Sivut

perjantai 30. syyskuuta 2011

Syyskuun luetut ja viisi sanaa sinulle -haaste

Kuva JL.

Syyskuun luettujen kirjojen lista kalpenee monen kirjablogiystäväni vastaavan listauksen kanssa, mutta itse voin olla kahdeksaan luettuun ja blogattuun kirjaan tyytyväinen - varsinkin kun lukemani kirjat olivat lähes poikkeuksetta todella hyviä. Listalla on yksi lasten kuvakirja (joita olen toki lukenut lukuisia muitakin lapsille ääneen, mutta vain tämän yhden ehdin tuoda blogiini syyskuussa), kaksi ihanaa nuortenkirjaa, yksi klassinen dekkari, yksi runo- ja päiväkirjateos, kaksi romania sekä yksi vaikeammin kategorisoitava kaunokirjallinen teos.

Riina Katajavuori: Omakuvat
Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
Colm Toibin: Brooklyn
Sini Ezer: Tiian hattu tuulessa
Saima Harmaja: Sydämeni soi
Agatha Christie: Rouva McGinty on kuollut
Rauha S. Virtanen: Ruusunen
Leena Laulujainen: Maria ja taikalyhty

Kuukauden parasta on mahdoton nimetä, mutta eniten nautin Brooklynin, Ruususen, Marian taikalyhdyn ja Lehtiä syksyn arkistosta -kirjan lukemisesta. Riina Katajavuoren Omakuvat on myös hieno teos, johon tulen varmasti palaamaan myöhemmin. Oli mukava lukea pitkästä aikaa Agatha Christien dekkari ja ihana palata Saima Harmajan runojen ja päiväkirjamerkintöjen pariin.

Sitten blogeissa parhaillaan kiertävään suloiseen haasteeseen: Sain Linnealta viisi sanaa, joiden herättämät mielleyhtymät jaan nyt kanssanne.

Meri on minulle sisävesiä läheisempi elementti; olen asunut suurimman osan elämästäni kävelymatkan päässä meren rannalta. Myös merelliset kirjat kiehtovat minua, kuten Muumipappa ja meri, Myrskyluodon Maija, Kuninkaan Anna ja Saariston lapset. Ainoastaan uimapaikkana järvet ovat minulle merta mieluisampia, ja nykyisen asuinpaikkamme lähellä onkin ihana kirkasvetinen järvi (oikeastaan lähde) hiekkarantoineen.

Vapaus ajatella, tuntea ja toimia arvojensa mukaisesti on Suomessa varsin hyvällä tolalla, mutta monissa muissa maissa riittää parannettavaa esimerkiksi sananvapauden suhteen.

Ennen vai nyt - ennen on ihanan nostalgista, mutta parasta on nykyhetki!

Kotityöt ovat kuin Sisyfoksen kivi: kun on kerran saanut urakan päätökseen, täytyy aloittaa taas alusta. En valitettavasti ole vielä löytänyt tiskikoneen tyhjentämisen zeniä.

Rauhoittava ääni: nukkuvan lapsen hengitys, kahvinkeittimen porina, sateen lempeä ropina.

Jos haluat mukaan tähän haasteeseen, niin huikkaa kommenttilaatikkoon niin annan sinulle viisi sanaa. Idea on siis kirjoittaa annetuista sanoista omaan blogiinsa.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Leena Laulajainen: Maria ja taikalyhty - romaani nuoresta Maria Jotunista


Leena Laulajainen: Maria ja taikalyhty. Romaani nuoresta Maria Jotunista.
Tammi 2011. 243 sivua.

Yliopistoon syksyllä 1900 hyväksytyistä noin neljäsosa on naisia, mutta ilmoittautumisjonossa heitä on vain muutama. Maria ilmoittautuu opiskelemaan historiaa ja estetiikkaa. Historian opinnoista hän toivoo saavansa taustaa ajan ilmiöille, estetiikasta pohjaa kirjoittamistyölleen. Ihmiset yksilöinä, heidän ihmissuhteensa, heidän tunteensa ja vaistonsa, heidän tekonsa ja niiden salaiset syyt kiinnostavat Mariaa enemmän kuin kasvoton yhteiskunta. Kirjoittaessaan nimeään ilmoittautumislomakkeeseen hän tuntee astuvansa korkean kynnyksen ylitse. Hämillään hän panee merkille kiinnostuksen, jota hän vastakkaisessa sukupuolessa herättää. 

Leena Laulajaisen historiallinen nuortenromaani Maria ja taikalyhty (nimi viittaa taikalyhtyesitykseen, josta Maria lapsuudessaan hurmaantuu) on kiehtova kurkistus 1800- ja 1900-luvun taitteen Suomeen, jossa naiset saivat opiskella yliopistossa anottuaan vapautusta sukupuolesta, Minna Canth kohahdutti yhteiskunnallisilla näytelmillään ja Venäjä kiristi otettaan pienestä läntisestä suurruhtinaskunnastaan. Ennen kaikkea romaani on tarina poikkeuksellisen lahjakkaasta ja itsenäisesti ajattelevasta tytöstä, Maria Haggrénista, josta kasvoi erityisesti näytelmistään ja novelleistaan tunnettu kirjailija Maria Jotuni (1880-1943).

Romaanissa ei ole varsinaista juonta tai draaman kaarta; se kuvaa (preesensissä) Marian elämää kolmivuotiaasta 23-vuotiaaksi eli vuosia 1883-1903. Tapahtumien näyttämönä on ensin Kuopio ja myöhemmin myös Helsinki. Episodirakenteesta huolimatta kirja pitää koko ajan otteessaan, ja vaikka itselleni preesenskerronta romaanissa on aina hieman etäännyttävää, niin tässä se toimii. Tapahtumissa ja ajassa siirrytään paikoin nopeastikin eteenpäin, vaikka välillä pysähdytään tunnelmoimaan ensirakkauden kanssa luistinradalle.

Kirjan alkupuolella kuvataan paljon Marian lapsuudenkotia ja perheenjäsenten välisiä suhteita. Perheeseen kuuluvat jörö, savoa viäntävä peltiseppä-isoisä, miestään hienompaa sytyperää oleva, kirjakieltä puhuva isoäiti, silloin tällöin "korkin päälle astuva" mutta muuten leppoisa isä ja taloustöiden kuormittama äiti. Maria kasvaa kuusilapsisen sisarusparven vanhimpana tyttärenä. Hänen osakseen koituu pikkusisarusten paimentaminen, mutta lukeneen isoäidin ansiosta Maria pannaan kansakouluun ja myöhemmin lyseoon.

1800-luvun loppupuolen Kuopio on kulttuurihistorialliselle romaanille erityisen kiitollinen tausta: Marian isoäiti Maria Sofia Haggrén viihtyy "lankakaupan rouvan", kirjailija Minna Canthin salongissa ja tilaa Canthin toimittamaa Wapaita Aatteita -lehteä. Kuopion yhteiskoulussa Marian koulutoverina, tosin luokkaa alempana, on tuleva kirjailija Joel Lehtonen, johon Maria tutustuu paremmin opiskeluvuosinaan Helsingissä. Helsingin yliopiston luennoilla ja osakuntatoiminnassa Maria tutustuu myös runoilija Otto Manniseen ja Viljo Tarkiaiseen, josta tulee myöhemmin kirjallisuuden tohtori ja Maria Jotunin aviomies ja hänen kirjallisen työnsä tukija.

