Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
Wsoy 2015, 165 sivua.
Kansi: Anna Makkonen.

Aika mennyt palaa -romaanista tuttu Klarissa on ajautunut avioliitossaan umpikujaan ja matkustaa yksin Saimaalle, saaresta vuokraamaansa vanhaan huvilaan pohtimaan tunteitaan ja kirjoittamaan neljättä romaaniaan. Kirjoittaminen ei kuitenkaan etene, sillä Klarissa ajautuu helteisinä päivinä ja öinä tunnemyrskyihin, jotka estävät häntä keskittymästä työhönsä. Viereisen saaren, Variskallion (vaiko sittenkin Korppikallion?) miehet, viisikymppinen Olavi ja tämän parikymppinen poika Cédric, saavat vuoronperään Klarissan pään pyörälle. Se, mikä aluksi vaikuttaa harmittomalta flirtiltä tai harkitsemattomalta, mutta ohimenevältä lomaromanssilta, muuttuukin uhkaavaksi, käsittämättömäksi peliksi, josta Klarissa koettaa tempautua irti. Aviomies Mikael tuo saarelle hetkeksi turvallisen tuulahduksen normaalielämästä, mutta lähtee pian suuttuneena pois ja jättää Klarissan yksin, vain pahantahtoisten voimien armoille.

Timonen vahvistaa Kesäisellä illuusionilla sen, mitä osoitti jo esikoisromaanillaan Aika mennyt palaa: hän osaa rakentaa tiiviin tunnelman ja rikastaa viihdyttävän tarinan runsailla viittauksilla muihin teoksiin, tällä kertaa erityisesti kirjallisuuteen ja musiikkiin*. Heti romaanin ensi sivuilla ajattelin Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon -romaania, jonka lukemisesta on vuosia, mutta jonka miljöö, tunnelma ja ihmissuhteiden kompleksisuus ovat jääneet mieleeni, ja eikös Klarissa hetkeä myöhemmin lue (ilmeisesti) kyseistä kirjaa ja pohdiskele, "miksi naiset muka katsovat vastavaloon? Koska haluavat olla valokeilassa? Koska eivät näe sitä, mikä on heidän edessään? Koska tähyävät ulos, valoon, parempaan?

Vaikka Kesäinen illuusioni on täysin itsenäinen "jatko-osa" Aika mennyt palaa -teokselle, kirjaa on helpompi ymmärtää, jos on lukenut Klarissasta ennenkin ja on perillä esikoisromaanissa esitetystä jälleensyntymisen ajatuksesta. Pidin siitä, että Kesäinen illuusioni oli hieman edeltäjäänsä arvoituksellisempi, ei selittänyt asioita puhki – jopa siinä määrin, että uskon Klarissan tarinan vielä jatkuvan tulevien kirjojen sivuilla ja muutamien epäselviksi jääneiden seikkojen saavan selityksensä myöhemmin. Jonkin verran romaania voi pyrkiä tulkitsemaan sen keskeisten intertekstien, kuten Daphne du Maurierin Rebekan tai kotimaisten klassikoiden kautta, mutta Klarissan tarina on lopulta aivan omansa.

Vaikka Kesäisen illuusionin kerronta on pääosin varmaa ja etenevää, on Klarissan kertojanäänessä pientä hapuilua, joka saa kesken intensiivisen tarinan heräämään illuusiosta ja kiinnittämään huomiota kerrontatekniikkaan. Kenelle Klarissa kertoo tarinaansa ja miksi? Onko kerronta vain Klarissan sisäisten ajatusten ja tunteiden virtaa, ja jos on, niin miksi hän puhuu lapsistaan kuin kuvailisi heitä jollekin puolitutulle: "Nuorempaa en yrityksestä huolimatta saanut kiinni, mutta esikostyttäremme, joka oli 13-vuotias ja siirtymässä kesän jälkeen yläkouluun, vastasi heti – joskin haukotellen." 

