Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Venäjänkielinen alkuteos Skvoznaja linija,
suom. Arja Pikkupeura.
Siltala 2011, 207 sivua.

Teoksen sankarittaret ovat pyyteettömiä valehtelijoita. Heidän valheidensa keskeinen motiivi on tyytymättömyys arkiseen elämään, josta keneltä puuttuu lihallista ja keneltä taas romanttista rakkautta. Kaikilta näiltä naisilta puttuu tunne omasta merkityksellisyydestään ja ainutlaatuisuudestaan. Nämä eri-ikäiset valehtelijat ja petkuttajat, aina pikkutytöstä vanhukseen, ovat läheisiä tai etäisempiä ystäviäni. Kaikkein hupaisinta on se, että tämä valheesta kertova kirja on totuudenmukaisempi kuin yksikään muu kirjoittamani kirja. (Ljudmila Ulitskaja Naisten valheiden esipuheessa)

Arvostetun venäläiskirjailjan Ljudmila Ulitskajan toinen suomennettu teos Naisten valheet on kokoelma tarinoita - tai valheita, miten sen haluaa ottaa - joita päähenkilö Zenja kuulee tapaamiltaan naisilta. Suomalainen kustantaja Siltala on määritellyt kirjan romaaniksi, mutta moni on lukenut sen ehyenä novellikokoelmana. Tavallaan teoksen asettelu tukee novellikokoelma-tulkintaa, sillä "luvut" on eroteltu toisistaan välilehdillä ja nimetty vähän kuin novellit. Teoksen rakenteesta tulee mieleen Daniel Kehlmanin Maine, jota myös voisi luonnehtia "novellikokoelmamuotoiseksi romaaniksi".

Naisten valheiden ensimmäinen luku, "Diana" oli minulle hieman pettymys, sillä ensimmäisten rivien perusteella kuvittelin kirjan kuvaavan Zenjan ja hänen pienen poikansa Sashan suhdetta. Pojalla vihjataan olevan käytöshäiriöitä ja muita ongelmia, mutta lomalla päivät ovat sujuneet yllättävän rauhallisesti. Pojalla on siilitukka, ja siilien heimoon kuului kaikesta päätellen myös lapsen äiti. Sasha unohtuu kuitenkin pian taka-alalle, kun Zenja tutustuu englantilaissyntyiseen Ireneen ja kuulee tämän sydäntäsärkevän kertomuksen dramaattisesti menehtyneistä lapsista. Kuultuaan yhteiseltä tuttavalta asioiden oikean laidan Zenja tuntee epämääräistä surua hukkaan heitetystä myötätunnosta mutta ennen kaikkea siitä, ettei kauniiksi ihmelapseksi kuvattu Diana ollut sittenkään olemassa, edes ihan pikkulapsena.

Seuraavassa luvussa Zenjalla onkin jo kaksi omaa poikaa sekä kaksi muuta, myöskin varhaisteini-ikäistä pojanviikaria vastuullaan. Lomahuvilassa asuvaa Nadjaa ei kelpuuteta mukaan poikien touhuihin, mutta  lohdutukseksi hän alkaa kertoa ihmeellisestä Jura-veljestään. Kirjassa kohdataan myös muun muassa nelikymppiseen taiteilijaan hullaantunut kolmetoistavuotias Ljalja sekä prostituoiduista elokuvia tekevä runoilija Michel. Ulitskajan kirjan lukeminen oli kutkuttavaa, kun koskaan ei tiennyt, millaisia henkilöitä ja "elämäntarinoita" kohtaa seuraavassa luvussa. Vaikka valehtelijat vaihtuvat, Zenjan elämää seurataan ikään kuin siinä sivussa, vuodet vierivät nopeasti ja naisen elämäntilanne ja haaveet muuttuvat.

Valheet ovat kirjallisuudessa herkullinen teema, sillä fiktiohan on lähtökohtaisesti valhetta itsessään. Lukija voi samastua Zenjaan, joka uskoo myös uskomattoman, kiintyy kuvitteellisiin hahmoihin ja epäillessäänkin miettiin, että jospa sittenkin... Nautin myös Ulitskajan värikkäästä, kuvailevasta kielenkäytöstä. Osa kirjan tarinoista on melko rujoja, mutta humoristinen vire estää ottamasta niitä turhan vakavasti.

