Louise Pilsbury: On hienoa olla minä!

Louise Pilsbury (teksti) ja Mike Gordon (kuvitus): On hienoa olla minä!
It's Good to be Me!, suom. Terhi Leskinen.
Mäkelä 2013, 64 sivua.

Jos sinua moititaan jostakin, kuten epäsiististä käsialasta tai pallon potkaisemisesta ohi maalin, on parasta vain myöntää virhe ja pahoitella sitä. Älä jää murehtimaan asiaa. Pyydä anteeksi ja suuntaa katse eteenpäin. Muista, että jokaista virhettä kohti teet kymmeniä muita asioita oikein – sinun pitää vain muistuttaa itseäsi niistä.

Louise Pilsburyn On hienoa olla minä! on alakouluikäisille suunnattu tietokirja, opas vahvempaan itsetuntoon ja varmempiin sosiaalisiin taitoihin. Teos rohkaisee lukijaansa tutustumaan omiin heikkouksiin ja vahvuuksiin sekä antaa vinkkejä erilaisten ongelmien ratkaisemiseksi. Mitä voi tehdä, jos kateus valtaa mielen, kaverin kanssa tulee riitaa tai jokin asia nolostuttaa kovasti, mutta siitä olisi silti tärkeä kertoa esimerkiksi opettajalle tai luokkatovereille?

Kirjassa ei kierrellä vaikeampiakaan aiheita. Esimerkiksi ystävyys on ihana ja tärkeä asia, mutta siihenkin liittyy esimerkiksi riitoja, joita voi oppia ratkomaan rakentavasti. Jollekin ystävyyssuhteiden solmiminen voi olla vaikeaa, ja toisinaan joutuu miettimään, miten pääsisi "Eroon huonosta ystävästä". Hätkähdin ensin tuota viimeksi mainittua otsikkoa, mutta kirjan teksti puhui asiallisesti siitä, kuinka ystävyyden voi vakaan harkinnan jälkeen lopettaa, jos toinen toistuvasti pettää luottamuksen tai käyttäytyy muuten epäreilusti.

Mike Gordonin kuvitus (joka on tuttua varmaan ainakin Mäkelän helppolukuisista, vasta lukemaan oppineiden kirjoista) on kirjassa kohderyhmän iän mukaisesti tärkeässä roolissa. Usein tekstissä viitataan kuvitukseen tyyliin "Ota rento, itsevarma asento. (Matki kuvan vasemmanpuoleista poikaa.)" Kuvissa on huumoria, mutta mitään uusia oivalluksia ne eivät ehkä lukijalleen tuota vaan kulkevat uskollisesti tekstin rinnalla.

Kirjan tyyli on varsin opettavainen, kuten tällaisissa oppaissa sävy herkästi on, mutta käsikirjan tapaan kirjaa sieltä täältä lukiessa se tuskin häiritsee. Pohjimmiltaan kirjan sävy on kuitenkin ihanan kannustava, ja voisin kuvitella kirjasta olevan hyötyä monellekin kouluikäiselle, oli sitten pulmana liiallinen ujous tai vaikeus säilyttää malttinsa.

Kirjat – mikä ihana tekosyy!

Värikäs päivä -lastenkirjablogin ansiosta hoksasin, että Mäkkärillä on jälleen menossa kirjakampanja, jossa on jaossa muun muassa kampanjapainos muutoin tällä hetkellä loppuunmyydystä Camilla Mickwitzin klassikkokirja Jason muuttaa maasta. Viime viikolla vatsaa kurni sopivasti lasten harrastustunnin jälkeen, ja tarkistettuani Oi mutsi, mutsi -blogista löytyneestä yhteistyöpostauksesta, että kampanja oli tuolloin yhä käynnissä, suuntasimme pitkästä aikaa hampurilaisravintolaan.

Tiskillä kyselin lastenaterian kirjakylkiäisiä (joita ei ollut missään esillä, toisin kuin sammiollinen tyypillistä muovikrääsää), ja myyjä nosti jostain lähijemmasta tiskille kyseisen viikon kaksi kirjaa.