Laulajainen on tehnyt perusteellista taustatyötä romaaniaan varten, ja lukijaa palvelee paitsi lähdeluettelo myös viitteet, joissa selitetään muutamia kirjassa käytettyjä vanhahtavia ilmauksia ja taustoitetaan historiallisia tapahtumia. Laulajainen viljelee runsaasti viittauksia historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin isorokosta kenraalikuvernööri Bobrikoviin, mutta keskiössä on koko ajan Maria ja hänen tunteensa ja ajatuksensa. Ympäristön epäkohdat, kuten köyhien ja naisten kohtelu, herättävät Marian sosiaalisen oikeudentunnon, joka myöhemmin näkyy myös hänen kirjallisessa tuotannossaan.

Omat lukukokemukseni Maria Jotunin teksteistä rajoittuvat muutamaan yliopistossa luettuun näytelmään ja novelliin, mutta Marian ja taikalyhdyn myötä kiinnostuin todella paljon paitsi Jotunin henkilöhistoriasta, myös postuumisti julkaistusta romaanista Huojuva talo, josta Jenni on kirjoittanut hyvin innostavasti.

P.S. Vastaan tällä kirjalla Satun "Lapsen silmin" -minihaasteeseen.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Rauha S. Virtanen: Ruusunen

Rauha S. Virtanen: Ruusunen
Wsoy 1968, 2. painos.

- Minä pidän enemmän siitä, että puolukkametsä on jossakin ihmisessä. Ja kun ajattelee havupuiden tuoksua ja saniaisten kahinaa ja levottomia muuttolintuja, jotka hankkivat koko ajan lähtöä, siinä on sinua enemmän kuin uskotkaan.

Näin kuvailee kirjailija Antti Rannikko seitsemäntoistavuotiasta Niina Lähdettä, Rauha S. Virtasen nuortenromaanin Ruusunen päähenkilöä. Katkelma on hyvin kuvaava: Ruusunen on romanttinen, luontoa runsaasti kuvaileva ja syksyinen romaani. Romaanin jännite syntyy ennen kaikkea siitä, että se kuvaa Niinan ja Antin rakastumista ja suhdetta - siis alaikäisen abiturientin ja naimisissa olevan kolmikymppisen pienen lapsen isän suhdetta. Jos olisin lukenut kirjan teini-ikäisenä, olisin varmaankin lukenut Ruususta ennen muuta Niinan tarinana, mutta nyt luin sitä enemmänkin perhekuvauksena.

Niinan perheeseen kuuluvat Pirtamon tekstiilitehtaalla työskentelevät myyntijohtaja-isä ja sihteeri-äiti sekä kaksi siskoa, järkevä ja käytännöllinen Susanna sekä hieman yksinäinen, itseään ja vahvuuksiaan vielä etsivä kömpelö Tuire. Susanna jää tarinassa jokseenkin varjoon, hänen tehtävänsä on lähinnä huomautella Tuirelle tämän virheistä ja olla perheen tyttäristä se, josta ei tarvitse kantaa huolta. Tuire sen sijaan on melko tasaveroinen päähenkilö, vaikka romaanin nimi viittaakin nimenomaan Niinaan.

Vaikka Niina ryhtyy epäsovinnaiseen suhteeseen, josta seurauksena on vuorenvarmasti sydänsuruja ja yhteisön karsaita katseita, olin lukiessani enemmän huolissani Tuiresta, joka yrittää saada kavereita toisia tyttöjä kiusaamalla, alisuoriutuu koulussa ja jää entistä enemmän yksin, kun ennen niin läheinen ja avoin Niina sulkeutuu omaan maailmaansa. Muilta perheenjäseniltä kuin Niinalta Tuire saa sitäkin vähemmän ymmärrystä ja positiivista huomiota. Vanhemmat lähinnä toruvat Tuirea läksyjen laiminlyömisestä, nauravat, kun neljätoistavuotias tyttö pyytää rahaa meikkeihin ja koruihin ja vertaavat Tuirea jatkuvasti kauniiseen, suosittuun ja koulussa pärjäävään Niinaan.

Aiemmin lukemissani Rauha S. Virtasen nuortenkirjoissa päähenkilöiden vanhemmat on yleensä kuvattu varsin sympaattisiksi, ymmärtäväisiksi ja taidetta ja kulttuuria arvostaviksi ihmisiksi - joissain kirjoissa vanhemmat ovat jopa hieman idealisoituja. Lähteen perheen vanhemmat sen sijaan ovat varsin inhimillisiä vikoineen ja rajoitteineen. Niinan, Tuiren ja Susannan isälle ja äidille on tärkeää, mitä muut ajattelevat, he väsyvät ajoittain töistään niin, että sen vaikuttaa perhe-elämään ja uusivat sohvakaluston, kun tehtaan silmäätekeviä on tulossa päivälliselle. Äiti tosin mainitsee, että jos vain isä saa ylennyksen, hän lopettaa työt ja alkaa panostaa enemmän kotiin ja omiin taiteellisiin harrastuksiinsa, kuten korttien maalaamiseen, mutta pääasiassa Lähteen perheen arvot ovat melko konservatiiviset, materialistiset ja sovinnaiset.

Lähteen perheen elämä avartuu, kun heidän vanhaan taloonsa tien toiselle puolelle muuttaa vuokralaisiksi Rannikon perhe. Lähteen perheen äiti innostuu harrastamaan Rannikon Annariitan, vanhan perhetuttunsa kanssa, ja tytöt, ennen muuta Niina, menettävät sydämensä Rannikon pienelle Petri-pojalle. Kirjallisuutta rakastavalle ja kirjoittamista tavoitteellisesti harrastavalle Niinalle kirjailijan muutto naapuriin on iso juttu, ja vähitellen hän saa Antilta palautetta omista novelleistaan ja romaanikäsikirjoituksestaan. Romaanissa käsitelläänkin jonkin verran myös Niinan kirjallisia haaveita ja  hänen kehittymistään kirjoittana vajaan vuoden ajanjaksolla.

Niinan ja Antin suhteesta tuli jonkin verran mieleen L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjojen Emilian ja Dean Priestin suhde. Emilian ja Deanin ikäero on suurempi, mutta toisaalta Emilia on 1900-luvun alkuvuosiin sijoittuvan siveän kihlauksensa alkaessa jo lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä, siis aikuinen nainen, ja Dean ei ole naimisissa toisen kanssa. Suhteessa on kuitenkin samantyyppistä vanhemman ja kokeneemman osoittamaa vallankäyttöä suhteessa nuoremman kirjoittamisharrastukseen: vaikka Dean ei ole kirjailija, hän on paljon lukenut ja kirjoittanut mies, jonka makuun ja arvostelukykyyn Emilia luottaa niin, että polttaa romaanikäsikirjoituksensa, kun Dean on puhunut siitä ivallisesti ja vähätellen. Myöhemmin Dean tunnustaa olleensa vain mustasukkainen Emilian kirjoittamiselle; tämä kuvio tuli mieleeni kun Ruususen Niina arvelee Antin arvostelun kärkkään sävyn johtuvan osittain siitä, että mies on tullut hetkeä aiemmin torjutuksi.

Antin hahmo ei saa minulta muutenkaan juuri sympatiaa. Eniten minua häiritsi se laskelmoivuus ja röyhkeys, jolla Antti lähestyi Niinaa: heti alussa vuodatetaan siirappisia sanoja ja kohta jo ehdotetaan elokuvatreffejä. Antti käyttää myös poikaansa sumeilematta tekosyynä vierailla usein Niinan luona.