On aina ilo huomata, että kirjailija on kehittynyt ilmaisussaan, ja Timosen kohdalla tämän huomaa selvästi. Siinä missä esikoisen kieli oli hieman tavanomaista ja miljöökuvaus tuntui etäiseltä, Kesäisessä illuusionissa niin romaanin kieli kuin kuvattu ympäristökin heräävät eloon kauniina ja vivahteikkaina. Menneen ja nykyhetken sekoittumista ja tarinan taustalla vaikuttavia myyttejä korostaa ajoittain arkaaisia sävyjä saava kieli ja kotimaisiin klassikoihin assosioituvat vanhanaikaiset ilmaisut. Kesäisen saaren luonto herää kirjan sivuilla eloon.

Aamupäivää säesti pajulinnun melankolinen laulu. Se toi mieleen lapsuuden kesät, mutta ei mollistaan huolimatta saanut kaihoisaksi, kuten kuikan sydäntäviiltävä huuto, joka kaikui järveltä iltaisin. 


*kirjan lopussa olevan inspiraatiolistan ansiosta löysin Maaria Ylipään laulut, kiitos!


Muissa blogeissa sanottua: Kirjamuistikirja, Lumiomena, Mari A.:n kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie, Järjellä ja tunteella, Kirjakirppu

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakasta
Started Early, Took My Dog, suom. Kaisa Kattelus.
Schildts&Söderströms 2015, 388 sivua.

Hope McMaster oli nykäissyt langanpäätä, ja kaikki mitä hän kuvitteli tietävänsä oman elämänsä kudoksesta oli alkanut purkautua. Mutta olenhan minä jostain tullut, hän kirjoitti. Jokainen tulee jostakin! Jacksonin mielestä olisi ehkä ollut korkea aika hylätä huutomerkit, ne olivat kuin pakokauhun nuotteja. Hilpeydestään huolimatta Hope McMaster oli selvästi alkanut pyristellä eksistentiaalisissa pohdinnoissa identiteetin olemuksesta: Keitä me loppujen lopuksi olemme? Ei tarvittu kuin yksi epäilyksen siemen, ja pian se olikin jo rapauttanut kaiken, mihin ihminen uskoi.

Kaksi elämässään pettynyttä ja yksinäistä entistä poliisia pelastaa tahoillaan kaltoinkohdellun olennon – toinen pienen lapsen, toinen koiran. Toinen on poliisista eläköytynyt, uransa varrella monenlaista karua nähnyt Tracy, toinen jo romaaneista Ihan tavallisena päivänä, Kaikkein vähäpätöisin asia ja Eikö vieläkään hyviä uutisia? tuttu rosoinen yksityisetsivä Jackson Brodie. Samoilla seuduilla hortoilee myös muistisairas näyttelijä Tilly, "poloinen Ofelia lipumassa virran mukana sylissään käsilaukku, jossa oli veitsiä ja haarukoita". Kadonneen lapsen ympärille kiertyy lukuisia muitakin sivuhenkilöitä, ja kadonneita lapsiakin on useampi kuin yksi.

Kate Atkinsonin dekkareissa on aivan oma tunnelmansa ja tyylilajinsa, ja Jackson Brodie -sarjan sisälläkin on aika paljon vaihtelua. Sarjan ensimmäistä romaania luin sydän pamppaillen, mutta myöhemmät osat ovat olleet hieman laimeampia lukukokemuksia – niin myös tämä uusin. Etenkin alku eteni tahmeasti: hajanaisia juonenpätkiä, toisiinsa sekoittuvia henkilöhahmoja, kovin hatarasti erottuvat aikatasot... Atkinsonin yhteiskunnalliset dekkarit eivät tarjoa lukijalleen mitään eskapismia, ja kun kerronta paikoin junnasi paikoillaan ongelmien ja sameiden arvoitusten vyyhdissä, junnasi lukeminen välillä kovasti.

Onhan Atkinsonin tavassa kirjoittaa myös paljon viehättävää ja palkitsevaa. Teksti on tiheää viittauksista kirjallisuuteen ja kulttuuriin ja kerrontaa sävyttää omintakeinen musta huumori, sellainen surkuhupainen, jolle ei tiedä itkisikö vai nauraisiko. Aiempien dekkarien tapaan keskiössä ovat tavalla tai toisella menetetyt lapset ja kovia kokeneet naiset, joiden kohtaloiden lomassa rujon sympaattinen Jackson koettaa luovia. Oman elämänsä monia solmuja Jackson ei edes koeta avata, yrittää vaan tulla toimeen niiden kanssa.