Minä: "Oliko teillä niitä aiempien viikkojen kirjoja vielä?"

Myyjä käy hakemassa jostain taaempaa muutaman erilaisen kirjan lisää ja sanoo: "Tuossa on melkein kaikki."

Minä: "Eikö sitä Jason-kirjaa ole enää?"

Myyjä käy taas siellä taaempana ja tuo kaivatun Jason-kirjan ja ehkä jonkun muunkin. Tässä vaiheessa olen jo hoksannut, että kampanjassahan on monta kiinnostavaa lastenkirjaa, kuinka ollakaan. Olisin ostanut kaikki (aterialla tai ilman) mutta mies rupesi puhumaan "järkeä" (mitä järkeä on kieltäytyä edullisista kirjoista?!) eikä antanut ostaa kaikkia... Koska puolitoistavuotias ei muka tarvinnut omaa ateriaa, valitsin itse lastenaterian kerroshampparin sijasta jolloin sain haalittua kylkiäisinä kaikkiaan viisi kirjaa:

Lena Anderson: Pikku siili ja possu ressu
Camilla Mickwitz: Jason muuttaa maasta
Inger & Lasse Sandberg: Isäkummitus uimakoulussa
Ulf Stark & Eva Eriksson: Kun isä näytti minulle maailmankaikkeuden
Martin Widmark & Helen Willis: Kirjaston arvoitus (Lasse-Maijan Etsivätoimisto)

Jason muuttaa maasta on näistä ainoa, jonka olemme lasten kanssa lukeneet aiemmin, mutta kaikkien muidenkin tekijöiden kynänjälki on tuttua. Esikoinen luki Pikku kummitus Lapanen -animaatioista tuttujen Sandbergien Isäkummitus-kirjan pikkusisaruksille ääneen siltä istumalta, ja Kirjaston arvoitus on jonossa seuraavaksi iltasatukirjaksi. Muitakin kirjoja ollaan luettu ja katseltu tässä viikon varrella, joistakin ehkä lisää myöhemmin.

Kirjojen takakannessa on infolaatikko, jossa kerrotaan kirjakampanjan yhteistyökumppaneista sekä kiitetään kirjailijoita ja kuvittajia (jotka ovat ehkä luopuneet rojalteistaan tämän painoksen osalta kampanjan hyväksi tms., tämä ei käy ilmi tekstistä). Pakko myös mainita, että jokaisen kirjan takakannessa lukee myös teksti: "Kirja ei sovi turvallisuussyistä alle 3-vuotiaille." Hmm, myönnän, että puolitoistavuotiaani on jonkinasteinen uhka kirjojen turvallisuudelle, mutta olen silti antanut hänen lukea niitä.

Ainakin Jokken kirjanurkassa on ollut arvioita kampajan kirjoista. Eksyikö joku muukin hampurilaisille kirjojen tuoksun houkuttelemana?

Kirjamessuilla ja niiden liepeillä

Esikoiskirjailijapaneelissa muun muassa Pauliina Rauhala, jonka Taivaslaulu vakuutti. Sunnuntaina Rauhalan romaani palkittiin vuoden kristillisenä kirjana.

Viime viikolla Helsingissä messuttiin kirjoista, ja minäkin sain, muista kiireistä ja välimatkasta huolimatta, oman ripaukseni kirjallisesta huumasta. Olisin riemumielin rientänyt messuille jo perjantaina (torstaista en rohjennut haaveillakaan), mutta kun en ehtinyt, keskityin nauttimaan täysillä nepalilaisesta illallisesta keskustassa kahdenkymmenen muun kirjanystävän kanssa. Oli aivan mahtavaa nähdä pitkästä aikaa monia tuttuja ja aivan yhtä ihanaa tavata ensimmäistä kertaa tähän asti vain virtuaalisesti tuttuja aina Norjasta ja Lapista asti. Osa illastajista tuli suoraan töistä tai kotoa, mutta monet tulivat kirjamessuilta ja jakoivat tunnelmiaan muun muassa Kjell Westön lukupiiristä (lue myös virallisen lukupiiribloggaajan, Hannan, perusteellinen raportti), antikvaaristen osastojen kiertelystä, Pekka Hiltusen haastattelusta, vuosien 1914–1918 Helsinkiä koskevasta keskustelusta ja esikoiskirjailijapaneelista.

