26.1!

*Siis tunnetuin tähän mennessä. Kuka tietää, mitä lahjakkuuksia nuoresta polvesta kasvaa? ;)

Arnesta on blogannut myös Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja, joka on lukenut koko Nevanlinnan kaunokirjallisen tuotannon, "etunimikavalkadin".

Hannu Mäkelä: Muistan. Elämän oppivuodet

Hannu Mäkelä: Muistan. Elämän oppivuodet
Tammi 2014, 354 sivua.

Minä lähtisin kirjoittamaan, ottaisin koneen, tekisin kolmannen romaanin, saisin siitä taas rahaa, pääsisin jälleen yhden askeleen eteenpäin. Olen kahdella romaanillani pyrkinyt Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi ja minut on jopa otettu; sen kunniaksi olen käynyt kahdessa kokouksessa, jopa äänestänyt liitolle uutta puheenjohtajaa ja hallitusta. Minä olen kirjailija, yritän vakuuttaa itselleni, mutta tajuan selvääkin selvemmin, etten vielä ole mitään, pelkkä lapsekas varjo kokouksessa olevien oikeiden kirjailijoiden joukossa.

Hannu Mäkelän muistelmat ovat edenneet kolmanteen osaansa; Lapsuuden ja Nuoruuden jälkeen koittavat Elämän oppivuodet. Tämä uusin, Mäkelän ylioppilastutkinnon jälkeisistä vuosista 1960-luvun alkupuolella kertova kirja oli minulle ehkä tähänastisen Muistan-sarjan antoisin lukukokemus, sillä rakastan lukea kirjailijaelämästä ja (lähi)historian suomalaisista kirjailijapiireistä. Elämän oppivuosien sivuilla vilahtavat muun muassa Tuomas Anhava, joka ateljeekriitikoi Mäkelän ensimmäiset romaanit ja suostutteli julkaisemaan ne Otavalla, runoilija Lassi Nummi, joka Kirjailijaliiton kokouksessa "yrittää sovitella eri näkemyksiä erinomaisin sanankääntein ja päästä silti omaan päämääräänsä tällä väsytystaktiikalla" sekä Paavo Haavikko, joka pestaa Mäkelän kustantamoon töihin.

Mäkelä käy läpi samankaltaisia initiaatioriittejä aikuisuuteen kuin nuoret miehet tänäkin päivänä: hän ilmoittautuu varusmiespalvelukseen eli "sotaväkeen", hapuilee seurustelusuhteissa, matkustelee ulkomailla ("Pariisi, taiteen ja vapauden pääkaupunki"), aloittelee opettajanuraa iltaoppikoulun leivissä ja pyrkii määrätietoisesti mutta sisimmässään epäröiden kohti unelmaansa. Kuusikymmentäluvulla moni asia oli kuitenkin toisin kuin nykyään, ja Mäkelän tapa muistella ja kertoa on niin autenttinen, että on kuin näkisi silmiensä edessä vuosikymmentten  takaisen Helsingin ja sen kirjallisen maailman ennen suuria myllerryksiä, joiden jäljiltä niiin kustanntamojen, , kirjailijoiden kuin lukemisenkin asema kuulttuurissa  on  muuttunut. Myös Mäkelän ensiaskeleet työ- ja kirjailijanelämään vaikuttavat vaikuttavat nykyisiä kuvioita helpommilta ja suoraviivaisilta. Ei feelancer-kausia, ei pätkätöitä, ei pienipalkkaista opiskelijaharjoittelua - Mäkelä lukee ja arvioi pinkan kustantamoon tarjottuja käsikirjoituksia ja työpaikka on hänen.

Ajankuvan lisäksi toinen viehättävä piirre Mäkelän kerronnassa on retrospektiivisyys. Mäkelä on läsnä sekä muistoissaan että kerronnan hetkessä, "muistelee tulevaa" ja suhtautuu isällisen lempeästi nuoreen, innokkaaseen ja kokemattomaan itseensä. Vaikka Mäkelä muistelee pääasiassa elämänsä "suuria linjoja" merkittävine etappeineen ja kohtaamisineen, on tarinointi arkista ja erilaisten mielenliikahdusten kuvaaminen tuo sympaattista lämpöä Hannu Mäkelä -nimiseen nuoreen päähenkilöön.