Antin vaimo Annariitta esitetään ensin Niinan silmin kylmänä ja kovana, tunteet järjen kustannuksella sivuuttavana naisena. Annariitta on kuitenkin ensimmäinen aikuinen, joka huolestuu Tuiren alavireisestä olemuksesta, puhuu asiasta tytön vanhemmille ja yrittää piristää Tuirea. Ja kuten Annariitta toteaa, Antti ja Niina ovat niin tunteidensa viemiä, että muiden on oltava ennen kaikkea järkeviä.

Lukukokemuksena Ruusunen oli ihana, mukaansatempaava ja nautittava. Kesällä luin kaksi muuta lapsena/nuorena minulta lukematta jäänyttä Virtasen kirjaa, Kiurut laulavat ja Luumupuu kukkii, jotka ovat suloisia, mutta episodimaisuudessaan ja melko nuorille suunnatussa viattomassa maailmankuvassaan hieman ikävystyttäviä luettavia näin aikuisena (ilman nostalgiakerrointa). Ruususessa sen sijaan oli selkeä juoni ja jännite ja hyvin kiinnostavat, moniulotteiset henkilöhahmot. Haluaisin tietää Niinan ja Tuiren myöhemmistä vaiheista. On sääli, että Virtanen ei kirjoittanut Ruususelle jatkoa, mutta toisaalta teoksen voima on juuri sen kuvaamassa, suhteellisen lyhyessä (n. 9kk) ajanjaksossa, jonka jälkeen niin Niina kuin Tuirekin jätetään uuden elämänvaiheen kynnykselle, edessään kaikenlaista innostavaa ja ihanaa.

Kuva Flickr.

Sara vertasi jokin aika sitten kiinnostavasti Riikka Pulkkisen Rajaa ja Rauha S. Virtasen Ruususta. Virtasen kirjassa vedetään raja eikä Niinan ja Antin suhde etene suudelmia pidemmälle. Pulkkisen kirjassa sen sijaan kuvataan niin ikään seitsemäntoistavuotiaan Marin ja kolmikymppisen opettajansa Julianin fyysistä suhdetta hyvinkin yksityiskohtaisesti. Yksi syy siihen, että Virtasen kirja on viattomampi, on tietenkin julkaisuajankohta (1960-luvun loppu) ja se, että Ruusunen on nuortenkirja kun taas Raja on aikuisten romaani. Ilmestyessään Ruusunen on kuitenkin varmaan herättänyt enemmän moraalista kuohahtelua kuin Raja. 

Ruususesta ovat kirjoittaneet myös ainakin Liisa, Booksy, Salla ja tata, ja siitä on hiljattain keskusteltu Lukupiiri-blogissa.

Liitän Virtasen kirjan osaksi Siskoshaastetta.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Ruusuinen tunnustus



Sain Kujerruksia-blogin ihanalta Linnealta ruusuntuoksuisen tunnustuksen, lämmin kiitos! Tässä muutamia lempiasioitani:

Lempiruoka: Juuri nyt antaisin mitä vain oman äidin tekemästä lasagnesta :). Lohi on ihanaa, varsinkin lämminsavulohi, ja himoni intialaiseen ruokaan on vain kasvanut sen jälkeen, kun vastasin samaan kysymykseen täällä.

Lempimakeinen: Suklaa, ehdottomasti! Suosikkisuklaa voi vaihdella tummasta valkoiseen kulloisenkin kuunkierron tai jonkin muun mystisen voiman mukaan. Myös lakritsiin ja salmiakkiin olen heikkona, muuten karkit eivät juuri maistu.

Lempilukeminen: Romaanit, runot, tyttökirjat; elämäkerrat, muistelmat ja kirjallisuudentutkimus. Lempikirjailijoita mm. Carol Shields, L. M. Montgomery, Jane Austen ja uutena suosikkina Colm Tóibín.

Lempipaikka käsitöille: Sanottakoon vaikka niin, että sellaista paikkaa ei löydy, jossa tekisin mieluummin käsitöitä kuin lukisin ;).

Lempielokuva: Tunnustan häpeilemättä rakastavani sellaisia sentimentaalisia klassikoita kuin Sound of Music, Tuulen viemää ja Disneyn Lumikki, ja vähän uudemmista suosikkejani ovat mm. monen jo mainitsema Amelie sekä Ang Leen Austen-filmatisointi Järki ja tunteet. Pari vuotta sitten kävin katsomassa ihanan, pienen budjetin (britti?)elokuvan, jossa muusikkomies ja -nainen rakastuivat, mutta en harmikseni muista sen nimeä - jos muistaisin, menisikin heti youtubeen kuuntelemaan leffan suloista musiikkia!

Ojennan tunnustuksen eteenpäin Kirsille, Jaanalle, Paulalle, Erjalle, Mari A.:lleMirkalle ja Joanalle.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Puolen vuoden parhaat

Kuva JL.


Blogini on nyt tullut kunnioitettavaan puolen vuoden ikään ja päätin sen kunniaksi listata tähänastisen blogitaipaleen sykähdyttävimmät lukukokemukset. (Arvonnankin ajattelin järjestää, mutta koska arki on nyt niin täynnä kaikkea muuta niin se jää myöhemmäksi.) Lista on täysin subjektiivinen, listasin kirjoja, jotka koskettivat ja jäivät mieleen tai olivat lukuhetkellä elämyksiä. Lastenkirjoja en tähän ottanut mukaan ja tietokirjojakin säästeliäästi. Listalla on vain kirjoja, jotka olen lukenut blogin aikana ensimmäistä kertaa; uudelleen luettuja en nyt ottanut mukaan

Carol Shields: Pikkuseikkoja
Keski-ikäisen kirjailijattaren, Judithin, pieniä arjen seremonioita.


Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Vanha, Riikka Pulkkisen Rajasta ja Rauha S. Virtasen Ruususestakin tuttu asetelma, mutta tuoreesti, koskettavasti ja upealla kielellä kerrottuna.


Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
Viihdyttävä kotoisa dekkari, jossa tuoksuu ruotsalaisen merenrantakylän suolainen tuuli.


Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen
Katkeransuloinen lukuromaani Stalinin Venäjältä länteen loikanneesta ballerinasta, joka

Merete Mazzarella: Ensin myytiin piano
Mazzarellan kotoisaan, sivistyneeseen ja hieman kirpeään tyyliin kerrottuja muistelmia lapsuus- ja nuoruusajalta.

Kate Chopin: Herääminen
Lumoavalla kielellä kerrottu tarina 1800-luvun vaimosta ja äidistä, joka tukehtuu rooliensa ahtauteen.


Anne Enright: Valvojaiset
Vaikuttava, joskaan ei miellyttävä lukukokemus: erään irlantilaisen perheen, kuolleen veljen ja avioliittonsa kanssa kipuilevan naisen tarina.

Johan Bargum: Syyskesä
Melankolinen ja raadollinenkin tarina kahden veljeksen suhteesta ja lapsuusmuistoista tsehovilaisella kesähuvilalla suomenruotsalaisessa saaristossa.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä 
Miehen matka halki Euroopan, muistojen ja oman menneisyytensä.