Kirjamessujen lukupiirissä Kjell Westö ja monta hyvin onnellisen näköistä Kangastus 38:n lukijaa. Kuva: Messukeskus.

Torstaina kirjamessuilla oli perinteiseen tapaan annettu Rakkaudesta kirjaan -tunnustus, tällä kertaa lukukoira Börjelle. Pohdimme illallispöydässä blogikollegojen kanssa, että voisi olla terapeuttista lukea Börjelle ääneen vanhoja blogitekstejään – koirahan ei huomauta virheistä! Jatkokehittelimme ideaa: jos kärsii bloggaajan blokista, voisi Börjelle lukea tekstiluonnoksiaan ja saada näin rohkeutta jatkaa kirjoittamista. Onnittelut vielä Börjelle ja hänen ohjaajalleen, erikoiskirjastonhoitaja Raisa Alamerille! (Meidänkin lähikirjastossamme on muuten lukukoira, mutta olen nähnyt hänet vain vilaukselta – sympaattisen koiran "tapaamisajat" on varattu pitkälle joulukuuhun.)

Lukukoira Börje ja erikoiskirjastonhoitaja Raisa Alameri, Rakkaudesta kirjaan palkitut 2013. Kuva: Messukeskus.

Lauantai oli oma varsinainen messupäiväni, mutta valitettavasti ehdin messuila vain pari–kolme tuntia, sillä iltapäivälle oli muuta mukavaa ohjelmaa tiedossa. Kävin muutaman bloggaajakollegan kanssa lounaalla, kannoin ylpeänä blogger-korttiani (kiitos Messukeskukselle siitä!) ja haahuilin ympäriinsä. Keskityin tutkailemaan erityisesti antikvaarisen osaston tarjontaa. Messuruuhka oli tuolloin pahimmillaan, mutta jotenkin onnistuin jonkin verran kurkkimaan kustantamojen edullisia messutarjouksia ja antikvariaattien nostalgisia hyllyjä. Mukaan tarttui lopulta kolme kirjaa:

Charles Dickensin Saiturin joulu (suom. Tero Valkonen, kuvittanut Minna Alanko, Basam Books 2012tarttui matkaan klassikostatuksensa ansiosta, Katja Väänäsen Me villamyssymissit  (Otava 1955) puolestaan jälleen kerran uuteen hehkuun virinneen tyttökirjainnostukseni vuoksi. Soile Kaukovallalta olen lukenut aiemmin nuortenromaanin Teinitytön ikkuna, ja hänen pieni saturomaaninsa Tinttara, seikkaileva keijukainen (kuvittanut Hugo Trentzch, Karisto 1953) vaikutti kerrassaan suloiselta ja omien pikku keijutyttöjeni kirjalliseen makuun sopivalta kirjalta.

Vaikka messuvisiittini jäi tänä vuonna varsin lyhyeksi, minua jäi harmittamaan oikeastaan vain se, että en ehtinyt pariin bloggajatapaamiseen joissa olisin voinut tavata kauempana asuvia kollegoitani. Onneksi olen saanut lukea heidän messutunnelmiaan muun muassa Kannesta kanteen -blogista ja Poplaarista. Lopuksi lainaankin Luettua elämää -blogin Elinaa ja totean kaikille, joiden kanssa messupolut ja aikataulut menivät nyt ristiin: "Toivottavasti tapaan joskus teidätkin, ensi vuonna uudestaan!"

Stefan Moster: Rakkaat toisilleen

Stefan Moster: Rakkaat toisilleen
Lieben sich zwei, suom. Helen Moster.
Siltala 2013, 439 sivua.