Heli Vaaranen: Sunnuntaina Manhattanilla

Heli Vaaranen: Sunnuntaina Manhattanilla
Teos 2014, 272 sivua.

Voi, miten korret pistelivät oranssien froteeshortsien lävitse kun haaveilin itseni kehittämisestä heinäladon ylisillä! Charlotte Brontën romaaneissa sankarittaret osasivat piirtää, maalata, laulaa ja soittaa. Enää en ollut teini, eikä minun tarvinnut piiloutua heinälatoon lukemaan lainakirjoja. New Yorkissa kaikki näyttivät kehittävän taitojaan. Kukaan ei käskenyt heitä tekemään jotakin hyödyllistä. Osasin jo laulaa ja soittaa, mutten piirtää tai maalata niin hyvin kuin halusin. Nyt olisi niiden vuoro.

Tämä kirja päätyi kirjastokassiini oikeastaan kahdesta syystä: toinen oli Ilselän (osuvan!) piikikäs ja hersyvä bloggaus, toinen Heli Vaarasen kirjan pohjalta antama haastattelu jossakin tv-ohjelmassa keväällä. Heli Vaaranen on Väestöliiton Parisuhdekeskuksen johtaja, perhesosiologi ja psykoterapeutti, jolle toimittajat ilmeisen usein soittavat silloin, kun tekevät juttua jostakin rakkauteen tai perheen perustamiseen liittyvästä aiheesta. Muistelmateoksessaan Sunnuntaina Manhattanilla Vaaranen ei kuitenkaan jaa parisuhdeneuvoja vaan kertoo nuoruudenurastaan näytös- ja valokuvamallina ulkomailla ja vähän kotimaassakin.

Heli Vaarasen (tuolloin vielä Kokkala) lapsuus ja nuoruus maatilan tyttönä heinähangon varressa ja lypsykiulun ääressä muodostaa niin herkullisen kontrastin Manhattanin kulttuuri- ja muotiseurapiireille, gourmet-herkuille ja itselliselle elämälle, että omaelämäkerturi ei malta olla rinnastamatta näitä kahta maailmaa toisiinsa tuon tuostakin. Saatuaan luupiikin kuljettuaan liian korkeakorkoisissa kengissä pitkin kaupunkia Vaarala intoutuu muistelemaan lapsuusvuosiaan, jolloin hän paineli kaiket kesät paljain jaloin ja jatkoi empimättä matkaa "lehmänmiinaan" astuttuaankin, enimmät lannat varpaanväleistä putsattuaan.

Sunnuntaina Manhattanilla oli kohtuullisen viihdyttävää kesäsunnuntailukemista, vaikka se ei sen enempää aiheeltaan (mallimaailma) kuin esitystavaltaan ole sellainen muistelma tai omaelämäkerta, joita yleensä tykkään lukea. Vaarasen kuvauksessa lapsuudenperheestään ja maatilan elämästä ol lämpöä ja huumoria, voin kuvitella hänellä olleen onnellinen, joskin varmasti myös työntäyteinen lapsuus. Suurkaupunkien muotimaailman glamourista ja seuraelämästä on hauskaa ja eksoottista lukea, mutta tuon maailman karvas kääntöpuoli tulee myös kerrottua ja teki ihan pahaa lukea, kuinka Vaaranen laihdutti itsensä aivan luurangoksi. Jotkut kohdat kirjasta luin harppoen, mikä ehkä sopi kirjan aiheesta ja ajankohdasta toiseen harppovaan tyyliin. Lukemisen jälkeen jäin miettimään, miten jänniä polkuja joidenkin ihmisesten elämä kulkee, miten erilaisten maailmojen läpi, miten erilaiset asiat jättävät jälkiä tai ovat jättämättä.

Anu Kaipainen: Kun on rakastanut paljon

Anu Kaipainen: Kun on rakastanut paljon
Wsoy 1986, 136 sivua.

Tiesin että vaikka olin ruumiiltani aktiivinen ja virkeä, oli mieleni pohjalla vielä ahdistus kuin siellä olisi kyyristellyt eläin. Kirjoittamalla voisin kenties vapautua siitä nopeammin. Minun pitäisi paljon kelata muistojani ja sillä tavalla sekoittaa ne tavalliseen elämääni, kuin ei mitään ratkaisevaa olisi tapahtunutkaan. Olin ollut Osmon kanssa naimisissa kolmekymmentä pitkää ja antoisaa vuotta. Se yhdessäolo ei yhdestä kuolemasta piittaisi.