Amin Maalouf: Leo Afrikkalainen
Eeppinen seikkailukertomus, jossa liikutaan 1400-luvun Granadassa, Alhambrassa, Konstantinopolissa ja Damaskoksessa.

Rauha S. Virtanen: Kiurut laulavat, Luumupuu kukkii
Olisin rakastanut Kiuruja, jos olisin lukenut sen lapsena/nuorena, mutta aikuisenakin tämä tarina Pohjanmaan lakeuksilla suruineen ja iloineen leikkivistä sisaruksista viehätti. Myös Luumupuu lunastaa paikan sydämessäni suloisella tarinallaan puutarhurin perheestä.

Imperiumin perilliset. Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta. (Toim. Kosonen, Mäkirinta, Rantonen)
Brittiläisen kirjallisuuden ystävän aarre: kansantajuisia esseitä Ian McEwanista, Sarah Watersista ja monista muista.

Raili Mikkanen: Meren ja ikävän kiertolaiset
Unohtumaton, historiallinen tarina pietarilaislapsista, jotka kiersivät kaksi vuotta maailmaa ennen kuin pääsivät takaisin kotiin, vaikka heidän piti viettää vain kesäkuukaudet leirillä opettajiensa kanssa.

Pertti Nieminen: Maailma pitäisi aloittaa alusta
Viisaita ja valoisia runoja, isoisän ja lapsenlapsen mietteitä maailman menosta.

Maria Gripe: Josefin
Lastenromaani yksinäisen, mielikuvituksensa vietäväksi joutuvan tytön kesästä.

Kari Levola: Kirjailijan työmaat
Kiehtova kurkistus muutaman suomalaisen kirjailijan arkeen, haaveisiin ja rutiineihin heidän itsensä kertomana.

Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti
Psykiatrin, runoilijan, poliitikon ja jalkapalloilijan rehelliset, mustankin huumorin maustamat muistelmat.

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa
Hiljaisen vaikuttava, kipupisteisiin katsova romaani, jossa liikutaan Irlannin maisemissa.

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka
Päiväkirja kiinalaistytön harvinaisen pitkäksi venyvästä odotuksesta.

Marikka Bergman: Pientä elämää etsimässä
Hidastamisesta, äitiydestä, elämästä.

Marjatta Kurenniemi: Kesälintu
Iki-ihanan Onnelin ja Annelin kirjoittama nuortenromaani, jossa helsinkiläisperhe muuttaa vanhaan järvenrantahuvilaan.

Kuisma Korhonen: Lukijoiden yhteisö
Esseitä lukemisesta ja ystävyydestä.

Elaine Showalter: Literature of Their Own. British Women Writers From Charlotte Brontë to Doris Lessing. 
Feministisen kirjallisuudentutkimuksen klassikko, jossa kartoitetaan myös tuntemattomampia 1800- ja 1900-luvun naiskirjailijoita.

Colm Toibin: Brooklyn
Ihana, valoisa romaani nuoresta irlantilaistyttö Eilisista, joka kotiutuu pikkuhiljaa siirtolaina 1950-luvun Brooklyniin.


Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
Kirjailijan postuumi romaani, jota sävyttävät luopumisen suru, kuoleman pelko ja syksyn lehdet.




Toivottavasti joku lukija löytää näistä linkeistä kirjan ja joku kirja lukijan :). Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Kirjallisuus on rakkauttakin tärkeämpää


Tämän päivän Helsingin sanomissa oli kiinnostava haastattelu Nobel-kirjailija Orhan Pamukista (s. 1952) , joka on lyhennettynä luettavissa täältä. Pamuk puhui arabimaiden demokratisoitumisesta ja Turkin hitaasti paranevasta sananvapaudesta, mutta juttu sisälsi myös romanttisen juonteen: Pamuk kommentoi rakkauttaan Booker-palkittuun, intialaissyntyiseen kirjailijaan Kiran Desaihin, johon oli tutustunut monien kirjailijoiden ja lukijoiden rakastamassa New Yorkissa. Kirjoitin taannoin kirjailijapariskunnista ja harmittelin sitä, että muistin oikeastaan vain yhden ulkomaalaisen kirjailijapariskunnan, Siri Hustvedtin ja Paul Austerin. No, tässä on nyt sitten uusi, vieläpä Nobel-Booker -akselilta! (Ja suomalaisittain, aivan kuten Austerin ja Hustvedtin tapauksessa, myös Keltainen kirjasto - Otavan kirjasto -akselilta ;).) En ole vielä lukenut Kiran Desaita, mutta olen jo pitkään suunnitellut lukevani ainakin Menetyksen perinnön. 


Pamuk kuvailee Desain kauneutta ja älykkyyttä ja toteaa sitten: "Olen tietysti valtavan onnellinen Kiranin kanssa. Silti vielä enemmän minulle tuottaa onnea se, että olen kirjailija. Olen antanut kirjallisuudelle koko elämäni, enkä kadu siinä mitään." (HS 18.9.2011, D2.)

Tavallisen lukijan korvaan tuo kuulostaa - no, ihailtavalta omistautumiselta työlle ja elämäntavalle, mutta kuitenkin jotenkin epäromanttiselta :). Mutta kirjailijarakastettu varmasti ymmärtää! Onnea Pamukille ja Desaille niin rakkauden kuin kirjallisuudenkin saralla!

torstai 15. syyskuuta 2011

Agatha Christie: Rouva McGinty on kuollut


Agatha Christie: Rouva McGinty on kuollut.
(Mrs. McGinty's Dead). Suom. Eva Siikarla.
Wsoy, Sapo-sarja 1973/1988 (4. painos).

Dekkarimakuni on kohtalaisen rajoittunut; en siedä raakuuksia, väkivallalla mässäilyä enkä takaa-ajo- tai muita actionkohtauksia. Suosikkejani ovat cozy mysteryt, joissa murhia ratkotaan sivistyneesti teetä siemaillen, käyttäen ennemmin pieniä harmaita aivosoluja kuin lihaksia. Erityisesti "suljetun huoneen" mysteerit ovat kiehtovia: epäiltyjen joukko on rajattu ja syyllinen selviää psykologian avulla. Ehdottomat dekkarisuosikkini ovat brittiladyt Agatha Christie ja P. D. James, mutta viihdyin myös keväällä suomennettua ruotsalaisuutuutta, Ann Rosmanin Majakkamestarin tytärtä lukiessani.

Mitä Christien dekkareihin tulee, niiden suhteen minulla on yksi ongelma: olen lukenut kutakuinkin kaikki. Ihan kaikkia Tommy ja Tuppence -kirjoja en ole lukenut, ne eivät minuun niin kolahda, enkä myöskään kaikkia näytelmistä romaaneiksi sovitettuja tarinoita. Suosikki-Christieitäni ovat Roger Ackroydin murha, Eikä yksikään pelastunut, Varjossa auringon alla, Kuolema ilmoittaa lehdessä, Kohti nollapistettä ja varmasti muutama muukin, joita en nyt muista. Ensimmäisiä Agatha Christien dekkareita lukiessani olin aina hyvin yllättynyt loppuratkaisusta; myöhemmin opin tunnistamaan jonkinlaisen kaavan ja joskus jopa arvasin murhaajan. Jos tarinan henkilögalleriaan kuuluu kaksi nuorta miestä ja yksi nuori nainen, niin todennäköisesti toinen miehistä (se, joka on kihloissa nuoren naisen kanssa) on murhaaja ja nainen lohduttautuu siirtämällä tunteensa siihen toiseen mieheen... Murhaajan arvaamista helpottaa se, että syyllinen ei ikinä kuulu palveluskuntaan (sen sijaan joku sisäkkö, joka on nähnyt liikaa ja yrittää kiristää murhaajaa, saatetaan kyllä tappaa). Asiaa sen kummemmin tilastoimatta arvelen, että Christen dekkareissa murhaaja on hieman useammin mies kuin nainen.