Tartuin Naisten valheisiin Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanan suosituksesta - hän haastoi minut lukemaan kirjan osana Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta. No, miten kävi? En nyt suoranaisesti, haasteen nimeä mukaillen, rakastunut kirjaan, mutta pidin siitä paljon. Olisin saattanut lukea Naisten valheet ilman haastettakin, sillä olin kiinnostunut tänä keväänä suomeksi ilmestyneestä Ulitskajan romaanista Medeia ja hänen lapsensa kehuvien blogiarvioiden myötä, ja tykkään lukea useampia teoksia samalta kirjailijalta. Mutta todennäköisesti kirja olisi kuitenkin unohtunut, nytpähän tuli haasteen innoittamana luettua heti! Suhteellisen lyhyenä ja muutenkin helppo- ja nopealukuisena kirjana Naisten valheet toimi myös hyvänä kesäisen lukujumin purkajana. Moniulotteisena teoksena se ei kuitenkaan jättänyt höttöistä oloa kuten jotkut kevyet välipalakirjat. Seuraavaksi sitten Medeia ja hänen lapsensa lukuun!

Naisten valheita ovat kuunnelleet myös ainakin Jaana (joka iloitsi löytäessään kirjailijan, joka kirjoittaa Nyky-Venäjästä mielenkiintoisesti ja vailla kikkailuja), Mari A. (jonka lukufiiliksiin kirja ei juuri silloin uponnut), Salla (joka kehui kovasti Pikkupeuran käännöstyötä), Hanna (josta tuli kirjan myötä kertaheitolla Ulitskaja-fani) sekä Naakku (joka jäi miettimään, mikä viimeisessä luvussa oli valhetta).

Haasteet: Ikkunat auki Eurooppaan (Venäjä)

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto
Alle sieben Wellen. Suom. Raija Nylander.
Atena 2012, 246 sivua.

Tulisiko tämän edetä? - Ehdottomasti. 
Mihin? - Ei mihinkään. Ihan vain edetä. Sinä elät elämääsi. Minä elän elämääni. Ja loput elämme yhdessä. 

Vuosi sitten luin Daniel Glattauerin ensimmäisen suomennetun romaanin, Kun pohjoistuuli puhaltaa, joka kertoo Leon ja tahollaan naimisissa olevan Emmin sattumalta alkaneen sähköpostirakkaustarinan. Vaikka en kirjaan aivan varauksettomasti ihastunutkaan, halusin välttämättä tietää, kuinka Emmille ja Leolle käy koukuttavasti päättyvän Pohjoistuulen jatko-osassa Joka seitsemäs aalto. Ilokseni pidinkin jatko-osasta ensimmäistä osaa enemmän.

Juoni eteni tällä kertaa jouhevammin kuin edellisessä teoksessa, mikä selittyy osittain sillä, että Leon ja Emmin tutustumista ei tarvitse enää kuvata eikä heidän taustojaan avata. Siitä huolimatta Joka seitsemäs aalto toimisi varmaan myös ilman Pohjoistuulen lukemista, sillä edellisen kirjan tapahtumia kerrataan kirjassa jonkin verran, jopa muutamaa viestiä kopioiden tai lainaten. Näilläkin aalloilla myös soudetaan ja huovataan: kirjan jännite tulee paitsi henkilöiden elämäntilanteista (Emmi on syvästi sitoutunut uusperheeseensä, etenkin lapsiin, ja Leo koettaa tahollaan elää elämäänsä), myös siitä, että Leo ja Emmi jossain määrin puhuvat - tai oikeammin kirjoittavat - toistensa ohi, välillä ristiriitaisesti ja toisiaan ärsyttäen.

Sähköpostiromaanin muoto toimii periaatteessa hyvin, mutta omaa lukemistani häiritsivät ajoittaiset lyhyiden viestien ryppäät samoin kuin joissakin viesteissä esiintyvä jaarittelu ja jankkaaminen (jotka toki ovat enemmän sisällön kuin muodon ongelmia). Eniten pidin pitkistä, perinteisiä kirjeitä muistuttavista viesteistä, joissa pureuduttiin suhteen ja elämän kipukohtiin.

Emmistä ja Leosta kertovia kirjoja voisi luonnehtia "älykkääksi viihteeksi" - tarina on melko kaavamainen ja käsittely kepeä, mutta kieli on nautittavan nokkelaa ja romanttiseen juoneen on saatu uusia nyansseja. "Saavatko he joskus toisensa" -asetelmasta tuli mieleeni samaa genreä edustava David Nichollsin Sinä päivänä ja älykkäästä kepeydestä David Foenkinosin Nainen, jonka nimi oli Nathalie. Suosittelen lukujumin purkamiseen ja aurinkoisiin kevät- tai kesäpäiviin.