Minussa heräsi hiljattain halu lukea Anu Kaipaista, ja lainasin kirjastosta kirjailijan viimeiseksi jääneen romaanin Vihreiksi poltetut puut. Ennen kuin ehdin kirjan pariin, satuin huomaamaan kirjaston elämäkertahyllyssä Kaipaisen muistelmateoksen Kun on rakastanut paljon, ja siitä tulikin ensimmäinen Kaipaiselta lukemani teos.

Kun on rakastanut paljon on muistelmaksi toisaalta hyvin kaunokirjallinen, toisaalta ajoittain tyyliltään hyvinkin yksitotinen, lakoninen ja toteava. Alussa, eräänlaisessa johdantoluvussa, aikatasot ja asiat sekoittuvat unenomaisesti, ja tämä unenomainen "kehyskertomus", jossa Kaipainen kertoo elämästään nuoruudenrakkaudelleen Rafaelille, putkahtelee teksiin aika ajoin ja siihen palataan kirjan lopussa.

Varsinaiset muistelmat keskittyvät kuvaamaan Anu Kaipaisen ja Osmo Kaipaisen kolmekymmentä vuotta kestävää avioliittoa ja miehen yllättävän kuoleman aiheuttamaa surua. Kun on rakastanut paljon on eräänlainen parielämäkerta, jossa Kaipainen tekee selkoa kummankin uran etenemisestä (Osmo Kaipainen oli lääkäri ja kansanedustaja, Anu Kaipainen puolestaan toimi ensin äidinkielen lehtorina eri kouluissa mutta jäi vapaaksi kirjailijaksi muutama vuosi esikoisteoksensa jälkeen). Kaipainen muistelee politiikkaa ja järjestötoimintaa, työelämää ja perheen kasvua. Hän ei kuitenkaan juuri mene yksityiskohtiin tal erittele tapahtumien herättämiä tunteita. Rivien väleistä voi aistia kopukobtia ja onnenhetkiä.

Muutamat tapahtumat nousevat kuin kohokohdiksi tai vedenjakajiksi. Yksi dramaattisimmista ja merkitystyteisimmistä kohtauksista on Kaipaisen kuvaus siitä, kuinka hän oli kuolla vaikeaan keskenmenoon ja säikähti, että ei olekaan ehtinyt tulla kirjailijaksi. Pitkän ja vaikean toipumisaikansa kuluessa Kaipainen sitten kirjoittaa vahvasti omaelämäkerrallisen esikoisromaaninsa Utuiset neulat.

Minulle tuli Kaipaisen muistelmista vahvasti mieleen Märta Tikkasen teos Kaksi, jossa Tikkanen kuvaa avioliittoaan taiteilija Henrik Tikkasen kanssa. Molemmat naiset kirjoittavat paljon työstä ja luottamustoimista ja luovat vähäeleisin keinoin ajankuvaa, josta voi aistia kuvauksen kohteena olevan ajanjakson asenteita ja ilmapiiriä. Siinä missä Tikkanen kuvaa nimenomaan taiteilija-avioliittoa ristiriitoineen ja syvästä intohimosta ja rakkaudesta vihaan heittelehtivää tunnemyrskyä, Kaipainen luonnostelee kuvaa varsin harmonisesta aviliitosta, jossa kumpikin tuki toistaan tämän pyrkimyksissä. Osmo Kaipainen tuli vaimonsa luovaa työtä muun muassa lähtemällä lasten kanssa reissuun vaimon ollessa tulevan kirjan "synnytyspolttojen" kourissa (siinä missä Henrik Tikkanen lähti reissuun yksikseen), Anu Kaipainen puolestaan osallistui aktiivisesti miehensä eduskuntavaalikampanjaan.