Hassua kyllä, minulle tuli monta kertaa tätä Atkinsonin kirjaa lukiessani mieleen aivan eri genren romaani, Kate Mortonin Hylätty puutarha. Molemmissa romaaneissa selvitetään hämärissä olosuhteissa tapahtunutta pienen tytön adoptiota, ja siinä missä Hylätyn puutarhan Nell on päätynyt Englannista Australiaan, on Joka lapsia ja koiria rakastaa -romaanin Hope kulkeutunut Englannista Uuteen Seelantiin, joka näin pohjoiselta pallonpuoliskolta katsottuna on jokseenkin samoilla kulmilla kuin Australia. Identiteetin hahmottamisesta on kyse molemmissa romaaneissa, joskin tyylilaji on aivan eri Mortonin luottaessa romanttissävytteiseen melodraamaan ja Atkinsonin pelatessa jo mainitulla mustalla huumorilla.


Kirjasta on blogattu myös ainakin Tuulevin lukublogissa, Kirjasähkökäyrässä, Lukutoukan kulttuuriblogissa, Ullan luetuissa kirjoissa ja Tuijatassa.

Jackson Brodie -dekkarien lisäksi Kate Atkinsonilta on suomennettu muun muassa romaani Elämä elämältä, josta suomentaja Kaisa Kattelus pokkasi Blogistanian Globalian 2014 eli vuoden parhaan käännöskirjan palkinnon.

P.S. Ehdin kuin ehdinkin tällä postauksella vielä (nippa nappa) mukaan blogien dekkariviikkoon!

Anna Kortelainen & Reino Peltonen: Huonon matkailijan päiväkirja

Anna Kortelainen ja Reino Peltonen: Huonon matkailijan päiväkirja
Tammi 2015, 335 sivua.

Vielä Tukholmassa Reino punoo kadonnutta Viipuria, josta hän oli lähtenyt kauan sitten, luultavasti silloin ajatellen, että ainahan sinne takaisin pääsee, jos tulee ikävä. Sepitteessä kaikki on tallessa. Reinon tekstejä lukiessani ja hänestä kirjoittaessani olen monesti ajatellut, että katkenneetkin juuret voivat syvällä mullassa herätä eloon. (Anna Kortelainen)

Pari vuotta sitten olin kuuntelmassa, kuinka taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen kertoi esikoisromaanistaan Ei kenenkään maassa. Romaani on sekoitus elämäkerrallista tietoa ja kuviteltuja yksityiskohtia Kortelaisen äidinisän Reino Peltosen (1906-1968) elämästä. Tänä keväänä ilmestynyt Huonon matkailijan päiväkirja on tavallaan sisarteos mainitulle elämäkertaromaanille: se on kokoelma isoisän ja tyttärentyttären tekstejä, fiktiota ja faktaa, uutta ja vanhaa. Osa Peltosen teksteistä on aiemmin julkaisemattomia – pöytälaatikkonovelleja, matkapäiväkirjaa ja kirjeitä muun muassa Tukholmasta, Leningradista, Wienistä ja Pariisista ("Pariisi on lähettämättömien kirjeiden kaupunki") – osa teksteistä on julkaistu aiemmin esimerkiksi Tulenkantajat-lehdessä tai Aamulehdessä, ja niihin liittyen Kortelainen avaa kiinnostavasti tekstien syntykontekstia, 1930-luvun Suomen yhteiskunnallista ilmapiiriä ja kustannusalan kuohuja. Kortelainen kirjoittaa myös, ja ennen kaikkea, suhteesta isoisäänsä, jota ei ehtinyt koskaan tapaamaan mutta jonka jalanjäljillä on osin tietämättään kulkenut, jakanut rakkauden ranskan kieleen, kirjallisuuteen ja Stendhaliin.