Ines juoksee ja juoksee, kunnes pisteestä tulee pieni ihminen, joka seisoo vedenrajassa katse ulapalle päin, niin kuin joku menneisyyden maalari olisi voinut kuvitella kaiken mielessään, ylhäällä iso harmaa taivas joka vaihtuu sujuvasti harmaaksi mereksi jossa on alhaalla vähän sinistä, sen alla kapea kaistale merenvaahtoa rajaviivana rantaan, maalauksen alaosaan, johon Jumala panee rakkaansa pystysuoraan oikeaan kosmiseen asentoon.

Ines on nainen, joka kaipaa asumaan meren äärelle mutta tyytyy asuntoon Hampurissa, jonka ikkunasta avautuu näkymä edes suurelle joelle. Päivät kuluvat verkkaisesti oman viinimyymälän tiskin takana. Meren rantaan voi aina tehdä viikonloppuretkiä, mutta meri on oikullinen, ja joskus laskuveden jäljiltä on näkyvissä pelkkää liejua, meren kohistessa saavuttamattomana kauempana.

Daniel on menestyvä rakennussuunnittelun konsultti, jonka pää pursuaa jatkuvasti ideoita, joka katselee rakennuksia ja ihmisiä kiinnostuneena, vaistoaa herkästi ihmisten välisiä tunteita. Mies tuo mielellään töitä kotiin, uuteen moderniin asuntoon, loikoilee sohvalla läppäri sylissä – mutta laittaa koneen heti pois, kun vaimo tulee kotiin.

Ines ja Daniel ovat aviopari, jotka rakastavat toisiaan, nauttivat toistensa läheisyydestä, tuntevat toistensa pienimmätkin eleet. He ovat eräänlaisella vedenjakajalla muutettuaan Danielin työn perässä Hampuriin, Ineksen luovuttua tavoittelemasta kiinnostavaa työtilaisuutta toisaalla. Molemmilla on oma uransa ja työnsä, joka voi näyttäytyä enemmän tai vähemmän hohdokkaana, mutta Ineksellä ja Danielilla on myös yhteinen unelma: he haluavat lapsen. Kun lasta ei ala kuulua, he hakeutuvat hedelmöityshoitohin, jaksavat yrittää, toivoa ja haaveilla yhdessä. Yhteinen haave alkaa kuitenkin myös repiä paria edelleen.

Rakkaat toisilleen on yksi niistä tämän syksyn kirjoista, joita eniten odotin. Avioliitto on yksi kiinnostavimpia aiheita kirjallisuudessa (muiden perhesuhdekuvausten ohella, siskos- ja äitilukuhaasteita lämmöllä muistellen) Romaani on teemoiltaan, kerronnaltaan ja kieleltään kaunis – ei imelällä tavalla kaunis, vaan rosoinen, vähän viiltäväkin, ajatuksia herättävä. Ineksen ja Danielin tarinan rinnalla romaanissa vilautetaan kohtauksia muidenkin pariskuntien elämästä, joihin heidän tarinansa välillä paljastavasti peilautuu.

Moster kuvaa taitavasti sitä, miten parisuhteessa monet asiat kietoutuvat ja solmiutuvat yhteen. Miten lasta ei voi vain hankkia tai tilata, tavoitteli vauvahaavetta sitten millä keinoin hyvänsä. Ineksen ja Danielin suhteessa rakkaus, intohimo, läheisyyden ja toisaalta oman tilan tarve, mustasukkaisuus, pelot ja valheet, kipu ja anteeksianto vetävät pariskuntaa henkisesti yhteen ja erilleen.

Paikoin romaanin kerronta tuntui turhankin yksityiskohtaiselta ja hidassoutuiselta, mutta kerronnan tempo palveli kuitenkin tarinan etenemistä. Käynnit hedelmöityshoitoklinikalla kuvattiin osuvan kliinisesti ja merenrantakohtauksissa puolestaan haistoi meren. Mosterin kerronta on jollakin tapaa viileää, sileää ja etäistä, vaikka kertoja pääsee aivan henkilöiden ihon alle. Tunteet ovat romaanin keskiössä, mutta eivät räiskyvänä draamana vaan kuin pinnan alla tai lasin takana.