Täytyy kuitenkin sanoa, että Märta Tikkasen kirjoitus- ja kerrontatyyl vetoaa minuun jollakin tapaa paremmin kuin Kaipaisen, vaikka molemmat kirjoittavat rohkeasti ja koskettavasti kipeistä aiheista. Kenties minuun tehoaa sittenkin lavea tyyli paremmin, vaikka olenkin luullut olevani tiiviin kerronnan ystävä. Tai ehkä syy siihen, että Kun on rakastanut paljon jätti minut kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta hieman viileäksi, on Kaipaisen tavassa jättää niin paljon kertomatta ja toisaalta kertoa sellaisia yksityiskohtia, jotka eivät niin kiinnosta. Kaipainen kuvailee useammankin romaaninsa juonta muutamalla lauseella, mutta kertoo kovin vähän siitä, miltä kirjoittaminen tuntui. Toisaalta Kaipainen osaa toisinaan tiivistää jonkin merkityksen todella taidokkaasti yhteen lauseeseen tai kielikuvaan. En tiedä, onko näiden muistelmien tyyli kovinkin tyypillistä Kaipaisen tavalle kirjoittaa, mutta jatkan tuotantoon tutustumista uteliain mielin.

Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka
Wsoy 2014, 239 sivua.

Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka on filosofi Jaakko Hintikan (s. 1929) muistelma ja elämäkerta vaimostaa Merrill Hintikasta (alunperin Jane Merrill Bristow, 1939–1987). Kirjan nimi juontuu Hintikan pohdinnoista, mikä sai Merrill Provencena uraa luoneen periamerikkalaisen feministifilosofin ottamaan aviomiehensä ulkomaalaisen sukunimen avioituessaan kolmannen kerran. Huomaa etten ole filosofi, kun omasta mielestäni on aivan loogista (!) ottaa kolmannen miehensä sukunimi jos on ottanut kahden ensimmäisenkin aviomiehensä nimet käyttöönsä, mutta Hintikan mukaan päätös ilmensi Merrillin syvää sitoutumista ja oli sopusoinnussa Merrillin me-subjektin kaipuun kanssa, ja tämäkin on epäilemättä aivan totta.

Tarina Merrill Hintikan elämästä on kiinnostava kurkistus amerikkalaiseen yliopistoelämään ja seurapiireihin, mutta ennen kaikkea poikkeuksellisen älykkään ja valovoimaisen naisen ajatteluun jna persoonaan. Jaakko Hintikka kuvailee edesmennyttä vaimoaan harvinaisen empaattiseksi ja sen kautta myös sosiaalisesti erittäin taivaksi ihmiseksi, joka pystyi lähestulkoon kokemaan toisen ihmisen tunnetilat, aistimaan tuntemattoman vierustoverinsa persoonallisuuden ja voittamaan monet vastahakoisetkin ihmiset puolelleen. Lisäksi Merrill oli ilmeisti lahjakas kaikessa mihin ryhtyi, oli sitten kyse konkreettisista talousaskareista, osakesalkun hoitamisesta, blackjackin pelaamisesta tai Wittgensteinin teorioiden tutkimisesta.

Hintikka ei viittaa mihinkään lähteisiin kirjassaan; ilmeisesti jokseenkin kaikki anekdootit, yksityiskohdat ja tulkinnat ovat hänen omia muistojaan ja ajatuksiaan sekä sellaista, mitä hän muistaa Merrillin aikanaan kertoneen, kirjoittaneen kirjeisiin tai sanelleen magnetofoninauhalle. Monet anekdootit ovat melko triviaaleja, etenkin tällaiselle suomalaiselle perusjuntille, joka ei tunnista kaikkia name droppingin kohteita. No, Kennedyn kyllä tunnistan, mutta en jaksa olla kiinnostunut hänen rakkausseikkailuistaan. Enkä kyllä, toden sanoakseni, olisi välittänyt kuulla myöskään Merrillin suhteista, joista Jaakon mukaan erääseen (nuoremman työtoverin kanssa) sisältyi aimo annos kasvatuksellista kokeilua ja joista yhden Merrill kuulemma aloitti erään professorin kanssa saadakseen hänet vedettyä pois vakavasta masennuksesta, johon avioero oli hänet syössyt.