Peltosen novelleissä on viehättävää ajan patinaa, mutta kielessä ja tihentyvissä tunnelmissa näkyy myös kiistaton kirjallinen lahjakkuus, joka osittain sodan syttymisen takia ei koskaan saanut julkaistun romaanin muotoa. Muusikko-isoisän esseet ja matkapäiväkirjat puolestaan piirtävät kuvaa maailmansotaa edeltävästä Pariisista ja 1960-luvun Moskovasta, kaupungeista joita ei enää sellaisenaan ole. Kortelainen kertoo omista matkoistaan samoissa kaupungeissa; toisinaan hänen mukanaan on äiti, Reino Peltosen tytär. Peltonen oli myös innokas valokuvaaja, ja tytär ja tyttärentytär etsivät Pariisista paikkoja, joissa Reino oli valokuvannut, ikuistanut joskus itsensäkin osaksi maisemaa.

Huonon matkailijan päiväkirjassa kiehtoo Kortelaisen tekemä salapoliisityö: kuten Albert Edelfeltin mallin jäljittämistä kuvaavassa Virginie!-teoksessa, isoisän jalanjäljillä kulkiessa ja arkistoja kaivaessa ei lopulta ole tärkeintä se, mitä saa selville, vaan pientenkin johtolankojen seuraaminen ja matka itsessään. Lukijalle Kortelaisen tekstit kirjassa tarjoavat paitsi kiinnostavaa tietoa 1900-luvun historiasta ja elämäkerrallisen muotokuvan Reino Peltosesta, myös vihjeitä siihen, miten omia "menetettyjä ihmisiään" voi lähestyä mielikuvituksen ja kirjoittamisen kautta.

Satama soittaa kaihoisaa säveltä, junat viheltävät, laivat ulvovat kutsuvasti. Mutta mäen töyrästä alas astelevalle miehelle ne lupaavat vain hetkellistä unohdusta näistä lapsuuden synkistä kuvista. Mikään laiva ei tule milloinkaan menemään tuon oudon ikävän ulottumattomille. (Peltosen novellista Kahle, julkaistu alunperin Tulenkantajat-lehdessä 7.5.1938.)

P.S. En yleensä kommentoi kirjojen ulkoasua, mutta Huonon matkailijan päiväkirja on (kansi)kuvitukseltaan, kooltaan, taitoltaan ja typografialtaan kaikin puolin kaunis ja käytännöllinen. En yleensä myöskään liitä postaukseeni terveisiä kirjailijalle, mutta nyt on pakko: Kiitos Anna Kortelainen, että pengot arkistoja ja omenalaatikoita, toimitat ja kirjoitat, saat historian elämään.

Arja ja Emma Puikkonen: Käsikirja mielikuvituksen matkaajille

Arja ja Emma Puikkonen: Käsikirja mielikuvituksen matkaajille. Kirjoittamisen seikkailuopas
Kuvitus ja graafinen suunnittelu Terese Bast.
Kirjapaja 2015, 104 sivua.

Tästä se alkaa, seikkailu. Mitä otat mukaan? Et juuri mitään. Ehkä paperia ja kynän, ehkä tietokoneen, jotain millä voit kirjoittaa. Itsesi. Valmistaudu tutkimaan maailmaa ja vakoilemaan ihmisiä. Valmistaudu siihen, että sinulla on salaisuuksia. Valmistaudu katsomaan pöytien alle ja keksimään uskomattomia juttuja siitä, mitä siellä näit. Valmistaudu siihen, että sinusta tulee kirjoittajien heimon jäsen. 

Arja Puikkonen on pitkän linjan lastenkirjailija, jonka Finlandia Juniorilla palkittu Haloo, kuuleeko kaupunki? (Otava 2003), löytyy meidänkin kodin kirjahyllystä. Emma Puikkonen on kirjailija ja teatterintekijä, joka työskentelee paljon nuorten parissa. Käsikirja mielikuvituksen matkaajille on inspiroiva ja monipuolinen kirjoitusopas lapsille ja varhaisnuorille. Kirja tulee varmasti kulumaan myös sanataideohjaajien ja opettajien käsissä, sillä siitä voi poimia tehtäviä, työkaluja ja tietoa kirjoittamisen ohjaukseen.