Rouva McGinty on kuollut -dekkarin olen halunnut lukea jo kauan, mutta jostain syystä se ei ole tullut vastaan kirjastossa ennen kuin tänä syksynä. Monet mieltävät dekkarit kesälukemiseksi, mutta minulle ne maistuvat parhaiten pimenevinä, sateisina syysiltoina. Jos vielä kärsii pienestä flunssasta tai hieman vakavammasta taudista nimeltä lukujumi, on hetki dekkarille otollinen. Luinkin Rouva McGintya hitaasti ja nauttien, en suinkaan hotkaissut sitä kuten dekkareita usein ahmitaan vaan kiinnitin lukiessani huomiota henkilöiden ja ympäristöjen kuvaukseen. Koska edellisen Christien lukemisesta on minulla aikaa, en ole ihan varma pitääkö vaikutelmani paikkaansa, mutta tuntui kuin tässä dekkarissa olisi ollut erityisen kiinnostavia henkilöhahmoja ja itse päähenkilökin, Hercule Poirot, tuntui erityisen elävästi kuvatulta.

Olen pitänyt Hercule Poirotia hieman ärsyttävänä hahmona, vaikka toki ihailenkin hänen aiemmin mainittuja harmaita aivosolujaan. Ärsyttäväksihän Poirot on kirjoitettukin, ja ihmisten, erityisesti murhaajan ärsyttäminen on Poirotin eräs strategia tutkimuksia tehdessä. Poirotin ylimielisyys, turhamaisuus ja vahatut viikset ovat kuitenkin aiheuttaneet sen, että olen pitänyt enemmän Christien toisesta vakiohahmosta, neiti Marplesta. Rouva McGintyssa Poirot oli kuitenkin sympaattisempi hahmo kuin muistin. Poirotin parhaimmat puolet ikuisena herrasmiehenä tulevat esiin, kun hän majoittuu epämääräisesti hoidettuun herrasväki Summerhayesin "majataloon"(jonka emännällä diagnosoitaisiin tänä päivänä vuorenvarmasti adhd) eikä anna ilmeensäkään värähtää, kun päivälliseksi suunnitellaan lattialla käyneitä papuja ja pullistuneesta säilyketölkistä otettua lihaa - tosin hän päättää nauttia ateriansa muualla.

Sattumalta paikkakunnalle osuu myös kirjailijatar Adriane Oliver, vanha ystävä, joka on aiemminkin auttanut Poirotia rikosten selvittämisessä. Rouva Oliverin hahmo tuo kirjaan lisää huumoria ja kodikkuutta.

Tarinan lähtökohtana on muutamaa kuukautta aiemmin tapahtunut rouva McGintyn, iäkkään siivoojan, murha, joka on jo virallisesti katsottu ratkaistuksi poliisin ja oikeuden toimesta. Rouva McGintyn vuokralaisena asunut työtön ja muutenkin hieman syrjäytynyt James Bentley on saanut murhasta kuolemantuomion ja odottaa sen toimeenpanoa vankilassa. Bentley on kieltänyt syyllisyytensä, mutta todisteet tuntuvat puhuvan häntä vastaan. Murha-asetta ei ole kuitenkaan löytynyt, ja Poirotilla on aavistus, että se on kätketty siksi, että se osoittaisi kuka on murhaaja...

Vanhan ystävänsä rikostarkastaja Spencen pyynnöstä Poirot alkaa tutkia rouva McGintyn murhaa pelastaakseen kaikesta huolimatta syylliseltä vaikuttavan James Bentleyn. Johtolankoja on vähän, sillä rouva McGintylla sen enempää kuin Bentleylläkään ei tunnu olevan vihamiehiä. Rouva McGinty on kuitenkin muutama päivä ennen kuolemaansa ottanut talteen lehtileikkeen, josta hän on tunnistanut yhden esitellyistä, vuosia sitten henkirikokseen tavalla tai toisella sekaantuneista naisista. Lukija saakin alkaa Poirotin kanssa arvailla, kuka rauhallisen Broadhinnyn mukavista asukkaista saattaisi kantaa vanhaa tragediaa tunnollaan ja pelätä sen paljastumista...

Nyt en sano yhtään enempää, etten spoilaa. Mutta Rouva McGintya voi lämpimästi suositella niin Agatha Christien vanhoille faneille kuin myös ensimmäiseksi dekkariksi niille, jotka haluavat tutustua Dame Agathan tuotantoon.

Liitän Rouva McGintyn osaksi Totally British -haasteen Detective Novels -kategoriaa.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Saima Harmaja: Sydämeni soi


Saima Harmaja: Sydämeni soi. Valikoima runoja ja päiväkirjaotteita.
Karisto 2011, 5. painos. 254 s.

Joka tapauksessa minä tahtosin osata sen! Vangita virran juoksun, pilvien loisteen, sinupunaisen varjon kostealla hiekalla. Ottaa kiinni tuulen viileän tuoksun, pakottaa sen jäämään näille lehdille. Minä tiedän nyt, että minulla on lahjoja, mutta maailma on täynnä keskinkertaisia kirjailijoita. Tahtoisin tietää, kuinka paljon voin koskaan osata.

Näin kirjoitti runoilija Saima Harmaja (1913-1937) päiväkirjaansa 18-vuotiaana 27.4.1932. Saima ei ollut "keskinkertainen runoilija", vaan varhaiskypsä lyyrinen lahjakkuus, jonka runoja, päiväkirjoja ja kirjeitä luetaan ja rakastetaan yhä, vaikka hänen runoiljantyönsä katkesi keuhkotautikuolemaan jo ennen kuin hän ehti täyttää kaksikymmentäneljä vuotta.

Saima Harmajan Kootut runot ja runoilijankehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa oli minulle järisyttävä kokemus noin 13-vuotiaana. Päiväkirjojen sivuilta henki toisaalta elämänjano, toisaalta sairauden tuska ja sen aavistaminen, että kuolema tulisi vastaan jo nuorena. Vaikka Saima itse lähti varhain, hän joutui vähän ennen omaa kuolemaansa kohtaamaan rakkaan Outi-sisarensa kuoleman synnytykseen.

Minulla on Saima Harmajan Kootut runot kirjahyllyssäni; nide sisältää myös muutamia Harmajan tekemiä runosuomennoksia mutta ei päiväkirjoja. Niinpä innostuin huomatessani, että Karisto on ottanut tänä vuonna uusintapainoksen alunperin vuonna 1988 ilmestyneestä Sydämeni soi -teoksesta, joka sisältää valikoiman runoja ja päiväkirjaotteita.

Saiman päikirjamerkintöjen lukeminen uudelleen nyt aikuisena oli koskettava ja jossain määrin hämmentäväkin kokemus. Jo ennen sairastumistaan keuhkokuumeeseen Saima sairasteli paljon, mutta koki ennen kaikkea sielunsa heikoksi ja elämälle vieraaksi. Saima koki voimakkaana niin onnen kuin surunkin hetket, ja vielä päiväkirjaakin voimakkaammin tämä välittyy hänen runoissaan. Saima Harmajan runoissa on paljon kauniita luontokuvia, mutta runon puhuja ei samaistu luontoon vaan pikemminkin tuntee vierautta, kun oma tuska ja maailman kauneus ovat niin suuressa ristiriidassa.