Monet merkittäviltä vaikuttavat asiat taas ohitetaan maininnalla. Olisipa kiinnostavaa kuulla, mitä asioita Merrill olisi itse kertonut elämästään ja ihmissuhteistaan, jos olisi saanut valita. Tässä "pienoiselämäkerrassa", joka on pitkälti Jaakon näkökulmaa, on mukana esimerkiksi kirje, jonka nuori Jane Bristow nainen kirjoitti isälleen tämän evättyä häneltä pääsyn itärannikon yliopistoon sekä pari Merrillin kirjoittamaa runoa. Lopussa liitteenä on Merrillin kirjeitä Jaakolle sekä aukikirjoitettuja nauhoitteita: Luojan tähden, rakkaani, en voi kuvitella, kuinka tämä maailma voi olla niin erehtynyt, niin uskomattoman väärässä, etä se on salannut sinulta [Jaakolta] suurenmoisuutesi ihmisenä. -- Voi luoja, toivon sinun tietävän iloni, sen uskomattomasti liikuttavan iloni siitä, että minä olen antanut tuon tunteen sinulle.

Jaakko kuvaa Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka -kirjassa hänen ja Merrillin suurta rakkaustarinaa ja sitä, mikä merkitys heidän suhteellaan oli etenkin Jaakon itsetunnolle ja sitä myöten myös ammatilliselle kehitykselle. On hellyyttävää, kuinka toisen ihmisen rakkaus ja ihailu voi eheyttää ja inspiroida ihmistä, mutta Hintikka kuvaa tätä "vuosisadan rakkaustarinaa" niin kliseisin kielikuvin, niin suurella paatoksella ja niin intiimejä asioita kuvaillen, että vaikutus on lähinnä vaivaannuttava. Minua häiritsee myös se, kuinka Jaakko Hintikka selostaa Merrillin hienoa sartrelaista moraalifilosofiaa, mutta kumpikaan filosofi ei tainnut tuntea tunnontuskia aloittaessaan rakkaussuhteen olleessaan kumpikin vielä tahollaan aviossa. Merrillin uskomaton empatiakyky ei kenties kantanut valtameren taakse syrjäiseen Suomeen?

Tiivistäen – mikäli mikään mielekäs tiivistelmä on mahdollinen – mitä Merrillin ja Jaakon rakkaustarinassa on niin erityistä? Miksi Merrilliä tekee mieli kutsua uudeksi Héloïseksi? Vastaus on hänen persoonallisuudessaan. Juuri se tekee hänen kirjeidensä välittämästä kertomuksesta sen, mikä se on. Juuri se selittää, miksi hän muutti nimensä solmiessaan avioliiton Jaakon kanssa.

Tiivistäen: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka on pikantti lisä suomalaiseen kiss and tell -kirjallisuuden perinteeseen. Kohdehenkilö (tarkoitan nyt Merrilliä, en Jaakkoa) on kiinnostavan ja vähän ambivalentinkin oloinen hahmo, josta olisi kiinnostava tietää lisää, jostakin toisesta näkökulmasta.

Kirjasta on blogannut myös Kirjasieppo.

P.S. Oma vaaatimaton panokseni filosofijuoruiluun olkoon tämä: Eräänä lakkiaislauantaina valkolakkinen (tuleva) filosofi koetti aloittaa keskustelua saman koulun ylioppilastytön kanssa kysymällä "Montako ällää sä kirjotit?". Tyttö liukeni nopeasti paikalta. Good for her.

Rintamamiestalot - rakentajien muistikuvia

Rintamamiestalojen toteutuksesta voi ottaa oppia nykyäänkin. Talon ja rakenteiden toimivuus, materiaalien kierrätys ja kekseliäs käyttö sekä pakonkin sanelema toteutuksen ekologisuus ovat edelleenkin tavoiteltavia asioita. Kirja avaa lukijalle ikkunan jälleenrakennuskauden ponnisteluihin ruohonjuuritasolla. Se antaa myös ajankuvaa elämästä, jolloin lähes kaikesta muusta oli puutetta paitsi lapsista.


En itse asu rintamamiestalossa, mutta kaikki vanhat (rv. ennen 1960) talot, niiden remontoimisesta ja sisustamisesta kertovat blogit sekä kirjat (ihanaa ja hyödyllistä Tuuma-lehteä unohtamatta) kiehtovat. Rintamamiestalot. Rakentajien muistikuvia (toim. Jouko Taskinen, Rakennustieto oy 2006) on sympaattinen kirja, sillä kirjan nimen mukaisesti ääneen pääsevät rintamamiehet tai heidän läheisensä, jotka ovat itse rakentaneet tai likeltä seuranneet rintamamiestalon rakentamista.