Tekijät ovat haastatelleet kirjaa varten muutamia suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita, kuvittajia ja sarjakuvataiteilijoita, jotka kertovat esimerkiksi työskentelytavoistaan, henkilöhamojen synnystä ja kertojan valinnasta tai vaikkapa siitä, millaisia hankaluuksia ovat itse kohdanneet tekstiä työstäessään. Myös lapset ja nuoret kertovat Käsikirjan sivuilla kirjoitusharrastuksestaan, mielikirjoistaan ja oivalluksistaan.

Käsikirjan kuvitus ja ulkoasu on Terese Bastin taidokasta käsialaa. Tekstin vaihteleva asettelu sivulla, erilaiset typografiset ratkaisut, infolaatikot ja kuvat houkuttelevat lukemaan ja pitävät nuoremmankin kirjoittajanalun mielenkiintoa yllä. Kirjan värikkäästä ulkoasusta ja iloisesta meiningistä tulee mieleen pari vuotta sitten esittelemäni Katarina Kuickin ja Ylva Karlssonin Kirjoittamisen ihanuus. Nuoren kirjoittajan opas, joka on suunnattu vähän varttuneemmile nuorille. Suosittelen sekä sanataideohjaajia että varhaisnuoria tutustumaan molempiin kirjoihin!

Käsikirjan hauskasta kertojahahmosta, havainnollisuudesta ja tekstin tyylistä syntyy vaikutelma, että tekijät ovat todella miettineet lapsen näkökulmaa ja kirjoittamisen pedagogiikkaa. Valmistuin vastikään äidinkielenopettajaksi enkä malta odottaa, että pääsen työelämään testaamaan Käsikirjan antia oppilaiden kanssa!

John Williams: Stoner

John Williams: Stoner
Suom. Ilkka Rekiaro.
Johdanto John McGahern.
Bazar 2015, 306 sivua.

Olin jotenkin antanut itseni luulla, että John Williamsin jälleenlöydetty, alunperin vuonna 1965 julkaistu Stoner olisi ihana kirja. Kertoohan se maanviljelijän pojasta, joka vuonna 1910 lähtee yliopistoon opiskelemaan agronomiaa mutta löytää elinikäisen rakkautensa ja kutsumuksensa englannin kirjallisuuden parista ja jää yliopistoon opettajaksi. Ja olihan tämä ihana kirja, mutta myös raastava ja kipeä. Ajattelin, että ikääntyvästä kirjallisuusmiehestä kertova kirja olisi seesteinen ja vailla suuria ulkoisia tapahtumia, mutta olin osittain väärässä siinäkin. Luin Stoneria sydän pamppaillen: halusin tietää, mitä päähenkilölle käy, ja samalla painostava tunnelma sai aavistamaan monien tapahtumakulkujen lopputuloksen.

John Williams piirtää herkin vedoin näkyviin kömpelön nuorenmiehen, joka ei ymmärrä mitään englannin kirjallisuuden alkeiskurssista mutta juuri siksi haluaa tietää enemmän. William Stoner seuraa kutsumustaan, vaihtaa pääainetta eikä enää palaa kotitilalle, vaikka se merkitseekin maanviljelijävanhempien jättämistä oman onnensa nojaan. Williamin isä viljelee vuosikymmenet karua ja kuivaa maaperää, mutta hänen poikansa ei lopulta pääse sen helpommalla: myös Stonerin työura on kivisen kasken kyntämistä ja kuivan pellon kääntämistä.

Stoner on kehityskertomus, mutta myös tarina äärimmäisestä henkisestä väkivallasta kotona ja työpaikalla. Stoner erehtyy rakkaudessa ja hänen perhe-elämästään tulee käsittämätön helvetti; työpaikalla hänen tinkimätön oikeudentajunsa ja mielistelemättömyytensä tekee laitoksen johtajasta hänen vihollisensa. Stoner hoivaa ja rakastaa tytärtään Gracea hellästi ja omistautuu opetus- ja tutkimustyölleen, mutta hänen rauhaiset soppensa tuhotaan ja toimintaedellytyksensä kavennetaan lähes sietämättömiksi. Molemmat maailmansodat murentavat entisestään Stonerin uskoa kauneuteen ja ihmisyyteen, mutta se ei häviä kokonaan. Kerta toisensa jälkeen Stoner kuitenkin nousee tuhkasta, tyytyy siihen mitä voi saada, saa sen mistä luopuu ja kokee onnen ja merkityksellisyyden hetkiä.