KEVÄT


Tulen kuoleman varjon maasta.
Tulen iltaan vaaleaan. 
Näen mykkänä: vihreä huntu
on tullut ja kietonut maan. 
Ja on tuulta ja tuoksua lauhaa,
ja linnunlaulua soi,
 - kun omassa rinnassani
sydän kuoleva vaikeroi.


Oi ei! Tämä maa on kaunis!
Tämä on ja pysyy ja jää. 
Se, mikä on iskenyt minuun,
ei voi tätä järkyttää. 
Tämä heleä, kostea multa, 
tämä kirkkaus loppumaton, 
se ei välitä, välitä, vaikka
joku sydän murtunut on.


Sydämeni soi -valikoimaa lukiessani huomioni kiinnittyi myös siihen, että monet runot, kuten yllä lainaamani kevät, ovat voimakkaasti sidoksissa tiettyyn vuoden- tai vuorokaudenaikaan. Saiman runoja pitäisikin lukea vuodenkierron mukaan ja hetkien rytmissä; Ukkoskesänä, Heinäkuun aalloilla, Kieloniityllä, Suven mentyä; silloin, kun tuntee Kaipausta kevätsateessa, Huhtikuussa, kun on väsynyt ja harmaa maa/ ja märkää lunta putoaa. Aamuvarhain, Sumussa, Lumoissa; Talven taittuessa, Mentyäsi. Nyt syyskuussa kaipasin erityisesti syksyisiä runoja, niitä löytyi valikoimasta vähemmän kuin kevätrunoja mutta muutama kuitenkin. Tässä yksi:

SYYSAAMUN UINTI


Enää säveliin en herää aamuin.
Syyshaamuin
syyskuun koivut nytkin vihertää.
Pettävää
lukinseittihärmää silmä kohtaa, 
missä ruoho kylmin helmin hohtaa.
Rantaan vie
paljasjaloin läpi kasteen tie.


Yli kylmän hiekan juoksen tieltä. 
Enää sieltä
houkuta ei kuumuus autuas. 
Kuulakas
järven peili on, mut aallon pintaa, 
pilvirintaa, 
sumuhuntu pakoon kiiruhtaa, 
surren kuvajaistaan ihanaa. 
Molemmat
aamusineen kohta haihtuvat.


Päiväkirjassaan Saima kuvaa suhdettaan luontoon ja maailmaan näin:

Oikea Saima on hyvin herkkä, haaveileva, hiljainen luonnon helmassa elävä Saima, joka katselee tähtitaivasta tai kesäkuun vihreää hämärää, Saima, joka istuu sohvannurkassa (illalla ennen geometriantenttiä) ja kuuntelee, miten äiti soittaa Kuutamosonaattia, Saima, joka löytää miltei kaikessa jotain kiehtovaa runollista, joka kuuntelee tuulen huminaa ja laineiden liplatusta. (5.9.1926)


Itse lisäisin vielä, alkuun siteeraamaani päiväkirjamerkintää lainaten, että Saima onnistuu vangitsemaan virran juoksun ja pakottamaan sen jäämään näille lehdille.


Polkuja eteenpäin:

Päivi Istala (toim.): Saima Harmaja -runoilijoista runoilijoin (Wsoy 2007). Saima Harmajan "Oma elämäkerta" vuodelta 1936, Saiman sisaren Kirsti Topparin muistoja lapsuudenperheestään ja sisarestaan, kolmen tutkijan esseet sekä lukijamuistoja.

Saima Harmaja -seuran sivut.

torstai 8. syyskuuta 2011

Sini Ezer: Tiian hattu tuulessa

Sini Ezer: Tiian hattu tuulessa
Karisto 2011.
Lasten kuvakirja.

Sini Ezerin kuvakirja Tiian hattu tuulessa herätti kiinnostukseni hempeällä värimaailmallaan ja iloisen keveällä ilmeellään. Tiian hattu tuulessa onkin hyvän mielen tarina, joka sopii ihan perheen pienimmillekin. Luin lasteni kanssa kirjan ensi kertaa elokuun lopussa, kun omien omenapuidemme omenat olivat kypsiä poimittavaksi - eli juuri oikeaan aikaan. Tiian ja hatun seikkailu alkaa, kun tyttö ryhtyy poimimaan omenoita. Kun Tiia kurotteli omenoita kohti, hattu meinasi vähän väliä pudota päästä. Niinpä Tiia laittoi sen oksalle roikkumaan. Juuri silloin loppukesän tuuli puhalsi omenatarhan yli.













Tarinassa seurataan Tiian hattujahtia - mukaan liittyvät myös Muikku-kissa, Muusa-lehmä ja Tommi-poika. Osa kohtauksista on piirretty yllättävistä, hulvattomista perspektiiveistä, ja hatun perässä sukelletaan myös veteen.



Mietin itsekseni, miksi kirjan kuvat näyttävät jotenkin nostalgisilta. Ne toivat mieleeni lapsuudestani tutun "Holly Hobbien", piirtäjänsä mukaan nimetyn sinihilkkaisen ja tilkkumekkoisen tytön. Tiian leveä olkihattu muistuttaa hieman Hollyn isoa hilkkaa, molemmilla tytöillä iloiset silmät tuikkivat suurissa, sydämenmuotoisissa kasvoissa. Tiian maailmassa on samanlaista kesäistä huolettomuutta kuin Hollyn ja ystäviensä puuhissa.




Siinä missä edellisen blogiin tuomani lastenkirjan, Prinsessa vailla valtakuntaa -teoksen kuvitus tuntuu vetoavan erityisesti aikuisiin, on Ezerin kuvien siloisuus pienten tyttöjen mieleen. Tarina ei herätä suuria tunteita tai pohdintoja, mutta herttaisena kuvakirjana se toimii.

Kirja on arvioitu myös Lastenkirjahyllyssä.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Colm Toibin: Brooklyn


Colm Tóibín: Brooklyn
Brooklyn. Suom. Kaijamari Sivill.
313 sivua. Tammi 2011.

Hän käveli, ja kaikissa hänen haaveissaan siitä, millainen vuodesta tulisi, olisi mukana Tonyn hymyilevä läsnäolo, hänen huomaavaisuutensa, hassut juttunsa, hänen syleilynsä kadunkulmissa, makeantuoksuiset suudelmansa, tunne siitä miten kultaisesti Tony keskittyi yksin häneen, Tonyn käsivarret hänen ympärillään, kieli hänen suussaan. Hänellä oli kaikki se, hän ajatteli, ja nyt, tämän kirjeen myötä, hänellä oli enemmän kuin hän oli ensi kerran Brooklyniin tullessaan ikinä kuvitellut saavansa. Hänen piti hillitä hymynsä kävellessään kadulla etteivät ihmiset pitäisi häntä hulluna. 

Colm Tóibínin Brooklyn on kuulaan valoisa, kaunis, haikeansuloinen romaani. En muista, milloin olisin viimeksi tempautunut kirjan tarinaan kuten Brooklynin Eilisin vaiheista lukiessani.