Köyhinä sodanjälkeisinä vuosina monet nuoret talonrakentajat olivat riippuvaisia edullisista tai vastikkeettomista rintamamiestonteista ja aravalainoista, joiden saamiselle oli tiukat edellytykset: "Koko kesän odotimme vastausta aravalaina-anomukseemme. Vastaus tulikin, mutta vihkitodistus puuttui ja uusi anomus piti toimittaa lokakuun ensimmäiseen päivään mennessä. Näin tuli kiireiset häät 29.9.51." (Brunberg, "Nuoren avioparin talo Helsingin Laajasaloon"). Kunnioitusta monissa tarinoissa herätti itse tehdyn työn ja ahkeruuden määrä: valoisaan kesäaikaan työtä tehtiin rakennuksilla lähes vuorokauden ympäri, betonia pyöritettiin myllyllä, "tiilen poltto oli kylätapahtuma", kaivuutyöt tehtiin lapiotalkoilla...

Jälleenrakennuskauden taloihin on sitoutunut paljon yhteiskunnan ja perheiden historiaa ja tunteita. Suomea ja tulevaisuutta rakennettin konkreettisesti uusiksi. Erään rintamamiehen tytär muistelee:

Talolle piti olla nimi, kun kauppakirjat tehtiin. Äitini antoi nimeksi Suoja. Lämmin ja turvallinen Suoja olet ollutkin, monta vaihetta olet kokenut. Voit olla ylpeä itsestäsi. Sinun ei tarvitse hävetä, että ympärilläsi on paljon suurempia ja uudempia taloja. Sinä tuoksut puhtaalta ja annat lämpösi edelleen. Olen ylpeä sinusta. Olet ollut minun lapsuuteni koti ja pitänyt meistä huolta. (Virtanen, "Ylistys rintamamiestalolle")

Eniten minua kosketti Viljo Helinin kirjoitus "Rintamamiehen talo Tampereelle 1965-1969", joka alkaa näin: "Omakotitalo pitää olla perheellä! Niin oli minun kotinikin ollut. Kun olin pieni poika, rakensi isäni pienen pirtin Kiikan pitäjän Vakkalan kylään, ja siellä totuin omakotiasumiseen. // Olin 18-vuotias joutuessani lähtemään sotahommiin tammikuussa 1942. Siinä sitten meni melkein kolme vuotta, joista suurin osa Kannaksella etulinjassa." Opintojen ja perheen perustamisen jälkeen alkaa mieli palaa rakentamiseen, mutta sopivaa tonttia ei tahtonut saada: "Tein tontista ostoanomuksen. Mutta voihan p... ja v... En saanut tonttia. Apulaistonttipäällikkö sanoi, että rintamamiestonttia ei anneta konttorityössä kuukausipalkalla olevalle. Joskus myöhemmin lainasin kirjastosta asiaa koskevan lakikirjan ja totesin, että minulla olisi ollut täysi oikeus tonttiin." Tontti löytyy lopulta, mutta rakentaja kokee vielä monia vastuksia ja viivytyksiä ennen kuin talo on valmis:

Näin olin vuosina 1965-1969 rakentanut talon. Oliko se sitten rintamamiestalo? Tontti ei ollut rintamamiestontti, ja lainaakin olin ottanut työnantajan huoltokonttorista enkä rintamamiesten asutusrahastosta. Rintamamies sen kuitenkin teki itse suurimmaksi osaksi. 


Rintamamiestalot -kirja ihmiskohtaloineen kiinnostaa niitäkin, jotka eivät ole raketamisesta teknisesti niin kiinnostuneita (minullakaan ei pysy vasara kädessä). Kurkistus suomalaiseen lähi- ja mikrohistoriaan tämä ainakin on. Rintamamiestalon entisöimisestä ja sisustamisesta kiinnostuneiden kannattaa vilkaista myös Laurakaisan blogiin Talo, jossa pohditaan muun muassa asumisen filosofiaa.

P.S. Sain tänään kivaa postia Elma Ilonalta. Hänen blogissaan voi käydä kurkkaamassa, onko vaihtarikirjoja vielä vapaana :). Traktorien lyhyestä historiasta kirjoitan blogiini, kun olen sen lukenut.