Luin Stoneria ajoittain kuin kauhuromaania: jotkut henkilöhahmoista paljastuvat näennäisen tavallisen tai jopa viehättävän ulkokuorensa alla raateleviksi ihmissusiksi tai verta imeviksi vampyyreiksi – kuvaannollisesti, mutta kuitenkin. Williams onnistuu tekemään oppiaineen suullisesta kuulustelusta hyytävän jännitysnäytelmän ja avioliitosta goottilaisen linnan vankilan. Kirjan tunnelmasta, etelävaltiolaisesta yliopistosta ja sen eksentrisistä hahmoista tuli mieleen Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, jokin määrittelemättömämpi, kenties seesteisen pinnan alla kuohuvat tunteet ja kaunis kerronta taas toi mieleeni Marilynne Robinsonin Gileadin.

John Williamsin romaani on ylistys hiljaisille puurtajille, lempeälle vastarinnalle ja kirjallisuudelle.

Stoner on jättänyt jäljen myös Susannaan, Omppuun, Kaisa Reettaan, Katjaan niin Kirjojen kamarissa kuin Lumiomenassakin, Suketukseen, Leena Lumiin, Lauraan, Maijaan, Minnaan , toiseenkin Minnaan ja Arjaan ja Ullaan.

P.S. Omistan tämän postauksen kirjallisuudenopiskeluvuosieni muistolle. (Snif!)

Jukka Itkonen & Elina Warsta: Sirkusjuna saapuu

Jukka Itkonen (teksti) ja Elina Warsta (kuvat): Sirkusjuna saapuu
Lasten Keskus 2015, 92 sivua.

Tämä tuore lastenromaani houkuttelee jo värikkäällä ja tyylikkäällä ulkoasullaankin tarttumaan kirjaan ja lukemaan. Olen ihaillut graafikko Elina Warstan kädenjälkeä monien romaanien kansissa, muun muassa Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon uuden suomennoksen kauniissa ulkoasussa. Sirkusjuna saapuu (jonka nimi, ja vähän tarinassa kukkiva huumorikin, tuo mieleeni muutama vuosi sitten ilmestyneen kuvakirjan Sirkus saapuu kirjastoon) ei ole myöskään silkkoa sisältä, vaan kansien välistä löytyy Warstan eloisa mustavalkokuvitus ja Jukka Itkosen riemastuttava tarina.

Jukka Itkonen on viime vuosina julkaissut erityisesti lasten runoteoksia, ja Sinisen linnan kirjastossakin on luettu esimerkiksi kirjailijan pari vuotta sitten ilmestynyt, Camilla Pentin kuvittama runokirja Kaikki hyvin kasvimaalla sekä talvisia tunnelmapaloja sisältävä Lumilyhdyn valossa. Itkonen on armoitettu riimittelijä, ja siinä missä kirjailijan runot ovat usein tarinallisia, on hänen proosassaan rutkasti runoista tuttua kielellä leikittelyä. Onpa Sirkusjunan sivuilla muutama runonpätkäkin! Parasta on kuitenkin kuvaileva ja kujeileva kieli.

Luimme Sirkusjunan vuorotellen iltasaduksi lapsille, ja tarina syrjäisen ja nuokkuvan Nurkanpyhtään asukkaista – koiranpennusta haaveilevasta Lillista, hänen topakasta äidistään ja isästään, joka löytää elämäänsä uutta sisältöä sirkuksen tykinkuulana – ja pikkukaupungin rauhaa kutittelevista vieraista – sisäpaistista tykkäävästä sirkustirehtööristä, ilmaston lämpenemisestä huolestuneesta pingviinista ja vankikarkurista upposi koko perheeseen. Parhaiden lastenkirjojen tapaan Sirkusjunassa onkin useampia tasoja, jotka aukeavat eri-ikäsille.


Sirkusjunan saapumista on ihasteltu myös Sinisessä keskitiessä, Lukutoukan kulttuurilogissa ja Lastenkirjahyllyssä.

Hyvää kiirastorstain myöhäisiltaa ja kansainvälistä lastenkirjallisuuden päivää!

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Wsoy 2015, 251 sivua.