Eletään toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia. Nuori irlantilaistyttö Eilis Lacey käy sunnuntaisin töissä neiti Kellyn kaupassa, jossa asiakkaita kohdellaan hyvin eri tavoin riippuen heidän asemastaan pienessä kyläyhteisössä. Eilisin oma status köyhän leskiäidin tyttärenä ei ole kovin korkea; perheen kantava voima on Eilisin isosisko Rose, jonka konttorityöläisen palkalla perhe elää, joka pitää yllä keskustelua päivällispöydässä ja joka tutustuu ihmisiin golfkerholla. Golfkerholla Rose tapaa myös isä Floodin, joka asuu New Yorkissa mutta on tullut käymään kotona Irlannissa. Isä Floodin avustuksella Eilisille järjestyy työ- ja asuinpaikka valtameren takaa. Eilis ei oikeastaan haluaisi lähteä ja jättää kotiaan, siskoaan ja äitiään (kolme veljeä ovat muttaneet töiden perässä Englantiin), mutta toisten näkemys siitä, mikä on hänen parhaakseen, saa hänet kiltisti astumaan laivaan.

Perillä Eilis ikävöi kotiin niin, että saa huomautuksen uudessa työpaikassaan tavaratalon myyjänä: aina pitää jaksaa hymyillä. Ikävää lievittää opiskelu kirjanpidon kurssilla, johon Eilis suhtautuu kunnianhimoisesti. Hänen edessään siintää tulevaisuus mielenkiintoisemman työn parissa konttorissa. Sitä ennen on kestettävä Brooklynin pitkät talvet ja helteiset kesät, yksinäisyys ja tunne siitä, että haluaisi vain olla omassa huoneessaan Irlannissa.

Eilisin kaltaisia henkilöhahmoja tapaa nykyromaaneissa harvoin. Eilisi on suoraselkäinen, rehellinen, vaatimaton ja velvollisuudentuntoinen. Hän on toisinaan liikaa olosuhteiden ja toisten ihmisten vietävissä, mutta hänestä löytyy myös omaa tahtoa ja napakkuutta. Naisen sielunelämän kuvaajana Tóibínia onkin verrattu realistisen romaanin suuriin nimiin, kuten Henry Jamesiin, jonka Tóibín on itsekin maininnut esikuvakseen. Brooklynin kielessä, kerronnassa ja henkilöhahmoissa on jotain kiehtovan vanhanaikaista ja konstailematonta: keskiössä on nuoren naisen kehitys ja tunteet, taustana muuttuva ja modernisoituva yhteiskunta kahdella mantereella.

Viehättävintä Tóibínin romaanissa on se, kuinka pienten ja arkisten tapahtumien kautta Eilisin sopeutumista uuteen ympäristöön kuvataan. Lukija saa seurata Eilisin arjen ongelmia: lähteäkö kirkon tansseihin kahden myrtynyttä naamaa ja kauhtunutta villatakkia kantavan tytön vai liian kovaan ääneen kikattelevien, korostuneesti tälläytyneiden kaverusten kanssa, jotka aloittavat illan kapakassa? Miten jatkaa miellyttävää tapailua italialaistaustaisen Tonyn kanssa, kun tämä puhuu jo yhteisistä lapsista ja rakennustontista Long Islandilla? Myös aikakauden yleisiin kipupisteisiin viitataan: Eilis saa aavistuksen toisen maailmansodan aikaan juutalaisiin kohdistetuista vainoista ja amerikkalaisesta rotuerottelusta, kun hänet määrätään erilliselle kassalle myymään punaketunsävyisiä nailoneita afrikkalaisamerikkalaisille naisille.

Romaanin loppupuolella tapahtuu käänne, jonka seurauksena aiemmat tapahtumat ikään kuin kertautuvat. Loppu on hieman avoin ja monitulkintainen, mutta jakaa silti mielipiteitä. Tavallaan Eilis on kahden tulen välissä; pohjimmiltaan hän valitsee kuitenkin vain sen, kummalla puolen Atlantia haluaa haasteensa kohdata. Lukijan pitäisi vain Eilisin tavoin hymyillä ajatukselle, sulkea silmät ja yrittää olla kuvittelematta sen pidemmälle.

Brooklynista ovat kirjoittaneet myös ZephyrLeena Lumi, Karoliina, Anna Elina ja Arja. Kurkatkaa myös Parnasson hieno kritiikki.

Osallistun kirjalla myös Totally British -haasteen Eirin go Brach -alakategoriaan.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Hetken / syksyn marjapensaan lehti (runohaaste)

Kuva JL



Hetken
  syksyn marjapensaan lehti
uneksii olevansa auringonlasku

Ja veteen
        putoaa punainen lehti
     veden kuvajaisten
                äidin käsivarsille.


Heidi Liehu: Surusta vesilintu nousee siivilleen 
(Wsoy 2009)


Jennin runohaasteeseen on ihana vastata aika ajoin. Suloista sunnuntaita kaikille!

perjantai 2. syyskuuta 2011

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta


Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta. Tomas Skarfeltin muistiinpanoja.
Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Blad ur höstens arkiv suomentanut Caj Westerberg.
Otava 2011. 206 sivua.

Olin kuvitellut jotain suurempaa kuin se, minkä pystyin elämälle antamaan. Jotain suurempaa kuin se, minkä elämä minulle antoi. Torjuttu ajatus, että jotain tärkeää jäi tekemättä, että jokin uneksittu, joka oli käden ulottuvilla, hälveni kuin aamu-usva. Vuodet toimistossa muuttuivat nopeasti omituisen epätodellisiksi. Ellei lukemisen ja kirjoittamisen mahdollisuutta olisi ollut, olisin kutistunut, rypistynyt kuin paperi tottumuksen kourassa. 

Bo Carpelanin (1926-2011) postuumisti julkaistu proosateos Lehtiä syksyn arkistosta tekee lukijan vuoroin rauhalliseksi, vuoroin levottomaksi. Kertojan, eläkkeellä olevan tilastotieteilijän Tomas Skarfeltin ääni on viisas ja lämmin, hänen silmänsä ja korvansa ovat avoimet kauneudelle maisemassa, kielessä, musiikissa ja ihmisessä. Mutta kuoleman ja unohduksen pelko on läsnä. Syksyn lehtien arkisto alkaa syyskuussa ja päättyy marraskuun pimeään, kertojan äidin kuolemaan. Ikääntyvän miehen rauhaa häiritsee kafkalainen Odradek, sen poissaolevuus, sen syyslehtinauru, sen pilkallinen ja myrkyllinen arki, käsittämättömyyden lankarulla, joka muodottomana, mielettömänä, kuolemattomana, pienenä kuin lapsi heittää varjonsa pelkoni ylle, koditon, enimmäkseen mykkä. 


Lehtiä syksyn arkistosta vertautuu mielessäni voimakkaasti Carpelanin romaaniin Alkutuuli (Urwind 1993), joka on fiktiivisen Daniel Urwindin "fragmentaarinen omaelämäkerta". Antikvariaatinpitäjä Daniel Urwind on yhtä kotonaan kirjojen maailmassa kuin Tomas Skarfelt, joka on yhtä onnellinen sitaatin löytämisestä kuin rauhallisesta päivästä, jossa on riittävästi ajattomuutta filosofian harrastamiseksi. Kuten monissa Carpelanin runoissakin, myös romaaneissa liikutaan muistojen maisemissa ja lapsuuden huoneissa, nähdään välähdyksiä jostakin sanomattomasta. Carpelanin romaaneissa ei ole varsinaista juonta, ne ovat  kielen rytmiä, virtaa ajassa ja tilassa.