Kirjan ovat lukeneet myös Hanna ja Susa.

Haasteet: Ikkunat auki Eurooppaan (Itävalta)

Pia Juul: Hallandin murha

Pia Juul: Hallandin murha
Tanskankielinen alkuteos Mordet på Halland
Suom. Katriina Huttunen
Atena 2012, 220 sivua.

Jossakin vihelteli mustarastas. Kävelin polkua ylös, olisi voinut olla ihan tavallinen aamu jolloin nousisin ylös, keittäisin kahvia ja herättäisin Hallandin. Tämä aamu muistutti sellaista. Kun pääsin puutarhaan, käännyin katsomaan uimalaiturille. Mies istui siellä vieläkin. Jos hän oli toimittaja, hän ei ollut yli-innokas. Piipun savu ympäröi hänet, ja olin unohtanut sanomalehteni, se takertui laiturin märkiin lautoihin. Vuono oli tyyni ja siniharmaa, mutta paikoitellen se kimmelsi. Oli täydellistä enkä tuntenut panevan sitä pahakseni.

Hallandin murha on tiivis, mutta moneen suuntaan haarautuva tutkielma murhan seurauksista murhatun omaisille ja yhteisölle. Kuusikymppinen Halland Roe murhataan varhain eräänä aamuna kotinsa viereisellä torilla. Romaanin kertoja, keski-ikäinen kirjailija Bess, on viettänyt yönsä kirjoittaen omassa työhuoneessaan eikä ole edes huomannut, että Halland on lähtenyt ulos. Hallandin kuolema sysää Bessin pohtimaan paitsi suhdettaan (avo)mieheensä myös aiempaa elämäänsä, johon kuului aviomies ja Abby-tytär, joka otti etäisyyttä äitiinsä vanhempiensa avioeron jälkeen. Hallandin raskaana olevan sisarentyttären ynnä muiden "Hallandin hyvin tunteneiden", mutta Bessille täysin tuntemattomien ihmisten ilmestyminen kuvioihin purkamaan muistojaan edesmenneestä ei lainkaan helpota tilannetta.

Arvostetun ja palkitun tanskalaiskirjailijan romaani ei ole perinteinen dekkari, vaikka poliisi tutkiikin murhaa. Pääpaino on Bessin ristiriitaisissa tunteissa ja poukkoilevissa ajatuksissa sekä siinä, miten hänen läheisensä, naapurinsa ja murhenäytelmästä lööpeistä lukeneet ulkopuoliset häneen suhtautuvat. Vaikka Hallandin murha ei ole jännitysromaani, siinä on voimakas jännite ja paikoin sain kylmiä väreitä, kun Bess istui yksin laiturilla vuonoa katsellen ja joku ilmestyy äkkiä hänen seuraansa. Muutenkin sivuhenkilöt tulevat, menevät ja puhuvat kirjassa niin, että lukija saa olla tarkkana pysyäkseen kärryillä. Mitään "aivot narikkaan" -kirjallisuutta tämä ei siis ole, mutta ei kovin vaikeaakaan ja varmasti palkitsevaa.

Odotukseni romaanin suhteen olivat korkealla useiden kiinnostavien arvioiden johdosta, ja voin sanoa odotusten jopa ylittyneen. Yllätyin myös siitä, että kirja ei ollut niin synkkä kuin olin kuvitellut, ja kuvaus oli paikoin runollisen kaunista. Monet lukijat ovat pitäneet Bessiä varsin epämiellyttävänä kertoja-henkilöhahmona, mutta minusta Bessin paikoin neuroottiset, hysteeriset ja misantrooppiset purkaukset tuntuivat ymmärrettäviltä hänen päälleen kasautuvien paineiden valossa. Bessistä piirtyy kuva hieman homssuisena kirjailijana, joka keskittyy mieluummin novelleihinsa kuin siivoamiseen ja joka vilpittömästi rakastaa tytärtään, vaikka ei tunnistakaan tätä kirjailijaillassa vuosia eron jälkeen. Kaikista luotettavin kertoja Bess ei toki ole, vaan hän mainitsee pitkin matkaa, ettei ole muistanut vielä kertoa siitä ja siitä asiasta tai ei halua kuvata jotakin tiettyä henkillöä - tai jättää vain sumeilematta taustat kertomatta.