Haasteet: Teemamaana Saksa, Avioliittojuonia

Muuta kiinnostavaa:

Stefan Moster puhuu romaanistaan Rakkaat toisilleen Helsingin kirjamessuilla, Aleksis Kivi -lavalla sunnuntaina 27.10 klo 10.30.

Romaanin kääntäjä, kirjailijan vaimo Helen Moster on itsekin kirjailija, jonka esikoisromaani Hylky ilmestyi Avaimen kustantama vuonna 2011.

Leonid Tsypkin: Kesä Baden-Badenissa

Leonid Tsypkin: Kesä Baden-Badenissa
Venäjänkielinen alkuteos Leto v Badene 
ilmestyi 1982 Novaja Gazeta -lehdessä New Yorkissa.
Johdanto Susan Sontag.
Suom. Marja-Leena Jaakkola.
Tammi 2004, 230 sivua.

– vaunu heittelehti voimakkaasti puolelta toiselle, oikealta vasemmalle, sen tunsi varsinkin lähempänä eteistä, ja kun ulkona oli niin pimeää että ei näkynyt kuin valkean lumen kajo, kun Moskovan lähiseutujen huvilat olivat takanapäin ja kun ikkunassa vilisti enää oman kuvani lisäksi vain heijastuma vaunusta, sen katto- ja seinälampuista ja istuvista matkustajista, kaivoin pääni yläpuolelle verkkohyllylle nostamastani matkalaukusta kirjan, jonka lukemisen olin aloittanut jo Moskovassa ja jonka olin varta vasten ottanut mukaan tälle Leningradin-matkalle, avasin kirjan kirjanmerkin kohdalta, [– –] – kirja oli Anna Grigorjevna Dostojevskan omista pikakirjoitusmerkinnöistään purkama päiväkirja, jota hän oli pitänyt ensimmäisenä avioliittokesänään ulkomailla –

Ostin Leonid Tsypkinin romaanin Kesä Baden-Badenissa jo vuosia sitten, kauniin kannen ja hyvin kiehtovalta kuulostavan tarinan – sekä kirjan sisäisen tarinan että sen käsikirjoituksen ja kirjoittajan tarinan – vuoksi. Susan Sontagin, Tsypkinin uudelleenlöytäjän, esipuheen olenkin lukenut jo aiemmin usempaan kertaan. Venäjänjuutalainen lääkäri Leonid Tsypkin eli Neuvosto-Venäjällä vuosina 1926–1981 ja kirjoitti romaaniaan iltaisin päivätyönsä jälkeen, vailla toivoa julkaisemisesta. Tsypkin pelkäsi sensuuria ja työpaikan menettämistä, eikä hän kuulunut edes Moskovan kirjallisiin piireihin, joissa kiellettyjäkin tekstejä kierrätettiin monisteina kädestä käteen. Romaanin käsikirjoitus onnistuttiin salakuljettamaan Yhdysvaltoihi, Kesä Baden-Badenissa julkaistiin lopulta Amerikan venäläisemigranttien Novaja Gazeta -lehdessä vähän ennen Tsypkinin kuolemaa. Toisin kuin poikansa ja käsikirjoituksensa, Tsypkin vaimoineen ei päässyt Neuvostoliiton rajojen yli lukuisista anomuksista huolimatta.

Kesä Baden-Badenissa sen sijaan ylittää monia rajoja; aikatasot limittyvät, tajunnantilat liukuvat ja Moskovasta Leningradiin matkaavasta junasta siirrytään hetkessä Baden-Badeniin. Tsypkin ihaili syvästi Fjodor Dostojevskia (kuten myös runoilija Marina Tsvetajevaa, joka esiintyy paitsi Baden-Badenissa, myös, päähenkilönä, Riikka Pelon tänä vuonna julkaisemassa romaanissa Jokapäiväinen elämämme) ja romaanin innoittaja toimivat Dostojevskin vaimon, Anna Dostojevskan julkaistut päiväkirjat. Romaanin kertoja (Tsypkin) lukee mainittuja päiväkirjoja junamatkalla Leningradiin (jonka taustalla sykkii Dostojeskin ajan Pietari), eläytyy Dostojevskien vaiheisiin ja samalla sukelletaan keskelle pariskunnan hienovireisesti kuvattua avioliittodraamaa:

– ja sitten yhtäkkiä hän havahtui siihen ahkeruuteen, jolla Anna Grigorjevna paikkasi kulunutta vaatettaan, kieli melkein pistäen suusta, ja hänen mielensä heltyi ja täyttyi säälistä vaimoa kohtaan, ja hän suuteli vaimonsa käsiä ja hänen hameensa lievettä ja laskeutui taas polvilleen – nyt täysin vilpittömänä – ja hyväili vaimonsa olkapäitä ja niskaa, josta hiukset oli kammattu ylös raskaaksi nutturaksi, mikä teki hänet vanhemman ja kenties viisaammankin näköiseksi – hiuksillaan hän piti lähes aina, silloinkin kun pysytteli kotosalla, kevyttä ja läpikuultavaa mutta aina mustaa guipurepitsistä huivia ikään kuin olisi surrut jotakuta, Fedja taas pyysi häntä aina riisumaan huivinsa, ja hän teki sen jostakin syystä vastahakoisesti –

Kuten näistä lainauksista voi päätellä, Tsypkin ei mitenkään ryöstöviljele pistettä ja jouduinkin ottamaan sitaatit aina jostain äärettömyyksiin jatkuvien lauseiden keskeltä. Pilkut ja ajatusviivat rytmittävät tekstiä, joka etenee kuin hengitys, välillä kiihtyen ja välillä taasaantuen. Katkokset lukemisessa eivät olleet eduksi lukukokemukselle, mutta onnistuin jotenkin pysymään Tsypkinin piirtämällä kartalla, vaikka sen maisemat vaihtelivatkin alituiseen. Kesä Baden-Badenissa on vaativuudestaan huolimatta vangitseva teos.

Kesä Baden-Badenissa osui silmiini, kun etsin (hieman viime hetken paniikissa, haaste päättyy huomenna) luettavaa Nannan kirjakimaran Teemamaana Saksa -haasteeseen. Saksalaista kirjallisuutta ei hyllystäni juurikaan löydy, ja venäläisen Tsypkinin romaanikin kelpaa haasteeseen sillä verukkeella, että se osittain sijoittuu Saksan Baden-Badeniin. Huomasin, että kirja sopii lisäksi kolmeen muuhun lukuhaasteeseen: Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjä-haasteeseen ja (modernina klassikkona) omaan Klassikkojen lokakuuhuni sekä Avioliittojuoniin. Haasteista riippumatta kannustan kaikkia romanttisen vatuloinnin, tajunnanvirran ja väkevän kerronnan ystäviä tarttumaan tähän hidaslukuiseen, mutta upeaan romaaniin.

Muualla sanottua: Oksan hyllyltä, Kiiltomato, Leena Lumi, Helsingin sanomat.

Haasteet: Teemamaana Saksa, Venäjää valloittamaan, Klassikkojen lokakuu, Avioliittojuonia

Marion Billet: Pentula

Marion Billet: Pentula
Littleland, suom. Raija Rintamäki.
Mäkelä 2013, 32 sivua.

Sinisen linnan kirjasto on ollut viime päivinä varsin (tyttökirja)klassikkopainotteinen, mutta nostanpa nyt esille erään uuden kuvakirjan, josta on tullut meidän lasten suosikki. Erityisesti kolmivuotiaani rakastaa kirjaa, ja hän taitaakin olla iältään juuri kirjan otollisinta kohderyhmää. Pentula-kirjassa on tarina, mutta ei varsinaista juonta: kirjassa seurataan Pentulan asukkaiden päivän kulkua auringon noususta hyvän yön toivotuksiin. Jokainen aukeama on eräänlainen tilannekuva, johon liittyy pieni sanallinen kuvaus, mutta kuvat ovat tärkeimmässä roolissa.

