Ei kenenkään maassa on elämäkertaromaani Annan Kortelaisen äidinisästä, Reino Peltosesta. Muusikko Reino Peltonen oli ateisti, kommunisti ja pasifisti - sekä pienen tytön yksinhuoltajaisä 1930-luvun Suomessa. Myöhemmin tytär joutui kasvatiksi - ironista kyllä - hyvin oikeistolaisen kirkkoherran perheeseen. Isoisältä jääneet valokuvat, käsikirjoitukset ja nuotit mahtuivat pieneen omenalaatikkoon ja hänestä tiedetyt faktat saattoi tiivistää yhteen liuskaan, mutta Kortelaisen eläytyessä Reino Peltosen elämään siitä syntyi yli kuusisataasivuinen romaani.
Reino Peltonen kuoli yksin Tukholmassa ainoan tyttärensä ollessa niin pitkällä raskaana, että hänen ei katsottu voivan matkustaa hautajaisiin. Anna Kortelainen syntyi muutamaa kuukautta myöhemmin, näkemättä koskaan äidinisäänsä. Kortelaisen lapsuudenperheessä äidin vaatimattomasta, punaisia sävyjä sisältävästä taustasta oli pitkälti vaiettu mielenkiinnon kohdistuessa isän akateemiseen, porvarilliseen sukuun. Aikuisiällä, kuultuaan äitinsä kertovan isästään Kortelainen alkoi kaivata syvästi ihmistä, jota ei ollut koskaan tavannut.
Kortelainen uskoo, että meillä kaikilla on joku ihminen, jonka olemme menettäneet, joka on vienyt tarinansa mukanaan. Kuvittelemalla, sepittämällä ja kertomalla voimme lähestyä tuota ihmistä. Anna Kortelaisen mielikuvitusta kiehtoivat Reino Peltosen ottamat valokuvat ja monet historialiset dokumentit. Eräältä vintiltä löytyivät isoisän kirjat, vielä hennosti tupakalta tuoksuvina: Marxia, Darwinia, ranskalaista kaunokirjallisuutta. Kirjoissa oli Reinon alleviivauksia ja ironisia reunahuomautuksia.
Vaikka romaani kertoo äidinisästä ja vähän äidistäkin, on siinä mukana myös Kortelaisen isältä tulleita vaikutteita - kirjassa näkyy muun muassa isän kiinnostus sotahistoriaan. Kirjaa voikin luonnehtia eräänlaiseksi synteesiksi kahdesta hyvin erilaisia arvoja edustavista suvuista - kuten Kortelainen totesi, me kaikki olemme eräänlaisia vaikutteiden ja taustojen sekoituksia, jo geeniemme tasolla. Vaikka romaanissa käsitellään arkojakin asioita, se on saanut Kortelaisen äidin täyden hyväksynnän.
Kortelainen kertoi, että esikoisromaanin julkaiseminen hirvittää häntä, sillä siinä on liossa perhehistoria, äidin tausta ja elämäntarina. Juuri siksikin oli tärkeää kirjoittaa tämä kirja, sillä Kortelaisen mukaan on tärkeä kirjoittaa muustakin kuin paraatipuolesta: kipeistä, noloistakin asioista. Juuri siitä, mistä ajattelee, että "tästä en ikinä kerro kenellekään", täytyy kirjoittaa.
 |
| "Tässä romaanissa nimeltä mainitut henkilöt ovat todellisia, asiakirjat ja niiden sitaatit ovat tosia ja olemassa olevia, samoin äitini muistamat seikat oikeasti kuultuja. Kaikki muu on kuviteltua." |