Kun aika loppuu on kirja, joka yhtä aikaa pakottaa kääntämään sivua, selvittämään, mitä henkilöille tapahtuu, ja toisaalta pysähtymään, vetämään henkeä kesken raastavien tapahtumien ja miettimään, kysymään loputtomiin.

Palkitun kirjailijan Elina Hirvosen kolmas romaani sijoittuu lähitulevaisuuteen, suunnilleen vuoteen 2030. Kun aika loppuu kertoo perheestä, jossa on ollut paljon rakkautta, toivoa ja unelmia, mutta jonka jäsenet ovat ajautuneet erilleen toisistaan. Perheen tarinaa kertoo vuoroin ilmastonmuutoksesta luennoiva Laura-äiti, Somaliassa lääkärinä työskentelevä Aava-sisar ja Aslak-veli; vain käytännön ympäristönsuojeluprojektien parissa työskentelevä Eerik-isä jää romaanissa vaille omaa ääntä. Lauran kertojanääni on hallitsevin ja hän puhuu paljon paitsi äitiydestään, myös avioliitostaan. Samankaltaisen asetelman ja tematiikan vuoksi Hirvosen romaanista tulee mieleen Lionel Shriverin Poikani Kevin (Avain 2006, alkuteos We Need to Talk About Kevin 2003). Myös Hirvosen romaani kuvaa viilttävästi äidin huolta, surua ja syyllisyyttä.

Elina Hirvonen rakentaa romaanissaan yhden monimutkaisen syiden verkoston sille, että jokin kääntyy peruuttamattomalla tavalla väärälle raiteelle ja hyvä muuttuu pahaksi. Välillä rakkauskin tahtoo kääntyä vihaksi, mutta moni henkilöistä säilyttää rakkauden käsittämättömien vihanilmausten keskelläkin. Hirvosen romaanissa kipu ja kärsimys siirtyvät sukupolvien ketjussa eteenpäin, kiire ja väsymys estävät näkemästä lasten tarpeita, yksinäisyys ja häpeä synnyttävät vihaa. Sekä Aava että Aslak ovat jääneet paitsi tärkeitä yhteyden kokemuksia lapsuudessaan ja nuoruudessaan, mutta sisarukset kanavoivat kipunsa hyvin eri tavoin.

Kun aika loppuu muistuttaa monin tavoin Hirvosen esikoisromaania Että hän muistaisi saman (Avain 2005): keskiössä on sisaren ja veljen läheinen mutta kompleksinen suhde ja jokin ihmiset pysäyttävä tragedia, terroriteko. Esikoisromaanissa tuo tragedia oli WTC:n torneihin kohdistunut isku, Kun aika loppuu -romaanissa oman perheenjäsenen tekemä järkyttävä rikos. En ole lukenut Hirvosen toista romaania, Kauimpana kuolemasta, mutta ainakin näitä kahta muuta romaania luonnehtii todella kaunis kieli, jolla toisinaan kuvataan raadollisiakin asioita mutta

Siitä on jo kymmenisen vuotta, kun luin Että hän muistaisi saman, joten muistikuvani siitä ovat lievästi sanottuna hatarat, mutta uskallan sanoa, että Hirvonen on kehittynyt kirjailijana huimasti – eikä esikoinenkaan mikään vaatimaton suoritus ollut, sehän oli Finlandia-ehdokkaanakin! Hirvosen juuri ilmestyneessä kirjassa on enemmän syvyyttä, konkretiaa ja monisärmäisyyttä kuin esikoisessa, joka oli pitkälti sinänsä viehättävää runollista haahuilua ja jonka kuvaama suru ja kärsimys kaikessa riipivyydessäänkin tuntui jotenkin vielä ymmärrettävältä. Mutta kuinka ymmärtää sitä, mitä Hirvonen kuvaa romaanissaan Kun aika loppuu? Tapahtumia ja kehityskulkuja, joille ei edes halua löytää nimeä, saati selitystä. Tärkeämpää kuin ymmärtää onkin, kuten Aava ajattelee, puolustaa elämän merkitystä, sitä sitkeämmin, mitä turhauttavammalta, toivottomammalta ja lohduttomammalta se tuntuu.