Lehtiä syksyn arkistosta on hidas kirja, jonka jokaista sanaa haluaa maistella, jokaisen lauseen haluaisi kirjoittaa muistiin. Mutta ei niin voi eikä tarvitse tehdä, sanat ovat tässä, harmaiden kansien välissä. Kirjoittaja on poissa, mutta ei unohduksissa. Kun joku avaa syksyn arkiston, sanat ryhtyvät elämään, leijumaan tuuleen.

Päiväkirjani viimeisen muistiinpanon myötä kirja ei kuole. [-- --] Ja muistikirja torkkuu, on nukkuvinaan, mutta innokas käsi herättää sen, ja se puhkeaa kukkaan, avaa terälehtensä, hengittää kuin tuulenhenkäys, joka hakeutuu ulos avoimesta ikkunasta ja josta tulee osa kaikkea ulkoista ilmaa, koko taivaankaarta.




Carpelanin kirjasta ovat blogiinsa kirjoitaneet myös Ilse ja Joana.

torstai 1. syyskuuta 2011

Riina Katajavuori: Omakuvat



Riina Katajavuori: Omakuvat
Tammi 2011. 94 s.
Runoja, kuvia ja kirjoituksia.

OMAKUVA 20.8 2009 klo 12


Nainen lojuu viltin alla ja syö lakua. Nainen on vapaalla mutta töissä. Hän on kasannut ympärilleen Hesarin, Avotakan, Hyvän mielen ravintoa - Selätä stressi ja väsymys syömällä oikein -kirjan. Parisängyllä lojuu myös kaksi pahvikirjaa. Naisella on tukka poskella ja polvet koukussa. Hän kuuntelee rasahduksia.


Tarvitaan kynsi, muuten 
ei mikään rakkaus
murru, sanoi mies, 
ja mikä mies hän oli
minua ohjeistamaan, 
nuorta naista
rakkauden ruusutarhassa
kiharoiden karvalampaiden keskellä,
kysyn vaan.




Rakastin Riina Katjavuoren romaania Lahjat (2004) ja pidin myös runokokoelmasta Kerttu ja Hannu (2007). Lasten kanssa luimme ja tutkailimme Katajavuoren ja Salla Savolaisen kuvakirjaa Mennään jo kotiin (2007), johon Savolainen piirsi yksityiskohtaisesti lapsiperheiden koteja sellaisina kuin ne olivat (perheitä oli kielletty siivoamasta etukäteen, joten lastenhuoneen lattian lelumeret saatiin kuvattua autenttisina). Myös juuri ilmestynyt Omakuvat -teos pohjautuu Katajavuoren yhteistyöhön Savolaisen ja kahden muun kuvittajan, Liisa Kallion ja Virpi Talvitien kanssa. Kuvataiteilijat perustivat "omakuvapiirin", johon Katajavuori osallistui kirjallisilla omakuvillaan. Naiset piirsivät tai kirjoittivat joka päivä omakuvan. Omakuvat -teoksen kuvituksena onkin muutamia piirroksia, jotka olivat nähtävillä Lasipalatsissa tammikuussa 2011.

Liisa Kallio: Omakuva 31.8.2010.

Virpi Talvitie: Omakuva 31.8.2009.
Katajavuoren kirjallisista omakuvista muokkautui kirja, kun "omakuvat synnyttivät uusia tekstejä, jotka karkasivat odottamattomiin suuntiin". Kaikki vuoden aikana kirjoitetut omakuvat eivät ole mukana, ja uudet tekstit on painettu erilaisella kirjasintyypillä. Huomasin, että minua kiinnostivat eniten juuri "uudet tekstit" jotka irrottautuvat konkreettisesta tai kuvainnollisesta peilikuvasta. Katajavuori itse kuvailee prosessia kirjansa jälkisanoissa:

Salla Savolainen: Omakuva 15.2009
Pikkuhiljaa omakuvan käsite laajeni. Lopussa kirjoitin niitä enemmäkseen ilman peiliä ja koin ne sisäiseksi omakuviksi, kieliharjoituksiksi, runoiksi. Kiehtovinta tehtävässä oli toistuvuus, rutiini, joka oli kuitenkin joka päivä rikottava tehtävän mielekkyyden säilyttämiseksi.


Lukukokokemuksena Omakuvat oli hieman hämmentävä. Odotin ehkä jotain lyyrisempää, toisaalta ehkä myös jotain yleismaailmallisempaa pohdintaa, vaikka nimi omakuvat vihjaakin yksyityiseen kokemukseen. Lukijana olen runoilijan kanssa peilin edessä, näen Kiukkuisat polvet, suruisat sormet. Hampaat puristettu yhteen, huuulet törröllä suuttumuksesta. Nenä vinkuu, kynä huojuu, huojuu koko kuva, vaikea kuva, omakuva, ei koskaan oma, yksin oma.


Alun hämmennyksen jälkeen pääsen mukaan Katajavuoren sanojen rytmiin, omakuvien rutiiniin. Rutiiniin, joka, kuten yllä on todettu, versoaa uutta, moneen suuntaan haarautuvaa tekstiä. Tekstien aiheina ovat niin kirjan sisäistekijän käsite, liemimäinen päivähämärä kuin maidosta kastunut paita. Luin hitaasti ja nauttien, ja tulen palaamaan kirjaan vielä usein. Yhden tunnelmapalan haluan vielä tarjota teille:

On hyvin hiljaista. Kuuntelen kodin hiljaisuutta. Nallet pakastuvat parvekkeella jo toista vuorokautta. Ikävystymiseni tyyssija oli lähiö jossa tehtiin kaukolämpöremonttia. Ikävissäni taiteilin maassa lokuvien kaukolämpöputkien päällä. Pitkä kesä kuumotti niissä. Varpaat nauttivat sileydestä ja tekivät raukeantyydyttäviä balettiojennuksia. Kaukolämpöputket kiilsivät mustina suurten haarovien pihlajien katveessa. Mustan pinnan alla oli ruskeaa, pehmeää ainetta. Oli niin pitkäveteistä, että ryömin rivitalojen päätyihin poratuista suurista aukoista sisään outojen ihmisten kellareihin. Niin ikävää oli että antauduin tuntemattomien tätien kanssa keskusteluihin heidän kodikkaanvieraissa asunnoissaan, joissa taitellut pyyhkeet tuoksuivat silitykselle. Niin pitkää oli iltapäivän vuosisata, että heinät kasvoivat pituutta minun ohitseni ja pilvensulottaret tempoilivat suihkukoneiden napanuoramaisten, turpoavien pyykkinaruviritelmien lomitse. Niin joutilasta oli maa jolle ei ollut kaavoitettu mitään, että juoksin sitä ristiin rastiin, kunnes heittäydyin rengaskeinuun. Keinuminen oli tekemistä tai ei-ole-mitään-tekemistä, en osannut tietää. Tyhjentynyt jalkapallo nujusi seuranani ruohottuneella kentällä, jonka kesämäiseen paikallishajuun olin sieraimet virittyneinä tuleva pyöräilemään innolla ja puutteenalaisena toiselta aikakaudelta käsin. Potkaisin palloa laiskasti, vatsani vingahti nälästä. 


P.S. Klikkaamalla kuvia isommiksi pystyy lukemaa tekstejä.