Kirja rohkaiseekin perheen pienimpiä enemmän toimijan ja keskustelijan kuin vain sadunkuuntelijan rooliin. Sivun alalaidassa on erillisinä kuvina muutama aukeaman ison kuvan yksityiskohdista, ja lasta kehotetaan etsimään esineet ja asiat aukeamalta. Lisäksi joillakin sivuilla esitetään lukijalle kysymyksiä, kuten "Osaatko matkia maatilan eläinten ääniä?" tai "Montako kirjaa pikkuväki on lukenut tänään?"

Olen lukenut kirjan lapsille ääneen useita kertoja, mutta he tykkäävät lukea ja katsella kirjaa myös itsekseen, ja kolmivuotiaskin saattaa viihtyä pitkään itsekseen kirjaan äärellä ja pyytää vain silloin tällöin apua pikkukuvien etsintään: "Äiti, mä en löydä tuota ikkunaa!" Pentulan kuvamaailma miellyttää monenlaista katsojaa, sillä kuvituksesta löytyy niin autoja kuin kukkia ja leikkikenttiäkin. Mukavan pehmeät kannet ja selkeät, värikkäät kuvat miellyttävät meidän puolitoistavuotiastakin (joka tosin, se on myönnettävä, "lukee" ihan mitä vain!). Arvelen, että tämä kirja vetoaa erityisesti sellaisiin lapsiin, jotka rakastavat erilaisia pienoismaailmoja, kotileikkejä, eläimiä ja erilaisia yksityiskohtia.

Vaikka yleensä ottaen, tietenkin, rakastan syvällisiä taidesatuja ja taidokkaita piirros- tai akvarellikuvituksia sekä aikaa kestäviä klassikoita, niin pakko myöntää, että Pentula on minustakin aika söpö. Lisäpisteitä kirja saa siitä, että kaiken muun touhun ja puuhailun ohella lukeminen on pikkuväen päiväohjelmassa tärkeässä roolissa, ja yhdessä kuvassa näkyy kirjakauppakin!

On tullut yö ja Pentulassa on hiljaista. Hyvää yötä, pikkuiset!

Satupäivän satoa

Kuunhohtoista Satupäivän iltaa! Tänään meidän perheessä ollaan eletty tavallista syyslomailevan lapsiperheen arkea, mutta päivään on kuulunut paljon leikkiä, satumaisuutta ja ripaus taikaa.

Heräsimme ja näimme ikkunoista ensilumen.

Rakensimme syksyn ensimmäiset lumiukot.

Leikimme, leikimme ja leikimme.

Väritimme, piirsimme ja askartelimme – muun muassa kultakaloja ja...

...kuvassa näkyvät suloiset prinsessa-tikkunuket, joiden kanssa voi leikkiä vaikka mitä satumaista...

Esitimme ja katsoimme nukketeatteria

Pukeuduimme prinsessa- ja keijukaisvaatteisiin

Luimme satuja ja suunnittelimme, mitä seuraavaksi luettaisiin

Tutuistuimme tarkemmin eilisen kirjastoreissun kirjoihin, muun muassa Prinsessa Wilhelmiinaan ja kohtalon lanttiin, joka esiteltiin tänään sattumalta Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogissa...

...ja Sinikka Nopolan kirjaan Anna Talven outo viivytys, johon esikoinen ihastui Turun kaupunginkirjastossa ja joka piti sitten etsiä lähikirjaston hyllystä – ja josta tänään sattumalta bloggasi Kirjavan kukon Velma!

Söimme pullaa ja joimme kaakaota

Luimme (äiti ihan itsekseen!) omintakeisen satumaailman luoneen Tove Janssonin elämäkertaa Tee Työtä ja rakasta

Kirjoitimme muistiin (kirjastosta saadulle pitkälle tyhjälle kuittipaperirullalle) viisivuotiaan itse keksimää satua merenneidosta, prinssistä, noidasta ja tiikeristä ja kolmivuotiaan listaa omista tärkeistä asioistaan

Muistelimme viime kesän ihania vierailuja Aarniwalkean satupihalle

Ihmettelimme ikkunasta kirkkaana loistavaa täysikuuta

ja luimme iltasadun, kuten joka ilta.

Toivottavasti teilläkin on ollut ihana Satupäivä, rakkaat lukijat!