Hallandin murha ei tarjoa lukijalle katharsista tyypillisen whodunnit -dekkarin tapaan: järjestys ja turvallisuuden tunne ei palaa yhteisöön. Jotain muuta, olennaisempaa, romaani onnistuu kuitenkin välittämään kuvatessaan ihmisiä ja heidän tunteitaan silloin kuin kaikki järkkyy.

Hallandin murhan on lukenut äskettäin myös Suketus, jonka blogista löytyy runsaasti linkkejä aiempiin arvioihin. Juonta voi puida ja murhaajaa arvailla Juonittelua-blogissa.

Haasteet: Ikkunat auki Eurooppaan (Tanska)

Mika Keränen: Hopeinen aarrearkku

Mika Keränen: Hopeinen aarrearkku. 
Vironkielinen alkuteos Peidetud hobedane aardelaegas.
Kuvittanut Marja-Liisa Plats.
Avain 2010, 123 sivua.

Viime syksynä luimme lasten kanssa virolaistuneen Mika Keräsen juuri suomennetun Oranssin polkupyörän. Kirjassa viisi lasta, Mari, Reilikka, Satu, Olavi ja Anton perustavat salaseura Divarin ja alkavat jäljittää kotikaupungissaan Tartossa liikkuvia polkupyörävarkaita. Salaseura Divarista, johon kuuluu myös Marin Matti-koira, tulee jossain määrin mieleen Enid Blytonin kirjojen "Viisikko", mutta toisin kuin pääosin keskenään seikkailevat Viisikko-kirjojen nuoret, Keräsen kirjassa lasten perheet ovat kiinteä osa tarinaa ja luovat siihen turvallisuuden tuntua.

Ihastuimme Keräsen sujuvaan kerrontaan, kivoihin lapsihahmoihin ja jännittäviin käänteisiin siinä määrin, että halusimme lukea myös kirjan jatko-osan, Hopeisen aarrearkun, joka on käännetty suomeksi jo sarjan avausosaa aiemmin. Kirjassa viitataan jonkin verran Oranssin polkupyörän tapahtumiin, mutta se toimii täysin itsenäisenä teoksena.

Jatko-osa ei tuottanut pettymystä; sekä minä että lapset pidimme Hopeisesta aarrearkusta vielä Oranssia polkupyörää enemmän: lapset siksi, että oli jännittävämpää etsiä kauan sitten kätkettyä aarretta kuin varastettua polkupyörää, ja minä samansuuntaisesta syystä - kauas Viron historiaan kurkottava tarina on kiehtova. Kuten edellisessä Divari-romaanissa, myös tässä saa nauttia yksityiskohtaisesta kaupunkikuvauksesta, jossa Tartto ja ennen kaikkea Soppalinnan kaupunginosa heräävät eloon.

Puutarha oli tulvillaan kaunista iltavaloa ja ihmeellisiä varjoja. Suuri kasvihuone hohteli viimeisten auringonsäteiden ulottuessa siihen. Kasvihuoneen palmut tunsivat olonsa varmaan aivan kotoisiksi.

Palmuhuoneen vieressä oli iso monttu, jota reunusti matala kivimuuri. Mari huomasi, että muurilla makaili joku vanha mies. Miehen vatsan päällä keinui hengityksen tahtiin olkihattu, jota komisti valkoinen nauha. Se oli aivan samannäköinen kuin hänen isoisältään.


Tapahtuminen keskiössä on tällä kertaa Tarton kasvitieteellinen puutarha. Marin ukki löytää isoäidilleen   osoitetun, avaamattoman kirjeen, jossa kerrotaan puutarhaan kätketystä aarteesta. Kirjeen sisältämien vihjeiden tulkitseminen on aikamoista salapoliisityötä, mutta senhän Divari hallitsee! Jännitystä tarinaan tuovat Oranssista polkupyörästä tutut, uhkaavasti käyttäytyvät isot pojat ja kaikenlaiseen norkoiluun nuivasti suhtautuva kasvitieteellisen puutarhan assistentti.

Keräsellä on todella taito kuljettaa tarinaa, joka tempaisee mukaansa ensi sivuilla eikä sisällä lainkaan tyhjäkäyntiä. Meillä tämä luettiin lapsille ääneen, mutta voisin kuvitella, että lukemaan juuri oppinut kokee tämän kirjan motivoivana lyhyehköjen lukujen, (mustavalko)kuvituksen ja jännittävän juonen ansiosta.



Haasteet: Lasten linnoitus (Salaseura X), Ikkunat auki Eurooppaan (Viro)